II.

Seuraavana aamuna kirkkaan syyspäivän kuulas ilma säteili vuorten yllä.

Heti aamun sarastaessa vaivainen vanhus ryömi onkalostaan.

Vilunväreet karsivat hänen ruumistaan.

Koettaessaan saada lämpöä ruumiiseensa heiluttelemalla käsiään ja

koputtelemalla tervettä jalkaansa maata vasten hän ajatteli:

— Vieläkin kerran on kuolema halveksinut elämääni.

Mutta heti sen jälkeen hän mutisi, aivan kuin katuen:

— Herra, tapahtukoon sinun tahtosi. Kiitos yöstä ja kiitos kaikista

koettelemuksistasi. — Mutta et varmaankaan ihmettele, että ikävöin

kuoleman rauhaa.

Hänen siinä seistessään nousi aurinko, ja hän istuutui kivelle, otti

hatun päästään, asetti kätensä niin, että aurinko saattoi niille

paistaa, ja hymyili kohti auringon aamunkoleata loimua.

Hieman lämmittyään hän söi viimeiset leiväntähteensä ja valmistautui

lähtemään.

Ennen lähtöään hän tuli ajatelleeksi eilisiltaisia mielialojaan

ja yksinpuhelujaan. Hänen täytyi silloin ehdottomasti hymyillä

ajatellessaan illan ja aamun välistä eroa.

— Ei koskaan ole mielemme samanlainen, mutisi hän. — Missä on totuus?

Voivatko tunteet ja mielialat, joilla ei ole mitään kestävyyttä, olla

tosia ja oikeita? Missä on sopusointu, johon voimme sulautua?

Hän oli jo kääntynyt mennäkseen, kun jokin pakoitti hänet pysähtymään.

Ja huulilla sääliväinen hymy, joka tarkoitti häntä itseään, hän ryhtyi

kiskomaan pois kiviä ja sammalta, joilla oli tukkinut onkalon toisen

aukon.

Sitten hän taputti kiviä ja poistui tyyntyneenä. Ehkäpä niillä oli

yksinäistä, ja jos aukko oli tukittu, eivät ne voineet yhtä hyvin

kuulla mitä tuulet niille kertoivat tullessaan kiitäen ja laulaessaan

terävien kivensärmien ympärillä.

Vaivalloisesti hän poistui ontuen. Hänen kaikki jäsenensä olivat

vieläkin jäykät.

Hän löysi polun, jonka oli jättänyt etsiäkseen suojaa edellisenä

iltana. Ja sitten hän jatkoi matkaansa Hofsfjørðuria kohti.

Aurinko nousi taivaalle, kuivasi kasteen kiviltä ja lämmitti niiden

pintoja. Vain siltä puolen, joka oli pohjoiseen päin, ne olivat vielä

kylmiä ja mustia kosteudesta. Ja sammalessa niiden välillä loistivat

kirkkaat kastehelmet. Niin kauas kuin silmä kantoi, ei hän nähnyt

muuta kasvullisuutta kuin vihreää ja ruskeaa sammalta. Mutta hänen

mielensä täytti omituinen, tyyni ilo. Häneltä ei puuttunut mitään, ja

hän tunsi kodikasta hyvinvointia näiden kivien keskellä, jotka olivat

niin rikkaita omituisista muodoista ja mahtavista ryhmävaikutuksista.

Ja hän tunsi olevansa aivan kuin ystävien parissa, kun ohi mennessään

hetkiseksi asetti niille kämmenensä ja joi vereensä lämpöä, jota niihin

oli säteillyt auringosta.

Hän saapui Langerygille, kapealle polulle, jota ei käynyt kiertäminen.

Se oli kuin pitkä, suora kivinen makuulava kahden syvän, äkkijyrkän

kuilun välissä — »Hiljaisen kuilun» ja »Kuoleman kuilun». Hän pysähtyi

ja katseli eteensä tietä pitkin. Langerygin vastakkaisessa päässä oli

kapea tunturilaakso syksynkellertävine nurmikkoineen. Ei ainoaakaan

elävää olentoa ollut näkyvissä.

Hän lähti vaeltamaan pitkin kivipolkua pysytellen vaistomaisesti aivan

keskellä. Hän unohti hetkiseksi itsensä ja kärsimyksensä näiden kahden

kuilun vuoksi — näiden kahden nielun, jotka väijyivät häntä. Hän

tiesi, että tämä käytävä oli kuuluisa vaarallisuudestaan — pimeässä,

lumimyrskyssä ja sumussa. Mutta tänäänhän ilma oli kirkas. Hän tiesi

kerrottavan, että monet niistä, jotka tulivat tänne ylös, suistuivat

Kuoleman kuiluun. Siellä lauloi ja vihelsi alituisesti, jos vain kävi

pieninkään tuulenhenkäys — niin, melkeinpä kuuli sen suhisevan ja

murisevan tyynelläkin. Mutta Hiljaisesta kuilusta ei koskaan kuulunut

ääntäkään, vaikka myrsky miten hurjasti olisi ulvonut kivien ympärillä:

Hiljainen kuilu pysyi hiljaa. Ihmiset kertoivat, että ne olivat kaksi

noiduttua kuninkaantytärtä; toinen oli ollut hyvä, toinen paha; toinen

tumma, toinen vaalea. Hiljainen kuilu oli hyvä kuninkaantytär, joka

vain istui ja kuunteli epätoivoisena tumman sisarensa pahoja tekoja.

Ihmiset kertoivat, että jos joku joskus vapaaehtoisesti heittäytyisi

Hiljaiseen kuiluun, ei hän ainoastaan pääsisi ehein nahoin sieltä, vaan

vieläpä saisi kuninkaantyttären puolisokseen, ja kuilut täyttyisivät

soralla maan sisästä päin. Ei kuitenkaan tiedetty, oliko sitä kukaan

yrittänyt.

Päästyään Langerygin keskivälille vanhus pysähtyi — sillä hänet valtasi

äkkiä halu tirkistää alas Kuoleman kuiluun. Hän voitti pelonsekaisen

kammonsa ja läheni varovaisesti reunaa. Mutta hän ei voinut nähdä

mitään — vain pimeyttä kuilun pohjalla. Äkkiä tuli musta lintu

liidellen pimeydestä, ja vanhus peräytyi nopeasti kuilun reunalta.

Mutta samassa lintu rääkäisi käheästi, ja hänen täytyi hymyillä

itsekseen — sehän oli vain korppi, joka oli ollut vierailulla pahan

kuninkaantyttären luona — tai vainajien luona.

Kun hänen jalkansa pääsi harjanteen kalliopohjalta, niin hän huoahti

helpotuksesta. Ja hän kiiruhti eräälle rinteelle, missä kasvoi hieman

ruohoa, levähtääkseen hiukan. Teki hyvää, kun sai nähdä hieman vihantaa

vaellettuaan pitkiä kalliopolkuja. Hän iloitsi jok'ainoasta korresta,

olipa se kuinka näivettynyt ja kuihtunut tahansa. Ja ehdottomasti hän

katseli niitä tarkoin, aivan kuin painaakseen ne mieleensä.

Äkkiä herahti kyyneliä vanhan miehen silmiin, ja hänen huulensa

värähtelivät, kun hän virkkoi itsekseen:

— Elämässä on niin paljon iloja.

Hän silmäili polkua, jota hänen oli vaellettava — poikki hieman alavan

nurmikon ja ylöspäin pitkin vähitellen kohoavaa soraharjua, aivan

huipulle. Siellä seisoi kiviröykkiö. Hän tiesi, että sieltä hän näki

yli — Hofsfjørðurin.

Hänellä oli eniten halua jäädä istumaan menemättä koskaan sitä

tietä. Mutta levoton kaipuu ja odotus saattoivat hänet päinvastoin

kiiruhtamaan. Hänen sydämensä jyskytti kuin pojan, jonka ensi kerran on

tehtävä jotain miehekästä ja vastuunalaista.

Saavuttuaan mäen huipulle hän nojautui kiviröykkiötä vasten ja jäi

seisomaan. Siinä se nyt oli, hänen lapsuutensa rannikko. Sininen

vuono, meren uurtamat niemekkeet, vaalenneet laitumet, hopeanhohtoiset

joet ja purot — kuinka usein hän olikaan ajatellut niitä rakkaudella.

Kuinka hän olikaan oppinut niitä rakastamaan — sen jälkeen kuin oli ne

jättänyt.

Tavantakaa sumensivat kyynelet hänen katseensa.

Ja kuitenkin hänen mielialansa oli hilpeä. Hän oli astunut rajan yli,

oli tulossa kotia jälleen.

Silmäpuoli vaeltaja · 第 7 / 19 题