Professori Cygnaeus oli kirjoituksessaan lausunut, että
Kullervo-runoissa ei ilmau ainoastaan joku yksityinen tragillinen
kohtaus ihmis-elämästä, vaan itse tragillisuus, ihmiselämän tragillinen
puoli yleensä. Tähän professori Perander huomauttaa, ettei kuitenkaan
koko ihmiselämän tragillisuus ole käsitetty Kullervon elämässä. Siinä
on ainoasti _miehen_ tragillinen kohtalo kuvattuna. Mutta Kalevala ei
olekaan tyytynyt tähän yksipuoliseen tragillisuuden kuvaamiseen; se on
meille _Aino_-runoissa myös luonut kuvauksen _neitsyen_ tragillisesta
kohtalosta. Kuinka hienosti on kansamme runoaisti keksinyt molempien
sukupuolten omituiset ja erilaiset luonteet! Kullervo koston töissä,
elämän myrskyisellä merellä, itse elämän toiminnossa joutuu tragillisen
surman alaiseksi. Hän viimein tuottaa itselleen omalla kädellään elämän
lopun. Ainon kohtalo on hänen omassa sydämessään, hänen tunteissaan.
Sydämen surun sortamana vaipuu hän tosi-naisena ilman omaa tekoaan
kohtalonsa valtaan. Hänen tragillinen loppunsa valmistuu siten, että
hänen sydämensä joutuu epäsointuun ulkomaailman kanssa, kun tämä
leppymättömästi vaatii, mitä neidon sydän ei voi sallia.
Hänen veljensä, nuori Joukahainen, on lunnaikseen luvannut sisarensa
vanhalle Wäinämöiselle puolisoksi. Näin on Ainon kohtalo määrätty hänen
suostumattansa, tietämättänsä. Tähän uhkaavaan siteesen liittyy pian
toinen vieläkin lujempi. Äiti, jolle Joukahainen surullisesti kertoo
lupauksestaan, ei siitä ollenkaan säikähdy; hän päinvastoin ihastuu
siitä toivosta, jonka sanoo jo kauan kyteneen salaa sydämessään: että
hän nimittäin vävykseen saisi Wäinämöisen, sukuhunsa niin suuren
miehen. Inhimillinen heikkous saattaa äidin ainoasti ajattelemaan,
kuinka suuri kunnia ja maine on suvulle tuleva liiton kautta tuon
kuuluisan laulajan kanssa. Näin asettuu Ainoa vastaan toinenkin
ulkopuolinen voima, vaatien saada määrätä hänen sydämensä kalliimmista
asioista, ja tää voima on vielä edellistä suurempi, sillä se on äidin
tahto, jota on tyttären luonnollinen velvollisuus totella.
Aino, kun saa kuulla kenelle hänet on määrätty, hyrähtää katkeraan
itkuun. Hän ei katso tarjotun liiton etuja samoilla silmillä kuin
äitinsä. Wäinämöinen on tosin mainio laulaja, kansansa arvokkaimpia
miehiä, mutta hän ei ole Ainon sydämen valittu. Kaikki vanhuksen maine
ja varallisuus ei voi nuorelle neidolle palkita palavan nuoruuden
rakkauden tarvetta. Sydämensä laki vaatii, ettei hän mene miehelle,
jota hän ei rakasta. Se laki vaatii, että hän puolustaisi sydämensä
neitseellistä puhtautta kaikkea pakoitusta vastaan. Tämä velvollisuus
on yhtä pyhä kuin kuuliaisuus äidin tahdolle. Näin ovat nämät molemmat
velvollisuudet tragillisessa ristiriidassa.
Aino nyt lähtee lehtoon vastaksia taittamaan. Siellä hänet kohtaa
Wäinämöinen. Ukko ei kysykään neidon omaa suostumusta kihlaukseen; hän
pitää sitä jo päätettynä asiana, tehtynä kauppana. Tämän mielipiteensä
hän ilmoittaa selvillä, vaikka sievillä sanoilla:
»Äläpä muille, neiti nuori,
Kuin minulle, neiti nuori,
Kanna kaulan helmilöitä,
Rinnan ristiä rakenna,
Pane päätä palmikolle,
Sio silkillä nivusta!»[234]
Loukkaantuneena tästä vastaa Aino, ettei hän korista itseänsä
Wäinämöistä eikä ketään muutakaan varten. Samassa hän tempaa pois
kaikki koristeensa, viskaa ne maahan ja lähtee itkien kotiin.
Ensisilmäykseltä näyttää tämä koristeitten poisviskaaminen mitättömältä
seikalta, tyhjältä oikulta; mutta silläkin on salainen, syvä
merkityksensä. Wäinämöisen käsky, ettei hän saisi muita kuin häntä
varten pitää nuot korut, tekee ne neidolle inhottaviksi. Ne ovat hänen
mielestään saastuneet sen kautta, että Wäinämöinen niihin oli
yhdistänyt rohkean, muka omistus-oikeutta ilmoittavan puheensa. Ne
eivät Ainon silmissä ole enään yhtä kirkkaita, yhtä puhtaita kuin
ennen; senvuoksi hän ei niitä enää voi kärsiä.
Kun hän itkien tulee kotiin, ja isä, veli, sisar kysyvät syytä siihen,
hän vaan sanoo surevansa korujensa katoomista:
»Kirpoi kullat kulmiltani,
Hopeat hivuksiltani,
Sinisilkit silmiltäni,
Punanauhat pääni päältä.»
Niin huolellisesti koettaa arka naisen sydän muilta salata tilaansa.
Aino mainitsee koristeittensa menettämisen tapaturmaisen kohtauksen
muodossa, sillä lailla välttääksensä enempiä kysymyksiä. Ainoasti
äidilleen hän rohkenee suoraan ja mutkailematta selittää asian
todellisen laidan; että hän itse on riistänyt ristin rinnaltansa,
karistanut helmet kaulaltansa, ja mikä siihen oli ollut syynä.
Mutta eipä äitikään käsitä tätä surun syytä sen paremmin. Hän luulee
Ainon ainoasti hetkisestä, pian haihtuvasta mielipahasta menettäneen
koristeensa. Hän katsoo mahdolliseksi poistaa surun toisten korujen
hankkimisella. Hän käskee sentähden tyttärensä mennä aittaan ja ottaa
sieltä ne vielä kauniimmat, Kuuttaren kutomat, Päivättären kehräämät
koristeet, jotka äiti itse eräänä onnen hetkenä oli saanut Lemmen
lahden liepehellä. Tämä äidin erhetys on tragillisesti hyvin kaunis
kohta. Se ei tule rikoksellisesta mielestä; päinvastoin äidillinen
hyvyys ja lempeys siinä täydesti osoittaikse, vaan samassa myös tämän
maailman asukkaalle usein omituinen sokea lyhytmielisyys. Lieneekö
missään muussa runossa äidin rakkauden erhetys kuvattu yhtä hellässä,
yhtä hienossa, yhtä liikuttavassa, yhtä sattuvassa muodossa? Äiti
tahtoo antaa tyttärellensä kaikki, mitä hänellä on kauneinta, yksinpä
itse Luonnottarilta saamansa kauniit ihmelahjat. Mikä olisi liian
kallista äidin rakkaudelle!
Pian näkee kuitenkin äiti, ettei siitä loistavasta lohdutuksesta ole
apua. Aino yhä vaan itkee ja valittaa:
»Mieli ei tervoa parempi,
Syän ei syttä valkeampi.
Parempi minun olisi,
Parempi olisi ollut
Syntymättä, kasvamatta,
Suureksi sukeumatta
Näille parville pahoille,
Ilmoille ilottomille!
Öisin kuollut kuusi-öisnä,
Kaonnut kaheksan-öisnä!»[235]
Viimein, kun äiti yhä vielä tiedustelee syytä tuohon lakkaamattomaan
suruhun, sanoo tytär:
»Sitä itken impi rukka,
Kaiken aikani valitan:
Kun annoit minun poloisen,
Oman lapsesi lupasit,
Käskit vanhalle varaksi,
Ikäpuolelle iloksi!
Oisit ennen käskenynnä
Alle aaltojen syvien
Sisareksi Siikasille,
Veikoksi veen kaloille!»[236]
Nämät sanat jo ovat turmion enteitä Ainon suussa: ne aavistavat sitä
surmaa, johon hänen sydämensä suru hänet on saattava. Tässä ei ole
mitään itsemurhan päätöstä; hänen neitsyellinen luonteensa ei sallisi
semmoista. Ainon kohtalo, joka jo on itsenäiseksi voimaksi varttunut,
valmistuu vaan itsestänsä onnettoman tytön rinnassa.
Ainon sielu nähtävästi on sumuun peittynyt, hurmautunut. Nyt, kun
surman enteet jo hänen mielessään liikkuvat, kun hän jo on kuoleman
omaksi joutumaisillaan, kun hän elämän tiellä horjuessaan ei enää
selvästi tiedä mitä tekee, noudattaa hän vihdoin äitinsä käskyä ja
pukee itsensä äidin tarjoomiin juhlavaatteisin.
Siitä astui aittamäelle,
Astui aittahan sisälle,
Aukaisi parahan arkun,
Kannen kirjo kimmahutti:
Löysi kuusi kultavyötä,
Seitsemän sinihametta.
Ne hän päällensä pukevi,
Varrellansa valmistavi,
Pani kullat kulmillensa,
Hopeat hivuksillensa,
Sinisilkit silmillensä,
Punalangat päänsä päälle.[237]
Oliko uusi onnen toivo nyt syttynyt Ainon sydämeen? Oliko hän nyt
valmis häihin rientämään? Hän hohtaa kullalta ja hopealta; hän on
omalla kädellään kaunistanut itsensä Kuuttaren ja Päivättären
lahjoilla. Hän on koristettu kuin morsian, ja hän onkin morsian, mutta
-- kuolon morsian. Kuinka liikuttava on tämä vastakohtaisuus loistavan
ulkomuodon ja sysimustan sydämen välillä!
Tässä riemupuvussa lähtee nyt Aino astuskelemaan, itsekään tietämättä
minne.
Läksi siitä astumahan
Ahon poikki, toisen pitkin,
Vieri soita, vieri maita,
Vieri synkkiä saloja.
Itse lauloi mennessänsä,
Virkkoi vieriellessänsä:
»Syäntäni tuimelevi,
Päätäni kivistelevi,
Eikä tuima tuimemmasti,
Kipeämmästi kivistä,
Jotta koito kuolisinkin,
Katkeaisinkin katala
Näiltä suurilta suruilta,
Ape'ilta miel'-aloilta.
Jo olisi minulla aika
Näiltä ilmoilta eritä;
Ei mua isäni itke,
Ei emo pane pahaksi,
Ei kastu sisaren kasvot,
Veikon silmät vettä vuoa,
Vaikka vierisin vetehen,
Kaatuisin kalamerehen,
Alle aaltojen syvien,
Päälle mustien murien.»[238]
Ainon harhaileminen ilmoittaa hänen levottomuuttansa, jota ei hän enää
voi henkensä voimilla hallita. Hän ei erämaasta mitään etsinyt, hänellä
ei siellä ollut mitään askaretta toimitettavana. Raivoisena,
epätoivoisena mielessänsä hän vaan harhailee ilman mitään tarkoitusta.
Tämä ei ole tavallista eksyksissä kulkemista; henkensäkin on eksynyt,
ei ainoasti jalkansa. Hänen sielunsa valo on pimentynyt. Luonnon
haltijain valta hänen ylitsensä yhä kasvaa suuremmaksi yön pimeydessä,
oudolla matkalla. Näin hän saapuu meren rannalle. Siellä hän aamulla
näkee:
Kolme oli neittä niemen päässä,
Ne on merta kylpemässä;
Aino neiti neljänneksi.[239]
Kun hengen valo surun kautta on sumuun peittynyt, ei ihmisellä enään
ole itsessään tukea; hän joutuu ulkopuolisten valtimusten valtaan. Nuo
meressä kylpevät neidot, nuot luonnon lapset, jotka viettävät elämäänsä
ilman surua, ilman rakkautta, ilman vaivaa, ilman muistoa, ilman
toivoa, ne oudosti viekoittavat epätoivoon vajonnutta neitoa. Hän
heittää vaatteensa rannalle ja uipi kullanpaistavalle paadelle vedessä.
Mutta tämä paasi petti:
Kilahti kivi vetehen,
Paasi pohjahan pakeni;
Neitonen kiven keralla,
Aino paaen palleassa.[240]
Tätä Ainon loppua ei suinkaan saa käsittää paljaaksi tapaturmaiseksi
hukkumiseksi. Näin runottomalla tavalla ei ole kansa luomaansa
pilannut. Nuo neitoset sekä tuo paistava kivi meressä nähtävästi vaan
ovat pidettävät hourion valhehaamuina, jotka viekoittavat Ainon veteen.
Neidon hengenvoima on sortunut, hukkunut suruun ja tuskaan,
siveydellisen maailman ristiriitaisuuteen, ennenkuin ruumiinsakin
hukkuu. Toinen valmistaa toista. Mikä henkisesti on rauennut, se myös
raukenee ruumiillisesti tragillisen kohtalonsa voimasta.
Sana Ainon kuolosta viedään hänen kotiinsa. Nyt äiti huomaa suuren,
turmiollisen erhetyksensä ja suree kaiken ikänsä sitä, että oli
yrittänyt pakoittaa lastansa vasten sen omaa mieltä miehelään. Kuinka
hellästi on Suomen runotar kuvannut tätä surua! Äidin itkemistä vesistä
kasvaa kolme jokea, joka jokeen kolme koskea, joka koskeen kolme
luotoa, joka luodon partaalle kultainen kunnas, joka kunnaalle koivu ja
sen latvaan kolme kultaista käkeä.
Sai käköset kukkumahan.
Yksi kukkui: lemmen, lemmen!
Toinen kukkui: sulhon, sulhon!
Kolmas kukkui: auvon, auvon!
Kuka kukkui lemmen, lemmen!
Sepä kukkui kuuta kolme
Lemmettömälle tytölle,
Meressä makoavalle.
Kuka kukkui: sulhon, sulhon!
Sepä kukkui kuusi kuuta
Sulholle sulottomalle,
Ikävissä istuvalle.
Kuka kukkui: auvon, auvon!
Se kukkui ikänsä kaiken
Auvottomalle emolle,
Ijän kaiken itkevälle.
Näin emo sanoiksi virkki,
Kuunnellessansa käkeä:
»Älköhön emo poloinen,
Kauan kuunnelko käkeä!
Kun käki kukahtelevi,
Niin syän sykähtelevi,
Kyynärän ikä kuluvi,
Vaaksan varsi vanhenevi,
Koko ruumis runnahtavi,
Kuultua kevätkäkösen.»[241]
Kuinka ihanasti on tässä luonnon ääni käytetty ihmissydämen surun
ilmoitukseksi. Tuo kevätkäkösen ääni, jonka valitus meitä niin oudosti
liikuttaa metsissämme, vaan jonka syy ja synty näyttää meille olevan
tuntematon, se ei osoitakaan käen omaa murhetta, se osoittaa äidin
surua, joka on erehtynyt, miettiessään lapsellensa hyvää, määrätessään
tyttärensä kohtaloa.
* * * * *
Näissä molemmissa välitapauksissa on Suomen runotar, samassa kun se
niille on antanut tuon syvän, suurenmoisen, liikuttavan peri-ajatuksen,
astunut niin likelle kuin mahdollista kertomarunouden alan äärimmäisiä
rajoja. Tässä on taistelu suureksi osaksi siirretty henkilöin omaan
sisustaan, omaan sydämeen; ja ulkonaisessa käytöksessään he käyvät
lujaan vastarintaan olevia oloja vastaan, siitä seuraavaa kuolemaakaan
kammomatta. Tämä tragillinen itsenäisyys ja suuruus on oikeastaan
draamalliseen runoilemislajiin kuuluva. Mutta samoin kuin saksalainen
Niebelungenlied,[242] jonka peri-ajatus on yhtä tragillinen, on
Suomenkin runo osannut tehdä tämän, todellisen epoksen luonteesta
luopumatta. Ei ilmau näet Kullervo- eikä Aino-runoissa kuitenkaan vielä
»tuota aivan itsetietoista periajatusten taisteloa, ja kohtalon kulkua
viivyttävät monet laveat väliseikat». Kullervossa vaikuttaa peritty
verikosto pikemmin luonnonvoiman kuin oma-ehtoisen päätöksen tavalla.
Koston Ilmarisen emännälle, johon hänellä on personallinen aiheensa,
hän kyllä päättää itse, tieten, taiten; mutta sen toimeenpanemisen
tavan kuitenkin hänelle vasta lintu neuvoo. Hänen suurin syynsä
toiselta puolen, sisaren turmelus, on tietämättä tehty teko, eikä siis
täydeksi syyksi luettava. Kuoloon hän tosin menee täydellä päätöksellä,
mutta tämän päätöksen on hänessä satunnainen ulkonainen seikka,
rikoksen tapahduspaikan näkö, vaikuttanut. -- Samoin Aino tosin
itsenäisesti vastustaa hänelle ulkoa määrättyä luonnotonta kohtaloa ja
pakenee, sen täyttymistä paeten, vesihaudan turviin. Mutta hänen
itsemurhansa tapahtuu kuitenkin mielenhäiriössä, aivan vaistomaisesti.
Huomattava on viimein vielä näiden molempien tragillisten luonteitten
perinjuurinen vastakohtaisuus Lemminkäisen ja Pohjolan neidon kanssa.
Täten on Suomen runotar osannut personoida kahteen suureen haaraansa
jakauneen Kauneuden molemmat olomuodot, vieläpä esittäen kumpaisetkin
sekä miehen että naisen omituisessa luonteessa ja luoden näin ihmeesti,
mestarillisesti täydellisen, kokonaisen kuvan.