Kalevalan kaikkein suurin kauneus, niinkuin jo ennen sanottiin, on
siihen punoutuneessa kahdessa erinäisessä, pienemmässä runojaksossa:
Kullervo- ja Aino-lauluissa. Näissä molemmissa ilmautuu täydellinen,
melkein taiderunouden mestariuteen kohoava yhtenäisyys, näissä ovat
luonteet vielä elävämmin ja tarkemmin kuvatut, niissä on läpikäyvä
periajatuskin verrattomasti syvempi kuin muissa kertomarunomme osissa.
Ihmekö siis, jos kaunotieteellinen tarkastus niihin kaikkein ensiksi on
luonut silmänsä. Jo v. 1853 painatti professori Cygnaeus nerokkaan
selityksensä Kullervosta kirjoituksessaan »tragillisesta aineesta
Kalevalassa».[206] Nykyisimpinä aikoina on sitten ylimääräinen
professori Fr. Perander uudestaan tutkinut Kullervon luonteen ja
sen lisäksi vielä kirjoittanut syvälle tunkeuvan selityksen
Aino-runoista.[207] Näiden molempien tutkijoitten jälkien parsiminen
olisi samaa, kuin jos elonleikkuun jälkeen menisi sänkipellolle
karisseita jyviä kokoonpoimimaan. Siitä syystä on nyt seuraava tarkastus
näistä molemmista runojaksoista melkein kokonaan lainattu
yllämainituista teoksista.
Kullervon kohtalon tragilliseksi perisyyksi arvelee Cygnaeus sen, että
luonto hänet on aikonut sankariksi, mutta kova onni tehnyt orjaksi. Hän
on syntyissänsä saanut jättiläisvoiman ja tulisen halun tätä voimaansa
täydellä innolla käyttää sitä vastaaviin urostöihin; mutta hän on
samassa myös syntynyt orjuuden ahtaisin oloihin, ja orjan halvassa
pakkotyössä tuo mahtava sankari-into muuttuu kaikki turmelevaksi
viaksi. Hänellä on kaikkein jaloin sydänten palava ikävöiminen saada
rakastaa ja nauttia rakkautta; mutta maailma raatelee hänen sydäntänsä
armottomimmalla tylyydellä. Hänellä on kaikkein jaloin sydänten
heltymätön vaatimus saada kunnioitusta, saada suuri arvonsa täydesti
käsitetyksi; mutta tähän vaatimukseen vastataan jääkylmällä ivalla, ja
koko miehen ei arvioida maksavan enempää kuin
Kaksi kattilarania,
Kolme koukun puoliskoa,
Viisi viikatekulua,
Kuusi kuokan kuoliota.[208]
Kohta kolmantena ikäpäivänänsä Kullervo jo näyttää synnynnäistä
yliluonnollista voimaansa sillä, että repäisee kapalovyönsä, särkee
kätkyensä. Nämät aikaiset, paljoa lupaavat ponnistukset olisivat
ympärillä olevissa nostaneet iloa ja ylpeyttä, jos pojalla olisi ollut
sukua ja isänmaata. Mutta sotavangissa, orjassa nähtynä ne vaan
herättävät voitonpyynnön himoa, niinkuin vastasyntyneen varsan tai
vasikan huomattu kunto. Untamo toivoo
Tätä tästä kasvavaksi,
Mieltyväksi, miestyväksi,
Oikein urostuvaksi,
Saavaksi sataisen orjan,
Tuhantisen turpuvaksi.[209]
Mutta pojallakin puolestaan on jo tulevaisuuden toiveensa:
Jopa kuuna kolmantena,
Poika polven korkeuisna
Alkoi itse arvaella:
»Kunpa saisin suuremmaksi,
Vahvistuisin varreltani,
Kostaisin isoni kohlut,
Maksaisin emoni mahlat».[210]
Tämän kuulee Untamokin ja säikähtyy; hän huudahtaa:
»Tästä saa sukuni surma,
Tästä kasvavi Kalervo!»
Koko Untamon suku, naiset niinkuin miehet, nyt yksissä tuumin
neuvoittelevat, mitenkä tuo vaarallinen poika saataisiin hyvissä ajoin
hävitetyksi. He koettavat jos joitakin surmakeinoja. Viimein he
hirttävät hänet puuhun, mutta siinäkin hän huoleti piirustelee kuvia
tammen tyveen:
Siinä miehet, siinä miekat,
Siinä keihä'ät sivulla.[211]
Tässäkin tilassa siis osoittaa hän selvästi sielunsa sisimmän halun:
suuriin sotiin, tasapäihin tappeluihin, mainioihin miehen töihin!
Nyt lakataan noista turhista surma-yrityksistä Kullervon ruumista
vastaan; sen sijaan koetetaan tästä lähtein masentaa, surmata hänen
sankarihenkeänsä halvoilla, hänelle sopimattomilla askareilla.
Näihinkin panee hän koko luontaisen voimansa ja intonsa, mutta turmelee
vaan sillä kaikki, mihin koskee. Hänen työstään ei ole mitään
siunausta, ainoasti häviötä. Sanomattoman tragilliset ovat nämät
halvennetun orjan yliluonnolliset voimanponnistukset! Hän niillä
lakkaamatta ikään kuin huutaa isäntäväellensä: »osoittakaa minulle
korkea tarkoitusperä, minä siihen itseni kohotan -- antakaa minulle
suuri tehtävä, minä sen perille saatan!» Mutta hänen kova kohtalonsa
tekee kaikki semmoiset pyrinnöt ja työt mahdottomiksi. Hänellä ei ole
omaa kansaa, jonka puolesta taistelia; hänellä ei ole isänmaata, jonka
hyväksi elää ja kuolla. Yksi tarkoitusperä, yksi tehtävä hänelle vaan
on mahdollinen -- se on _kosto_.
Tuskastuneena kelvottomaan orjaansa, joka »kaikki tuhmin turmelevi»,
myöpi hänet viimein Untamo yllämainittuun mitättömään hintaan
Ilmariselle. Tämä onnenvaihde olisi samassa voinut olla onnenvaihdos
Kullervon elämässä. Jos joku, niin kuuluisa seppä, joka on itse taivaan
kannenkin takonut ja Sammon sepittänyt, olisi ollut mies johtamaan
eriskummallisen orjansa työ-intoa töihin, joissa tämä ainaisen halunsa
mukaan olisi saanut panna liikkeelle voimansa »tarmonsa takaa». Mutta
noihin moniin sielutieteellisesti ihmeen todenmukaisesti kuvattuihin
seikkoihin Kullervo-runoissa kuuluu sekin, että kaikki, jotka orjan
kanssa tekemisiin sattuvat, hänelle ovat tylyt ja sydämettömät.
Ilmarinen ei viitsi tutkia uuden osto-orjansa mahdollista salaista
kuntoa; hän kai pitää hänet, entuudesta päättäin, ainoasti halvimpiin
töihin kelpaavana. Siksi hän antaa hänet kokonaan vaimonsa käskyin
alle. Tämän määräyksen olisi myös luullut päivänsäteen kajastamiseksi
Kullervon elämän sysimustalta pilvitaivaalta. Hän on tullut hellän,
suloisen Pohjolan neidon, Ilmarisen emännän vallan ja hoidon alle. Tämä
olisi luultavasti paremmin kuin kukaan muu saanut orjan ynseän luonteen
taipumaan, talttumaan, jos hän vaan olisi pysynyt omassa luonteessansa.
Lempeyshän on voima, joka paatuneimmankin sydämen vielä voi sulattaa.
Mutta orjalle ei häneltäkään tule muuta kuin armottomuutta, muuta kuin
tylyyttä, muuta kuin ilkeätä ivaa osaksi.
Ilmarisen emäntä lähettää Kullervon metsään karjansa paimeneksi. Tämä
virka on vielä alentavaisempi, halvempi kaikkia, jotka orjalla oli
Untamon kodissa. Tässä ei ole edes tilaisuutta väärinkäyttämisellä,
turmelemisella näyttää suurta voimaansa. Helppo on arvata, kuinka
katkeraksi Kullervon mieli käy tästä uudesta häväistyksestä. Ja aution
salon häiritsemättömässä yksinäisyydessä on hänellä yltäkyllin aikaa
miettiä, märehtiä kaikkea häntä kohdannutta sortoa.
Ensi-silmänräpäyksessä on hänessä alennuksen tunne niin masentavainen,
että hän menettää koko tavallisen rohkeutensa ja puhkeaa valituksiin,
vaikeroimisiin:
»Voi minä poloinen poika!
Jo minä johonkin jou'uin,
Jou'uin joutavan jälille,
Härän hännän paimeneksi,
Joka suon on sotkijaksi,
Maan pahan matelijaksi.»[212]
Jonkun hetken kuluttua alkaa hänen ponteva henkensä kuitenkin jälleen
tointua. Mutta tointumisen ensimmäinen osoite on samassa myös osoite
Kullervon sydämessä alkaneesta turmeltumisesta, joka on sorron ja
orjuuden välttämätön kirous. Kaiken jalouden juurta kaluava,
karsas-silmäinen kateus on hänessä saanut vallan. Näin hän laulaa
auringolle:
»Paistapa Jumalan päivä
Poloiselle paimenelle,
Älä Ilmarin tuville,
Emännälle ensinkänä.
Emäntä hyvin elävi,
Vehnäsiä viiltelevi,
Voita päälle vuolaisevi;
Paimen parka kuivan leivän,
Kuivan kuoren kurskuttavi,
Petäjäisen peiputtavi,
Veen lipillä luikkoavi,
Märän mättähän nenästä.»[213]
Hän nyt istahtaa maahan, vihannalle turpehelle ja ottaa halvan eväänsä
esihin. Epäluulolla hän sitäkin tarkastelee, sillä kenties se on
vieläkin halvempi, kuin mitä ulkonäkö näyttää. Hän katselee, kääntelee
leipäänsä ja virkkaa:
»Moni on kakku päältä kaunis,
Kuorelta kovin sileä,
Vaan on silkkoa sisässä,
Akanoita alla kuoren.»[214]
Epäluuloisuus on taas toinen sorrosta syntyneen sydämenturmeluksen
merkki.
Mutta todellisuus olikin vielä paljoa pahempi, kuin mitä orja-paran
epäluuloinen mieli oli osannut itsellensä kuvitella. Hän oli
pelännyt tapaavansa hätäleipää, olkia ja akanoita, kakkunsa sisästä;
mutta siihen olikin kivi pantu, johon Kullervon puukko, ainoa
vanhemmilta hänelle jäänyt perintö, nyt katkeaa. Tätä oikein
perkeleellistä ilkeyttä ja pilkantekoa ei olisi edes Kullervo,
vaikka jo armottomuuteen kyllin tottunut, voinut ennalta arvata.
Ensi-silmänräpäyksessä suru siitä, että hän nyt on menettänyt ainoan
kotimuistonsa, vielä valtaa hänen sydämensä niin täydellisesti, ettei
siinä ole sijaa muille tunteille. Hän itkee katkerasti ja valittaa:
»Yksi oli veitsi veikkoutta,
Yksi rauta rakkautta.»[215]
Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä nähdäänkin jo, että todella ainoa
rakkauden, ainoa veljeyden side, joka Kullervon vielä oli sitonut
ihmiskuntaan, nyt on veitsen kanssa katkennut. Kosto, kosto on nyt
hänessä ainoana intohimona! Hän surmaa Ilmarisen emännän ja lähtee pois
talosta, ääneensä ilkkuen siitä työstä.
Läksi soitellen seposta,
Ilon lyöden Ilman mailta.[216]
Mutta illan tullen, yön pimeten, raukeaa jälleen tuo vimman
aikaan-saama luonnoton mielenkiihtymys. Hän käsittää nyt vajonneensa
vielä alemmaksi entistäkin tilaansa. Paimenellakin, orjallakin toki on
vielä kotinsa ja perheellinen olonsa; mutta pilttualla murhamiehellä on
vaan korpi kotina, metsän pedot seurakumppalina. Sydäntä vihlaisevalla
katkeruudella valittaa hän nyt sitä, että hän on niin luonnottomassa
tilassa, niin aivan armotonna:
»Mikä lie minunkin luonut,
Kuka kurjaisen kuvannut,
Kuuksi, päiväksi kululle,
Ijäkseni ilman alle!
Kotihinsa muut menevät,
Majoillensa matkoavat;
Mull' on korvessa kotini,
Tuulessa tulisijani!
Päivä pääskyille tulevi,
Ilo ilman lintusille,
Ei minulle milloinkana,
Ei ilo sinä ikänä!
Iso kuoli, äiti kuoli,
Kuoli mun sukuni suuri,
Jätti jäisille jälille,
Pyöriville portahille,
Joka suohon sortumahan
Likahan litistymähän.»[217]
Pian kuitenkin hänen luja, miehuullinen periluonteensa taaskin
ponnistaikse ylös tästä alakuloisuudesta, huudahtaa kohta jälleen
ylpeästi ja rohkeasti:
»Vaan en vielä jouakana
Silloiksi likasijoille,
Enkä sinnes suohon sorru
Kunnes kannan kahta kättä,
Viittä sormea viritän!»[218]
Hänelle juohtuu mieleen tuo vanha, mutta vielä toimeenpanematon
päätöksensä: kostaa Untamolle,
»Kostoa sukuni surma,
Ison kohlut, maammon mahlat.»[219]
Mutta juuri kun hän tälle veriretkellensä lähtee, saapi hän sen
arvaamattoman sanoman, että hänen isänsä ja äitinsä eivät olekaan
joutuneet surman omiksi Untamon sodassa, vaan päässeet pakoon pieneen
piilopirttiin, jylhän korven sydämeen. Nyt Kullervon synkkä kohtalo
näkyy kerrassaan kokonaan valjenneen. Hänelle tarjoutuu, mitä hän on
äsken niin katkerasti kaivannut, oma koti! Hän, joka nykyisin vielä
luuli olevansa aivan armoton, ypö-yksin maailmassa, kohtaa nyt äidin
sydämen, niin sanomattomasti rikkaan rakkaudesta, kuin vaan äidin sydän
yksin täällä maan päällä voipi olla. Mutta kaikki tämä onni tulee nyt
-- liika myöhään. Orjuudessa, sorron alla on Kullervon sydän jo liian
villiynyt, raivoutunut, viihtyäksensä, sopiaksensa enää kodin
rauhaisiin hiljaisiin oloihin. Paitsi sitä ei hänen suurta, korkealle
pyrkivää sankariluonnettansa täällä kotonakaan käsitetä paremmin kuin
ulkona vieraassa maailmassa. Hän on altis vaikka mihin työhön kodin
hyväksi. Mutta kun hän nuotalla oltaessa, soutamaan tai tarpomaan
ruvetessa, kysyy:
»Veänkö väen mukahan,
Tarvonko olan takoa,
Panenko miehuuen nojassa,
Vai panen asun mukahan,
Tarvon tarpehen takoa?»[220]
niin sukulaiset, jotka eivät ymmärrä hänessä piilevää jättiläisen
voimaa, käskevät vaan panemaan koko mahtinsa liikkeelle, arvellen
sitäkin kyllin tarvittavan. Silloin hän loukatun sankari-ylpeyden
vallattomuudessa vetää kaikki airot poikki, tarpoo nuotan tappuroiksi.
Suuttuneena pojan kelvottomuudesta koti-askareissa, lähettää nyt isä
hänet ulos kaukaiselle, vaaralliselle retkelle. Hänen pitää mennä
verorahaa viemään.[221]
»Lienet matkassa parempi,
Taipalella taitavampi»,
arvelee isä; kenties oli hänellä myös sydämensä pohjassa se salainen
toivomus, että tuo epämukava jättiläispoika on sille tielle jäävä
palaamattomiin. Mutta tämä toimi oli ensimmäinen »miehen mukainen»,
jonka Kullervo vielä oli saanut, ja sen hän toimittaakin kohta kunnon
tavalla. Iloisena siitä ajaa hän jälleen kotiin päin; mutta tällä
matkalla onkin juuri kaikkein julmin hänen kovan onnensa kohtauksista
hänet saavuttava.
Hän tapaa tiellä nuoren, kauniin neidon, jonka viettelee kultiensa,
hopeittensa avulla. Neidon kysyessä hän ilmaisee sukuperänsä ja
tiedustelee myös puolestansa neidon sukuperää; silloin hän saapi sen
kauhistavan tiedon, että vietelty tyttö on hänen oma sisarensa, josta
jo äiti hänelle oli kertonut, kuinka se oli marjatielle eksynyt ja
kadonnut. Molempiin syyllisiin tekee tämä keksintö sydäntä
pakahduttavan vaikutuksen.
Neito kohta paikalla hyppää lähellä olevan kosken palavaan pyörteesen:
Löysi turvan Tuonelassa,
Armon aaltojen seassa.
Kullervokin, samaten, vaikka maailman kovassa koulussa paatunut,
puhkeaa julminta tuskaa ja omantunnon vaivaa ilmaiseviin parkumisiin:
»Voi, poloinen, päiviäni,
Voipa, kurja, kummiani!
Voi isoni, voi emoni,
Minnekä minua loitte,
Kunne kannoitte katalan?
Parempi olisin ollut
Syntymättä, kasvamatta,
Ilmahan sikiämättä!»[222]
Komea korjarekensä on hänelle tässä mielentilassa kauhistus; se
muistuttaa hänelle liian elävästi tuota luonnotonta rikosta. Hän jättää
sen siis sinne ja rientää ratsain kotiin. Tässä hän, näöltänsä
semmoisena, »kuin jos Tuonelta tulisi», kertoo äidilleen sen kamalan
tapauksen. Nyt on hänellä vaan kuolo ainoana keinona, jonka sisar-parka
jo on valinnutkin; sitä vaan hän sanoo epäilevänsä, mihinkä kuoloon hän
menisi. Mutta äidin rakkaus ei kammoksu kirotuimmankaan pahantekijän
näköä, jos se on hänen oma kantamoisensa; hän ei voi käsittää, ei
myöntää, että tämäkään on semmoinen kuolemansynti, joka kaiken
anteeksi-annon toivon olisi ulos-sulkenut. Hän epää poikaansa surmaan
menemästä; hän kehoittaa Kullervoa piilemään pahantekoansa korvessa
vuotta viisi, kuusi tai yhdeksän,
Kunnes aika armon tuopi,
Vuoet huolen huojentavi.
Tämä lohduttava osoitus, että elämä vielä on mahdollinen, on siis
kuitenkin katkeroittu sillä lisäyksellä, että semmoinen häpeän-alainen
elämä ainoasti on mahdollinen piilossa, kaukana ihmisten silmistä.
Loukatun ylpeyden tunto nyt Kullervossa taas voittaa omantunnon tuskan.
Hän päättää elää, vaan ei häpeän tähden piileskellen; hän päättää
päinvastoin nyt vasta oikein astua esiin kuuluville, nähtäville; hän
päättää tuon kirouksenalaisen nimensä nyt vasta oikein antaa soida
ihmisten korvissa, mutta yhdistettynä suureen sankarityöhön, joka tuon
ilkityön unohduttaisi; hän päättää verillä pestä maineensa puhtaaksi.
Hän huutaa:
»Enkä lähe piilemähän,
En paha pakenemahan!
Lähden surman suun esille,
Suurille sotasijoille,
Miesten tappotanterille!
Viel' on Unto oikeana,
Mies katala kaatamatta,
Kostamatta taaton kohlut,
Maammon mahlat maksamatta,
Itseni hyvin piännät».[223]
Turhaan kuvaelee lemmikkinsä surmaa pelkäävä hellä äiti hänelle kaikkia
sodan hirmuja. Uljaasti vastaa hän jalolla ylistyksellä soturin
kuolemasta:
»En mä silloin suohon sorru,
Enkä kaau kankahalle,
Korppien kotisijoille,
Variksien vainioille,
Kun sorrun sotatiloille,
Vaivun vainotanterille!
Somap' on sotahan kuolla,
Kaunis miekan kalskehesen:
Äkin poika pois tulevi,
Potematta pois menevi,
Laihtumatta lankeavi!»[224]
Turhaan myös äiti huomauttaa, minkälainen suru tulisi koko suvulle
hänen kuolostansa. Silloinkin kun hellä kantaja kysyy:
»Mitä jääpi maammollesi
Vanhan päivänsä varaksi?»;
hän vaan jääkylmästi vastaa:
»Kuolkohon kupo sylihin,
Läävähän läkähtyköhön!»[225]
Tämä luonnoton tylyys sulaa kuitenkin jäähyväishetkellä kokonaan.
Hellästi kysyy hän isältä, veljeltä sekä siskolta: tokko he
surisivat häntä, jos hän kaatuisi? Mutta he ovat hänen äskeisistä
ylenkatseellisista sanoistansa, niinkuin koko hänen edellisestä
käytöksestään, suutuksissa ja vastaavat puolestansa myös
kylmäkiskoisesti, kieltämällä. Ahdistuneella sydämellä kääntyy nyt
lähtevä Kullervo myös äidin puoleen samalla kysymyksellä. Me tunnemme,
kuinka paratiisin autuus tai helvetin ikuinen kadotus hänelle riippuu
vastauksesta; me tunnemme, kuinka ainoa hellä ja puhdas, heikosti vaan
kytevä kipuna tuon turmeltuneen, paatuneen miehen kivenkovassa
sydämessä pelolla vapisee, tuleeko sen ijäksi sammua vai voikos se
kenties vielä eloon viritä. Ja hän saapi silloin tuon ikään kuin
taivaan autuailta asunnoilta tulleen vastauksen, josta jo tässä on
ennen huomautettu.[226]
Sen kautta oli vuotanut niin ylenmääräinen lohdutus Kullervon sydämeen,
että koko hänen entinen uhkauljuutensa ja vallattomuutensa jälleen
palaa. Hän lähtee sotaan yhtä meluavalla ilolla, kuin tuonnoin Ilmarin
talosta poismennessään. Tämä ilo ei vähääkään masennu siitä, kun hänen
jälkeensä tulee sanoma isän kuolosta.
»Jos on kuollut, kuolkahansa!
On meillä kotona ruuna,
Millä maahan vietäkähän.»[227]
Yhtä tylysti vastaa hän myös sanomiin veljensä ja sisarensa kuolemasta.
Tuodaan viimein vielä tieto äidinkin pois-menosta. Tässä on Suomen
runotar mennyt runollisen kauneuden äärimmäiselle rajalle asti; vielä
yksi askel, niin tämä sen luoma olisi ollut kauneuden rajan
ulkopuolella. Jos Kullervo tähänkin sanomaan olisi vastannut samalla
tylyydellä, samalla ylenkatseellisella yhtäkaikkisuudella, niin olisi
hän muuttunut luonnottomaksi hirviöksi, jonka edempiä kohtaloita
katselemasta silmä olisi inholla poiskääntynyt. Mutta tämä viimeinen
sanoma sulattaakin jään hänen rinnassansa. Hän virkkaa ja nimeää:
»Voi minä poloinen poika,
Kun kuoli emo minulta,
Enk' ollut luona luopuessa,
Läsnä hengen lähtiessä.
Lie kuollut kovin viluhun,
Vaiko leivän puuttehesen!»[228]
Hellästi antaa hän käskynsä vainajan hautaamisesta kaikella
mahdollisella kunnialla. Itse ei hän kuitenkaan jouda sinne
hautajaisiin mennä; hänellä on nyt vaan kosto Untamolle mielessä, joka
viimeinkin on suoritettava.
Ja se suoritetaankin täysin mitoin, täysin määrin. Kullervo kaataa
kaiken tuon vihatun kansan:
Joukon Untamon hävitti,
Tuvat poltteli poroksi,
Kivet jätti kiukahista,
Pitkän pihlajan pihoista.[229]
Näin perinjuurisen voiton saatuansa palautuu hän kotitaloon takaisin.
Hän oli kyllä jo sotaan mennessään kuullut kaikkein asukkaitten siitä
kuolleen sukupuuttoon; mutta ei hän sitä kuitenkaan näy vielä voineen
oikein käsittää. Vasta kun hän kädellänsä on koettanut hiilosta ja
havainnut sen kylmäksi; kun hän on katsellut lattiaa ja nähnyt sen
siivoomattomaksi; kun hän on käynyt valkamassa, siinä venettä
tapaamatta, vasta silloin hän täysin tajuaa, mitä hän on tässä
menettänyt. Nyt hän jo käsittää myös noiden rauhan askareitten arvon,
joita hän tähän asti oli pitänyt niin ylen halpoina. Hän on nyt päässyt
toivonsa perille, hän on saanut loistavan voiton, saanut perinjuurisen
koston, mutta ei siitä ole hänelle nyt mitään iloa. Hän tuntee, että
ihmisen sydän muutakin ravintoa tarvitsee, paitsi vihollisen veriä ja
kyyneleitä; hän tuntee, kuinka heikko se on, joka on erottanut itsensä
erilleen muusta ihmiskunnasta.
Ja hän »loihe itkemään», itkee päivän, itkee toisen, yli muiden hän
äitiänsä itkee. Tuskassansa on hänellä aina vaan äitinsä mielessä; hän
ei voi uskoa, ettei hänen hellä kantajansa olisi poismennessään
jättänyt hänelle toki jotain lohdutusta. Hän huudahtaa:
»Oi on ehtoinen emoni,
Mitäs mulle tänne heitit,
Eläessä tällä maalla?»[230]
Samassa kuitenkin hänelle tämän kysymyksen turhuus juohtuu mieleen.
Onhan äiti kuollut; mitä hän voi tietää elävien huolista?
»Et kuule emo minua,
Jos ma silmillä sinerrän
Eli kulmilla kujerran!»
Mutta kas ihmettä! hänen ensihetkinen lapsellinen
sydämen-luottamuksensa onkin toteen osannut paremmin kuin tuo
sittemmäinen järjen päätelmä. Äiti tosin on kuollut, nukahtanut
hautaan, mutta äidin rakkaus ei ole suomalaisen käsityksen mukaan
kuollut haudankaan syvyyteen; se valvoo sielläkin ja pitää hellää
huolta rakkaasta lapsesta. Nurmen alta vastaa hänelle ääni ja käskee
hakemaan uskollista Mustia, jonka äiti on jättänyt onnettomalle
orpopojallensa kumppaliksi, lohdutukseksi ja avuksi.
Tämän ainoan ystävänsä kanssa kahden kesken lähtee nyt Kullervo
metsälle, aikoen pyytää itselleen sen otuksia elatukseksensa.
Huomaamatta vievät hänet askelensa silloin sille paikalle, missä hänen
rikoksensa sisaren kanssa oli tapahtunut. Kuinka syvällä tunteella
kuvaa Suomen runotar sen kauhunpaikan näköä! Koko luonto siellä yhä
vielä itki tuota luonnotonta tekoa.
Siin' itki ihana nurmi,
Aho armahin valitti,
Nuoret heinät hellitteli,
Ruikutti kukat kanervan
Tuota piian pillamusta,
Emon tuoman turmelusta;
Eikä noussut nuori heinä,
Kasvanut kanervan kukka,
Tuolla paikalla pahalla.[231]
Tämän luonnon surun näkö herättää vähän aikaa nukuksissa olleet
Raivottaret Kullervon povessa. Viaton luonto ei enää voi elää tällä
kammottavalla paikalla, jossa hänen rikoksensa oli tapahtunut. Kuinka
siis itse rikoksentekijä saisi edelleen elää tään maan päällä, joka
hänen työnsä tähden on kirottu, hengehtiä tätä ilmaa, jonka hän on
myrkylliseksi saastuttanut?
Kullervo ymmärtää, mitä hänellä on tässä tehtävää: hän tempaa miekkansa
tupesta, kääntelee, katselee sitä, ja kysyy viimein:
»Tokko tuon tekisi mieli
Syöä syyllistä lihoa,
Viallista verta juoa?»[232]
Ja miekka isäntänsä mielen käsittää; se vastaa:
»Miks' en söisi mielelläni,
Söisi syyllistä lihoa,
Viallista verta joisi?
Syön lihoa syyttömänkin,
Juon verta viattomankin».[233]
Se on muistutus kostajalle, että hän silmittömälle kostonhimollensa oli
uhrannut syyllisten kanssa myöskin ihan syyttömät, oli tuhonnut koko
Untamon kansan vaimoinensa, lapsinensa!
Kullervo syöksee itsensä miekkansa kärkeen ja hiljaa tulee kaikki hänen
ympärillään, hiljaa, niinkuin tappelutanterella, josta voittajat ovat
riemuiten pois lähteneet, jättäen kaatuneet yksin jäljelle veriselle
maalle. Voittajana tässä taistelussa on ihmiskunnan siveyden laki,
joka, saatuansa ijanikuisen oikeutensa jälleen järkähtämättömästi
vahvistetuksi, iloitsee voitostansa, samassa kuitenkin säälien ja
surren kaatuneen sankarin kohtaloa, jonka syyllisyys niin suureksi
osaksi oli toisten syytä.
* * * * *
Niin nerokkaana kuin tämä selitys Kullervo-runoista esiytyykin meille,
niin kauniisti ja taitavasti kuin se meille viittaakin pienimpiä
haaroja myöten kansamme jaloimman runotuotteen ihanuuksia, on siinä
yhtähyvin yksi sangen suuri puute, nimittäin, ettei se kuitenkaan ole
oikein osannut Kullervon luonteen ytimeen, hänen kohtalonsa
päävaikuttimeen. Sillä se ei ole muuta kuin _verikosto_. Tämä koston
halu ei synny vasta silloin, kun Kullervo näkee synnynnäisen voimansa
ja jaloutensa väärin käsitetyksi ja halveksituksi -- niinkuin
professori Cygnaeus selittää -- se jo on syntynyt hänen kanssansa; se
ei olekaan ainoasti personallinen kosto, vaan peritty sukukosto. Tämän
Kullervo-runoin todellisen peri-ajatuksen keksiminen on luettava
professori Perander'in ansioksi.
Kullervon kohtalo, selittää hän, syntyy siitä, että hän on kostaja,
että kosto on hänen elämänsä tarkoitus. Hänen kohtaloonsa, hänen
surmaansa ei ole luonnon jokapäiväinen katoovaisuus syynä; ulkopuoliset
vaarat, elämän onnettomat tapaukset eivät häntä turmele. Koston himo,
joka on hänen sydämensä ainoa himo, koston työ, joka on hänen elämänsä
päätarkoituksena, hänet turmelee. Kosto on kostajan omakin surma,
häviönsä syy on hänen omassa rinnassaan.
Kullervo kätkyessä rikkoo kapalonsa. Se ei osoita, niinkuin
tavallisesti käsitetään, mitään erin-omaista, hänessä olevaa
ruumiillista voimaa. Se osoittaa vaan, että siveydellisen maailman
järjestys, jonka Untamo julmalla veljensurmalla on rikkonut, vaatii
välttämätöntä kostoa. Kun muita kostajia ei löydy, oppii pikku lapsi jo
kätkyessä koston sanan, ilman kasvattajan opetuksettakin; hän rikkoo
kapalonsa ja kypsyy jo ennen aikaa tuohon kauheaan virkaansa. Hänen
täytyy rikkoa luonnon tavallinen järjestys, hän ei saa nauttia
lapsuuden tyventä, viattomuuden rauhaa. Rikos on tapahtunut; kosto ei
saa viipyä. Kullervo ei itse päätä ruveta kostajaksi, hän ei tätä
tointa itsellensä valitse; hän on siihen ja sitä varten syntynyt.
Samoin sitten myös tuo hänelle määrättyin töitten turmeleminen,
työkalujen pilaaminen ei tarkoita tuommoista ylenmääräistä urhovoimaa,
joka ei muka voi hillitä itseänsä. Kullervo on luotu yksistään
kostontyöhön; koko hänen luonteensa, kaikki hänen avunsa, kaikki
luonnon antamat lahjansa ovat niin ankarasti suunnitetut tähän yhteen
ainoaan päätarkoitukseen, että kaikki muu jää hänelle oudoksi ja hän
siihen kykenemättömäksi. Niissäkin toimissa, jotka eivät kohdastansa
ole missään yhteydessä koston kanssa, hän ainoasti menettää ja
turmelee. Myöskin päästyänsä isän kotiin, äidin huomaan pysyy hänen
kohtalonsa samallaisena. Sielläkin hän vastoin mieltänsä ja tahtoansa
kaikki pilaa, menettää, turmelee. Äitinsä ja sisarensa onneen jättää
hän syntisen olentonsa jäljet.
Yksi toimi vaan Kullervolta onnistuu. Hän lähtee Untamolle sukunsa
surmaa kostamaan. Siihen työhön hän kelpaa; sen hän viepi perille;
siinä toimessa aseet tottelevat hänen kättänsä.
Pahanteko näin on saanut kostonsa, mutta kostaja itsekin on
kostontyössään tullut syylliseksi; senvuoksi hänen nyt lopuksi täytyy
itselleenkin kostaa tämä syynsä. Näin on näkyväinen maailma rauennut,
himojen nautintoa ei enään ole, vaan oikeus itsessään riemuitsee.
Täten ilmautuu, sanoo professori Perander, Kullervo-runoissa korkeampi
käsitys kuin muissa Kalevalan osissa. Niissä ei enään etsitä ulkonaisia
taikakoneita, onnen tuottajia. Sampo, kohtalo on ihmisen omassa
rinnassa. Tässä on siis Suomen runotar kohonnut luonnollisesta
käsityksestä henkiseen.