Seuraavana aamuna kirkkaan syyspäivän kuulas ilma säteili vuorten yllä.
Heti aamun sarastaessa vaivainen vanhus ryömi onkalostaan.
Vilunväreet karsivat hänen ruumistaan.
Koettaessaan saada lämpöä ruumiiseensa heiluttelemalla käsiään ja
koputtelemalla tervettä jalkaansa maata vasten hän ajatteli:
— Vieläkin kerran on kuolema halveksinut elämääni.
Mutta heti sen jälkeen hän mutisi, aivan kuin katuen:
— Herra, tapahtukoon sinun tahtosi. Kiitos yöstä ja kiitos kaikista
koettelemuksistasi. — Mutta et varmaankaan ihmettele, että ikävöin
kuoleman rauhaa.
Hänen siinä seistessään nousi aurinko, ja hän istuutui kivelle, otti
hatun päästään, asetti kätensä niin, että aurinko saattoi niille
paistaa, ja hymyili kohti auringon aamunkoleata loimua.
Hieman lämmittyään hän söi viimeiset leiväntähteensä ja valmistautui
lähtemään.
Ennen lähtöään hän tuli ajatelleeksi eilisiltaisia mielialojaan
ja yksinpuhelujaan. Hänen täytyi silloin ehdottomasti hymyillä
ajatellessaan illan ja aamun välistä eroa.
— Ei koskaan ole mielemme samanlainen, mutisi hän. — Missä on totuus?
Voivatko tunteet ja mielialat, joilla ei ole mitään kestävyyttä, olla
tosia ja oikeita? Missä on sopusointu, johon voimme sulautua?
Hän oli jo kääntynyt mennäkseen, kun jokin pakoitti hänet pysähtymään.
Ja huulilla sääliväinen hymy, joka tarkoitti häntä itseään, hän ryhtyi
kiskomaan pois kiviä ja sammalta, joilla oli tukkinut onkalon toisen
aukon.
Sitten hän taputti kiviä ja poistui tyyntyneenä. Ehkäpä niillä oli
yksinäistä, ja jos aukko oli tukittu, eivät ne voineet yhtä hyvin
kuulla mitä tuulet niille kertoivat tullessaan kiitäen ja laulaessaan
terävien kivensärmien ympärillä.
Vaivalloisesti hän poistui ontuen. Hänen kaikki jäsenensä olivat
vieläkin jäykät.
Hän löysi polun, jonka oli jättänyt etsiäkseen suojaa edellisenä
iltana. Ja sitten hän jatkoi matkaansa Hofsfjørðuria kohti.
Aurinko nousi taivaalle, kuivasi kasteen kiviltä ja lämmitti niiden
pintoja. Vain siltä puolen, joka oli pohjoiseen päin, ne olivat vielä
kylmiä ja mustia kosteudesta. Ja sammalessa niiden välillä loistivat
kirkkaat kastehelmet. Niin kauas kuin silmä kantoi, ei hän nähnyt
muuta kasvullisuutta kuin vihreää ja ruskeaa sammalta. Mutta hänen
mielensä täytti omituinen, tyyni ilo. Häneltä ei puuttunut mitään, ja
hän tunsi kodikasta hyvinvointia näiden kivien keskellä, jotka olivat
niin rikkaita omituisista muodoista ja mahtavista ryhmävaikutuksista.
Ja hän tunsi olevansa aivan kuin ystävien parissa, kun ohi mennessään
hetkiseksi asetti niille kämmenensä ja joi vereensä lämpöä, jota niihin
oli säteillyt auringosta.
Hän saapui Langerygille, kapealle polulle, jota ei käynyt kiertäminen.
Se oli kuin pitkä, suora kivinen makuulava kahden syvän, äkkijyrkän
kuilun välissä — »Hiljaisen kuilun» ja »Kuoleman kuilun». Hän pysähtyi
ja katseli eteensä tietä pitkin. Langerygin vastakkaisessa päässä oli
kapea tunturilaakso syksynkellertävine nurmikkoineen. Ei ainoaakaan
elävää olentoa ollut näkyvissä.
Hän lähti vaeltamaan pitkin kivipolkua pysytellen vaistomaisesti aivan
keskellä. Hän unohti hetkiseksi itsensä ja kärsimyksensä näiden kahden
kuilun vuoksi — näiden kahden nielun, jotka väijyivät häntä. Hän
tiesi, että tämä käytävä oli kuuluisa vaarallisuudestaan — pimeässä,
lumimyrskyssä ja sumussa. Mutta tänäänhän ilma oli kirkas. Hän tiesi
kerrottavan, että monet niistä, jotka tulivat tänne ylös, suistuivat
Kuoleman kuiluun. Siellä lauloi ja vihelsi alituisesti, jos vain kävi
pieninkään tuulenhenkäys — niin, melkeinpä kuuli sen suhisevan ja
murisevan tyynelläkin. Mutta Hiljaisesta kuilusta ei koskaan kuulunut
ääntäkään, vaikka myrsky miten hurjasti olisi ulvonut kivien ympärillä:
Hiljainen kuilu pysyi hiljaa. Ihmiset kertoivat, että ne olivat kaksi
noiduttua kuninkaantytärtä; toinen oli ollut hyvä, toinen paha; toinen
tumma, toinen vaalea. Hiljainen kuilu oli hyvä kuninkaantytär, joka
vain istui ja kuunteli epätoivoisena tumman sisarensa pahoja tekoja.
Ihmiset kertoivat, että jos joku joskus vapaaehtoisesti heittäytyisi
Hiljaiseen kuiluun, ei hän ainoastaan pääsisi ehein nahoin sieltä, vaan
vieläpä saisi kuninkaantyttären puolisokseen, ja kuilut täyttyisivät
soralla maan sisästä päin. Ei kuitenkaan tiedetty, oliko sitä kukaan
yrittänyt.
Päästyään Langerygin keskivälille vanhus pysähtyi — sillä hänet valtasi
äkkiä halu tirkistää alas Kuoleman kuiluun. Hän voitti pelonsekaisen
kammonsa ja läheni varovaisesti reunaa. Mutta hän ei voinut nähdä
mitään — vain pimeyttä kuilun pohjalla. Äkkiä tuli musta lintu
liidellen pimeydestä, ja vanhus peräytyi nopeasti kuilun reunalta.
Mutta samassa lintu rääkäisi käheästi, ja hänen täytyi hymyillä
itsekseen — sehän oli vain korppi, joka oli ollut vierailulla pahan
kuninkaantyttären luona — tai vainajien luona.
Kun hänen jalkansa pääsi harjanteen kalliopohjalta, niin hän huoahti
helpotuksesta. Ja hän kiiruhti eräälle rinteelle, missä kasvoi hieman
ruohoa, levähtääkseen hiukan. Teki hyvää, kun sai nähdä hieman vihantaa
vaellettuaan pitkiä kalliopolkuja. Hän iloitsi jok'ainoasta korresta,
olipa se kuinka näivettynyt ja kuihtunut tahansa. Ja ehdottomasti hän
katseli niitä tarkoin, aivan kuin painaakseen ne mieleensä.
Äkkiä herahti kyyneliä vanhan miehen silmiin, ja hänen huulensa
värähtelivät, kun hän virkkoi itsekseen:
— Elämässä on niin paljon iloja.
Hän silmäili polkua, jota hänen oli vaellettava — poikki hieman alavan
nurmikon ja ylöspäin pitkin vähitellen kohoavaa soraharjua, aivan
huipulle. Siellä seisoi kiviröykkiö. Hän tiesi, että sieltä hän näki
yli — Hofsfjørðurin.
Hänellä oli eniten halua jäädä istumaan menemättä koskaan sitä
tietä. Mutta levoton kaipuu ja odotus saattoivat hänet päinvastoin
kiiruhtamaan. Hänen sydämensä jyskytti kuin pojan, jonka ensi kerran on
tehtävä jotain miehekästä ja vastuunalaista.
Saavuttuaan mäen huipulle hän nojautui kiviröykkiötä vasten ja jäi
seisomaan. Siinä se nyt oli, hänen lapsuutensa rannikko. Sininen
vuono, meren uurtamat niemekkeet, vaalenneet laitumet, hopeanhohtoiset
joet ja purot — kuinka usein hän olikaan ajatellut niitä rakkaudella.
Kuinka hän olikaan oppinut niitä rakastamaan — sen jälkeen kuin oli ne
jättänyt.
Tavantakaa sumensivat kyynelet hänen katseensa.
Ja kuitenkin hänen mielialansa oli hilpeä. Hän oli astunut rajan yli,
oli tulossa kotia jälleen.