Silmäpuoli vaeltaja astui väsyneenä eteenpäin pitkin Norðurán rantaa.
Polku, jota hän kulki, mutkitteli joen polvekkeiden mukaan. Mutta koko
ajan vuoroittelivat vihreät poukamat äkkijyrkkien kallionkielekkeiden
kanssa, jotka ulottuivat niin lähelle joen uomaa, että hänen usein
täytyi sivuuttaa ne varsin kapeita pengermiä myöten. Vieläpä nämä
kielekkeet eräässä kohden muodostivat luonnollisen sillan yli joen,
paasisillan, jota myöten kaikki eivät kuitenkaan uskaltaneet mennä. Sen
saavutettuaan hän tiesi, että nyt ei ollut enää pitkältä Bolliin.
Hän ajatteli koko matkan nuorta miestä, jonka oli tavannut tunturilla.
Sen näköinenkö hän siis oli, ajatteli hän. Kuinka kaunis hän olikaan.
Ja suurelta ja vahvalta hän myöskin näytti? Ja miten hyvät silmät
hänellä oli. Ja se ilo, millä hän oli tehnyt hänelle, kerjäläiselle,
palveluksiaan. Hän näytti olevan Linna-suvun oikea vesa. Tuskinpa oli
vaaraa olemassa, että _hän_ joutui harhateille.
Ja vanhan miehen sydän sykki voimakkaasti hänen ajatellessaan saavansa
pian nähdä ja puhutella sitä nuorta tyttöä, jonka tämä nuorukainen oli
valinnut morsiamekseen — sillä niin tarkoin hän ymmärsi nuoren miehen
olemuksen, ettei hetkeäkään epäillyt, että kaikki näiden kahden nuoren
välillä oli selvänä.
Hän unohti väsymyksensä ja joudutti askeliaan. Ja onnuttuaan viimeisen
kielekkeen ohi hän seisoi äkkiä aivan pikkaraisen talon kohdalla, joka
sijaitsi erään laajimman poukaman rannalla. Pienet rakennukset olivat
ryhmässä matalalla kummulla. Keittiön avonaisesta tulisijasta kohosi
ohut savupatsas ilmaan. Eräässä paikassa vaalahtaneella pihamaalla,
joka oli kuluneen ja revityn maton näköinen, niin pieni se oli, seisoi
muutamia pieniä heinärukoja säännöllisissä riveissä. Hevonen kulki
laitumella vuoren juurella. Ja joenrannan kiville oli levittäytynyt
harvalukuinen lammaskatras.
Silmäpuoli vaeltaja seisahtui muutamaksi minuutiksi. Täällä nämä
kaksi naista siis elivät yksinäistä ja syrjäistä elämäänsä. He olivat
äiti ja tytär, jotka nähtävästi syystä tai toisesta olivat joutuneet
ulkopuolelle yhteiskuntaa ja seudun yhteyttä. Niin paljon oli vaeltava
kerjäläinen oppinut ymmärtämään, että harvoin huonoimmat ihmiset siten
elivät omaa elämäänsä.
Kun hän taas ontuen läheni taloa, hyökkäsi äkkiä koira kuin tykistä
ammuttuna ulos ovesta, asettui sen ulkopuolelle, häntä ja pää pystyssä,
ja haukkui arvokkaasti ja pitkäveteisesti.
Heti tämän jälkeen pisti nuori nainen päänsä ulos samasta ovesta.
Nähdessään omituisen vieraan, joka vaivalloisesti läheni, hän teki
ehdottomasti liikkeen ruumiillaan, aivan kuin paetakseen sisälle, mutta
malttoi heti mielensä ja juoksi häntä vastaan.
— Ole tervehditty, sanoi hän hieman hämillään. — Saanko auttaa sinua?
Ja vilkaistuaan vieraan kasvoihin hän tarttui muitta mutkitta hänen
käteensä.
— Kiitos, siunattu lapsi — ole tervehditty, sanoi Silmäpuoli vaeltaja
hymyillen.
Nainen katsahti vielä hänen kasvoihinsa.
— Sinulta on toinen silmä poissa?
— Niin, vastasi Silmäpuoli vaeltaja, hymyillen tyytyväisenä. — Madot
eivät tahtoneet odottaa sitä kauemmin. Pian ne saavat toisenkin, ja
samalla koko ruumiin.
— Hyi sinua, älä laske sellaista leikkiä, vastasi tyttö, jonka
lapsellisen herkkään mieleen oli koskenut.
Silmäpuoli vaeltaja sanoi vakavammin:
— Tässäpä minä olinkin nuori ja sinä vanha ja viisas. Ei, se on totta,
ei pidä laskea sellaista leikkiä. Mikä on nimesi, tyttöni?
— Nimeni on Snaebjørg. Mutta äiti sanoo minua Baggaksi. Mutta niin saa
vain hän sanoa, — ja sitten vielä eräs, jos tahtoo, — ja sitten sinä,
sillä sinä et ole niinkuin muut ihmiset.
— Tuo eräs, josta puhuit, — etkö tiedä, tahtooko hän?
— En, sillä en ole koskaan puhunut hänen kanssaan.
— Ettekö sitten ole kihloissa?
— Olemme.
— Oletteko sitten vain — kirjoittaneet toisillenne?
— Emme, — Bagga katsahti hämmästyneenä ylös, — me olemme katsoneet
toisiimme. Eikö se riitä?
Silmäpuoli vaeltaja vastasi totisena:
— Riittää, riittää se. — Pidätkö sinä hänestä paljon?
— Minä rakastan häntä.
He astelivat vähän matkaa äänettöminä.
Sitten sanoi Silmäpuoli vaeltaja, saadaksensa sen sanotuksi, ennenkuin
he saapuivat taloon:
— Saan muuten sanoa sinulle terveiset häneltä.
Bagga seisahtui ja painoi kädellä sydäntään. Vanhuksen tuttavallisuus
oli tehnyt hänet kasvoilta punaiseksi, mutta nyt hän äkkiä kalpeni.
Vanha mies katseli hänen kasvojaan, hänen hienoa profiiliansa,
hänen puhdasta hipiäänsä, hänen viattomia silmiänsä, hänen punaista
lapsellista suutansa, lainehtivaa, kellertävää tukkaansa, joustavan
voimakasta vartaloansa, ja ymmärsi, että tämä nuori tyttö ja se nuori
mies, jonka hän juuri oli nähnyt, olivat luodut toisilleen. Heidän
_täytyi_ rakastaa toisiaan, ensi kerrasta kun toisensa näkivät.
Baggan ääni petti pari kertaa. Vihdoin hän sai soperretuksi:
— Häneltäkö? — Oletko puhunut hänen kanssaan? — — Aivanko äskettäin?
Mitä hän sanoi?
Pyysikö hän sanomaan terveisiä?
— Ei.
— Mutta niinhän sinä sanoit?
Tytön silmät kyyneltyivät.
— Minä kysyin, saisinko sanoa terveisiä, ja hän vastasi myöntävästi.
Tiedätkö mitä näin hänen silmistään?
— En.
— Että hän rakastaa sinua, ja alituisesti ajattelee sinua, ja aina
tahtoo olla sinulle uskollinen.
— Sen olen nähnyt aikoja sitten. — Mutta mistäs tiedät, että se on
juuri _hän_?
— Sen huomaamiseen ei tarvita paljon aikaa. Mainitsenko nimen?
— Älä, vastasi tyttö lentäen tulipunaiseksi.
— Eikö hän muuten sanonut mitään. Mitä hän sanoi? Etsikö hän
karitsaansa?
— Niin, hän kaipaa lempikaritsaansa ja pelkää sen joutuneen ketun
saaliiksi.
Bagga tuli äkkiä totiseksi.
— Se on täällä meillä, sanoi hän sitten miettivästi. — Se juoksi tänne
aikaisin kesällä. Tiesin sen olevan _hänen_ karitsansa ja vartioin
sitä, kunnes se tottui seuraamaan meidän lampaitamme. Enkä ole
vieläkään voinut erota siitä. Mutta yöllä, kun kaikki nukkuvat, vien
sen Linnaan. Sitten hän tulee huomenna iloiseksi, kun herää.
Hänen kasvonsa loistivat tätä ajatellessa.
— Etkö voi muistaa mitään siitä, mitä hän sanoi? Ettekö puhuneet paljon
yhdessä?
— Puhuimme. — Vaikka en nyt voi sitä muistaa tällä haavaa. Mutta hän
lahjoitti minulle nämä uudet kengät, joilla kuljen.
Bagga kohdisti yhtäkkiä kaiken mielenkiintonsa kenkiin.
— Et kai ole saanut niitä rikki? — sillä silloin paikkaan ne sinulle.
— Ei, ne ovat pahaksi onneksi vielä eheät, vastasi Silmäpuoli vaeltaja
hymyillen.
Bagga punastui taas. Mutta heti sen jälkeen hän sanoi:
— Mutta minä panen ne likoamaan yöksi, jotta ne eivät kovetu. Sillä
sinä kai jäät tänne yöksi?
— Jään, jos tahdotte ottaa minut luoksenne.
He olivat saapuneet ovelle.
— Tule kanssani, sanoi Bagga ja otti häntä kädestä johtaaksensa häntä
perässään, sillä käytävä oli pimeä ja mutkikas.
Vähän tämän jälkeen he seisoivat pirtissä. Sängynreunalla istui siellä
iäkäs vaimo paikaten nuttua. Silmäpuoli vaeltaja huomasi vasta nyt,
että nuoren tytön puvussa oli melkein yhtä paljon paikkoja kuin hänen
omassaankin. Sitä vain ei huomannut hänen kauneutensa vuoksi.
Vanha vaimo katsoi ylös ja tuijotti ankarasti silmälasiensa läpi.
— Kuka siellä on?
— Kerjäläinen, hyvä emäntä — Jumalan rauhaa taloon.
Lesken kasvonpiirteet muuttuivat heti lempeämmiksi.
— Astu lähemmäksi, sanoi hän. — Jumalan rauha olkoon kanssasi, ja
terve tuloa matalan kattoni alle. Istu tuohon sängynreunalle. Tuletko
kaukaakin?
— Tummien vuorten takaa.
— Jaksatko kulkea niin pitkiä matkoja ontuvalla jalallasi? Riennä,
Bagga, hankkimaan vieraalle suuhun pantavaa.
Bagga, joka oli odottanut tilaisuutta, kumartui kuiskaamaan jotakin
äidin korvaan.
Leski katsoi häneen, katsoi sitten vieraaseen ja nousi. Hän saattoi
vaivoin pysyä pystyssä voimakkaan mielenliikutuksen vuoksi.
— Onko se totta? kysyi hän matalalla äänellä.
— Eikö sinulla ole toista silmää? Ja sinähän olet ontuva?
Leski tuli lähemmäksi.
— Ethän vain liene Silmäpuoli vaeltaja?
— Olen, vastasi kerjuri, se on nimeni.
Leski tarttui hänen oikeaan käteensä molemmin käsin. Hänen äänensä
muuttui salaperäiseksi.
— Jumala sinua siunatkoon, sanoi hän. Ja hän toisti hetken päästä:
Jumala sinua siunatkoon. Ja siunattu olkoon hetki, jolloin astuit
kynnykseni yli.
Bagga astui ulos pirtistä, ja kerjäläinen ja leski jäivät kahden.
— Missä makasit viime yön?
— Ulkona Jumalan siunatussa luonnossa.
— Siedätkö sinä maata paljaan taivaan alla, tuossa iässä ja tähän
vuodenaikaan?
— Olenhan tottunut yhteen ja toiseen. Mutta pienen pistoksen olen
saanut toisen lapaluuni alle muistoksi yöstä, vastasi Silmäpuoli
vaeltaja hymyillen.
— Kunpahan et olisi vilustunut pahasti. Yöt ovat tulleet kylmiksi.
Teenkö sinulle vuoteen, että voit heti panna maata? kysyi leski
huolestuneena.
— Kiitos. Makaan mieluimmin ladossa, jos saan luvan. Ruumiini on niin
tottunut heiniin, ettei vuode tee sille hyvää.
Hieman vitkasteltuaan leski antoi suostumuksensa.
— Tulitpa siis kuitenkin tähän pitäjään — vanhoilla päivilläsi, sanoi
hän sitten, istahtaen taasen vuoteen laidalle.
— Niin, vanhimpina ja viimeisimpinä päivinäni. — Kohtalo sai minut
tulemaan.
— Sepä on ollut hyvä kohtalo, sanoi leski hymyillen.
— Kaikki kohtalo on hyvä, vastasi Silmäpuoli vaeltaja vakavasti.
— Onko sekin, joka tuottaa meille suruja ja vahinkoa? kysyi leski.
— Se on paras kohtalo, hyvä emäntä.
— Onko sekin, joka saattaa meidät syntiin ja hairahdukseen?
Lesken silmät etsivät hänen kasvojaan nopealla katseella. Sitten hän
suoristautui ottaakseen työnsä ja kumartui sen yli.
— Ihmiset ovat niin monenlaisia, vastasi Silmäpuoli vaeltaja, että
Herran täytyy käyttää mitä erilaisimpia keinoja herättääksensä
parhaimman heissä.
— Uskotko sitten, että kaikki tapahtuu Herran johdon mukaan?
— Tavallaan: jokaisella ihmisellä on tekojensa edellytykset omassa
sielussaan. Olemuksessaan ihminen kantaa kohtaloaan. Sillä tavoin
tulevat kaikki ihmisen teot, pahat ja hyvät, hänen olemuksensa laadun
luonnollisiksi ilmauksiksi. Mutta luonnollisimmat teot ovat hyvät teot.
Siksipä onkin tärkeätä saavuttaa herruus oman itsensä yli.
— Mutta eihän tehty rikos voi koskaan tulla hyväksi teoksi tai johtaa
hyvään. Sillä parasta olisi kuitenkin aina, ettei se olisi tapahtunut.
— Tehty rikos voi saattaa esille hyvät ominaisuudet ihmisessä, joka
_ainoastaan_ sillä tavalla voi tulla todella hyväksi ihmiseksi. Sillä
ihminen voi vaeltaa halki monen maan, mutta tehtyä rikosta ei koskaan
voi heittää taakseen. Ja kaikki vanhenee ja kuolee, mutta paha teko on
aina yhtä tuore ihmisen muistossa. Sillä tavoin se saattaa vähitellen
pehmentää kovimmankin, ja terästää tylsimmänkin sydämen, — puhdistaa
tahdon ja tehdä ajatukset hyviksi. Puhun omasta kokemuksestani. — Mutta
tätä kai et _sinä_ ole koskaan kokenut.
— Olen.
Leski kumartui syvemmälle työnsä yli.
— Olen. Tiedän sinun puhuvan totta. Minäkin olen tehnyt rikoksen,
joka kylläkin on tehnyt minut paremmaksi ihmiseksi kuin mitä olin
aikaisemmin, — ja paremmaksi kuin miksi koskaan olisin muuten tullut.
Siltä minusta nyt näyttää. Mutta en ole koskaan aikaisemmin ajatellut
sen vaikutusta _siihen_ suuntaan.
Bagga toi ruuan sisälle. Hänellä oli side toisella silmällä.
— Oletko satuttanut silmäsi? kysyi leski huolissaan.
Bagga sävähti tulipunaiseksi, asetti nopeasti lautaset luotaan,
kiskaisi siteen silmältään ja nauroi hämillään.
Toisetkin nauroivat. He ymmärsivät asian.
— Unohdin siteen, sanoi hän ymmällään. — Ei silmäpuolena sentään ole
niinkään vaikea olla, lisäsi hän vähän myöhemmin.
— Ei, mutta parempi on kuitenkin omata kaksi silmää, varsinkin kun ne
ovat niin siniset ja hyvät kuin sinun, vastasi Silmäpuoli vaeltaja
hymyillen.
Bagga seisoi tuokion katse maahan luotuna. Sitten hän astui kerjäläisen
luo ja sanoi rukoilevasti:
— Et suinkaan ole suuttunut minuun?
Silmäpuoli vaeltaja taputteli häntä kädelle.
— Kuinka voit luulla minun suuttuvan sinuun, joka olet antanut minulle
luvan sanoa itseäsi Baggaksi.
— Kun lähdet, saatan sinua pitkän matkaa, ihan seuraavaan taloon. Tuen
sinua ja kannan pussisi puolestasi, sillä olen kyllin vahva siihen.
— Monet kiitokset. Enkä minä suutu sinuun, vaikka sitoisit kepin
toiseen jalkaasi koettaaksesi millaista on olla ontuva.
Baggan kasvot sävähtivät vieläkin punaisemmiksi, ja hän oli vähällä
tyrskähtää itkuun.
— Sitäkin olen koettanut, tunnusti hän. — Se oli pahempaa. Mutta en tee
sitä koskaan enää.
Silmäpuoli vaeltaja ja leski purskahtivat nauruun. Eikä lesken
velvollisuudesta lausumissa moitteissa ollut suurtakaan vakavuutta.