Alma rouva eleli huoletonta joutolaiselämäänsä talossa, vanhan Katan
erityisessä hoivassa.
Hän ei paljoa vanhentunut. Nyt oli kulunut kaksikymmentä vuotta siitä
onnettomasta tapauksesta, joka riisti häneltä järjen. Paljon oli sinä
aikana muuttunut. Ihmiset, jotka silloin olivat olleet täysikasvuisia,
olivat vuosien kuluessa tulleet vanhuksiksi. Ja niistä, jotka silloin
olivat olleet lapsia, oli tullut täysikasvuisia ihmisiä. Mutta Alma
rouvan ulkonäkö oli jotenkin sama kuin sinä päivänä kirkossa, jolloin
järki jätti hänet ja otti pois elämän tuskataakan hänen hartioiltaan.
Hän vain ei ollut yhtä kalpea nyt kuin silloin.
Vaikka hänen elämänsä olikin yksitoikkoinen, oli se kuitenkin
tavallaan vaiherikas. Hän hymyili ja oli iloinen, kun vain aurinko
paistoi häneen. Ja kun hän sumusäällä turhaan tähysteli sitä, rupesi
hän itkemään. Hänen ilonsa olivat lapsen iloja. Hän piti kukista,
eläimistä, kauniista säästä ja muutamista ihmisistä. Hän näet tunsi
itsetiedottomasti ja tarkemmin ajattelematta myötätuntoa muutamia
ihmisiä kohtaan. Hän tahtoi mielellään taputella ja hyväillä heitä ja
pysytteli mahdollisimman paljon heidän läheisyydessään. Toisia hän
karttoi, ja heidän läsnäolonsa saattoi vaikuttaa häneen niin pahoin,
että hän oli huonolla tuulella monta päivää. Varsinkin ilmeni tämä
vieraiden suhteen, joita joskus sattui käymään talossa.
Ihmiset olivat vähitellen ymmärtävinään, että Hofin tanskalainen rouva
— joksi häntä vielä nimitettiin, vaikkei hän ollut kahteenkymmeneen
vuoteen astunut jalallaan Linnan ulkopuolelle — kykeni eroittamaan
pahat ja hyvät käsittämättömällä tavalla, — mutta varmemmin kuin
kukaan, jolla oli järki täysin tallella.
Hän ei puhunut varsin paljoa. Näytti siltä, kuin hän tullessaan
mielisairaaksi olisi unohtanut sekä äidinkielensä että sen vähän
islanninkielen, minkä oli oppinut. Mutta vähitellen hän oppi sellaisia
yksityisiä lauseita ja sanoja, jotka useimmin kaikuivat hänen
korvissaan. Ei hän kuitenkaan liittänyt mitään varmaa käsitettä siten
koottuihin kielimuruihin, vaan sotki ne auttamattomasti sekaisin.
Sitävastoin hän vähitellen muodosti oman kielensä, mihin kuului sangen
harvoja sanoja tai äänteitä, jotka eivät olleet minkään tunnetun kielen
kaltaisia; _omalla_ kielellään hän käytti aina samoja nimityksiä
samoille esineille, ja ihmiset oppivat vähitellen ymmärtämään häntä.
Kukaan ei kuitenkaan niin perehtynyt siihen kuin vanha Kata, joka
vähitellen oppi kielen tanskalaisen rouvansa suureksi mielihyväksi.
Nämä kaksi naista asuivat eräässä huoneessa itsekseen. Sisäänkäytävä
siihen oli oikealla aivan heti kun tultiin sisään ulko-ovesta. He
saattoivat tuntikausia istua kumpikin ikkunansa ääressä, vanha Kata
sukkaa kutoen, tanskalainen rouva tuijottaen eteensä tai tarkkaavasti
seuraten yhtä ja toista, mikä tapahtui ulkopuolella. Useimmiten he
olivat vaiti. Kuitenkin saattoivat ihmiset, jotka kulkivat ohi, välistä
kuulla heidän vaihtavan joitakin käsittämättömiä huomautuksia.
Enimmäkseen he elivät elämäänsä itsekseen. Alma rouva tunsi kuitenkin
kaikki talon ihmiset ja oli hyvä ystävä heidän kanssaan. Ja vanhasta
Katasta kaikki pitivät.
Sunnuntaisin he tulivat aina tupaan, missä luettiin ääneen raamattua
tai saarnakirjaa ja veisattiin virsiä ennen ja jälkeen. Sitten
tarjottiin kahvia heidän huoneessaan talon väelle ja sanottiin, että
nämä kaksi naista kestitsivät — kaikki antoivat heidän tarjota ja
kiittivät heitä kahvista. Tämä homma tuotti heille suurta iloa, joka
oli joka sunnuntai yhtä tuore ja uusi.
Kun isäntä, Ormarr Ørlygsson, oli sillä päällä, meni hän kahvin jälkeen
noutamaan viulunsa soittaaksensa väelle. Hän aloitti silloin aina
iloisilla lauluilla, mutta tuli ehdottomasti lopulta soittaneeksi
omituisia sävelmiä — nämä ihmisethän eivät tunteneet sävelmaailman
suuria nimiä — sävelmiä, jotka kuulostivat sekasotkulta, mutta joissa
lopuksi kuitenkin aina ilmeni omituinen yhteys. Joka tapauksessa eivät
ne koskaan olleet vaikuttamatta sydämeen, niin että jotkut seisoivat
kuunnellen kirkkain, kyyneltynein silmin.
Sellaisen soittotunnin jälkeen Ormarr aina keskeytti äkisti soittonsa,
lähti nopeasti huoneesta ja meni kamariinsa viuluineen. Ihmiset jäivät
istumaan äänettöminä, katsomatta toisiinsa, kunnes taasen kuulivat
hänen tulevan ja menevän oven ohi, ulos pihasta. Sitten he erosivat
äänettöminä ja menivät kukin sunnuntai-askareillensa tai vapaa-aikaansa
viettämään.
Mutta Ormarr vaelsi yksin vuorille. Välistä ihmiset näkivät hänen
samoilevan herkeämättä edestakaisin. Välistä hän löysi sopivan
lepopaikan. Mutta hän ei koskaan palannut kotia sellaiselta retkeltä,
ennenkuin kaikki olivat menneet levolle. Kaksi ihmistä kuitenkin aina
valvoi odottaen häntä. Toinen oli vanha Kata, joka istui ikkunassaan
kunnes oli kuullut Ormarrin menevän sisälle. Siinä hän istui itkien,
Ormarrin saamatta koskaan aavistustakaan hänen sielunsa myötätunnosta.
Ja vasta tietäessään hänen palanneen kotia — tältä kerralta taisteluaan
taistelunsa loppuun Jumalansa kanssa, kuten hän sanoi — meni hän
levolle.
Toinen oli hänen vaimonsa. Hän makasi valveilla vuoteessa. He eivät
vaihtaneet sanaakaan. Ormarr asettui äänettömänä hänen viereensä, aivan
lähelle, hänen toinen käsivartensa kaulansa ympärillä. Ja siten hän
saattoi löytää lepoa ja vaipua uneen. —
Muuten oli ainoa vaihtelu Alma rouvan ja vanhan Katan elämässä
se, että vieraat, jotka kävivät talossa, aina tulivat sisälle
tervehtimään ja sanomaan jäähyväiset tanskalaiselle rouvalle. He eivät
laiminlyöneet sitä koskaan, vaikka heillä olisi ollut kuinka pikainen
asia toimitettavana tai hyvinkin kiire. Ne, jotka eivät tehneet sitä
inhimillisestä halusta osoittaa Jumalan leimaamalle myötätuntoaan ja
kunnioitustaan, tekivät sen yksinkertaisesti siksi, että pelkäsivät
Jumalan muuten rankaisevan. Vain Alma rouva osasi eroittaa, ketkä
tulivat sydämensä vaikutuksesta, ketkä pelosta tai tavasta.