Silmäpuoli vaeltaja tunsi itsensä sekä sairaaksi että väsyneeksi, kun
hän, sanottuaan jäähyväiset nuorelle naiselle, ontui suureen taloon,
jonka läheisyyteen nuori nainen oli seurannut häntä.
Omistaja, vanhanpuoleinen maamies, oli renkeineen kattamassa suurta,
pitkulaista heinäsuovaa nurmiturpeilla. Ohuet, sitkeät nurmiturpeet,
jotka olivat kyynärän levyisiä, mutta paksuimmalta kohdaltaan vain
parin tuuman vahvuisia, olivat kääröinä heinäsuovan ympärillä —
käärö käärön vieressä, pari sataa kappaletta. Oli kysynyt sekä työtä
että kätevyyttä leikata ne niin ohuiksi ja tasaisen leveiksi. Kukin
niistä oli viiden, kuuden kyynärän pituinen. Siellä oli myöskin
suuria heinänippuja, jotka pantiin suovan soikiolle täytteeksi
jokaisen yksityisen nurmiturpeen alle. Kaksi miestä työskenteli siellä
ylhäällä. Kattaminen oli aloitettu heinäsuovan molemmista päistä, suova
kohosi tasaisesti keskikohdalle päin. Rengit, jotka toivat heille
nurmiturpeita ylös, pitkin korkeita tikapuita, kantoivat kääröjä
siten, että pistivät kätensä molemmista päistä sisään. Isäntä auttoi
vain silloin tällöin, käveli muuten ympäri ja tarkasteli heinäsuovaa
kaikilta puolin ja antoi hyviä neuvoja.
Kun Silmäpuoli vaeltaja astui heidän luokseen, sen sijaan että olisi
jatkanut matkaa taloon, pysähtyi työ hetkiseksi. Ne, jotka olivat
alhaalla, kerääntyivät hänen ympärilleen, ja ne kaksi, jotka olivat
ylhäällä suovan laella, olivat vähällä kavuta alas, mutta tyytyivät
kuitenkin tulemaan niin kauas suovan reunalle kuin kaltevuus salli.
— Kuka sinä olet? kysyi isäntä tiukalla tavallaan.
— Kurja kerjäläinen, vastasi Silmäpuoli vaeltaja ja istuutui eräälle
nurmiturvekäärölle.
— Sen kyllä saatoin nähdäkin, marisi isäntä. — Niin, niitä on kyllä
tarpeeksi. Mutta istuppa mieluummin jollekin mättäälle, turmelet minun
nurmiturpeeni.
Hän kääntyi olkapäitään kohauttaen hänestä miehiin päin.
— Piruko teitä riivaa? Ryhtykää töihin.
Silmäpuoli vaeltaja istui mättäällään, ja kotvan aikaan ei kukaan
puuttunut hänen kanssaan puheisiin.
Koira tuli hänen luokseen nuuskien, heilutteli häntäänsä ja asettui
toverillisesti hänen vierelleen.
Vihdoinkin talollinen kääntyi hänen puoleensa.
— No, vanha halliparta, tiedätkö kertoa mitään uutta?
— En, enpä tiedä mitään sellaista, vastasi Silmäpuoli vaeltaja
sävyisästi.
— Et, todellakin. Ajattelet ehkä vain sitä hyvää ja huonoa, mitä olet
saanut ja olet saapa syötäväksi — toisten padoista.
— Ajatteleehan sitä ihminen yhtä ja toista.
— Voitko antaa minulle yösijan?
— En varaa vuoteita irtolaisille ja laiskureille. Mutta ladossa kyllä
suon sinulle sijan. Saat tyytyä siihen, että käy kova veto. Ja saatpa
jotain suuhun pantavaakin. Mutta korvaukseksi sinun täytyy tehdä
koirantemppuja tai jutella jotain huvittavaa.
Silmäpuoli vaeltaja naurahti ja kysyi:
— Tunnetko tarinan rikkaasta ja köyhästä? Talollinen lensi
tulipunaiseksi kasvoiltaan.
— Kitas kiinni, viheliäinen renttu! karjui hän.
— Annan sinut ilmi esivallalle kerjäämisestä.
Miehet hymyilivät toisilleen. Esivalta oli tässä tapauksessa Linnan
Ormarr, ja mitäpä hyötyä oli poloisen ilmiantamisesta? Se ei ollut
pahinta, mitä saattoi tapahtua kerjäläiselle.
— Mikä sinun nimesi on? kysyi isäntä kiivaasti — hän oli astunut aivan
kerjurin luo, joka jäi rauhallisesti istumaan mättäälleen.
— Silmäpuoli vaeltaja, vastasi vanhus ja katsoi häneen hymy silmässä.
Oli aivan kuin talollinen olisi saanut korvapuustin. Hän tuli vuoroin
kalpeaksi ja punaiseksi.
— Silmäpuoli vaeltaja? — Se on mahdotonta. Hän ei koskaan tule näille
maille. Silmäpuoli vaeltaja?...
Hän katsoi istuvaan kerjuriin, siirteli jalkojansa hämillään ja sanoi
vihdoin katuvana:
— Jumala sinua siunatkoon.
Hän kääntyi poispäin. Miehet olivat yhtäkkiä täydessä työn touhussa.
Sitten hän kääntyi taasen vanhuksen puoleen ja sanoi hiljaa:
— Jumala sinua siunatkoon. Anna anteeksi kiivauteni. En tietänyt...
Tule kanssani kotia.
Silmäpuoli vaeltaja liikahti. Talollinen ojensi kätensä häntä kohti,
kömpelösti — tottumattomana antamaan apua.
— Anna minun ottaa pussisi, sanoi hän.
— Ei, kerjäläinen kantaa itse pussinsa, vastasi Silmäpuoli vaeltaja ja
piti sen selässään.
Sitten hän hymähti äkkiä. Irroitti pussin selästään ja ojensi sen
talolliselle, joka ihastuneena otti sen. Silloin Silmäpuoli vaeltaja
sanoi leikillisesti.
— Kukapa olisi uskonut sinun koskaan ottavan kerjuupussin selkääsi.
Isäntä vilkaisi miehiin, oli vähällä antaa kiivaan vastauksen, mutta
malttoi mielensä ja naurahti hieman väkinäisesti. Sitten hän kysyi:
— Jos minä nyt teen pussisi niin raskaaksi, ettet jaksa laahata sitä
pois, — mitäs sitten?
— Silloin annan sen jäädä, vastasi Silmäpuoli vaeltaja rauhallisesti.
Talollinen tahtoi juhlia aimo lailla Silmäpuoli vaeltajaa, mutta
kerjuri antoi varsin vähän arvoa hänen hyväntahtoisuudelleen eikä edes
ottanut vuodetta, josta talollinen väitti, että vain virkamiehet ja
papit ja muut Herran ja kuninkaan käskyläiset, jopa itse piispa ja
maaherra olivat tilaisuuden sattuessa maanneet siinä.
Silmäpuoli vaeltaja piti latoa parempana, ja talollinen siitä syystä
tarkastutti ja tilkitytti sen — vedon vuoksi. Sitäpaitsi hän käski
noutaa tuoreita heiniä ja panna niitä paksun kerroksen sen homehtuneen
kohvan päälle, joka oli muodostunut heinistä nousseen lämmön
vaikutuksesta.
Ennenkuin Silmäpuoli vaeltaja lähti kerjäläisvuoteelleen, johti hän
keskustelun séra Ketilliin.
— Se koira, sanoi talollinen, kiihtyen ajatellessaankin kavalajuonista
pappia. — Se koira, toisti hän taas, ja väki yhtyi poikkeuksetta
häneen. — Muistan hänet selvästi. Olin niitä, jotka hänen
teeskentelevän puheensa johdosta alkoivat epäillä vanhan ystäväni
Linnan Ørlygur-vainajan jaloutta ja oikeudentuntoa. En anna sitä
koskaan anteeksi hänelle, sille isänmurhaajalle. Ja hänen vaimo
parkansa, Hofin tanskalainen rouva, kuinka hän turmelikaan hänen
elämänsä. Nyt on vaimo kaksikymmentä vuotta elänyt Linnassa, tylsänä
mielisairaana. Ainoa lohdutus on, ettei moiselle löytyne mitään
anteeksiantoa taivaassa. No, piru hänet korjasikin karvoineen
kaikkineen. Minun uskoni ja toivoni on, ettei pimeyden ruhtinas koskaan
iäisyydessä luovu saaliistaan. Sen minä vain sanon, että jos hänet
taivaassa tapaan, niin menen tieheni.
Ja hän nauroi tyytyväisenä sukkeluudelleen ja ajatellessaan omaa varmaa
autuaaksituloaan.
Silmäpuoli vaeltaja istui kalpeana hänen puhuessaan.
Sitten hän nousi raskaasti.
— Nytpä luulen, että levollemeno on parasta, mitä väsynyt mies voi
tehdä.
Isäntä saattoi hänet latoon.
— Enpä, piru vie, voi ymmärtää, miksi pidät latoa parempana kuin
esivallan sänkyä, sanoi hän harmistuneena.
— Täytyy valita paikka, mikä sopii, vastasi Silmäpuoli vaeltaja. —
Minun paikkani on koirien joukossa, lisäsi hän.
* * * * *
Yksin jäätyään hän makasi tuijottaen pimeyteen.
Ja hänen huulensa supattivat kuulumattomia sanoja.
— Oi Jumala, hyvä Jumalani. Turha on kai toivo, että sinä koskaan
annat minulle anteeksi, — että minä koskaan lähimainkaan voin sovittaa
syntini. Tokkopa koskaan sinun armosi auringon säde on tunkeutuva
sydämeeni? Sydämeni on raskas, Jumalani, sen sinä varmaan olet ammoin
sitten nähnyt. Olet varmaankin nähnyt katumukseni ja vaivani. Mutta
mitäpä se merkitsisi rikokseni rinnalla? Oi, hyvä Jumala, minun täytyy
olla tyytyväinen, että kohdistat rikokseni rangaistuksen vain minuun
ja annat viattoman lapsen olla vapaana. Oi, hyvä Jumala, siitä armosta
kiitän sinua kaikesta sielustani.
Kuume yltyi yön mittaan, eikä hän saanut unta.
Hän makasi heittelehtien heinissä saamatta lepoa.
Ja hän mutisi edelleen hiljaa:
— Minä tunnen, Herra, että kuolema on lähellä. Minä ikävöin sitä — ja
kuitenkin samalla kammoan sitä. Sillä mitä se on tuottava minulle?
Onko se tuottava minulle helvetin, joka on pahempi kuin se, minkä
läpi sieluni on vaeltanut, sen jälkeen kuin katumuksen säilä lävisti
sydämeni. Herra, tapahtukoon sinun tahtosi. Tuskinpa kuolema tänä yönä
noutaa minut. Tunnen, että aikomuksesi on suoda minulle vielä yksi
päivä, Herra. Ja sitten — — — kuolema. — Tapahtukoon sinun tahtosi.
Lamauttava raukeus hiipi hänen olemukseensa.
— Herra, Herra, — kaksi lasta soit minulle... minulle kurjalle.
Ja toiselle annoit kuoleman, toiselle elämän onnen. Herra, kiitos
lapsistani...
Hän makasi hikeä valuen. Heinät ja pöly tarttuivat hänen kasvoihinsa ja
käsiinsä.
— Herra —, nuo kaksi naista... Anna minulle anteeksi, Herra. — — Anna
minulle anteeksi, Herra. — — Anna minulle anteeksi, Herra.
Hän kierähti ympäri ja painoi kasvonsa heiniin.
— Isä, olen aavistanut, että sinä usein olet itkenyt tähteni. Aavistin
sen jo _sillä_ kertaa, vaikkakin tein sydämeni kovaksi. Jo _sillä_
kertaa vuoti sydämeni verta yksinäisinä hetkinä. Mutta minä paadutin
sieluni. Paadutin sieluni. — — Anna minulle anteeksi, Herra. — — — Anna
minulle anteeksi, Herra.
Hetkisen hän makasi hiljaa. Sitten hän käännähti taasen selälleen,
koetti nousta istualleen, mutta voimat pettivät, ja hän huusi pimeyteen:
— Anna minulle anteeksi, Herra! — Anna minulle anteeksi, Herra! — Anna
minulle anteeksi, Herra!
Pimeys ahmaisi hänen sanansa, ja hän vaipui tuntikauden kestävään
horrostilaan.
Kun hän taasen havahti, oli hän kauhean väsynyt, ja kurkkua kuivasi;
hän oli niin lopen näännyksissä, että hänen oli mahdoton nousta
hakemaan juotavaa. Vihdoin viimein hän vaipui levottomaan, kuumeiseen
uneen.
* * * * *
Aikaisin seuraavana aamuna Silmäpuoli vaeltaja heräsi siihen, että
isäntä avasi ladon oven ja kurkisti sisään.
Hän loikoi hetkisen ja mietti, ennenkuin pääsi selvyyteen siitä, missä
oli. Hän tunsi itsensä sairaaksi ja kurjaksi, hänessä oli kuume ja
päänsärky, mutta hän ei ollut siitä millänsäkään. Hieroi vain silmiään
voittaakseen aikaa.
— Hyvää huomenta, sanoi isäntä. — Miltä on tuntunut? Onko veto
vaivannut?
— Hyvää huomenta, vastasi Silmäpuoli vaeltaja. — Olen nukkunut hyvin
enkä ole lainkaan huomannut vetoa.
Isäntä nauroi nähdessään, kuinka Silmäpuoli vaeltajan kasvot olivat
tuhraantuneet ja kuinka heiniä oli takertunut hänen tukkaansa ja
partaansa.
— Vietpä totisesti mukanasi ihan vuonan talvirehun, sanoi hän leikkiä
laskien.
Silmäpuoli vaeltajan hampaat kalisivat, kun hän nousi heinävuoteeltaan
ja meni ulos kylmänkoleaan aamuilmaan.
— Aurinko ei ole vielä noussut, sanoi hän ravistellen itseään.
Ei hän koskaan ollut kaivannut aurinkoa niin kuin tänään. Hän unohtui
pitkäksi aikaa tuijottamaan itään, mistä se oli nouseva. Hänestä oli
aivan kuin ihme, että hänen vielä kerran suotiin nähdä aurinko.
— Siunattu aurinko, mutisi hän.
Taivas hohti himmeänsinisenä mustien pilvimöhkäleiden välistä, jotka
säännöttöminä vöinä kiitivät sen yli.
Isäntä haukotteli ääneen ja ujostelematta.
— Kylmänlainen aamu, sanoi hän. — Mennäänpä sisälle. Kahvi on kai pian
valmista.
Silmäpuoli vaeltaja meni navettaan. Siellä hän pesi kasvonsa ja kätensä
tynnyrissä, josta lehmät saivat vettä, ja kuivasi ne sitten nuttunsa
liepeellä.
Isäntä seisoi katsellen häntä.
— Oletpa sinä puhtautta rakastava, sanoi hän. — En minä vaan pesisi
naamaani näin kylminä aamuina.
Silmäpuoli vaeltaja veti kamman jäännökset taskustaan ja puhdisti, niin
hyvin kuin taisi, heinät parrastaan ja tukastaan.
Tultuaan valmiiksi hän meni isännän kanssa kahville.
— Eikö sinulla ole halua levähtää ja jäädä tänne täksi päiväksi?
kysyi isäntä, kun kahvi oli juotu. — Kai täällä toki liikenee ruokaa
sinullekin, lisäsi hän hyväntahtoisesti.
— Ei, vastasi Silmäpuoli vaeltaja. — Ei kiitos, minun täytyy lähteä
taipaleelle nyt heti.
— Niin, ne joilla ei mitään tekemistä ole, niillä on aina kaikista
kiirein, laski isäntä leikkiä.
Hän ja useimmat palkolliset saattoivat Silmäpuoli vaeltajaa talon
ulkopuolelle.
Tervehdyksiä ja siunauksia kuului joka taholta hänen mennessään, sitten
kun hän oli hyvästellyt jokaista erikseen.
Isäntä seurasi häntä vielä muutaman askelen.
Sitten hän pysähtyi ja kysyi epävarmalla äänellä, joka oli hänelle
vieras:
— Sanothan minulle sanasen, jonka haluaisin kuulla, ennenkuin menet?
Silmäpuoli vaeltaja tarkasteli häntä kiireestä kantapäähän. Suuri
kulmikas olento seisoi kuin lapsi tuomarinsa edessä.
— Ota hieman useammin kerjuupussi selkääsi, sanoi vanhus, ojensi
hänelle kätensä ja meni.
— Jumala olkoon kanssasi, mutisi isäntä.
Hän seisoi katsellen raajarikkoisen vanhuksen jälkeen, joka kulki
epätasaisesti nilkuttaen.
Ja ensi kerran heräsi hänessä aavistus, että rikkaus ja huomattu asema
eivät olleet kaikki kaikessa. Vaan että oli olemassa suurempiakin
asioita. Ja sieluntuskia, jotka voittivat tappion tai vähenneen voiton
tuottaman surun.
Ja nolona hän palasi kotia ja istuutui vuoteensa reunalle nojaten
päätään käsiinsä. Siihen hän jäi istumaan koko päiväksi. Illalla hän
nousi, huokasi, meni ulos ja raatoi väen kanssa kovemmin kuin koskaan
ennen.
Mutta Silmäpuoli vaeltaja mutisi itsekseen ontuessaan pois talosta
aamun koleudessa:
— Niin, tänään minulla on kiire. Mutta huomenna?... Kuka vastaa? —
Niin, kuka kysyy? En tiedä sitäkään. Täällä me ihmiset käyskentelemme
lyhyen elämän — pitkän elämän, ja leikimme surua ja iloa. _Leikimme
surua ja iloa_. Leikimme toisten sydämillä ja omallamme. Kuvittelemme,
että se on vakavaa. Ja leikin loppu? — —
Hauta, hauta. Musta maa. Kylmä maa, missä aurinko ei meihin ylety, ei
edes silloin, kun sen armo virtaa rikkaimpana yli maailman. Hyvä
Jumala, hyvä Jumala, mitä minä sanonkaan? Eikö se muka ole vakavuutta?
Onko se muka leikkiä kaikki tyynni? Herra Jumala taivaassa, anna
anteeksi ajatukseni. Ajatukseni juoksevat, — — ne pelkäävät pian
pysähtyvänsä. Ne pelkäävät, etteivät voi tavoittaa taivasta, kun minä
makaan maan alla. Etteivät ylety sinun luoksesi. Sieluni? Herra, —
sieluni, sieluni! — missä se on? Onko sitä olemassa? — Oi Herra,
Herra, anna minulle anteeksi. Tiedän tämän olevan viimeisen päivän,
minkä lahjoitat minulle. Tämä on armosi, elämän armon, auringon armon
viimeinen päivä, — josta saan nauttia. Ah, _nauttia_? sanon minä.
_Nautinko_ minä päivistäni? — tuskani päivistä? — — — Niin, minä
_nautin_ niistä. Olen _nauttinut_ niistä. — Ja tämä on viimeinen
päivä... Oi Herra. — — — Oi Herra. Täällä vaeltaa palvelijasi. Tämä
on _viimeinen_ päiväni. — Älä siis vihastu minuun. Ajatukseni. Minun
ajatus raukkani. Minun pelkoni, — tuskani, — kutsumukseni... ne
pyrkivät luoksesi, Herra. Älä vihastu minuun.
Hän laahusti erään kiven luo, jonka viereen laskeutui ja asetti päänsä
sen reunaa vasten.
— Taivaallinen Jumala, minä tunnen sinun läheisyytesi... Vai
etäisyytesikö minä tunnen?... En tiedä, anteeksiantoako vai kirousta
tunnen olentoni ympärillä. Anna minulle anteeksi, Jumala, jos se on
mahdollista. — — Oi Herra, tapahtukoon sinun tahtosi.
Sitten hän nousi ja ontui edelleen vaivalloista vaellustaan.