Silmäpuoli vaeltaja kulki pitkät matkat sinä päivänä, jonka hän aavisti
kohtalon määränneen hänen viimeiseksi päiväkseen.
Kuume raivosi hänen ruumiissaan, kuume raivosi hänen sielussaan —
vaikeata on saada elämänsä valmiiksi. Hänelle tuottivat vaikeuksia
sielun valitukset siitä, ettei hän ollut sovittanut mitä oli rikkonut.
Aurinko ja sade ja rakeet seurasivat häntä omituisena sekoituksena tänä
hänen vaikeimpana vaelluspäivänään.
Rakeet ja sadekuurot ja tummat pilvenvarjot ajelivat auringonpaistetta
repaleisina laikkoina sinne tänne yli harmaiden kallioiden, mustien
laava-alueiden ja syyskeltaisten niittyjen. Toisena hetkenä aurinko
lahjoitti vaeltajalle säteitään, toisena raekuurot pieksivät häntä
raipoillaan. Päivä oli kuin jättiläismäinen leikki auringon ja
sadekuurojen välillä, — julma ja säälimätön kuoleman ja syksyn leikki
kesän ja elämän jäännöksillä. Maan pinta tuli omituisen raadellun
näköiseksi päivän temmellyksen jälkeen — toisaalla valkeita haavoja,
toisaalla mustia repeämiä.
Silmäpuoli vaeltajan pitkä ryhmysauva vuoroin kastui harmahtavaksi,
vuoroin kuivui taas valkeaksi. Se pisti esiin sitä kantavasta olennosta
heilahdellen kuin luonnoton liikajäsen. Silmäpuoli vaeltaja ei ollut
ihmisen näköinen, ontuessaan päivän vaihtelevassa säässä, — hän
näytti eriskummaiselta eläimeltä, jonka luonto oli luonut jonakin
oikullisimpana hetkenään.
Ehkäpä hänen sielunsa oli yhtä pahoinpidelty kuin hänen ruumiinsakin.
Mutta sielua ei kanneta näkyvissä.
Ensimäinen talo, johon hänen vaelluksensa sinä päivänä johti hänet, oli
verrattain pieni.
Isäntä, emäntä ja kaikki palvelijat olivat häntä vastassa. He
pysyttelivät kotona ja sisällä tämän päivää, sään takia. He olivat
odottaneet hänen tuloaan. Koko seutu tiesi jo, että Silmäpuoli
vaeltaja oli saapunut. Siunauksia sateli hänelle. He ympäröivät hänet
rakkaudellaan. Hän tunsi, kuinka heidän sydämensä sykkivät hänelle ja
kuinka heidän verilleen oli mieluista vain koskeakin häneen. — Hän
johti puheen séra Ketilliin, huonosti siedettyyn pappi-vainajaan.
Heti tulvahti heidän suistaan yhtä runsaasti sadatuksia kuin sieltä
ennen oli tullut siunauksia. Heidän ajatuksissaan eli séra Ketill
henkisenä hirviönä. Muistella häntä oli samaa kuin koskea inhottavaan
rupisammakkoon. Se isänmurhaaja! Se teeskentelijä! Se petturi! Hänen
sydämessään ei ollut sijaa ainoallekaan inhimilliselle tunteelle,
väittivät he. Yksinpä kuolemassakin hän oli inhottava ja mielistelevä.
Koetti voittaa puolelleen ihmisten sydämet lahjoittamalla omaisuutensa
köyhille. Koetti voittaa ihmisten sääliä heittäytymällä kalliolta
mereen. Mikä ei edes ollut mikään omintakeinen keksintö. Koskapa
eräs nuori runoilija monta vuotta aikaisemmin oli syöksynyt samalta
kalliolta mereen. Mutta kansa kertoi, että piru olikin pitänyt hänen
ruumiinsa. Ehkäpä oli hänen sielumurunsa — jos hänellä sellaista oli
ollutkaan — niin lujasti ruumiissa kiinni, ettei sitä saanut kiskotuksi
irti. Se viheliäinen raukka! — he sanoivat — pelkuri, jolla ei edes
ollut rohkeutta, kun tosi tuli kysymykseen, viedä kuollessaan mukaansa
tekojensa seurausta: kansan vihaa. Se ihmiskunnan häpeäpilkku! Hän
olisi ansainnut tulla poltetuksi elävältä, ennenkuin piru iski kyntensä
häneen.
Silmäpuoli vaeltaja istui kalpeana heidän vihanpurkauksensa aikana.
Ihmisen muisto oli sentään hävittämätön, häviämätön. Ei edes sadoissa
sydämissä palava vihanliekki ollut kyennyt kahdenkymmenen vuoden
kuluessa tuhoamaan séra Ketillin muistoa. Parissa minuutissa hänen
ruumiinsa olisi muuttunut tuhaksi sellaisessa tulessa. Mutta muisto, —
se ei palanut. Se ei kulunut. Päinvastoin.
Hän katseli näitä ihmisiä, joiden silmät saattoivat loistaa rakkaudesta
ja leimuta vihasta.
Ja hänen täytyi hymyillä, vaikka sydämensä olikin raskas.
Harhaanjoutuneet ihmisraukat, — lyhytnäköiset ihmisparat! He uskoivat
täydellisesti jonkin ehdottoman hyvän ja jonkin ehdottoman pahan
olemassaolon.
— Hyvä Jumala, hyvä Jumala, anna minulle anteeksi, kaikui hänen
sielussaan — hänen ajatuksiensa takana.
Ja kuitenkin he olivat oikeassa, nämä ihmiset. Sillä he itse olivat
sekä hyviä että pahoja, omituisella tavalla sekaisin. Heillä oli kykyä
sekä jakamattomaan rakkauteen että kalvavaan vihaan.
— Hyvä Jumala, hyvä Jumala — — —
Silmäpuoli vaeltaja ajatteli kaksin- ja kolminkertaisesti istuessaan
siinä ja ottaessaan tuskan ja epätoivon kylvyn heidän kirouksissaan.
Ensin hän oli Silmäpuoli vaeltaja, kerjäläisen hahmo, ja oli siitä
täysin tietoinen. Sitten hän oli kuolemaan asti epätoivoinen ja
elämän merkitsemä ja murjoma sielu, joka epäili kaikkea, yksinpä omia
epäilyksiään, raadeltu sydänjuuria myöten, verinen huuto taivaalle. Ja
vihdoin hän oli katuva syntinen, joka _uskoo_ Jumalaan, joka _luottaa_
Jumalaan ja rukoilee häntä sydämensä syvyydestä, kykenemättä kuitenkaan
estämään ajatuksiaan epäilemästä häntä, eipä edes ivaamasta häntä ja
pilkkaamasta.
Hänen teki mielensä nousta ja puhua näille ihmisille, joita yhä
karttui hänen ympärilleen—naapuritalojen väkeä alkoi tulla virtanaan
nähdäksensä kuulun kerjurin ja tietäjän. Hänen teki mielensä laskea
sydämensä paljaana heidän eteensä ja sitten antaa heidän tuomita.
Juuri antaa _heille_ tilaisuus langettaa tuomionsa hänestä sellaisena
kuin hän _oli ollut_ ja sellaisena kuin hän nyt _oli_... Antaa heille
tilaisuus tehdä se tietoisesti. Sillä hänelle ei ollut kylläksi, että
he siunasivat Silmäpuoli vaeltajaa, mutta kirosivat séra Ketilliä.
Heidän edellytyksensä siunaukseen ja kiroukseen eivät olleet niin
riittävät, että hän olisi voinut kiinnittää mainittavaa huomiota
kumpaankaan. Ja kuitenkin olivat heidän siunauksensa lieventävänä
voiteena hänen sydämensä haavoihin, ja heidän kirouksensa kirvelsivät
hänen sieluaan kuin piiskansivallukset.
Mutta hänen puhumishalunsa jäi pelkkään ajatukseen.
Heidän kirotessaan séra Ketilliä hän istui hiljaa ja katsoi alas
eteensä, — ei liikkunut, huokasi vain syvään. Sitten hän nousi. Hänen
sielunsa oli puolittain huumaannuksissa. Kaikki hänen ajatuksensa
olivat hämäriä. Hänen täytyi seistä hetkinen kootaksensa ne.
— Nyt minun täytyy mennä, sanoi hän. — Nyt minun täytyy mennä. —
Minulla on pitkä matka tänään vaellettavana.
Ja hän alkoi hyvästellä jokaista erikseen. Hän ajatteli: minä varastan
nämä kädenpuristukset — kaikki nämä lämpimät kädenpuristukset. Jospa
he tuntisivat minut, — he tahtoisivat lyödä kättäni, sylkeä käteeni.
Sylkeä kasvoihini ja mahdollisesti kivittää minut. Tahtoisivatkohan
he?... Tahtoisivatkohan he _nyt_? — — Mutta minä varastan nämä
kädenpuristukset, siksi että minun _täytyy_ saada ne. Pian on käteni
kylmä. Eikä sieluni voi enää käteni kautta tavata toista sielua. Ei voi
tuntea heidän rakkauttaan eikä kainoa myötätuntoaan. Minun täytyy saada
nämä kädenpuristukset, — minun täytyy puristaa niin monta kättä kuin
mahdollista, ennenkuin minun nyt on vaivuttava hautaan. Muista, Herra,
— tämä on minun viimeinen päiväni... Minun _viimeinen_ päiväni. Mutta
minä en valita. — Tapahtukoon sinun tahtosi, Herra.
Hän sanoi jäähyväiset ja lähti heidän siunauksiensa seuraamana.
Ihmiset seisoivat äänettömänä ryhmänä katsellen hänen jälkeensä. Heidän
sydämensä ja tunteensa olivat irtautuneet jokapäiväisistä liitteistään
heidän tavatessaan tämän Herran kurjan vaivaisen. He seisoivat seuraten
häntä katseillaan, ja heidän sielunsa vuotivat verta nähdessään niin
suurta viallisuutta ja aavistaessaan niin syvää tuskaa. —
Mutta punaisin veri pisaroi kuitenkin vaeltavan vanhuksen sydämestä.
Syvä yksinäisyys täytti hänen sielunsa. Hänen sydämensä tunsi itsensä
äärettömän yksinäiseksi, aivan kuin hänen ympärillään jo olisi ollut
kerros kylmää, kosteata multaa.
Hän ihmetteli, kuinka sydämensä saattoi kestää tämän kärsimyksen
pakahtumatta.
Hän kulki ja mietti — uudestaan ja yhä uudestaan —:
— Jollei kukaan ihminen tahdo antaa minulle anteeksi — — ellei yksikään
ihmissydän voi sanoa, että rikokseni on sovitettu, — — _voiko_ silloin
Jumalakaan antaa minulle anteeksi? Voivatko kokoamani siunaukset
vastata kirouksia? — Oi Herra, olisin niin rauhallinen, jos lähettäisit
minulle yhdenkään ihmisen, joka _tuntisi_ minut — — ja kuitenkin
antaisi minulle anteeksi. Joka tuntisi minut — ja _kuitenkin_ ojentaisi
minulle kätensä... _kuitenkin_ ottaisi käteni ja antaisi minulle
sielunsa hyväilyn. Oi Herra, Herra, — mutta tapahtukoon sinun tahtosi. —
Hänen levottomuutensa ajoi hänet toistaiseksi kauppalaan.
Matkalla hän pistäysi parissa talossa. Häntä tervehdittiin lämpimillä
silmäyksillä ja lempeäkielisillä siunauksilla. Mutta heti kun hän
mainitsi séra Ketillin nimen, leimahti silmissä vihan salama, ja joka
suusta tulvi kirouksia. —
— Niin paljon olen tehnyt pahaa, josta en aikaisemmin tietänyt,
ajatteli Silmäpuoli vaeltaja ontuessaan edelleen, evättyään jyrkästi
kaiken saattamisen. — Kuinka paljon vihaa olenkaan kylvänyt sydämiin.
Kuinka moniin pahoihin ajatuksiin — lukuunottamatta omiani — olenkaan
syyllinen. Kuinka paljon pimeyden kukkasia onkaan kasvanut minun
pahasta kylvöstäni. Rehevä pimeyden kukoistus. Herra, kuka saa armon
kitkeä ne juurineen ja surmata kaikki niiden oraat ja siemenet? Herra,
onko mahdollista, että pahan vaikutukset ovat rajattomat? — vailla
ääriä ja mahdottomat hävittää? Hyvän vaikutukset näyttävät kuitenkin
niin lyhyiltä ja rajoitetuilta. Herra, Herra — nyt vasta minä aavistan
syntieni suuruuden. Hyvä Jumala, hyvä Jumala, — ja nyt seison haudan
partaalla, ja voimani ovat lopussa. Minulla on vain sinun armosi, johon
luottaa, — ihmisten armon olet minulta kieltänyt.
* * * * *
Kauppala oli kasvanut melkoisesti näinä kahtenakymmenenä vuotena.
Oli noussut monta uutta taloa. Ja turhaan Silmäpuoli vaeltaja tähysti
niitä turvehökkeleitä, joita hänen aikoinaan oli ollut kauppalan
laitamilla. Ne olivat kadonneet — hävitetyt maan tasalle. Ja komeita
taloja oli noussut niiden paikalle.
Onnuttuaan talosta taloon ja saatuaan siunauksia itselleen ja kirouksia
séra Ketillille joka ovelta, kysyi Silmäpuoli vaeltaja viimeisessä
talossa:
— Mutta missä köyhät asuvat?
Hänen sydämessään kyti vielä toivon kipinä, että köyhät soisivat séra
Ketillille hieman sääliä hänen heille antamansa avun takia.
— Täällä ei asu ketään köyhiä, kuului vastaus.
— Ovatko siis kaikki tässä pitäjässä varakkaita? kysyi Silmäpuoli
vaeltaja.
— Eivät. Köyhä leskivaimo asuu Bollissa, joka on syrjäinen paikka
vuoristossa, vastattiin hänelle. — Mutta hänen ei tarvitsisi olla
köyhä, ellei hän itse tahtoisi. Hänelle on tarjottu pappipirun
rahastosta apua, mutta hän on kieltäytynyt ottamasta sitä vastaan.
— Pappipirun?
— Niin. Emme mielellämme mainitse séra Ketilliä nimeltä, siksi
nimitämme häntä niin kuin kuulit.
— Hyvästi, sanoi Silmäpuoli vaeltaja.
— Jumala kanssasi. —
Mutta kauppalasta poispäin matkatessaan Silmäpuoli vaeltaja tuli
sivuuttaneeksi erään tavarasuojuksen, mistä kuului melua ja naurua.
Hän meni ovelle, joka oli puolittain avoinna, ja kurkisti sisälle.
Suuressa, hämärässä huoneessa hän näki neljä omituista olentoa. Heitä
oli kolme miestä ja yksi nainen. He olivat kaikki ryysyissä, ja heidän
likainen tukkansa riippui pitkin selkää. Ei ollut epäilystäkään siitä,
että he olivat kulkureita, kuten hän itsekin, — Herran viheliäisiä
raukkoja, kuten ihmiset heitä nimittivät.
Nainen hoilotti karkealla äänellä rivoa laulua. Yksi miehistä istui
pidellen vatsaansa ja kiemurrellen naurusta.
Toiset kaksi miestä olivat kokonaan kiintyneet yksityiseen
käsikähmäänsä, — he tappelivat perusteellisesti, mutta veljellisessä
rauhassa. Joka kerta kun toisen onnistui antaa hyvä isku, murahti hän
tyytyväisesti, kun taas toinen koetti olla aivan kuin ei mitään olisi
tapahtunut ja odotti vain omaa vuoroaan.
Naurava istuja — jättiläisolento, jolla oli punakellertävä tukka ja
rähjäiset, nuorenpuoleiset kasvot, huusi heille:
— Tulkaa kuulemaan, pojat! Heittäkää nujakkanne. Tämä on, piru vieköön,
paras laulu, minkä Runo-Gudda on ikinä tehnyt. Hän _osaa_ vielä
vanhoilla päivillään. Heittäkää hitossa tuo nujakkanne, huusi hän
harmistuneena, nousi ja hoiperteli heitä kohti.
Hän oli heitä joko joukon pitempi.
Miehet kimmahtivat erilleen toisistaan hänen lähestyessään.
— Älä koske minuun, Täi-Grimur, huusi toinen, mustapintainen, solakka
mies, jota nimitettiin Rovastiksi, koska eräs hänen kykyjään oli
se, että hän osasi matkia kaikkien niiden pappien ääniä, joiden
oli kuullut messuavan, ja koska hänellä oli tapana leikillä vihkiä
ihmisiä. Sitä tehdessään hän väänsi toimituksen sanamuodon peitellyiksi
ruokottomuuksiksi, jotka suuresti huvittivat ihmisiä. — En minä huoli
sinun elukoistasi talvisyöttöön, lisäsi hän.
— Eipä ole niinkään varmaa, että saisit eniten tuntea minun täitäni,
jos sinuun koskisin, Rovasti, vastasi Täi-Grimur irvistellen
hyvänsävyisesti. — Anna kuulua, Runo-Gudda.
Runo-Gudda oli roteva, tummahko naikkonen, vanhanpuoleinen. Kuten hänen
äänensä olivat hänen kasvonsa ja jäsenensäkin karkeat. Hänen yllään
oli hame, joka oli katkaistu aivan polvien alapuolelta ja paljasti
hänen voimakkaat pohkeensa, joiden verhona oli karkeat, parsitut sukat.
Vain yksi oli kaunista tässä naisessa, nimittäin hänen silmänsä,
jotka olivat suuret ja syvänsiniset. Kaikki lapset pelkäsivät häntä,
kunnes hän oli katsonut heitä silmiin. Siitä hetkestä he kiintyivät
häneen. Hän oli maan harvoja naispuolisia kulkureita, ja kuuluisa — tai
oikeammin huonossa huudossa — mehevien laulujensa vuoksi.
Hän oli huomannut Silmäpuoli vaeltajan.
— Kuka sinä olet? hän sanoa tokaisi. — Tule lähemmäksi vaan, lisäsi hän.
Silmäpuoli vaeltaja ontui pitkin lattiaa.
— Jumalan rauha taloon, sanoi hän.
— Jumalan rauha itsellesi, mutisivat muut, alussa hieman ällistyneinä.
Silloin astui äkkiä nuorin miehistä, Jón Gíslason, lyhytkasvuinen,
tanakka nuori mies, aivan hänen likelleen. Jón Gíslason teki enemmän
kuin nämä muut hyötyä kuljettamalla kantamuksia ja viestejä seudusta
seutuun. Hän oli kaikissa toimituksissaan itse luotettavaisuus.
Siksipä ihmiset suvaitsivat häntä, huolimatta hänen nuoruudestaan ja
lihavuudestaan. Jón katsoi häntä kasvoihin.
— Hän on meikäläisiä, sanoi hän sitten. — Se on Silmäpuoli vaeltaja.
Muut innostuivat, ja Täi-Grimur veti heti taskumatin esiin.
— Tämä on hyvää viinaa, sanoi hän hyväntahtoisesti ja tarjosi
Silmäpuoli vaeltajalle. — Saakeli miten se riipaisee somasti. —
Anteeksi, lisäsi hän, sinä et kai oikein siedä, että me olemme vähän
raakasuisia. Mutta minä nyt olen kerta kaikkiaan paha kiroilemaan
ja vannomaan tietämättä oikeastaan itsekään siitä. Kieleni on kuin
kala kuivalla maalla, niin pian kuin sen on pakko käyttää säädyllistä
puhetapaa.
— Sanat, jotka vain tulevat kieleltä, eivät ole pahimpia, vastasi
Silmäpuoli vaeltaja, pyyhkäisi pullon suuta ja otti pienen naukun.
Sitten hän irvisti ja sylkäisi viinan suustaan.
— Ei tunnu maistuvan, vaikka luulin, että pieni pisara ehkä olisi
hieman auttanut.
— Saamarin sika! kiljaisi Täi-Grimur, kun näki viinan menevän hukkaan.
Sitten hän malttoi mielensä ja lisäsi:
— Anna anteeksi, jumalanmies. Mutta se on näes _minun_ sydämeni
voidetta.
Silmäpuoli vaeltaja katsoi kauan häneen.
Sitten hän ojensi hänelle kätensä.
— Veli, sanoi hän. — Kukin kulkekoon omia teitään.
— Sanotko sinä minua veljeksi? vastasi Täi-Grimur karkealla äänellä.
— Ja ojennat minulle kätesi. Etkö pelkää täitäni? Ei kukaan ole ennen
sanonut minua veljeksi. Sisarukseni eivät tahdo minua tuntea ja
nimittävät minua Täi-Grimuriksi kuten kaikki muutkin. Eipä ole valetta
mitä sinusta kerrotaan, Silmäpuoli vaeltaja. Jumala sinua siunatkoon.
— Jos täit nyt joutuvat uimaan hänen kyynelissään, niin ne luulevat
olevansa avomerellä ja heittävät sielunsa Herran haltuun, mutisi
Rovasti pahanilkisestä.
— Rovasti, sanoi Täi-Grimur, saat kiittää Silmäpuoli vaeltajan
läsnäoloa. Muuten olisin lähettänyt sinut itsesi uimaan
iankaikkisuuteen näiden sanojen vuoksi.
— Kelvoton! kähisi Runo-Guddakin ja sylkäisi Rovastiin.
Rovasti vain nauroi pilkallisesti.
Silmäpuoli vaeltaja katsoi häneen.
— Oletko koskaan ajatellut, että yksi päivä on kerran oleva viimeisesi
— ja että kielesi voi tulla mykäksi minkä sanan jälkeen tahansa, jonka
sanot?
— Olen kyllä, ja sitten olen tuuminut sanoa Herrallemme — jos niin
pitkälle pääsen, jollei piru ota lämmintä sielua ruumiistani —: Katso
ihmisen poikaa! niin minä aion sanoa.
— Sinäkin olet veljeni, sanoi Silmäpuoli vaeltaja ja ojensi hänelle
kätensä.
Rovasti tarttui siihen altapäin vasemmalla kädellään ja läiskäytti aimo
sylkylöntin hänen kämmenelleen.
Silmäpuoli vaeltaja seisoi hetkisen katsellen kättänsä. Sitten hän
istuutui eräälle laatikolle ja nyyhkytti.
Rovastin pilkkanauru lakkasi. Hänen hengityksensä kävi äkkiä nopeaksi.
Sitten hän astui ulos vajasta pää kumarassa.
Nuo kolme kulkuria seisoivat ääneti Silmäpuoli vaeltajan ympärillä. He
eivät uskaltaneet katsoa toisiinsa eivätkä tienneet mitä tehdä.
Tyynnyttyään sen verran, että saattoi puhua, virkkoi Silmäpuoli
vaeltaja:
— Ystäväni, älkää olko suuttuneita häneen älkääkä vihatko häntä minun
tähteni. Älkää luulko, että hän on pahempi kuin kukaan meistä. Tie
hänen sydämeensä oli vain hieman pitempi — ja vaikeampi löytää.
— Minulla on kiire, sanoi hän sitten, minun pitää joutua.
Ja hän sanoi jäähyväiset naiselle ja molemmille miehille.
— Jumala kanssasi, sanoivat he hänen poistuessaan.
Hän pysähtyi hieman epäröiden vajan ulkopuolelle.
Hän tahtoi mielellään Hofiin, pappilaan, joka oli vuonon toisella
puolen, mutta tie vuonon ympäri oli pitkä astella. Ja jopa oli
melkoinen osa hänen viimeisestä päivästään kulunut, vaikka hän oli
kiiruhtanut niin paljon kuin suinkin saattoi.
Hän ontui rantaan nähdäkseen, olisiko siellä venettä menossa vuonon
poikki.
Saavuttuaan mäentörmälle, joka laskeutui äkkijyrkästi rantaan, hän
näki muutamia ihmisiä ryhmittyneinä jonkin ympärille. Vene oli vedetty
hiekalle aivan viereen.
Hän ontui mäkeä alas.
Hän näki miehen kumartuneena rääsykasan yli, josta valui vettä. Hänen
saavuttuaan kohdalle mies nousi ja sanoi:
— Hän on kuollut.
Ympärillä-seisojat paljastivat päänsä ja tekivät ristinmerkin rinnalle
ja otsalle.
Silmäpuoli vaeltaja näki, että kuolleena hiekalla makaava olento oli
Rovasti.
— Hetki sitten puhuin hänen kanssaan, sanoi hän.
— Niin, tulimme liian myöhään, vastasi eräs mies hänelle. — Näimme
hänen syöksyvän mereen, mutta hän ei tullutkaan pinnalle — hän oli
tarrautunut leviin ja pysytellyt pohjassa. Katsokaas, hänellä on niitä
käsissään.
Silmäpuoli vaeltaja katsoi tarkemmin, — niin oli todellakin laita.
— Niinpä _olet_ siis jo astunut Herramme eteen, mutisi hän. —
Ihmis-raukka, rauha olkoon sielullesi.
Ja hän teki ristinmerkin kuolleen yli.
Nähdessään venettä työnnettävän vesille hän meni luokse ja kysyi:
— Onko teitä monta veneessä?
— Minä yksin, vastasi nuori mies. — Minä palvelen papilla ja olen
matkalla kotia.
— Tahdotko soutaa minut vuonon poikki?
— Mielihyvällä, vastasi nuori mies ja punastui ilosta.
Silmäpuoli vaeltaja astui veneeseen, ja nuori mies pani airot veteen.
Ilma oli nyt tyyni. Mutta pilvet taivaalla kiitivät edelleenkin
nopeasti. Ei enää tullut sadetta eikä rakeita. Vain pilvenvarjot
ajelivat auringonpälviä huimassa karkelossa pitkin meren tyyntä pintaa.
Silmäpuoli vaeltaja istui katsellen ympärilleen veneen kiitäessä
nopeasti vuonon keskustaa kohti. Hän katseli ulospäin sinne, missä meri
yhtyi taivaanrantaan. Ja maalle päin, joen suulle — pitkin laaksoa...
Ja hän näki Linnan siellä laakson pohjassa, rajalla, missä se jakautui
kahdeksi ahtaammaksi laaksoksi.
Hänen sydämensä lämpeni, kun hän näki kotia Linnaan. Oli niin
omituista, että missä hänen lapsenjalkansa olivat astuneet ensimäiset
askelensa, sinne hän suuntasi viimeisen kulkunsa.
Mutta hän irtautui ajatuksistaan nuoren miehen osoittaessa päällään
korkeata, yksinäistä kalliota, joka kohosi vuonon perukassa.
— Tuolta séra Ketill hukuttautui, sanoi hän. — Oletko kuullut séra
Ketillistä?
— Olen, vastasi Silmäpuoli vaeltaja. — Tunsin hänet paremmin kuin moni
muu.
— Hän oli varmaankin ilettävä olento, sanoi nuori mies uteliaana.
Silmäpuoli vaeltajan mieli ei tällä haavaa ollut erittäin altis sille
tuskalle, mitä séra Ketillin soimaaminen muuten tuotti hänelle. Hän oli
vähällä ajattelemattomuudesta vastata: Älkää tuomitko —, mutta malttoi
mielensä ja jäi istumaan äänettömänä ja tuijotti vuonolle.
Vihdoin hän sanoi itsekseen:
— Kukapa olisi luullut, että minä koskaan taas joutuisin lainehtivalle
merelle.
— Taas?
— Niin. Olen aikanani matkustellut monien merten poikki ja nähnyt monta
maata.
Mies luuli hänen laskevan leikkiä.
— Ne ovat kai olleet vain ajatuksen meriä ja toivon maita, sanoi hän.
Silmäpuoli vaeltaja katsoi häneen.
— Sinäpä et ole mikään pölkkypää. Oletko sinäkin matkannut paljon
ajatuksissasi?
Mies naurahti hieman.
— En, vastasi hän. — Mutta talvella matkustan Amerikkaan.
— Sitä älä tee, sanoi Silmäpuoli vaeltaja hiljaa.
— Miksi en? Siellä voi ansaita paljon enemmän rahaa.
— Niin, mutta on helpointa kuolla siellä, missä on syntynyt.
— Minäpä en olekaan toistaiseksi aikonut kuolla.
— Et. Mutta mitäpä elämä pohjaltaan tuottaa muuta kuin kuolemaa? Se on
ainoa varma voitto, — ehkäpä yleensä ainoa voitto, minkä se tuottaa.
— Luulin Silmäpuoli vaeltajaa elämän apostoliksi, sanoi mies.
— Tuottaako sinulle pettymystä, että Silmäpuoli vaeltaja on vain
ihminen?
Keskustelu taukosi. He olivat nyt ehtineet vuonon keskustan ohi ja
lähenivät nopeasti vastakkaista rantaa.
Silmäpuoli vaeltaja istui ajatellen kaikkia niitä merkillisiä virtoja,
joita oli sileän pinnan alla, ja kaikkia niitä merkillisiä eläimiä,
kaikkea sitä ihmeellistä elämää, mikä viihtyi siellä. Käsittämätön kuin
itse elämä oli tämä meri, jonka mainingit tällä haavaa tuudittivat
venettä monivaiheisessa tahdissaan. Niin, säälimätön kuin elämä,
tuhlaava kuin elämä oli tämä meri, jonka levottomuutta hänen suotiin
maistaa vielä kerta ennen kuolemaansa.
Kun hän astui veneestä maalle, tuntui hänestä hyvältä saada jälleen
maankamara jalkainsa alle, mutta hän oli melkein unohtanut mitä varten
oli tänne tullut. Kirkkomaan näkeminen toi sen kuitenkin pian hänen
mieleensä.
Hän meni kirkkotarhaan. Oli tullut uusi kirkko. Se seisoi vanhan
paikalla, mutta oli suurempi ja korkeampi ja loisti valkoiseksi
maalattuna yli seudun. Hetkisen hän ajatteli, että se, mikä oli
tapahtunut, varmaankin olisi jäänyt tapahtumatta, jos entinen kirkko
olisi näyttänyt puhtaalta ja vaalealta kuten tämäkin, eikä mustalta ja
uhkaavalta. Hän astui sisäänkäytävän luo. Samat kiviportaat johtivat
ovelle. Hän polvistui painaen otsansa erästä porrasta vasten ja
rukoili. Sitten hän nousi ja meni Linna-suvun hautapaikalle. Pian
hän löysi etsimänsä haudan. Ja kauan aikaa hän oli polvillaan hiljaa
rukoillen sen ääressä.
Kun hän vihdoin nousi, oli hän niin sairas, että tuskin jaksoi
laahautua pois. Hän meni kuitenkin pappilan taa, sen sijaan että
olisi mennyt sisälle lepäämään ja vahvistautumaan hieman. Hän lähti
astelemaan erästä käyttämätöntä oikotietä laaksoon.
Pappilan väen tarkastellessa kirkkotarhaa, minne nuori mies, joka oli
soutanut hänet vuonon poikki, oli nähnyt hänen menevän, hän oli poissa.
He etsivät ja tähystivät ympäri taloa, mutta eivät löytäneet häntä
mistään.