Seisottuaan jonkun aikaa nojautuneena kiviröykkiötä vasten hän kuuli
äkkiä koiran haukkuvan, ja kääntyessään sinnepäin, mistä haukunta
kuului, hän unohti kaiken muun nuoren miehen tähden, joka tuli kävellen
häntä kohti.
Nuori mies kutsui koiraa, joka heti totteli ja vaikeni. Mutta nuoren
miehen ääni tunkeutui vanhan miehen sydämeen syvemmälle kuin mikään
ääni ennen.
Hän kävellä liikkasi nuoren miehen luokse, ojensi hänelle kätensä ja
hymyili ränstyneillä kasvoillaan.
— Ole tervetullut, mies, sanoi nuorukainen hiljaa ja tyynesti.
— Voimia ja terveyttä, hyvä mies, vastasi vanhus.
He katselivat toisiaan, ja nuori mies huomasi vieraan miehen
mielenliikutuksen.
— Siunattu päivä, sanoi hän hetkisen kuluttua.
Mutta vanha mies yhä vain katseli häntä.
Sitten hän sanoi:
— Etsit kaukaa tuntureilta lampaitasi.
Puhuessaan hän ei irroittanut katsettaan nuoresta miehestä — yhdellä
silmällään hän ahmi kiihkeästi hänen jokaista liikettään, ja hänen
kasvonilmeensä todistivat, että hän kuunteli enemmän hänen ääntänsä
kuin hänen sanojaan. Nuori mies ei tiennyt, että vanhus tunsi hänen
kasvonsa peilistä — oli tuntenut jo monta vuotta. Hän meni yhä enemmän
hämilleen ja koetti rohkaista mieltään kysymällä:
— Kuka mies on?
— Köyhä vaeltaja, vastasi vanhus.
— Mikä miehen nimi on?
Nuori mies tuli rohkeammaksi kuullessaan itsensä puhuvan.
Vanhus oli hetkisen vaiti, ennenkuin vastasi:
— Minun nimeäni ei kukaan hyvällä muistele.
Mutta nuori mies jatkoi:
— Minne miehen on matka?
— Kuljeksin paikasta paikkaan ja elän Jumalan ja ihmisten armosta. Nyt
aion Hofsfjørðuriin, — — siellä en ole koskaan ennen ollut.
— Sitten kai tulet Linnaan.
— Tulen, tulenpa kyllä Linnaan, vastasi vanhus ja hymyili omituisesti
ainoalla silmällään.
— Et suinkaan ole nähnyt lampaita matkallasi, tai lampaanjälkiä
hiekassa?
— En ole. Vain korpin näin nousevan Kuoleman kuilusta, — muuta elävää
en ole nähnyt. Aiotko edemmäksi tunturille?
— En, täältähän näkee viimeiset nurmikot. Voimme mennä yhdessä
ihmisasunnoille, sillä tänään olen jo hakenut itseni väsyksiin.
— Puuttuuko sinulta montakin lammasta?
— Ei, minulta puuttuu vain yksi valkea karitsa; sillä on mustat
jalat ja musta pää. Se oli niin suuri ja voimakas keväällä, kun se
lähetettiin tuntureille, etten usko revon saaneen sitä valtaansa. Se
oli lempikaritsani, ja minun _täytyy_ löytää se.
— Olet siis Linnasta? kysyi vanhus, katsoen sivulle.
— Niin — nimeni on Ørlygur.
— Olet nuori Ørlygur.
— Ei ole muuta Ørlyguria. Isoisäni kuoli monta vuotta sitten.
— Niin — muistan, kun hän kuoli. Se oli Hofin kirkossa. Minä näin sen.
— Olethan siis ollut täällä ennen.
— En — silloin olin toinen.
Nuori mies vaipui ajatuksiinsa — vanhus pääsi tarkemmista
selittelyistä. Ørlygur tähysteli kauan eteensä kaukokatsein. Sitten hän
vilkaisi pari kertaa salavihkaa ja miettivästi vanhaan mieheen. Vihdoin
hän kysyi, koettaen näyttää välinpitämättömältä:
— Olet siis kai myöskin tuntenut séra Ketill vainajan?
— Olen — tunsin hänetkin, séra Ketillin.
Syntyi pitkällinen äänettömyys. Nuorelle miehelle selvisi, ettei hän
päivän valossa voinut kysyä vieraalta kaikkea sitä, mistä halusi saada
tietoja henkilöltä, joka tunsi asiat ja jonka kanssa saattoi niistä
puhua. Sellaiset keskustelut oli suoritettava pimeässä, jolloin sielut
voivat lähestyä toisiansa ruumiin estämättä.
— Tuletko nyt kanssani kotia Linnaan? kysyi hän.
— En — minun on ensin käytävä muutamissa muissa paikoissa.
— Mutta tulethan Linnaan — lupaathan sen.
— Lupaan, lupaan tulla. Kukapa kerjäläinen Linnan ohi menisi?
Vastaus saattoi Ørlygurin hämilleen. Hän kysyi ystävällisesti:
— Tahdotko syödä palasen kanssani?
— Herra sinua siunatkoon.
He astelivat rinnettä alas kohden sammaleista mätästä ja istuutuivat.
Ørlygur irroitti selkälaukkunsa ja avasi sen. Ensin hän otti parin
uusia kenkiä esiin ja sanoi hämillään:
— Kenkäsi ovat huonot, tässä on minulla pari uusia; sinä saat ne. Otin
ne mukaani siltä varalta, että omani kuluisivat rikki tiellä, mutta ne
ovat vielä eheät ja kestävät kyllä kotiin asti.
Vanha mies otti iloisena vastaan kengät. Hän silitteli käsillään
anturoita kuin hyväillen. Ja saatuaan ne jalkaansa hän istui kauan
tarkastellen niitä, harras ilo silmäraukassaan.
— Kauniit kengät, sanoi hän nauraen.
— Vähästäpä sinä tulet iloiseksi, virkahti Ørlygur hymyillen. —
Haukataanhan nyt.
He söivät ääneti. Vanhus istui omissa mietteissään. Ørlygur silmäili
häntä tarkoin. Ensi kerran hän nyt oikein katsoi tyhjään silmäkoloon,
eikä se hänestä enää näyttänyt niin kamalalta kuin ensimältä. Hänessä
heräsi aavistus, että vanha mies oli nähnyt parempiakin päiviä. Mutta
hän ei uskaltanut vielä viitata hänen menneisyyteensä, peläten ehkä
loukkaavansa häntä.
Syötyään vanha mies pyyhki suunsa ja mutisi jotain.
— Jumalan kiitos, sanoi hän sitten ääneen ja tarttui Ørlyguria käteen,
jota katseli tarkoin päästäessään sen.
Vanhuksen ruumiillinen kosketus vaikutti Ørlyguriin omituisella,
yhtaikaa miellyttävällä ja vastenmielisellä tavalla, jota hän ei voinut
ymmärtää. Hän oli muuten niin tottunut kättelemään vieraita ja tuttuja,
että teki sen ajattelematta mitään erityistä. Mutta ojentaessaan tälle
kerjäläiselle kätensä hän tunsi halua heittäytyä hänen kaulaansa
ja samalla olla ojentamatta hänelle kättään — aivan kuin sellaisen
henkilön suhteen, joka on hyvin läheinen.
Syötyään he kulkivat vieretysten vuorenrinteitä alas.
Pitkään aikaan he eivät virkkaneet sanaakaan.
Vanha mies oli väsynyt ja ontui pahasti. Hän pysähtyi vähänväliä
ja nojasi raskaasti sauvaansa levähtääkseen. Silloin nuori mieskin
pysähtyi, seisoi ja katseli eteensä maahan tai vilkaisi vaivaiseen
seuralaiseensa.
Heidän saavuttuaan joelle, joka jyrkkien vuorenseinämien välistä
tunkeutui Norðurdaluriin, vanhus pysähtyi ja istahti kivelle. Ørlygur
istuutui toiselle kivelle häntä vastapäätä, ja he istuivat hetkisen
katsellen toisiaan sanomatta mitään.
Vihdoin vanha mies keskeytti hiljaisuuden.
— Nyt kai sinä kahlaat tältä kohtaa joen poikki ja menet suorinta tietä
kotia. Minä lähden alaspäin jokivartta. Tunnin kuluttua olen ehkä
Bollissa — on kai se asuttuna tätä nykyä?
— Sinä näyt tuntevan nämä seudut hyvin. On, siellä asuu eräs leski
tyttärensä kanssa, sanoi Ørlygur ja punastui.
Vanha mies ajatteli hymyillen:
— Mikä suuri lapsi hän onkaan, vaikka on aikaihminen. Hän ei voi puhua
lesken tyttärestä punastumatta. Tuskinpa hän mainitseekaan hänestä
muille kuin vieraille.
Ääneen hän sanoi:
— Saan kai minä siellä yösijan jossakin ladossa. Sinä et taida lähteä
mukaan?
Ørlygur katsoi poispäin.
— En, sanoi hän.
— Saanko sanoa terveiset sinulta? kysyi vanha mies varovaisesti.
— Saat kyllä.
Ørlygur ei nostanut katsettaan.
Vanha mies nousi ja astui hänen luokseen.
— Hyvästi, sanoi hän ojentaen hänelle kätensä. — Ja kiitos hyvästä
seurasta, lisäsi hän katsoen häntä silmiin.
— Hyvästi. Kiitos itsellesi.
Ørlygur jäi istumaan ja katseli vanhan miehen jälkeen. Kun vanhus oli
häviämäisillään kallionlohkareen taakse, hypähti hän äkkiä ylös ja
riensi hänen jälkeensä. Saavutettuaan hänet hän kysyi hengästyneenä:
— Etkö tahdo sanoa minulle nimeäsi?
Vanha mies hymyili hänelle — suopeasti, lempeästi.
— Ihmiset nimittävät minua Silmäpuoli vaeltajaksi.
Ørlygur ei virkkanut mitään, mutta vanha mies näki hänen kasvoistaan,
ettei nimi ollut hänelle tuntematon. Sitten hän ojensi hänelle kätensä.
— Hyvästi, Linnan Ørlygur.
— Hyvästi, Silmäpuoli vaeltaja, ja Jumala olkoon kanssasi, vastasi
Ørlygur hartaasti, puristaen hänen kättään kunnioittavasti.
Hän jäi seisomaan ja katseli vanhan miehen Jälkeen, vielä kauan
sittenkin, kun tämä oli kadonnut jokivartta alas.