Harmaata oli ollut aamusta alkaen. Raivaamattomia polkuja ontuen hän
oli vaeltanut koko päivän raskaiden pilvien alla, jotka riippuivat niin
lähellä maata, kuin taivas olisi pudonnut alas ja työntänyt sisäänsä
kaikki terävät vuorenhuiput ja pysyisi nyt ylhäällä vain niiden
varassa. Hänen sielunsa tunsi itsensä perin köyhäksi tällä yksinäisellä
vaelluksella sumuisena päivänä. Koko päivän anti supistui köyhään
laulunpätkään, jota hän kulkiessaan hyräili, kiinnittämättä siihen
ajatuksiaan:
— Päivä pilvessä on,
linnut poissa. —
Usma vain eloton
laaksoloissa.
Hänen äänensä oli syvä ja tumma. Sen syvyyksissä värisi hänen
yksinäisyytensä ja tyydyttämätön kaipuunsa. Kuin meren raskaasta
kohinasta aavisti tästä äänestä kohtalon ja tuskan vallan. Elämän
ikuinen levottomuus ja sielun ääretön kaipuu värisivät tämän vanhuksen
äänessä. Sen samalla voimakas ja pehmeä bassosointu saattoi vaikuttaa
ihmisiin niin, että he ehdottomasti saivat halun itkeä.
Häntä itseänsä erityisesti tyynnytti oman äänensä kuuleminen
vaelluksillaan. Sillä hänen vaelluksensa olivat monet ja yksinäiset. Ja
joskin kerjuupussi usein oli kevyt kantaa, saattoi hänen kulkunsa olla
kylläkin raskas.
Hänen vaellustaan ei myöskään helpoittanut oikean jalan jäykkyys, jonka
takia hän liikkasi epätasaisesti eteenpäin. Eipä tuo pitkä, valkea
ryhmysauvakaan, johon hän aina nojautui, kovin täydellisesti vastannut
tervettä jalkaa.
Tämä ruumiinvamma ei kuitenkaan estänyt häntä kiertämästä maita
mantereita. Nyt hän taivalsi yli mahtavan vuorijonon Hofsfjørðurin
pohjoispuolella. Vuorijonon nimi on Tummat vuoret.
Hofsfjørðurissa hän ei ollut koskaan ennen käynyt. Kaikissa muissa maan
pitäjissä hän oli käväissyt useitakin kertoja kaksikymmenvuotisella
kerjuuvaelluksellaan, mutta Hofsfjørðurin hän aina oli kiertänyt. Siksi
että tunturitiet, jotka johtivat sinne, olivat niin kovin pitkät ja
vaivalloiset, sanoi hän, kun sitä häneltä kysyttiin. — Hän ei muuten
kuitenkaan pelännyt pitkiä ja vaivalloisia teitä.
Nyt hän oli siis matkalla sinne. Ilta jo joutui, ja hän oli kuitenkin
vasta puolitiessä. Hän ei pimeän tultua voinut matkata edemmäksi. Siksi
oli etsittävä suojaisa paikka, minne saattoi heittäytyä pitkäkseen.
Hän oli väsyksissäkin näin iltasella ja ontui tavallista enemmän.
Uupumus valtasi varsinkin terveen jalan, joka oli tullut melkein yhtä
jäykäksi kuin toinenkin. Kaari, minkä hän teki jäykällä jalallaan joka
askelella ja jota ryhmysauvan heilahdus vain suuremmassa mittakaavassa
jäljitteli, tuli vähitellen yhä epävarmemmaksi ja oikullisemmaksi.
Hänen liikkeensä muistuttivat konetta, joka on seisahtumaisillaan, tai
tuulimyllyä, jonka siivet ovat lepoon laskeutumassa.
Hänen karkean, väljän, paikatun nuttunsa harmaat riekaleet hulmusivat
hänen ympärillään ja johtivat ajatuksen vialle-ammuttuun lintuun, joka
laahustaa viimeisiä askeliaan kuolemaa kohti.
Koko olemus näytti yhtä eriskummaiselta ja merkilliseltä kuin maisema,
joka sitä ympäröi. Pitkä, valkea parta, joka oli kellertynyt suun
ympäriltä. Takkuinen, harmahtava tukka, joka pisti esiin suuren,
pehmeän hatun alta. Tämän hatun väriä olivat kaikki vuodenajat olleet
muokkaamassa. Tyhjä silmäkuoppa tuuheiden kulmakarvojen alla. Mutta
varsinkin leimuava silmä, jonka katse näytti omaavan yli-inhimillisen
voiman ja viisauden. Kaikki tämä, ryysyisen puvun, kerjuupussin ja
omituisen käyntitavan yhteydessä, antoi olennolle uskomattomuuden ja
epätodellisuuden leiman ja saattoi hänet samalla niin voimakkaaseen
sopusointuun villin ja karun maiseman kanssa, että hän aivan kuin
kuului siihen eikä minnekkään muualle — varsinkin nyt, kun raskaat
pilvet riippuivat hänen yllään niin lähellä, että hän välistä hipaisi
niitä hatunkuvullaan.
Hän taivalsi eteenpäin kuin valtias tässä seikkailukkaan yksinäisyyden
sumuvaltakunnassa.
Mutta hänen rinnassaan ei ollut mitään valtiaan tunnetta. Kuitenkin hän
tunsi omituisella tavalla olevansa täällä kotonaan. Eikä hän tuntenut
huolta eikä pelkoa ajatellessaan yötä, jonka oli viettävä täällä
taivasalla. —
Hän hyräili laulunpätkäänsä uudestaan ja uudestaan. Hänelle oli
tullut tavaksi lyhentää pitkää taivalta ja lepuuttaa ajatuksiaan
sepittämillään lauluilla. Yksinäisillä vaelluksillaan hän piti siten
tietoisuutensa loitolla ja ilmaisi tunnelmansa, mietiskelemättä,
pienissä lauluissa.
Toistettuaan surunvoittoista lauluaan tuhansia kertoja, kunnes se
vihdoin luisti yhtä helposti ja luontevasti kuin hengitys, hän tuli
vähitellen äänettömäksi. Laulu alkoi katkeilla, tulla kuuluviin
pätkinä ja palasina yhä pitemmin pysähdyksin, ja lopulta se kokonaan
lakkasi. Hänen katseensa tuli kaukaiseksi, ja hänen otsansa synkistyi —
raskaiden ajatuksien äänettömyys oli vallannut hänet.
Ja hänen vaeltaessaan eteenpäin kietoi hämärä kietomistaan maiseman
vaippaansa.
Kun hänen silmänsä huomasi, että päivä häipyi, niin hän pysähtyi ja
katseli ympärilleen.
— Oi minua käärmettä luonnossa, puhui hän puoliääneen. — Kas, päivä
jättää minut korkealle autiolle vuorelle. — Kiiruhda, silmä, etsimään
meille jokin kolo yöpaikaksi.
Sumu hälveni illan tullen. Taivas kohosi maasta kuten vieras, joka
yöksi lähtee kotia. Pilvet ryömivät ylös pitkin tuntureita, paljastivat
pengermän toisensa jälkeen, hypähtivät lopuksi korkeimmilta huipuilta
ilmaan ja leijailivat taasen vapaasti avaruudessa.
Mutta heti sen jälkeen pimeä muutti kaukaiset vuoret tummiksi
ääriviivoiksi ja nuoli värin kaikelta ympäristöltä.
Vaivainen vanhus nilkutti kiveltä kivelle. Hän etsi suojaa yön
kylmyyttä vastaan. Hän etsi sitä, mikä hänelle oli koti. Sillä täällä
ylhäällä olivat tuulensuoja ja poutasää ylellisyyttä. Ja hänen köyhässä
elämässään oli suojaisa makuupaikka suuri ihanuus.
Vihdoin hän löysi kaksi kiveä, jotka nojasivat vastatusten. Tämä on
veljeyttä ja rakkautta, ajatteli hän ja sanoi ääneen:
— Hyvää iltaa, veljet.
Silloin hänet valtasi suuri ilo, ja yksinäisyydentunne jätti
hänet. Nämä umpimähkään lausutut sanat vapauttivat hänet aivan
kuin omituisesta lumouksesta ja muodostivat todellisen ja elävän
sukulaisuussuhteen ja yhteydentunteen hänen ja häntä ympäröivien
kuolleiden kappaleiden välille.
Hän tarttui taasen ryhmysauvaansa, jonka oli pannut syrjään, puristi
sitä kättensä välissä ja sanoi:
— Kiitos tästä päivästä, vanha ystävä. Ja kiitos kaikista päivistä,
lisäsi hän syyllisyydentuntoisena, sillä hän ei koskaan ennen ollut
kiittänyt, ja asetti kepin varovasti kiviä vasten.
Sitten hän ryhtyi täyttämään kivillä ja sammalilla noiden kahden paaden
muodostaman ja kattaman onkalon pohjoista aukkoa.
Kun tämä oli tehty, avasi hän reppunsa ja otti siitä hieman ruokaa,
minkä eräs armelias sielu oli antanut hänelle evääksi. Syötyään
hän polvistui ja peitti kasvonsa vapiseviin vanhanmiehen käsiinsä,
ikäänkuin äänettömästi kiittäen.
Sitten hän ryömi onkaloon, vaikkei häntä vielä nukuttanutkaan.
Hän ei voinut istua pystyssä siellä sisällä. Hän makasi pitkin
pituuttaan selällään ja antoi kättensä hyväillen lipua pitkin kivien
rosoisia pintoja. Puoliääneen hän haasteli sanoja, joita hänen
ajatuksensa tietämättään muodostivat:
— Tunnen itseni omituisen onnelliseksi tänä iltana. Tunnen olevani
aivan kuin kotona, enkä lainkaan yksin. Tämä hiekka, jolla makaan, on
pehmeä vuode. Tunnen olevani sukua teille, te äänettömät kivet. Te
olette kuten minäkin auringon, sateen ja tuimien tuulten kuluttamia. Ja
vaikkakin te olette juuttuneet paikkaanne kiinni, minun vaeltaessani
pitkin maata, tulemme kuitenkin yhtä kauaksi. Ken tietää — ehkäpä tämä
yö on oleva minun pisin yöni. Jokainen yöhän voi tulla ikuiseksi yöksi.
Ja minulle olisi mieluista, jos te vartioisitte luitteni ääressä. Niin,
ehkäpä saamme vieraita yöllä, hyvät veljet. Ehkäpä tänne tulee joku
ja ottaa levottomuuden sydämestäni ja tuottaa sielulleni sen rauhan,
jota se etsii. Pitäkää silloin varanne, kaikki punkit ja lihaasyövät
matoset, ja viettäkää kemut minun jäännöksilläni.
Tuntiessaan unen lähenevän hän pani kätensä ristiin, sulki silmänsä ja
rukoili:
— Herra, tämäkin päivä on kulunut sinun palveluksessasi. Kunpa sinä
pian näkisit hyväksi kohottaa syntitaakan hartioiltani. Herra, sinä
näet, kuinka sydämeni on katuvainen ja levoton. Anna rauha minun
sieluuni. Amen.
Vaiettuaan hän makasi vähän aikaa avaamatta silmiään.
Sitten hän käännähti toiselle kyljelleen, kyyristyi kokoon pysyäkseen
paremmin lämpimänä ja jättäytyi yön varaan — unen lepoon tai
unettomuuden kuumeeseen.