XIV.

Tänä päivänä oli Linnassa pysytelty kotosalla kuten muuallakin näillä

seuduin. Ei ollut mitään tehtävää sellaisessa säässä, paitsi että

hiukan pidettiin silmällä lampaita, jotka sadekuurojen aikana pyrkivät

avonaisiin lammasvajoihin tai kyyristyivät kivien ja talonseinien

suojaan, mutta sateen lakattua taas juoksentelivat ympäri ja ottelivat

heinätukoista.

Ormarr pani miehet korjaamaan lammasnavettoja ja tallia sisältä ja otti

itse osaa työhön. Mutta väki kulutti päivänsä enimmäkseen tarinoiden

ja huvitellen. Ei ollut mitään syytä pitää kiirettä, ja heitä oli

sitäpaitsi liian monta tässä työssä. Rupateltiin kaikenlaista —

kammottavista kummitusjutuista aina rattoisiin matkaseikkailuihin. Ja

kaikelle naurettiin. Väki ei ollut yhtenäkään kesäpäivänä ollut niin

iloinen kuin tänä rajuilmaa uhkaavana syyspäivänä. Islannin rahvas

sanoo sentapaista iloa »koiraniloksi».

Ormarr ja Ørlygur olivat ainoat, jotka olivat ääneti eivätkä

ottaneet osaa hauskuuteen. Ja vaikkei heidän tapansa juuri ollut

kulkea allapäin, ei väki kuitenkaan kiinnittänyt huomiota heidän

totisuuteensa. Nämä ihmiset olivat niin tottuneet siihen, että joku tai

jotkut heidän keskuudestaan kuljeskelivat alakuloisina ja ajatuksiinsa

vaipuneina, välittämättä mistään leikillisyydestä. Sellaisesta

raskasmielisyydestä he kärsivät kaikki enemmän tai vähemmän. Eivätkä

he tehneet mitään yritystä saadakseen nuo kaksi muuta osallisiksi

huvituksiinsa. He tiesivät omasta kokemuksestaan kuinka vieras

sekaantuminen saattoi haavoittaa mieltä sellaisena päivänä.

Ei Ormarria enemmän kuin Ørlyguriakaan muuten vaivannut raskasmielisyys

tänä päivänä. Mutta he olivat molemmat niin vaipuneet omiin

ajatuksiinsa, että ihmisistä näytti siltä.

Eilispäiväinen Bollissa-käynti ei häipynyt Ørlygurin mielestä.

Yhä uudestaan ja uudestaan hänen täytyi ajatella elämyksiään ja

huomioitaan. Hänen täytyi muistella, kuinka oli istunut ja odottanut ja

kuinka Baggan vuode ja koko pieni pirtti oli ollut siisti ja puhdas.

Ja hänen täytyi yhä uudestaan muistella Baggan pienimpiäkin liikkeitä.

Kuinka hän käveli pirtin lattialla, kuinka taivutti niskaansa, kuinka

hänen olkapäänsä hytkähtivät ja kuinka vasemman käden pikkusormi

alituisesti liikkui eikä koskaan ollut levossa. Ja hänen täytyi toistaa

itsekseen sanat, mitkä Bagga oli lausunut, ja muistella kuinka hän oli

ne sanonut.

Näiden ajatusten hurmauksen vallassa ei jäänyt paljon aikaa ajatella

Silmäpuoli vaeltajaa. Kuitenkin hän ikävöi kerjurin tuloa. Sillä

halu puhua hänen kanssaan isästään kasvoi yhä voimakkaammaksi ja

voimakkaammaksi. Ja juuri nyt näytti hänestä, että hänen _täytyi_ saada

selkoa, oliko isänsä todellakin ollut niin perin paha kuin kerrottiin.

Ja hän toivoi, että Silmäpuoli vaeltajalla ainakin oli jotain hyvää

sanottavana hänestä. Sillä _jos_ hänessä oli ollut jotain hyvää, niin

varmasti Silmäpuoli vaeltaja oli huomannut sen. Ja hän toivoi niin

varmasti, että hänessä _oli_ ollut jotain hyvää.

Ormarr Ørlygsson sitävastoin kuljeskeli miettien erästä unta, minkä oli

yöllä nähnyt. Oikeastaan se ei ollut mikään uni, vaan ainoastaan näky

unissa. Hän oli äkkiä nähnyt isänsä seisovan vuoteensa edessä, pitäen

poikaansa séra Ketilliä kädestä. Ormarr kulki koko päivän miettien

tätä unta. Hän oli kyllin taikauskoinen antaaksensa sille jonkin

merkityksen. Niin, hän oli varma, että sen täytyi merkitä jotain. Mutta

hän ei voinut käsittää mitä.

Oliko hänen isänsä tahtonut ilmoittaa hänelle tällä tavalla, että oli

sopinut hänen veljensä, séra Ketillin kanssa, ja ettei hänenkään,

Ormarrin, enää pitänyt kantaa kaunaa häntä vastaan? Hänestä tämä

otaksuma näytti ilmeisesti oikeimmalta.

Mutta kuinka hänen isänsä saattoi vaatia, että hän koskaan voisi antaa

anteeksi veljelleen?

Senjälkeen kuin oli nähnyt isänsä kuolevan hänen pahuutensa uhrina.

Senjälkeen kuin oli nähnyt hänen lempeän ja kauniin vaimonsa tulevan

mielipuoleksi samana onnettomuuden hetkenä, ja sitten nähnyt

naispoloisen kahdenkymmenen vuoden ajan — kahdenkymmenen pitkän vuoden

ajan elelevän säälittävänä hylkynä. Ja senjälkeen kuin oli kokenut,

että veljensä, pappina ja saarnastuolista, oli koettanut tahrata vanhan

isänsä omalla synnillään, jonka hän, Ormarr, oli ottanut pestäkseen

pois.

Hän oli tuntenut veljensä séra Ketillin vain lapsena ja oli

silloin itse ollut vain nuorukainen, ja hän oli matkustellut eikä

ollut ensinkään nähnyt veljeään kaikkina niinä vuosina, jotka oli

oleskellut ulkomailla. Hän oli tavannut hänet vasta nuorena pappina

Kööpenhaminassa eikä ollut silloin tuntenut mieltymystä häntä kohtaan,

sukulaisuudesta huolimatta. Ja vielä vähemmin hän oli saattanut

ajatella mitään hyvää hänestä saatuansa kuulla, mikä rikos tällä

kavalajuonisella papilla jo silloin oli tunnollaan, — ja nähdessään,

ettei hän antanut sen sanottavasti painaa mieltään. Ja tästä ajasta

lähtien hän ei ollut suinkaan lähestynyt veljeään. Hän ei ollut saanut

katsoa hänen sieluunsa. Eikä hänessä koskaan ollut herännyt aavistusta,

että tämä nuorempi veli saattoi tuntea olevansa syrjäytetty, ei

vain taloudellisesti, vaan myöskin mitä älylliseen lahjakkuuteen ja

isän rakkauteen tuli. Ei, hän ei ollut lainkaan perehtynyt hänen

kunnianhimoiseen sielunelämäänsä. Hän ei ollut vähintäkään aavistanut

niitä pirullisia voimia, jotka siellä pitivät peliään. Hän oli kuullut

ja tiesi sittemmin vain niistä veljensä halpamaisuuksista, joissa hänen

pahuutensa oli ilmennyt. Ja ne näyttivät myöskin täysin oikeuttavan

sen soimanimen, minkä rahvas hänen kuoltuaan oli liittänyt hänen

muistoonsa: pappipiru.

Ei, — hän tarkasteli mieltään, tutki sydämensä salatuimmat sopukat,

mutta hän ei voinut löytää rahtuakaan myötätuntoa, vielä vähemmin

rakkautta tähän turmeltuneeseen veljeensä. Hän ei _voinut_. Jos hän

koetti kuvitella jotain muuta, niin hän vain valehteli itselleen.

Hän tiesi kyllä sanottavan, että on annettava anteeksi kuolleille.

Että tuomio on Herran. Mutta sittenkin, _sittenkin_, —: hän _vihasi_

tätä veljeä, jos tahtoi puhua totta. Vihasi ja inhosi häntä yhtaikaa.

Vaikka tämä veli olikin kuollut ja varmaan jo saanut tuomionsa. Vaikka

hän ehkä pian itse oli kuoleva ja tiesi, ettei saanut kuolla viha

sydämessä. Hän vihasi häntä — eikä muuta voinut.

Sillä — mikä roisto hän olikaan ollut! Mikään halpamaisuus ei ollut

hänelle ollut liian alhainen. Mikään rikos ei ollut hänen sielulleen

ollut liian katala. Hän oli pettänyt — häikäilemättömästi pettänyt

rakkauden... veljenrakkauden, lapsen rakkauden isään, miehen rakkauden

naiseen. Niin, pettänyt ja tallannut jalkoihinsa. Hänen aseensa olivat

olleet valhe ja petos — hänen keinonsa olivat olleet likaiset kuten

hän itsekin. Ei, Ormarr _ei voinut_ antaa hänelle anteeksi — ei voinut

antaa hänelle anteeksi.

Jos hän antaisi hänelle anteeksi, tuntisi hän olevansa osallinen

kaikkiin hänen konnuuksiinsa. Hän tuntisi sielunsa tahrautuvan, jos

yksikään ystävällinen ajatus koskettaisi hänen muistoansa.

Tosinhan pappipiru oli ollut hänen veljensä. Verta hänen vanhempiensa

verestä, kuten hän itsekin. Mutta kuitenkin — ei mitään sovintoa ollut

häneen sydämessään. Hänen täytyi — hänelle oli elämän välttämättömyys

kirota häntä, tuomita hänet, kieltää hänet.

Ja kuinka kurja olikaan hänen kuolemansa ollut. Itsemurha. Tässä

tapauksessa kuolema pelon tähden — koiran arvolle sopiva. Ja sitten

hänen rietas yrityksensä koettaa voittaa ihmisten anteeksianto

kuolemassa — määräämällä omaisuutensa köyhille. Hän oli ansainnut,

että kävi niinkuin kävi — että köyhät ottivat hänen rahansa, mutta

pidättivät itselleen kirouksensa.

Ei, vaikka isä olisi ottanut häntä kädestä ja taluttanut hänet Ormarrin

eteen saavuttaakseen hänen anteeksiantonsa. Vaikka hän olisi unessa

nähnyt heidän seisovan vuoteen ääressä sata yötä perätysten — niin,

kaikki ne yöt, mitkä hänellä vielä oli elettävänä. Hän ei sittenkään

olisi voinut antaa anteeksi séra Ketillille.

Näin ajatteli Ormarr. Ja kaikki nämä ajatukset vain paaduttivat hänen

sydämensä vieläkin kovemmaksi veljeä vastaan. Ja kun hän myöhään

päivällä, mennessään illalliselle, kulki Alma rouvan ikkunan ohi

ja katsahti hänen silmäraukkoihinsa, joiden katse oli kaukainen

ja tylsä, silloin hänen sydämensä tulvi yli äyräittensä vihasta,

ja yhteenpuristettujen hampaittensa välistä hän mutisi kirouksen

»pappipirulle». —

Kaikki väki oli mennyt tupaan illalliselle, kun Silmäpuoli vaeltaja

tuli nelinryömin törmää ylös ja pihalle.

Vain Ørlygur, joka halusi yksinäisyyttä vaipuakseen onnellisiin

ajatuksiinsa, ei ollut vielä mennyt sisälle. Hän huomasi heti

Silmäpuoli vaeltajan. Hän juoksi häntä vastaan ja tuli yhtäkkiä

äärettömän iloiseksi. Ja kun hän seisoi vanhuksen vieressä, oli hänen

viimekertainen neuvottomuutensa kokonaan poissa; hän tunsi olevansa

hänen vanha toverinsa ja ystävänsä ja irroitti muitta mutkitta pussin

hänen selästään kantaaksensa sen hänen puolestaan kotia pihan poikki.

— Hyvää iltaa, sanoi hän sillävälin ja ojensi hänelle nopeasti kätensä.

— Olipa hyvä että tulit.

Silmäpuoli vaeltaja seisoi jalat tutisten. Ainoalla silmäraukallaan hän

imi halukkaasti iloa Ørlygurin kasvoilta.

Vielä soi hänen mielessään: Kotia Linnaan. Kotia Linnaan. Kotia

Linnaan. Ja hänen tervehdyssanansa tuskin kuului.

Ja nyt hän oli kotona, ja hänen poikansa otti hänet vastaan ja oli

iloinen siitä, että hän oli tullut.

Mutta heti hän tuli ajatelleeksi, että poikahan ei tuntenut häntä, ja

hän oli vähällä pyörtyä sitä ajatellessaan, niin valtava oli ilo ollut.

Ørlygur tarttui hänen käsivarteensa ja tuki häntä heidän kulkiessaan

pihan poikki talon edustalle. Heidän astuessaan kovaksi poljetulle

savikentälle tuli tanskalainen rouva vanhan Katan taluttamana ulos

ovesta.

Vanha Kata oli nähnyt ikkunastaan vieraan tulevan ja oli ottanut

rouvaansa kädestä johtaakseen hänet tulijan luokse.

Kun Silmäpuoli vaeltaja huomasi nuo kaksi naista, lyyhistyi hän kokoon.

Ørlygurin voimat tuskin riittivät kuljettamaan häntä »Hevoskivelle»,

joka oli suuri litteä paasi, tavallisen istuinpaikan korkuinen, ja

sijaitsi hieman syrjässä pihalla. Sille Silmäpuoli vaeltaja painautui

ja jäi istumaan, peittäen kasvot käsiinsä.

Ørlygur, joka huomasi hänen olevan sairaan, juoksi sisään kutsumaan

kasvatusisäänsä.

Vanha Kata oli iloinen ja puhui lakkaamatta tanskalaisen rouvan kanssa.

— Vihdoinkin hän on tullut. Aavistin sitä, tiesin sen. Hänen täytyi

tulla. Jumalan täytyi lopulta johtaa hänet tänne. Sen täytyi olla hänen

vaelluksensa tarkoitus. Jumala on Jumala.

Mutta Silmäpuoli vaeltaja istui kädet silmillä ja nyyhkytti.

Ja hän mutisi murtuneena:

— Hyvä Jumala, hyvä Jumala, — kaikkivaltias Jumala. Tämä on minun

työtäni. Tämän sielun valon minä olen sammuttanut. Nämä tylsät silmät,

— oi kauhistus. Taivaan Jumala. — Ei ole mitään anteeksiantoa. Sinä

tahdoit näyttää ne minulle taas, vain siksi, että ymmärtäisin, että

pyytäessäni anteeksiantoa pyysin jotakin mahdotonta. — Herra, tahtosi

tapahtukoon.

Molemmat naiset tulivat aivan hänen luokseen. Hän kohotti silmänsä ja

paljasti päänsä, pelko katseessa.

Tanskalainen rouva meni hänen viereensä ja silitti hänen hiuksiaan.

Mutta vanha Kata tarttui hänen käteensä ja sanoi:

— Terve tuloa. Jumala on antanut sinulle anteeksi.

Iäkäs vaeltaja istui epätoivo katseessa, ja kyynelet virtasivat hänen

silmästään.

— Jumala ei voi koskaan antaa minulle anteeksi, vastasi hän.

— Voipa kyllä, vastasi vanha Kata. — Kaikki ihmisviat voi Jumala

antaa anteeksi. Jumala on Jumala. Olet kantanut hänen rangaistuksensa

kärsivällisyydellä.

— Niin, olen kantanut hänen rangaistuksensa, vastasi vaeltaja. — Nyt on

vain kuolema jäljellä.

Vanha rypistynyt nainen hymyili.

— Sehän se on kaikkein suurin ilo, sanoi hän.

Silmäpuoli vaeltaja istui ja nautti rauhasta Alma rouvan hyväillessä

hänen harmaita hiuksiaan. Vanha Kata näki hänen hartautensa ja ymmärsi

sen.

— Kas, sanoi hän. — Hän ei tee sitä tietoisesti. Ja kuitenkin tavallaan

tietoisesti. Hän hyväilee kaikkia, joiden sydän on hyvä ja joiden sielu

kärsii. Toisia hän kammoo. Hän ei ole koskaan hyväillyt ketään niin

sydämellisesti kuin sinua. Jumala häntä siunatkoon.

— Niin, Jumala häntä siunatkoon, toisti Silmäpuoli vaeltaja.

Tällä hetkellä Ormarr tuli ovesta ja heti hänen jäljessään Ørlygur.

Ørlygur oli juossut sisälle ja kuiskannut hänen korvaansa, että

Silmäpuoli vaeltaja oli tullut ja oli sairaana. Ja Ormarr oli heti

noussut ja mennyt ulos ottamaan häntä vastaan.

Ormarr tuli — hymyillen — nopein askelin pihamaan poikki.

Silmäpuoli vaeltaja nousi. Hän kohotti silmänsä häntä vastaan, ja

hetkeksi heidän katseensa yhtyivät. Sitten Silmäpuoli vaeltaja painoi

päänsä alas.

Mutta Ormarr jäi seisomaan kuin kiinninaulattuna. Kaikki veri pakeni

hänen kasvoistaan. Jälleentunteminen tuli niin äkkiä, niin odottamatta,

että hän hetkeksi kadotti kokonaan ajatuksiensa ja sielunsa

hallitsemiskyvyn.

Mutta vain hetkeksi. Sitten hän sekä näki että ajatteli samalla kertaa.

Ja salaman nopeutena ajatukset risteilivät hänen aivoissaan.

Tuossa, aivan hänen edessään, seisoi hänen veljensä séra Ketill.

Elävänä, ja aivan hänen läheisyydessään. Tämä vanha mies, tämä

raajarikko kerjuri, oli hänen veljensä, entinen pappi. Pappipiru.

Ja hän muisti kaiken sen, mitä oli kuullut tästä kerjurista ja

kulkurista. Hänen viisaudestaan ja epäitsekkäistä ja sankarillisista

teoistaan. Hän näki hänen kurjuutensa, näki hänen nöyryytensä ja hänen

murtuneisuutensa. Hän oli nähnyt Alma rouvan hyväilevän häntä ja siten

liittävän hänen »hyvien» joukkoon. Ja hänen vihansa häipyi tämän elämän

oman koston ja anteeksiannon, elämän oman säälimättömyyden ja syyllisen

murtuneisuuden vaikutuksesta. Siksi että se hetkistä aikaisemmin

oli kuohahtanut yli kaikkien äyräitten, saattoi se nyt yhdellä

kertaa jäljettömiin kadota. Ormarr etsi sitä hetkisen sydämestään,

— tutki sydämensä löytääksensä sen, — mutta ei löytänyt sitä. Ei

löytänyt mitään vihaa, — ei edes hitustakaan vastenmielisyyttä. Vain

myötätuntoa... vain rakkautta. Ja hän muisti yöllisen unennäkönsä.

Ja äkkiä hän sulki vanhan kerjurin syliinsä, ja he itkivät toistensa

sydänten ääressä. Kaksi orjaa elämän ikeen alla. Kaksi ihmistä, joiden

rakkaudella ja vihalla elämä leikki omien oikullisten mielijohteittensa

mukaan. Kaksi veljestä taistelussa ja murheessa.

Ja kun he olivat itkeneet hetkisen, suuteli Ormarr Ørlygsson veljensä

suuta ja taputti hänen poskeansa kädellään. Ja hän sanoi itkun

tukahuttamalla äänellä:

— Terve tuloa takaisin kotia, veli.

Mutta séra Ketill sanoi, ja nyyhkytti sanojen välissä:

— Jumala sinua siunatkoon, Ormarr. Jumala sinua siunatkoon. — Tulen

isän haudalta. Siellä tunsin sydämessäni, että tahdoit antaa minulle

anteeksi.

Ørlygur seisoi katsellen tätä kohtausta, ensin kyyneleisin silmin,

liikutuksesta, nähdessään kuinka rakkaasti kasvatusisänsä otti vastaan

kuljeksivan kerjurin. Myöhemmin, kun omituinen sananvaihto herätti

hänen mielessään aavistuksen, hän pidätti hengitystään, ja hänen

sydämensä sykintä melkein pysähtyi.

Silloin Ormarr kääntyi häneen ja sanoi:

— Tässä on isäsi, Ørlygur.

Hetkisen hän seisoi liikkumattomana, ja hänen kasvonsa vääntyivät

itkuun, jota vastaan hän koetti taistella. Sitten hänen täytyi päästää

se valloilleen, ja ääneen nyyhkyttäen hän heittäytyi isänsä kaulaan.

Hänestä tuntui, kuin hänelle olisi suotu valtava onni. Hän, joka

lapsuudestaan asti oli pitänyt isäänsä kuolleena, kaikkien kiroamana,

tapasi hänet nyt äkkiä elävänä — ja kaikkien siunaamana. Nyt hänen siis

ei enää tarvinnut kysyä, oliko tämä isä ollut kokonaan paha. Sillä

kuinka paljon hyvää rahvas tiesikään kertoa Silmäpuoli vaeltajasta!

Ja tämä mies oli hänen isänsä, jonka hän luuli kuolleeksi kirottuna,

— tämä mies, jota kokonainen maa siunasi — ja ihaili hänen hyvyytensä

ja epäitsekkäisyytensä vuoksi. Tämä mies, joka, minne astuikin,

jätti jälkeensä kauneimmat muiston kukkaset. Tämä mies, joka kykeni

enemmän kuin kukaan muu omalla hyvyydellään herättämään hyvän ihmisten

sydämissä. Olkoonpa että hän oli rikkonut paljon, — mutta mitä ei

kaksikymmenvuotinen nöyryytyksen ja epätoivon siunauksellinen vaellus

voi sovittaa! Kuinka se vaatikaan unhoitusta ja anteeksiantoa! Kaikkea

tätä hän ajatteli itkiessään isänsä sylissä. Ja hänen sydämensä värisi

hänen ajatellessaan elämän omituisia teitä.

Silloin vanha mies äkkiä lyyhistyi, — Ørlygurin täytyi ottaa hänet

syliinsä ja auttaa häntä kivelle istumaan. Raskas yskiminen repi

ja raastoi vanhuksen rintaa, ja hänen suunsa täyttyi verellä.

Sylkäistessään sen ulos hän katsoi sitä ja hymyili.

Ormarr ja Ørlygur ottivat hänet ja kantoivat huoneeseen sisäänkäytävän

vasemmalle puolelle — aivan vastapäätä tanskalaisen rouvan ja vanhan

Katan huonetta. Nuo kaksi naista seurasivat heitä, Alma rouva vanhan

Katan käsikynkässä.

Asetettuaan hänet vuoteeseen meni Ormarr ulos huoneesta, mutta sanoi

mennessään:

— Tulen heti takaisin.

Hän meni suoraa päätä suureen ruokahuoneeseen, missä vaimonsa Rúna

vielä aherteli väen iltaruuan laitossa.

Tyttö, joka auttoi häntä, meni heti ulos, kun Ormarr tuli, ja Ormarr

sulki oven hänen jälkeensä.

Rúna katsoi häneen, asetti sitten äkkiä kaikki luotaan ja istuutui

eräälle arkulle.

— Mitä on tapahtunut, Ormarr? kysyi hän hillitysti, ääni tuskasta

väristen.

Ormarr avasi suunsa vastatakseen, mutta ei voinut saada sanaakaan

suustaan. Meni sitten hänen luokseen, tarttui hänen käteensä ja

silitteli hänen tukkaansa.

— Silmäpuoli vaeltaja on tullut, sanoi hän.

— Hän on sairas, — pelkäänpä kuolemansairas.

— Oo, Jumala auttakoon meitä.

Rúna nousi nopeasti. Hän oli tullut jotenkin lihavaksi, ja hänellä oli

tapana seisoa kädet puuskassa. Ja hän jatkoi:

— Mitä voimme tehdä? Mikä hänen on? Emmeköhän pane hakemaan lääkäriä

samalla?

Mutta Ormarr tuskin kuuli hänen kysymystään. Hän seisoi vain katsellen

Rúnaa, ja kuitenkin oli aivan kuin hän ei olisi nähnyt häntä. Rúna

huomasi hänen katseensa ja istuutui taasen arkulle.

Ormarrin ääni kuulosti oudolta, kun hän vihdoin puhui:

— Siinä ei ollut kaikki, sanoi hän. — Silmäpuoli vaeltaja — — — on

minun veljeni — — — séra Ketill.

— Séra Ketill? — — elääkö hän? kysyi Rúna. Hän jäi istumaan eikä

liikkunut.

Ormarr vaikeni. Tahtoi puhua, mutta ei voinut.

— Hän elää vielä? toisti Rúna melkein kuulumattomasti. — Jumalan

kiitos, lisäsi hän sydämellisesti.

— Sanotko sinäkin niin? kysyi Ormarr äkkiä. Hänen äänessään helähti

iloinen innostus.

Sitten hän kääntyi poispäin.

— Hän on tullut. Ja on kuolemaisillaan. — — —

Olen nähnyt hänet. — — Alma on silitellyt hänen tukkaansa.

— Onko Alma silitellyt hänen tukkaansa? sanoi Rúna liikutettuna. —

Silmäpuoli vaeltaja... vai _hän_ se oli Silmäpuoli vaeltaja. Siksipä

hän siis ei koskaan ole tahtonut tulla tälle seudulle ennen.

Ormarr istuutui arkulle hänen rinnalleen, mutta nousi sitten äkkiä

taasen ja sanoi:

— Menemmekö sisään hänen luokseen. Olemme panneet hänet vierashuoneen

vuoteeseen.

— Mennään, vastasi Rúna. — Luuletko, että hän kuolee?

— Pahoin pelkään.

— Kunpa hän vain saa rauhan kuolemassa. Hänen vaelluksensa on ollut

pitkä.

Sitten he menivät yhdessä.

Heidän astuessaan huoneeseen makasi Silmäpuoli vaeltaja hiljaa; toiset

istuutuivat eivätkä liikkuneet, jotteivät häiritsisi häntä. Hän avasi

silmänsä, näki Rúnan, tunsi hänet heti ja painoi kätensä kasvoilleen.

Rúna meni hiljaa hänen luokseen, kumartui hänen ylitseen ja suuteli

häntä otsalle. Sitten hän istuutui eräälle tuolille vuoteen ääreen,

kumartui taasen häntä kohti ja sanoi hiljaa ja hillitysti:

— Katso minua, Ketill.

Hän otti kädet kasvoiltaan. Rúna pani kätensä hänen käsilleen.

— Katso minua silmiin. — Olen antanut sinulle anteeksi.

Vanhus ei katsonut Rúnaan. Mutta hän ähkyi:

— En ymmärrä, miten voit antaa minulle anteeksi.

— Katso, onko minulla muuta kuin rakkautta silmissäni.

Hän loi katseensa ylös ja kohtasi Rúnan katseen.

— Ei, sanoi hän sitten, siellä on vain rakkautta. Olet antanut minulle

anteeksi. Kiitos, Rúna. Jumala sinua siunatkoon.

Hän makasi hetkisen hiljaa vielä, ja vähitellen hän alkoi hengittää

helpommin.

Sitten hän äkkiä avasi silmänsä, tarkasteli heitä kaikkia ja sanoi:

— Nyt minulla ei ole muuta jäljellä kuin kuolla. Näen, että päivänvalo

on alkanut hävitä. Nyt en tahdo enää sulkea silmääni, tahdon nähdä

kaiken minkä voin, päivän jäännöksen ja pimeyden tulon ja teidän

silmänne ja kasvonne, rakkaani. Sillä tiedän, että silmäni ei ole

näkevä huomispäivää.

Rúna silitteli hänen käsiään.

— Sinun ei pitäisi puhella niin paljon, sanoi hän. — Se ei tee sinulle

hyvää.

— Anna minun vain puhua, vastasi hän ja hymyili. — Nyt, kun kieleni

on ainaiseksi mykistyvä, tuntee se erityistä halua liikkua viimeiseen

asti. Kas, voisihan kuitenkin sattua, että se sanoisi jonkun kauniin

sanan, joka eläisi sen vaiettuakin jonkun korvan muistossa, — ja se on

sen kunnianhimo. Älkää luulko, rakkaat ystävät, että pelkään kuolemaa,

tai että koetan välttää sitä tai lykätä sitä hetkeäkään tuonnemmaksi.

Vaikkakin minusta tuntuu, että olisi ihanaa elää teidän keskuudessanne,

rauhassa ja ilossa. Mutta muistakaa: vain kuolema tuottaa täydellisen

sovituksen, — siunattu kuolema. Antakaa anteeksi sanani; en sano

tätä loukatakseni teitä tai halventaakseni teidän jalomielisen

anteeksiantonne arvoa. Mutta totuus on, että vain kuolema tuottaa

täydellisen anteeksiannon ja täydellisen rauhan.

Hän katsoi toisesta toiseen.

— Rakkaat ystävät, teidän kasvonne ovat kauniit, — oi kuinka teidän

kasvonne kuvastavat sielujanne. Minä voin lukea teidän kasvoistanne

ja sieluistanne. Voin tällä hetkellä eroittaa jokaisen pienimmänkin

ajatuksen. Ja sydämeni vuotaa verta nähdessäni sen kärsimyksen ja

ne tuskat, jotka tiedän muistoni, séra Ketillin muiston, painaneen

teihin. Jopa sinunkin kasvoillesi, nuori poikani, on elämä piirtänyt

tuskanmerkkinsä. Tiedätkö mitä luen silmistäsi? Katumusta siksi, ettet

voi sielussasi tuntea olevasi niin alakuloinen, kuin sinun mielestäsi

pitäisi olla, kun isäsi nyt täytyy kuolla. Älä itke sanojani, Ørlygur,

poikani. Rakastan sinua näiden lapsellisen puhtaiden ajatusten vuoksi.

Ajattelet myöskin niin paljon muuta. Etkö usko, että ymmärrän ja

iloitsen siitä, että sydämesi on kevyt, koska on käynyt selville, ettei

isäsi olekaan kuollut oman käden kautta eikä kirottuna. Vaikkakin séra

Ketill kuoli sillä kertaa. Ja eräs vaeltaja jäi maan päälle. Mutta

ajattelet myöskin — ja nyt sanon sen, minkä sinä vähimmin kaikesta

tahtoisit kuulla kenenkään läsnäollessa — ajattelet myöskin sydämesi

valittua ja kuinka hän tuleekaan iloiseksi, kun saa kuulla sen. Tule

luokseni, Ørlygur, niin saat isäsi siunauksen.

Ørlygur nousi ja tyrskähti itkuun, jota vastaan oli kauan aikaa

taistellut. Hän heittäytyi polvilleen vuoteen ääreen ja piiloitti

kasvonsa peitteisiin. Vanha mies pani kätensä hänen päälaelleen.

— Oli parasta, että se tuli sanotuksi, sanoi ikäänkuin anteeksipyytäen.

— Ja sinä voit olla iloinen ystävättärestäsi. Hänen sydämensä on yhtä

puhdas kuin sinunkin, ja hänen sielunsa on vilpitön — kuten sinunkin.

Silmäpuoli vaeltaja alkoi äkkiä itkeä.

— Vilpitön, toisti hän hiljaa. — Kunpa minun sieluni aina olisi ollut

vilpitön. — — Oi Herra, Herra...

Tyynnyttyään hän sanoi:

— Tehtyä pahaa ei saa tekemättömäksi. Ja vain armosta paha voidaan

näennäisesti sovittaa. Vain armosta. Sanon: näennäisesti. Sillä en

tiedä, olenko vielä sovittanut syntini. Tai olenko sovittava ne. —

Sinä, Ormarr, istut vielä ihmetellen sitä, että viha, joka vielä

äsken kohdatessani katseesi tuolla ulkona leimusi minua vastaan, niin

äkkiä ja jäljettömästi saattoi hävitä sydämestäsi. Tiedätkö miksi se

katosi? Siksi, että näit ja käsitit, että olin kärsinyt, — kärsinyt

helvetintuskia, kärsinyt epäinhimillisesti. Ja siksi, että sinäkin olit

kärsinyt. Sentapaisissa kärsimyksissä kaikki ihmissydämet kohtaavat

toisensa. Mutta varsinkin kun kuolema ja yhteinen veri auttaa. —

Ja sinä, Rúna — istut ja kiität taivasta siitä, että vielä elän, —

ja siitä, että olen kärsinyt niin paljon kuin olen kärsinyt. Sinun

sydämessäsi ei ole mitään epäilystä siitä, että Jumala on antanut

minulle anteeksi. Ja siksi _sinä_ olet antanut minulle anteeksi. Ja

sinä, vanha Kata, — — me kaksi luemme toistemme ajatukset, ja meidän

ajatuksemme ovat samat. Ja vaikkakin nyt voit lukea sen ajatuksistani,

tahdon sen kuitenkin sanoa: sinua minun on eniten kiittäminen.

Hän oli hetkisen vaiti, kääntyi vaivoin kyljelleen ja jatkoi:

— Sillä kertaa, kun tahdoin syöksyä mereen — sillä aioin hukuttautua

epätoivoissani — sillä kertaa tulin äkkiä ajatelleeksi sinua. Olin

usein ajatellut sinua ja sitä tuskaa, jonka aavistin sydämessäsi

piilevän, mutta jota et koskaan näyttänyt. Tunsin tarinasi. Tiesin,

että eräs oli pettänyt sinut. Tiesin, ettet voinut unohtaa. Näin,

että sinä kuljit ja olit kaikille siunaukseksi ja kuitenkin itse

kärsit enemmän kuin kukaan muu. Ja silloin minä ajattelin, että ehkäpä

oli elämäsi kuitenkin ihanin. Ehkäpä oli kaikkein ihaninta voittaa

ja hillitä itsensä. Silloin heräsi minussa halu koettaa sovittaa

rikostani, — koettaa levittää siunausta ympärilleni, sen sijaan että

etsin epätoivon kuolemaa. Ja silloin pakenin salaa maan toiseen ääreen

— piileksin päivällä ja taivalsin yöllä. Siellä nimitin itseäni

»vaeltajaksi», ja tein itseni kaikista halvimmaksi — — kerjuriksi,

kulkuriksi, joka elää Jumalan ja ihmisten armosta, joka saa ruokansa

koirien kanssa, käsketään yöksi latoon tai eläinten seuraan. Enkä

ollut kovinkaan kauan harhaillut, ennenkuin minulla oli yllinkyllin

tehtävää. Kaikkialla, minne tulin, kärsivät ihmiset eripuraisuudesta ja

vihasta, kateudesta ja väärinkäsityksistä. Silloin asetin päämääräkseni

koettaa saada ihmiset sopimaan — keskenään ja elämän kanssa — ja

samalla kuoleman kanssa, jota he aivan liian vähän ajattelivat. Sillä

niin on laita, useimmat unohtavat, että heidän elämänsä on vain

tomuhiukkanen äärettömässä avaruudessa, että on olemassa iäisyys

edessä ja iäisyys takana. Ja että elämä on lähtenyt kuolemasta ja vain

virtaa kohti kuolemaa — ahtaassa kehässä. Ja he taistelevat elämästä

ja kuolemasta ja koettavat iskeä toisiinsa niin syviä haavoja kuin

suinkin ja mieluimmin ripotella myrkkyä haavoihin. Oi, he unohtavat,

että jokainen haava, minkä toiselle tuottaa, kirvelee syvimmin iskijän

omassa sydämessä. Oi, nähdä ihmisten taistelevan verenhimoisin käsin ja

verenhimoisin sieluin. — Ajatella, että niin ovat ihmiset taistelleet —

sukupolvesta sukupolveen. Ja että he edelleenkin siten taistelevat, —

edelleenkin siten taistelevat. — Missä ovat papit? — Kristuksen papit?

— Miksi he eivät mene kansan keskuuteen puhumaan jokaisen yksityisen

kanssa ja liittämään sielua sieluun, veljellisellä siteellä, sen sijaan

että seisovat etäisinä puolijumalina saarnastuolissa ja julistavat

Herran sanaa kuin oraakkeli. Sillä sen olen oppinut näinä vuosina: se

on ainoa papintoimi, joka ei tuota vahinkoa, — ainoa tapa julistaa

Jumalan sanaa, joka todellakin yhtyy sielun sisimpään vakavuuteen ja

syvimpään ymmärtämykseen. Uskokaa minua, ystäväni, olisin saanut monta

miestä lähtemään talostaan ja seuraamaan itseäni, — jättämään isän ja

äidin ja vaimon ja seuraamaan minua. Mutta kuinka monet ovat siihen

kypsyneet? — ja voivat hyödyttää sillä tavalla? Eikähän _se_ sitäpaitsi

ollut vaellukseni tarkoitus.

Kuume yltyi. Hän valui hikeä, ja hänen silmänsä loisti enemmän kuin

ennen. He kokoontuivat aivan hänen ympärilleen. He koettivat estää

häntä puhumasta, mutta hän jatkoi:

— Niin, nyt kun minun on kuoltava, on tämä minun suurin tuskani, ettei

ole olemassa ketään, joka jatkaa vähäistä elämäntyötäni. Sillä mitäpä

yksi ihminen voi saavuttaa? Oi, kunpa olisi monta, jotka ymmärtäisivät,

että suurin teko on kieltää itsensä ja tuottaa rauhaa maan päälle.

Että suurin onni on vaeltaa köyhänä ja näyttää esimerkillään, ettei

sydämensä riipu kiinni tässä maailmassa. Katsokaa pappeja, heillä

on hyvät virkansa ja he ottavat palkan sananjulistamisestaan. Ja he

hakevat alemmista viroista parempiin — sillä heidän sydämensä ovat

kiintyneet virkoihin eivätkä seurakuntaan eikä Jumalaan. Tiedän

vaativani paljon, tiedän vaativani mahdotonta, ainakin tällä haavaa.

Mutta siksipä vihamielisyys ja eripuraisuus myöskin leviävät. En tiedä,

onko Jumalaa olemassa, — suokaa minulle anteeksi, että sanon sen, —

en _tiedä_, onko Jumalaa olemassa, mutta uskon sen ja toivon sitä.

Mutta en voi sanoa tietäväni sitä, sillä silloin valehtelisin. Mutta

siihen katsomatta, — minä tiedän, että enemmän onnea tuottaa rauha

kuin eripuraisuus. Tiedän vihamielisyyden tekevän sydämet pahoiksi,

kun taas ystävyys tekee ne hyviksi. Ja tiedän ihmisten elämän tulevan

rikkaammaksi rakkaudesta ja hyvyydestä, tulevan kestävämmäksi ja

luonnollisemmaksi. Sillä elämä näyttää sisällyksettömältä siellä,

missä on vain taistelua ja vihamielisyyttä. Ainoa, mikä antaa elämälle

sisällystä, on koettaa saada jotain hyvää siitä. —

Hämärä täytti vähitellen huoneen. Kun sairas vanhus lausui viimeisiä

sanojaan, katosi päivä ja tuli aivan pimeä.

— Sytyttäkää kynttilä, pyysi hän. — Pimeys tulee kyllä pitkäksi silti.

Kynttilä, joka seisoi jalustassaan pöydällä, sytytettiin. Ja pöytä

siirrettiin vuoteen luo.

Hetkisen oli kaikki hiljaista. Sairas makasi hengittäen raskaasti.

Muut istuivat katsellen eteensä, kukin oli vaipunut omiin ajatuksiinsa.

Tanskalainen rouva istui sohvalla vanhan Katan vieressä. Tylsyys,

joka hetkiseksi oli murtunut vieraan tullessa, oli taasen vallannut

hänet, — hän ei kuullut mitään, ei nähnyt mitään. Tuli pimeä, kynttilä

sytytettiin — hän ei sitä huomannut.

Äkkiä sairas pyysi heikolla äänellä:

— Auttakaa minua riisuutumaan.

Rúna ja Ormarr riisuivat häneltä vaatteet. He itkivät nähdessään hänen

ryysynsä. Ørlygur istui hiljaa ja katseli eteensä lattiaan, — hänen

kasvonsa olivat turvoksissa itkusta.

Séra Ketill hymyili mielihyvästä, kun vilpoiset raidit koskettivat

hänen alastonta ruumistaan.

Sitten hän tuli äkkiä totiseksi. Ja hetkisen kuluttua hän kysyi:

— Eikö — — Alma voisi istuutua tänne päänalukseni viereen?

Tanskalainen rouva havahti hieman tylsyydestään, kun hänet nostettiin

pystyyn. Ja kun hänet vietiin vuoteen luo ja hän huomasi vanhan

miehen, joka makasi siinä, niin hän istuutui heti tuolille ja rupesi

taputtelemaan miehen käsiä ja päätä, mutisten samalla puolittain

uikuttavia, käsittämättömiä sanoja. Mutta jonkun ajan kuluttua hän

unohti kaiken ja vaipui jälleen hajamieliseen tilaansa.

Séra Ketill makasi hymy vanhoilla, rypistyneillä muodottomilla

kasvoillaan.

Hän yritti nostaa päänsä pielukselta, mutta ei jaksanut kohottaa sitä.

— Nyt minulla ei enää ole pitkältä jäljellä, sanoi hän.

Ja heti sen jälkeen hän pyysi, katsoen vanhaan Kataan:

— Aseta hänen kätensä minun huulilleni, että voin suudella niitä.

Vanha Kata teki niinkuin hän pyysi, — tanskalainen rouva ei sitä

huomannut.

— Anna minulle anteeksi, mutisi séra Ketill suudelmien välissä. — Ja

hyvästi kunnes tapaamme.

— Nyt on parasta — sanoa jäähyväiset, ähkyi hän tuskin kuuluvasti.

Toinen toisensa perästä kumartui hänen ylitseen, suuteli hänen otsaansa

ja vastaanotti hänen suudelmansa otsalleen.

Ørlygur oli viimeinen. Hän heittäytyi nyyhkyttäen hänen viereensä,

sitten kun isän huulet olivat koskettaneet hänen otsaansa.

— Poikani, poikani — kuulivat he vanhan miehen kuiskaavan.

Sitten hänen kasvonsa ikäänkuin jäykistyivät, ja hän makasi jonkun

aikaa kuin tainnoksissa.

Mutta hetken päästä hän avasi silmänsä ja tuijotti aivan kuin ei olisi

mitään nähnyt. Ja sitten hän puhui, ensin tuskin kuuluvasti, sitten

voimakkaammin:

— Jumala — — — Jumala — Jumalani — Jumalani...

Hän hapuili ympärilleen.

— Oletteko vielä täällä? Ovatko kaikki menneet.

Hänen kätensä hervahtivat voimattomina alas.

He silittelivät hänen käsiään, mutta eivät voineet puhua itkulta.

— Tunnen teidän olevan täällä. Mutta en voi enää liikuttaa käsiäni.

Tällaistako kuolema on?

Hän veti nopeasti henkeä pari kertaa.

— Olen väsynyt, sanoi hän sitten hiljaa. — Niin väsynyt, niin väsynyt.

— Ihanaa on päästä lepäämään.

Pari nopeata hengähdystä korisi vielä hänen rinnassaan.

— Jumala, Jumala — nyt minä tunnen sinun rauhasi...

Kului muutama silmänräpäys, oli aivan kuin hänen hengityksensä olisi

kuoleutunut.

Sitten hän huusi äkkiä, nuoruutensa äänellä, huusi voimakkaasti:

— Alma! — Alma!

Ja kutsuessaan hän kohottautui puolittain istualleen, mutta vaipui heti

takaisin pielukselle. Ja oli kuollut. Silmäpuoli vaeltaja — ihmisten

vieras kahtenakymmenenä pitkänä vuotena — ei ollut enää olemassa. Herra

oli vihdoin séra Ketillille suonut sen rauhan, jota hän niin kauan oli

ikävöinyt.

Ja sillaikaa kun nuo kolme hänen kuolemansa tietoista katselijaa olivat

niin kiintyneinä suruunsa ja hänen hoivaamiseensa, etteivät huomanneet

mitään muuta, nousi tanskalainen rouva seisomaan.

Kun hänen nimeänsä mainittiin, oli hän painanut käden sydämelleen.

Sitten hän istui tuokion hiljaa. Katseli ympärilleen ja hieroi silmiään.

Ja sitten hän nousi.

Ja hän sanoi omituisen hajamielisellä äänellä, joka heti herätti muiden

huomiota:

— Missä minä olen?

Ja hän katseli taasen ympärilleen ja lisäsi:

— Ketillhän kutsui.

Sitten hän taas painoi käden sydämelleen, huokasi raskaasti ja

lyyhistyi maahan. Ja tällä kertaa hänen sydämensä pysähtyi.

Hänen odottamaton kuolemansa vaikutti niin voimakkaasti muihin, että he

äkkiä lakkasivat itkemästä. Ja hetkisen he seisoivat kaikki kolme kuin

kivettyneinä.

Sitten he asettivat tanskalaisen rouvan vuoteeseen séra Ketillin

viereen.

Ja he polvistuivat kaikki kolme vuoteen ääreen ja rukoilivat hiljaa.

Kynttilänliekki lepatti pimeässä ja heitti häilyvän, punertavan valonsa

noiden kahden vainajan kalpeille kasvoille. Pimeä ikäänkuin tunkeutui

verhoamaan heitä.

Jonkun aikaa vallitsi haudanhiljaisuus.

Sitten vanha Kata nousi äänettömästi, meni ikkunan luokse ja avasi sen —

»päästääksensä sielut ulos».

Sitten hän taasen polvistui toisten rinnalle.

Mutta ikkunasta puhaltava tuulenhenki sammutti kynttilän, ja pimeys

kietoi vaippaansa elävät ja kuolleet.