X.

Ensimäinen, joka oli aamulla jalkeilla Linnassa, sen jälkeen kuin Bagga

oli käynyt siellä yöllä luovuttamassa ottamansa uskollisuudenpantin,

Ørlygurin lempikaritsan, oli Ormarr Ørlygsson!

Hänelle oli tullut tavaksi nousta ennen kaikkia muita. Yö soi hänelle

harvoin sanottavaa lepoa, — vasta kun hän oli jalkeilla, väistyi

väsymys hänet» ruumiistaan ja synkkyys hänen sielustaan.

Sillä vaikka hän ei voinutkaan mainita mitään syytä onnettomuuteensa,

ei hän kuitenkaan ollut onnellinen. Rehellisimmällä tahdollaankaan

hän ei voinut löytää sielussaan kaipausta _siksi_, että oli luopunut

soitannon kuuluisuutta tuottavasta urasta.

Se tuska, joka karkoitti hänet ihmisten seurasta, joka kerta kun

hän oli koskenut viuluunsa, ja vaikutti, että hänen _täytyi_ etsiä

yksinäisyyttä, kunnes sielunsa taas rauhoittui, se tuska ei johtunut

turhamaisuuden pettymyksestä, siitä, että hänen täytyi olla vailla

suuren maailman tunnustusta mestaruudestaan. Tämä tuska johtui

kiihkeästä halusta saavuttaa ihmisten kesken sama elämän sopusointu

ja sama tunteen rikkaus, minkä hän löysi soitannosta. Jollei näin

ollutkaan laita, uskoi hän ainakin, että niin oli. Mutta ani harvoin

hän koetti päästä selvyyteen tuskansa syystä.

Että hän jaksoi kestää elämää talossa, johtui yksinomaan siitä, että

hänellä saattoi aina olla yllinkyllin työtä ja päänvaivaa sekä oman

maanviljelyksensä että pitäjän asiain hoidossa, jotka kaikki olivat

hänen käsissään. Häntä vahvisti hänen sisäisessä kamppailussaan ja

hänelle tuotti helpoitusta monena taistelun hetkenä myöskin se, että

hän joka taholta tunsi olevansa ihmisten myötätunnon ja rakkauden

ympäröimä.

Ihmiset eivät rakastaneet häntä eniten siksi, että hän teki paljon

heidän hyväkseen, eivätkä siksi, ettei heidän koskaan tarvinnut

turhaan vedota häneen. Mutta he rakastivat häntä siksi, että tiesivät

hänen kärsivän. Ja siksi, että ihailivat hänen mielenmalttiaan ja

kestävyyttään, joka esti häntä päästämästä tuskaansa ilmoille ja sai

hänet etsimään yksinäisyyttä, milloin se kävi ylivoimaiseksi.

Ormarr aloitti aina päivänsä kävelemällä yltympäri talossa katsoakseen,

oliko kaikki hyvässä järjestyksessä, ja tarkastaakseen ne lampaat ja

hevoset, jotka astelivat kotona pihamaalla, oliko niille mahdollisesti

yöllä jotain sattunut.

Hän kiinnitti tänä aamuna melkein ensimäiseksi huomionsa Ørlygurin

karitsaan. Se loikoi erillään muista lampaista, pihavallin vieressä.

Hän tunsi sen heti sen mustasta päästä ja valkeasta ruumiista. Kun hän

lähestyi, niin se nousi seisomaan ja määki surkeasti. Ilmeisestikään

se ei tuntenut olevansa kotona. Hän näki sen kaulassa; sinisen nauhan.

Otettuaan sen kiinni hän luki nauhasta nimen »Snaebjørg». Se oli

kudottu nauhaan punaisilla kirjaimilla. Hän sai kiinni solmusta, mutta

malttoi mielensä, päästi karitsan ja antoi sen pitää kaulanauhansa.

Siinä pitäjässä ei ollut kahta sennimistä naista. Ja karitsa oli yön

kuluessa tullut pihavallin sisäpuolelle, vaikka kaikki veräjät olivat

suljettuina. Hän ei oikein ymmärtänyt asianlaitaa. Mutta hän oivalsi,

että jos nauha oli jollekin tarkoitettu, niin tuskinpa hänelle.

Hän seisoi hetkisen raskaissa ajatuksissa. Sitten hän meni sisään ja

herätti Ørlygurin.

— Karitsasi on tullut yöllä ja on ulkona pihalla, sanoi hän.

Ørlygur oli heti jalkeilla.

Ormarr seisoi hetkisen miettien, aivan kuin olisi tahtonut sanoa

enemmän, mutta sitten hän kääntyi äkkiä ja meni ääneti ovesta ulos.

Ørlygur juoksi ulos pitkin talon kiemurtelevia käytäviä ja löysi

melkein heti karitsan.

Se ei ottanut tunteakseen häntä — oli unohtanut hänet kesän kuluessa.

Mutta hän huomasi heti sinisen nauhan sen kaulassa ja otti sen nopeasti

kiinni.

Luettuaan nauhassa olevan nimen hän antoi ensin hämmennyksissään

karitsan juosta tiehensä. Mutta sitten hän otti sen heti jälleen kiinni

ja irroitti kuumeisin sormin nauhan sen kaulasta.

Sitten karitsa sai mennä. Mutta Ørlygur jäi seisomaan nauha

kädessä ja siveli sitä sormiensa välissä. Hän oli saanut niin

kovan sydämentykytyksen, että päänsä suhisi. Hänen silmänsä olivat

täynnä kyyneliä. Hän ei voinut ajatella yhtään ajatusta loppuun.

Mutta ajatuksien ja aavistuksien katkelmat tulivat ja menivät

salamanvälähdysten tavoin hänen kiihtyneiden aivojensa läpi. Ja hän

tunsi sanomatonta onnea.

Hän meni pihavallin luo ja istuutui sille. Aurinko nousi, eikä sen

loisto ollut koskaan näyttänyt niin ihanalta, eikä koskaan ollut niin

juhlallinen päivä valahtanut hänen sydämeensä. Tämän pienen nauhan

käsittämätön ilmaantuminen oli kääntänyt ylösalaisin kaikki arkielämän

aherrukset. Hän oli äkkiä herännyt kuninkaana kauniissa maailmassa. Hän

käsitti, että vaikkakin oli ennen ollut varma, oli hän kuitenkin ollut

vailla kaikkea varmuutta. Hänen ilonsa kuiskasi hänen korvaansa, että

hänen sielunsa ei vielä aavistanut, kuinka onnen valtakunta oli ihana.

Hän jäi istumaan pitkäksi aikaa. Hän istui tuntikausia kietoen nauhaa

toisen sormen ympäri toisensa perästä, — ei yksikään sormi saanut jäädä

unohduksiin. Sitten hän kääri sen ranteittensa ympäri, ja lopuksi

kaulansa ympäri.

Äkkiä hän säpsähti, nähdessään Ormarrin astelevan suoraan häntä

kohti, ja piiloitti nopeasti nauhan. Hän nousi hämillään, tuli äkkiä

ajatelleeksi, että kasvatusisänsä mahdollisesti oli jo ennen nähnyt

nauhan karitsan kaulassa, ja jäi seisomaan kuin kivettyneenä.

Ormarr tuli hänen luokseen, istuutui ja virkkoi tyynesti, aivan kuin ei

olisi nähnyt hänen hämminkiään:

— Olipa hyvä, ettei kettu ollut siepannut karitsaa tai ettei sille

muuta pahaa ollut sattunut.

— Niin, vastasi Ørlygur, mutta vaivoin hän sai äänensä pysymään

rauhallisena.

— Onko sinulla tänään aikaa auttaa minua ison tallin seimien

korjaamisessa vai — onko sinun ehkä mentävä jonnekin?

Ørlygurin päähän pälkähti äkkiä, että hänen oli ehdottomasti mentävä

jonnekin — hän ei kuitenkaan voinut heti käsittää minne. Ja hän oli

kuulostavinaan kasvatusisänsä äänestä, ettei tämä odottanut hänen

jäävän kotia. Hän katsoi Ormarriin — joka odotti vastausta, mutta

kärsivällisesti, aivan kuin olisi ennakolta tietänyt ja käsittänyt sen

päätöksen, jota Ørlygur ei vielä ollut tehnyt, mutta jonka hän oli

tekevä.

Sitten Ørlygur sanoi äkkiä — hän ihmetteli itsekin tyyneyttään — ja

hänen ajatuksensa syntyivät samassa kuin sanatkin:

— Niin, minun on käväistävä Bollissa. — Tahdon lahjoittaa—sille

leskelle karitsani. Se on hänelle varmaankin hyvään tarpeeseen, —

sitten hän voi teurastaa lisäksi yhden lampaistaan—kotitarpeiksi.

Ormarr sanoi jokapäiväisimmällä äänellään, aivan kuin olisi käsittänyt,

että tässä oli kysymyksessä vain hyvätyö:

— Etkö mieluummin lahjoittaisi sitä hänen tyttärelleen? Silloin olet

varma, että se joutuu hyville päiville.

— Niin, ehkä se onkin parempi.

Ørlygur ei voinut päästä kummastuksestaan, mutta oli nyt aivan

rauhallinen.

— Sano heille minulta terveiset, sanoi Ormarr nousten ja lähtien. Hän

oli sekä iloinen että alakuloinen. Hän oli menetellyt näin, koska

arveli olevan parasta välttää sitä, että Ørlygurin rakkaus muodostaisi

kuilun hänen ja suvun välille. Hän tiesi, kuinka turmiolliseksi suvun

hajaannus saattoi muodostua. Siksipä oli tärkeää, että se pysyi

järkähtämättä koossa. Nyt hän oli kantanut uhrinsa, ja nyt hänen oli

valmistauduttava esittämään asia vaimolleen.

* * * * *

Kun Ørlygur tuli Bolliin karitsan kanssa, joka auliisti ja tien tuntien

seurasi häntä, tapasi hän lesken talon ulkopuolella.

— Hyvää päivää, sanoi hän.

Leski loi katseensa hänestä karitsaan. Hän oli huomannut, että se oli

ollut poissa lammaskatraasta aamupäivällä, ja ajatellut, että se oli

noudettu aikaiseen aamulla.

— Hyvää päivää, vastasi hän. — Karitsasi pyrkii alituiseen tänne

takaisin.

Bagga oli, salatakseen karitsan viipymisen todellisen syyn, kertonut

äidilleen, että aina kun karitsa vietiin pois muiden juoksentelevien

lampaiden kanssa, se tuli takaisin.

— Voipa olla niinkin. Saanko puhua Snaebjørgin kanssa?

Hänen kurkussaan oli kuin tulppa, joten hän tuskin sai nimen sanotuksi.

— Tyttäreni ei ole kotona tällä haavaa — hän lähti saattamaan erästä

vierasta, joka oli meillä yötä. En tiedä, miten pitkälle hän aikoi

mennä. Voitko arvata kuka vieras oli?

— Se on kai ollut Silmäpuoli vaeltaja.

— Tiedätkö, että hän on tullut näille maille?

— Tiedän. Minä hänet ensimäisenä tapasinkin. Erosin hänestä eilen,

juuri ennen kuin hän lähti tänne.

— Miksi et silloin samalla tullut noutamaan karitsaasi? Milloin sinä

sen kävit hakemassa?

— En ole lainkaan käynyt sitä hakemassa.

— Olihan se poissa aamupäivän.

Nyt Ørlygur käsitti koko asian. Ja hän meni hämilleen.

— Taisi olla.

Leski katsoi häneen. Hän hieman loukkaantui vastauksesta.

— Etkö tahdo mennä pirttiin ja istuutua niin kauaksi aikaa?

— Kyllä, kiitos, vastasi Ørlygur ja meni.

Hän ei ollut koskaan ennen käynyt siellä, mutta pian hän löysi

pirttiin. Pienessä huoneessa oli kaksi sänkyä, yksi kummankin vinon

seinän alla. Hän jäi seisomaan ja katseli sitä sänkyä, jonka hän

ymmärsi olevan Baggan. Tytön päähine riippui päänaluksen yläpuolella

pienen peilin vieressä. Hänen lusikkansa ja veitsensä olivat pistetyt

pieneen lautaan, joka oli kiinnitetty seinään. Eräällä hyllyllä sängyn

yläpuolella oli hänen raamattunsa ja virsikirjansa ja muutamia muita

kirjoja. Ørlygur ei uskaltanut koskea niihin, mutta hän arvasi niiden

koosta, että ne olivat Sadut. Vuode oli siististi laitettu, ja uusi

kudottu kirjava peite oli levitetty huolellisesti sille.

Hän istuutui toiselle vuoteelle ja jäi siihen ahdistavan tunteen

painostamana, ikäänkuin olisi varkain tunkeutunut pyhäkköön.

Hän ei ajatellut mitään enempää. Vain sitä, että tämä huone oli usein

juonut Snaebjørgin henkeä, ja että hänen ajatuksensa ja silmänsä

olivat tarkastelleet sitä ristiin rastiin. Ja että hän aherteli täällä

arkiaskareissa, ja että monilla täällä olevista kappaleista oli se

onni, että hän kosketti niitä, ja että ne pitivät aivan luonnollisena

asiana sitä, mikä hänestä, Ørlygurista, oli kaikkein suurin ja

käsittämättömin autuus.

Leski astui sisään. Hän pyysi Ørlyguria siirtymään toiselle sängylle.

Ja puolittain huumaannuksissa hän istuutui epämukavasti ihan reunalle.

Leski pyysi häntä paneutumaan pitkäkseen, jos hän oli väsynyt. Mutta

siitä hän kieltäytyi jyrkästi.

Leski istuutui ryhtyen kutomaan sukkaa, ja he istuivat kauan aikaa

vastatusten, sanomatta sanaakaan. He vain välistä katsahtivat toisiinsa.

Leski ei ollut erittäin ystävällinen häntä kohtaan. Hän ei voinut

ymmärtää, mitä Ørlygur tahtoi hänen tyttärestään. Mutta kun nuori mies

ei omasta aloitteestaan puhunut siitä, ei hän tahtonut kysyä. Sitten

hän muisti myöskin Silmäpuoli vaeltajan sanat ja lupauksen, minkä oli

antanut hänelle.

Siten he istuivat koko päivän. Vain silloin tällöin he vaihtoivat

sanasen. Kerran leski meni ulos keittämään kahvia, jota he sitten

joivat ääneti.

Vähän sen jälkeen leski sanoi:

— Sinä olet kärsivällinen.

— Niin, vastasi hän.

Toisen kerran leski meni ulos ja toi hänelle hieman ruokaa ja maitoa.

Itse hän oli aterioinut ruokahuoneessa, kuten tapansa oli. Ørlygurin

syödessä hän istui ja kutoi, vilkaisten silloin tällöin nopeasti häneen.

— Nyt Bagga kai pian tulee, sanoi leski sitten.

Siihen Ørlygur ei vastannut mitään — nyökäytti vain päätään.

Kun he olivat istuneet pitkän aikaa vaiti, sanoi leski osoittaen hyllyä:

— Etkö tahdo kirjaa lukeaksesi? — Sinähän istut ikävissäsi.

— En, vastasi hän liikahtamatta.

Kun auringon säteet olivat jättäneet pirtin, päiväkauden vaellettuaan,

ja hämärä alkoi täyttää sopukoita, tuli Bagga vihdoin kotia.

Kun leski kuuli hänen askeltensa lähenevän, nousi hän ja lähti

pirtistä. Ørlygur jäi istumaan. Jotain, jolle hän ei voinut mitään,

jotain mahdotonta — käsittämätöntä, oli tapahtumaisillaan. Hän oli

saava nähdä _hänet_. Ehkäpä kuulla hänen puhuvan, ehkäpä puhua hänen

kanssaan. Hän ei voinut liikkua. Sen täytyi tapahtua. — Ja mitäpä

sitten?...

Mennessään nopeasti tervehtien tyttärensä ohi sanoi leski:

— Sisällä istuu vieras ja odottaa sinua.

Bagga oli aivan ymmällä. Voimakas lämpövirta tulvahti läpi hänen

olemuksensa, ja hänen kätensä tulivat yhtäkkiä kosteiksi hiestä.

— Minua? — Vieras? — — — Kuka se on?

— Mene katsomaan.

Leski katosi keittiöön.

Bagga jaksoi töin tuskin astua jäljellä olevia muutamia askelia ja

paria porrasta pirttiin.

Kun hän vihdoin seisoi Ørlygurin edessä, joka oli noussut hänen

astuessaan sisään, ei kumpikaan keksinyt sanaakaan tervehdykseksi tai

keskustelun aiheeksi. He seisoivat kumpikin silmät maahan luotuina.

Ørlygur ojensi Baggalle kätensä, ja tyttö tarttui siihen, mutta oli

kuin he molemmat olisivat koskeneet hehkuvaan rautaan.

Vihdoin Ørlygur rohkaisi mielensä.

— Tahdotko karitsani? kysyi hän. — Toin sen mukanani.

Bagga hymyili, mutta ei kohottanut katsettaan.

— Kiitos sinulle.

Kauan he seisoivat vastatusten sanomatta sanaakaan — he tuskin

hengittivät.

Ørlygurin teki mieli sanoa paljon, johon hän ei kuitenkaan löytänyt

sanoja. Vihdoin hän ojensi Baggalle kätensä.

— Hyvästi, sanoi hän.

Tyttö tarttui vitkastellen hänen käteensä. Tällä kertaa heidän kätensä

yhtyivät täydellisessä ja viipyvässä antaumuksessa. He seisoivat

tuokion ja hengittivät syvään ja katkonaisesti. Sitten Bagga nojautui

äkkiä nuorukaiseen ja painoi otsansa hänen oikeata olkapäätänsä

vasten. Baggan polttava poski hipaisi hänen poskeaan. Hetkisen Ørlygur

puristi Baggaa rintaansa vasten vapaana olevalla kädellään. Sitten hän

silitteli hänen suuria, vaaleita palmikoltaan.

Bagga suoristautui, hengähti syvään ja kääntyi poispäin. Muualle

katsoen hän puristi Ørlygurin kättä, ennenkuin päästi sen. Sitten

Ørlygur lähti ääneti pirtistä.

Hän unohti sanoa jäähyväiset leskelle. Kun leski vähän myöhemmin tuli

pirttiin ja näki tyttärensä yksin, kysyi hän:

— Joko hän lähti?

— Jo, vastasi Bagga.

— Mitä hän tahtoi?

— Hän lahjoitti minulle karitsansa.

— Eikö hän muuta tahtonut sinulta?

— Tahtoi.

Syntyi pitkällinen äänettömyys.

— Pitääkö hän sinusta?

— Pitää.

Bagga kääntyi poispäin.

— Pidätkö sinäkin hänestä?

Bagga purskahti itkuun.

— Pidän, äiti.

Leski tuli hänen luokseen ja syleili häntä.

— Jumala sinua siunatkoon, tyttöni. Eihän siinä ole surun syytä. Hän ei

näytä semmoiselta, joka mieli usein muuttuu.