IV

Aurinko oli laskenut läntisten tunturien taa, kun Ørlygur vihdoinkin

oli herennyt tuijottamasta vanhan miehen jälkeen.

Tämä nimi — Silmäpuoli vaeltaja — oli aina ollut hänestä kuin kappale

satua. Ja nyt se oli äkkiä tullut todellisuudeksi. Hän oli nähnyt ja

puhunut Silmäpuoli vaeltajan kanssa.

Hän tiesi, että tämä oli kuljeksiva kerjuri, ja tunsi monet niistä

lukemattomista kaskuista, jotka vähitellen olivat liittyneet hänen

olemukseensa. Hän tiesi myöskin, ettei Silmäpuoli vaeltaja ollut

koskaan ennen käynyt Hofsfjørðurissa, — siksipä hänkään ei ollut

koskaan ennen tullut tuumineeksi hänen alkuperäänsä —, ja nyt, tultuaan

sattumalta tietämään, että Silmäpuoli vaeltaja oli nähtävästi elänyt

ennen muinoin toisen nimisenä, hän hämmästyi havaitessaan, ettei tämä

mies ollutkaan aina ollut Silmäpuoli vaeltaja. Hän ei ollut koskaan

ennen tullut ajatelleeksi, että hän, kuten muutkin, oli syntynyt ja

kasvanut arkioloissa.

Kuten kaikki lapset ja lapselliset sielut, jotka olivat kuulleet

Silmäpuoli vaeltajan urotöistä, hänkin rakasti häntä. Kerrottiin monta

juttua siitä ritarillisuudesta ja epäitsekkyydestä, jota hän oli

osoittanut vuosikausia kestäneillä vaelluksillaan, milloin tarvittiin.

Olihan hän kadottanut toisen silmänsä pelastaessaan lapsen palavasta

talosta. Hän oli runnellut toisen jalkansa heittäytyessään reen eteen,

jolla muuan vanhanpuoleinen, ruma piika ajaa karautti kuilua kohden —

ympärillä olevien huonosti salatuksi hauskuudeksi, sillä nainen oli

uskaltautunut tälle vaaralliselle retkelle voittaaksensa puolisokseen

erään miehistä, jota rakasti. Ørlygur tiesi myöskin, että ennenkuin

Silmäpuoli vaeltaja puolellatoista jalallaan ontui pois _siitä_

talosta, olivat mies ja ruma piika naimisissa.

Hän tiesi, että Silmäpuoli vaeltaja keksi keinoja siinä, missä

muut näkivät pelkkiä esteitä, ja että hän monta kertaa oli saanut

veriviholliset solmimaan keskenään ystävyydenliiton.

Silmäpuoli vaeltaja, kuljeksiva, elävä satuolento, joka oli viisain

kaikista eikä kuitenkaan välittänyt käyttää viisauttaan omaksi

hyödykseen, — joka oli jaloin kaikista ja kuitenkin vaelteli ryysyissä

ja kerjäläissauva kädessä, — joka olisi voinut olla kuninkaanlinnan

kaunistuksena ja kuitenkin vietti yönsä ladoissa ja ulkohuoneissa

kuten kurjin kaikista, — tämä Silmäpuoli vaeltaja oli Ørlygurille —

kuten kaikille muillekin — rauhan ja ilon vertauskuvana, kaiken hyvän

ruumiillistumana.

Kaikkea tätä oli Ørlygur seisonut miettimässä. Hänen teki mielensä

lähteä vanhuksen jälkeen, ja hänessä heräsi omituinen, seikkailukas

halu seurata häntä hänen vaelluksillaan kautta maan.

Silloin hän huomasi auringonlaskun punaisen hohteen vuorten huipuilla

ja kiiruhti joutuakseen kotia.

Hän pysähtyi keskelle jokea. Oli aivan kuin punainen kulta olisi

valunut häntä kohti virran mukana. Siihen sisältyi lukemattomia värejä,

tulipunaisesta tummansiniseen. Sen väririkkaus ja kohiseva laulu

siirsi hänet tuokioksi satujen maailmaan, niin että hän luuli vain

kuvitelleensa, että oli tavannut Silmäpuoli vaeltajan.

Mutta saavuttuaan toiselle rannalle ja päästyään virran

tylsistyttävästä unhovallasta hän sai äkkiä halun juosta kilpaa

koiransa kanssa. Hän huusi sille. Koira tunsi merkin. Ja he kirmasivat

eteenpäin vieretysten, koira kieli pitkällä, Ørlygur heiluttaen

käsiään, rinta koholla ja pää puolittain kenossa. Kiidettiin yli kivien

ja kuoppien, mättäältä mättäälle tahdikkain harppauksin, ja mahtavin

pituushypyin yli syvien ojien.

Juostessa kävi Ørlygurille selväksi, että hän oli saanut sellaisen

rientämishalun vain siksi, että lapsellisuudessaan tahtoi kiiruhtaa

kertomaan oudosta elämyksestään — että oli nähnyt Silmäpuoli vaeltajan

ja puhutellut häntä, että satusankari oli saapunut seudulle.

* * * * *

Hän juoksi koko kotimatkan. Koira oli lopuksi jäänyt kauas jälkeen

ja hölkytti häpeissään, häntä koipien välissä. Kun se näki herransa

loikkaavan yhdellä hyppäyksellä korkean pihavallin yli ja katoavan sen

taa, voitti väsymys ja se heittäytyi kyljelleen, kaikki neljä jalkaa

velttoina pitkin maata, ja läähätti niin, että ruumis kävi kuin palje.

Mutta hyppäys vei Ørlygurin voimat. Hän hiljensi vauhtiaan, ja

huomatessaan kasvatusisänsä, joka asteli pihamaan toiselta syrjältä

taloon päin, hän suuntasi askelensa häntä kohti.

Ormarr Ørlygsson oli nähnyt Ørlygurin tulevan juosten alas mäkiä, lakki

kädessä ja vaaleat kiharat hulmuten tuulessa. Hän tunsi hänen halunsa

saada huimapäänä kiitää eteenpäin, pitkät matkat, purkaakseen sitä

ylenmääräistä elinvoimaa, joka täytti hänet. Se herätti hänessä aina

jonkun verran huolta. Hän ajatteli aina sitä aikaa, jolloin Ørlygur

oli oleva liian täysikasvuinen hankkiakseen helpoitusta juoksussa.

Mutta hän ei voinut kuitenkaan olla hymyilemättä nähdessään kauniin

nuorukaisen kiitävän eteenpäin sellaisella vauhdilla, että yksin

hevosten ja koirienkin täytyi luopua hänen seuraamisestaan.

Ja kuten usein ennenkin hän virkkoi itsekseen:

— Kuinka hän onkaan isänsä näköinen. Samat vaaleat kiharat, samat

siniset silmät ja sama komea, sopusuhtainen ruumiinrakenne. Aivan kuin

nuori jumala.

Ja hän ajatteli itsetiedottoman rakkauden ja tietoisen vihan

eroittamattomalla sekoituksella veljeään, séra Ketilliä, joka hävisi

kohtalokkaan päivän jälkeisenä yönä, päivän, jolloin oli tullut

syypääksi isänsä kuolemaan ja vaimonsa mielenvikaisuuteen. Ihmiset

sanoivat — ja Ormarr ja kaikki muut uskoivat sen —, että hän oli

hukuttautunut, koska hänet oli viimeksi nähty yksinäisellä kalliolla

vuonon perukassa. Monetkin syyt saattoivat vaikuttaa sen, ettei hänen

ruumiinsa ajautunut maalle — meressähän käy niin paljon virtoja.

Kirkossa tapahtuneen kohtauksen jälkeen — ja varsinkin siksi, että

séra Ketill nyt oli poissa ja todennäköisesti kuollut — Ormarr oli

lakannut sanomasta pojakseen Ørlyguria, Rúnan ja séra Ketillin lasta.

Mutta hän ja Rúna pysyivät edelleenkin avioliitossa. Heille ei

kuitenkaan syntynyt lasta. He elivät rauhassa ja tyynesti talossaan.

Eivät he koskaan vaihtaneet pahaa sanaa keskenään. Aina, kun he

toisensa tapasivat, puhuen tai vaieten, vallitsi heidän välillään

yhteinen, tyyni luottamus ja täydellinen keskinäinen kiintymys. Elämä

oli yhdistänyt heidät omituisella ja säälimättömällä tavalla. Mutta

heidän rikas ihmisyytensä ja voimakas ja vaistomainen ymmärtämyksensä

teki heidät molemmat kypsiksi elämään. He tiesivät, ettei liittonsa

ollut mikään »onni», tämän käsitteen yleisen määritelmän mukaan,

mutta vuosien kuluessa he tuottivat toisilleen yhä hartaampaa ja

syvällisempää iloa. Ja keskinäinen luottamus valoi heidän sieluihinsa

vähitellen varmempaa ja lujempaa tyytyväisyyttä, kuin mitä mikään

rakkaus saattaa antaa.

Ørlygur ajatteli hyvin harvoin, ettei kasvatusisänsä Ormarr ollut hänen

oikea isänsä. Hän tiesi sen kuitenkin. Ormarr oli, niin pian kuin

oli huomannut hänet kyllin kehittyneeksi, perehdyttänyt hänet heidän

sukulaisuussuhteisiinsa; sen hän teki vaimonsa läsnäollessa, mutta

aivan lyhyesti ja ryhtymättä yksityiskohtiin tai selityksiin. Ne hän

kuitenkin lupasi antaa, niin pian kuin Ørlygur piti sen suotavana.

Mutta nuori mies aavisti jotain kasvatusisälleen ja äidilleen raskasta

piilevän näissä seikoissa, eikä ollut halukas kysymään.

Jolleivät sivulliset olisi pyytämättä ilmaisseet hänelle yhtä ja

toista asiaankuuluvaa, ei hän olisi tietänyt kovinkaan paljon koko

tästä suhteesta. Ja hänen tietonsa supistuikin siihen vaikutelmaan

isävainajastaan, että tämä oli ollut huono ihminen, musta lammas

suvussa. Mutta ihmeellistä kyllä hän, isänsä poika, ei kärsinyt siitä.

Suvun onnettomuus oli ikäänkuin pessyt pois sen lian, minkä hänen

isänsä onneton muisto mahdollisesti saattoi heittää häneen. Ja vuosien

kuluessa tuli raja séra Ketillin — jonka muisto eli omaa yksityistä

ja hirvittävää elämäänsä — ja suvun välillä yhä jyrkemmäksi, kunnes

ihmiset lopulta melkein unohtivat, että hän oli kuulunut Linna-sukuun.

Mutta Ørlygur, joka varttui Linnassa, kiintyi yhä lujemmin ja

lujemmin taloon ja sukuun ja vieraantui alituisesti isänsä muistosta.

Tämän hän tunsi. Eikä tämä seikka ollut tuottamatta hänelle hieman

omantunnonvaivoja. Sillä hänen isänsä oli kuitenkin ollut hänen isänsä.

Ja mikäli hän varttui, kehittyi hänessä myöskin ajatus isästä, ja

hän vaivasi päätään muodostaakseen tiedonmuruistaan kuvan hänestä ja

tullakseen ymmärtämään hänen olemustaan. Syvimmässä sydämessään hän ei

kuitenkaan ottanut uskoakseen, että isä oli ollut niin paha ja kurja

konna kuin kerrottiin.

Mutta hänellä ei ollut ketään muuta, jolta saattoi kysyä tai jonka

kanssa yleensä saattoi puhua näistä seikoista, kuin vanha Kata,

mielipuolen tanskalaisen rouvan uskollinen hoitajatar. Kasvatusisältään

tai äidiltään hän ei saanut kysytyksi. Kata taasen vastaili hänen

kysymyksiinsä hämärästi ja käsittämättömästi; uskoihan Ørlygur, kuten

kaikki muutkin, että Kata oli tullut uudestaan lapseksi, vaikka olikin

vielä reipas ja terhakka. —

Ørlygur oli vielä aivan hengästynyt tullessaan kasvatusisänsä luo, joka

heti kysyi häneltä:

— Löysitkö lampaan? — näytät niin iloiselta.

— En. Mutta arvaappa kenet tapasin. — Silmäpuoli vaeltajan! Korkealla

siellä, missä nurmikot loppuvat. Ja minä seurasin häntä alas Norðuráan

asti. Mutta en saanut tietää kuka hän oli, ennenkuin vasta erotessa.

Lahjoitin hänelle kenkäni, ja niillä hän nyt kulkee.

Tämä asia sai Ørlygurin niin säteilemään onnesta, että Ormarrin täytyi

hymyillä.

— Miksi et ottanut häntä mukaasi kotia?

— Hän tulee. Hän on luvannut minulle sen. Mutta nyt hän oli liian

väsynyt. Hän läksi... hän taivalsi pitkin Norðuráa, päästäksensä

johonkin lähimpään taloon.

Ormarr huomasi, että Ørlygur vältti mainitsemasta Bollia; mutta hän

piti huolen siitä, ettei tämä huomio mitenkään käynyt ilmi hänen

kasvoistaan.

Hän aavisti, että Ørlygur oli iskenyt silmänsä sen talon tyttäreen,

mutta hän tahtoi odottaa niin kauan kuin mahdollista, ennenkuin

määräsi kantansa tässä asiassa. Hänelle oli kaikkea muuta kuin

mieluista, että kasvatuspoikansa saisi tuon käentytön vaimokseen.

Mutta yhtä vastenmielistä hänelle oli millään tavoin vaikuttaa

Ørlygurin tunteisiin tai toimiin, nyt kun hän oli tulemaisillaan

täysikasvuiseksi. Hän tiesi myöskin, ettei Linna-suvun jäsenien kanssa

ollut tavallisesti leikkimistä sydämenasioissa. Ja jos hän erehtyi,

ellei tämä ollut vielä tullut Ørlygurille sydämenasiaksi, niin tuskinpa

hänen sekaantumisensa vaikuttaisi hyvää. Mutta jos onnettomuus jo oli

tapahtunut ja Ørlygur sydämessään oli tehnyt päätöksen, ei ollut muuta

tekemistä kuin odottaa.

Ørlygur ei tietänyt, olivatko äitinsä ja kasvatusisänsä huomanneet

hänen kiintymyksensä Bollin Snaebjørgiin, niinsanotun »lesken»

tyttäreen. Mutta hän oli selvillä siitä, että oli kohtaava heidän

tahollaan, ellei suoranaista vastustusta, niin ainakin välillistä

vastahakoisuutta ja estelyä. Ja hän oivalsi, että se tieto joka

tapauksessa surettaisi heitä.

Tähän asti oli hänen omatuntonsa ja tahtonsa aina ollut sama kuin

heidän omatuntonsa ja tahtonsa. Ja vaikka olikin selvillä tunteistaan

ja tarkoituksestaan, lykkäsi hän kuitenkin asian lähemmän järjestämisen

toistaiseksi. Olihan siihen vielä hyvää aikaa. Snaebjørgin ja hänen

kesken ei ollut vielä mitään sanoja eikä lupauksia — hiljainen sydämen

ymmärtämys vain.

Ormarr ja Ørlygur menivät yhdessä taloon.

— Mitä hän muuten sanoi? kysyi Ormarr.

Ørlygur jäi vastauksen velkaa. Hän kulki kasvatusisänsä rinnalla

hämillään siitä, ettei muistanut Silmäpuoli vaeltajan sanoneen mitään

merkitsevämpää. Hänestä ei tuntunut oikein sopivalta olla tuomatta

minkäänlaisia viisaudensanoja, vaikka oli tavannut tuon viisaan

kerjurin. Ormarrin huulilla väikkyi hänelle ominaiseksi tullut hieno

hymy.

Mutta heidän saapuessaan taloon Ørlygur sai hyvitystä.

Vanha Kata tuli kompuroiden heitä vastaan, leveä hymy vanhoilla,

rypistyneillä kasvoillaan. Hän meni suoraan Ørlygurin luo ja pani

kätensä hänen käsivarrelleen.

— Olet puhunut hänen kanssaan, sanoi hän. — Ja olet iloinen. Onko sinua

kenenkään muun tapaaminen koskaan niin ilahuttanut? Oi, kuinka Jumala

on mahtava ja ihmiset lyhytnäköisiä? Hän tulee. Ja kaikki muuttuu

hyväksi.

Hän kompuroi taasen pois heidän luotaan, tanskalaisen rouvansa luo,

jota ei koskaan jättänyt moneksi minuutiksi kerrallaan.

He seisoivat katsellen hänen jälkeensä, ja kummankin huulilla oli

sydämellinen hymy.

— Hän on hieman pyörällä päästään, sanoi Ormarr sitten. — Mutta tarkka

huomiokyky hänellä vielä on. Sinun ei tarvinnut edes mainita hänelle,

että olit puhunut Silmäpuoli vaeltajan kanssa.