»Aik' on Ahtia sanoa,
Veitikkata vieretellä!»
Näillä sanoilla nyt Suomen runotar itse tuopi etehemme omituisimman
kaikista luomistansa. Ja edessämme onpi uljas sankari, jonka mieli yhä
palaa retkille ja taisteluihin, niinkuin rohkeimman Skandinavian
vikingin, sekä samassa kevytmielinen neitoin viekoittaja, jonka mieli
yhä palaa impien iloihin, kassapäiden karkeloihin, täysi Don Juan'in
hengenheimolainen; -- edessämme on suurisuinen kerskailija,
ajattelemattomin hurjapää, joka, seurauksista huolimatta, niinkuin
puolikasvuinen poikanen, syöksee sinne, tänne, minne häntä hetken oikku
ajaa, sekä samassa mahtava loitsija, joka tiedossaan, taidossaan
milt'ei on vanhan, viisaan Wäinämöisen vertainen; edessämme on iloinen
veitikka, joka vaikka kuinka vaikeissa, vaarallisissa tiloissa ei voi
olla leikkiä laskematta, sekä samassa syvätunteinen sydän, joka
rakastaa äitiänsä totisimmalla, hellimmällä rakkaudella.
Sodan- ja rakkauden-halun yhdistys ei vielä yksinään olisi mitään
harvinaista. Onhan meillä omassakin uudemmassa kirjallisuudessamme
esimerkki siitä Kulnev'issa, joka tappeluin jälkeen kohta laittoi
tanssit ja joi kauniimman tytön maljan hänen kengästään. Jos
hurjapäisyyden lisäämme kolmanneksi ominaisuudeksi, niin saamme
kreikkalaisen Alkibiadeen kuvan. Mutta siinä onkin vasta _puoli_
Lemminkäistä; toisen puolen on ainoasti Suomen runotar osannut
haravoida runouden monimuotoisesta virrasta; ainoasti hän on osannut
liittää nämät näennäisesti niin ristiriitaiset piirteet yhteen ja
puhaltaa elävän hengen luomaansa.
Kaikesta näkyykin selvästi, että tämä lapsi on suomalaisen runottaren
oikea lemmikki. Aina kun uusi Lemminkäis-runoin jakso alkaa taikka
loppuu, lausuu hän pari tervehdys- tai jäähyväis-värssyä, jota ei
hänelle muissa tilaisuuksissa satu mieleen tehdä. Tähän suosittuun
tuhlataan myös niin hyvin nimiä kuin myös kehuvia mainesanoja
monenmoisella tavalla. Milloin sanotaan häntä Ahdiksi ja siis ikään
kuin tehdään mieli-elementtinsä hallitsijaksi, milloin Kaukomieleksi,
kauas pyrkivän seikkailuhalunsa kuvaukseksi, milloin taas
Lemminkäiseksi tai Lemmin pojaksi, rakastavan ja rakkautta sytyttävän
luonteensa osoitteeksi. Välistä mairitellaan häntä »kauniiksi», välistä
»veitikaksi vereväksi l. punaveriseksi», ylistellen hänen sekä
ulkomuotoansa että avujaan. Sanalla sanoen, Lemminkäinen on »mies mitä
parahin», vaikka tosin »tuli vähän vialle», koska liian paljon tahtoi
elää »impien iloissa», kassapäiden karkeloissa. Tässä, niinkuin
muulloin, kun moite on välttämätön, antaa sen runotar juuri samalla
tavalla, kuin hemmoitteleva äiti, jonka suu kyllä lausuu nuhteita
vallattomalle pojalle, mutta samassa kuitenkin hymyllään osoittaa, että
äidin sydän salaa hyppelee ilosta samassa vallattomuudessa ilmauvasta
hilpeydestä ja uljuudesta.
Tämä runottaren rakkaus onkin paras todistus, että Lemminkäisen luonne
ei ole muodostettu jonkun vieraan kansanluonteen perikuvan mukaan, vaan
on Suomen kansan omaa luuta sekä lihaa. Tosin eroittaikse se suuresti
siitä hitaasta, rehellisestä, vakavasta Suomalaisluonteesta, joka on
Ilmari sepässä kuvattu. Mutta voiko toiselta puolen retkeilijä-halu
olla mahdoton kansalle, joka, vikingein merirosvousten lakattua, teki
Skandinavian niemimaan kaikki itäiset ja eteläiset rannat
rauhattomiksi, jopa poltti mainion Sigtunan kaupungin tuhkaksi ihan
Ruotsin sydämessä? Voikos sitä sanoa mahdottomaksi sille kansalle,
josta sitten siirtolaisjoukkoja läksi suurin määrin Vermlannin vuorille
ja Ruijan vuonoille, sekä molemmista näistä paikoista vieläkin
kauemmaksi valtameren taakse? Voikos kukaan Suomen kansan likeisessä
tuttavuudessa ollut kieltää siltä leikkisyyttä, humorillisuutta? Eikö
viimein, paha kyllä, tilastotieteemme liiankin selvästi todista, että
Don Juan'in tulinen sydän voi syttyä Pohjolan polttavassa pakkasessa
yhtä hyvin kuin Etelän polttavassa päivänpaisteessa?
Lempiretkellä me tietysti tutustumme Lemminkäiseen kaikkein ensiksi.
Saaressa kasvaa Kyllikki, »Saaren neiti, Saaren kukka», jota Päivä ja
Kuu ja Tahtikin olivat turhaan kosioineet. Siinäpä oli jotakin
Lemminkäisen mieltä myöten; siinä ei ollut joku noista helpoista
voitoista, joihin hän oli muualla tottunut:
Kunnepäin on päätä käänsi,
Siinä suuta suihkatahan;
Kunne kättänsä ojensi,
Siinä kättä käpsätähän.[161]
»Korea» Kyllikki oli lujempaa luonnetta; hän oli osoittanut, ettei hän
»suostu sulhasihin, mielly miehi'in hyvihin». Tässä oli voitto
voitettava, joka vaivaa vaati ja vaivan maksoi.
Lemminkäinen suoriutuu siis kosiomieheksi. Turhaan epää häntä äiti,
huomauttaen, että Saaren suku on korkeampaa arvoa; siihen kenties ei
suvaitakaan halvempiarvoista. Mutta Lemminkäinen pöyhkeilee
kauneudellaan:
»Jos en oo koiltani korea,
Suvultani aivan suuri,
Mä valitsen varrellani,
Otan muilla muo'oillani!»[162]
Saareen tultuansa palkkautuu Lemminkäinen paimeneksi ja on pian
muuttanut naisten ensihetkisen naurun tulisimmaksi rakkaudeksi. Ei
ollut Saaressa naista, ei naitua, ei naimatonta, joka ei hänen tähtensä
olisi unohtanut kaikkia muita siteitä. Yksin vaan Kyllikki vastaa hänen
kosimisiinsa ylenkatseella. Lemminkäinen ei saanut tätä neittä
suostumaan, ainoata, josta hän todentotta huoli. Silloin vikingi
hänessä voittaa Don Juan'in; hän ryöstää Kyllikin väkisin, keskeltä
leikkiketoa. Tyttö hänen reessänsä itkee sekä parkuu; varsinkin hän
suree sitä, että hän nyt on joutuva puolisoksi mitättömälle,
arvottomalle miehelle, joka ei ole rikkaan, vankan talon omistaja, vaan
ainoasti ympärikulkeva soturi. Lemminkäinen puolestaan häntä
lohduttelee, suosittelee maireimmilla sanoillansa:
»Kyllikki, syänkäpyni,
Minun maire marjueni,
En sua pahoin pitäne:
Sylissäni syöessäni,
Käsissäni käyessäni!»[163]
Rikkautta hän ei tosin voi luvata vaimollensa; mutta hän osaa kuitenkin
peittää sen puutteen humorisella sanaleikillä, tehden metsän marjat
muka lehmiksensä:
»Ällös olko milläkänä!
Mont' on lehmeä minulla:
Yks on suolla Muurikkinen,
Toinen mäellä Mansikkinen,
Kolmas Puolukka palolla.
Ne on syömättä soreat;
Ei ole illoin kytkemistä,
Eikä aamuin laskemista,
Heinävihkon heittämistä.»[164]
Ja kun sitten hänen halpa sukuperänsä tulee puheeksi, lisää hän arvonsa
tuntevan miehuuden jalolla ylpeydellä:
»Jos en oo suvulta suuri,
Enkä korkea ko'ilta,
On mulla tulinen miekka,
Se onpi sukua suurta,
Onpi Hiiessä hiottu,
Jumaloissa kirkastettu;
Sillä suurennan sukuni!»[165]
Viimein vihdoin täytyykin ryöstetyn neidon myöntyä välttämättömään
kohtaloonsa. Ehdoksi hän vaan vaatii sen, että Lemminkäinen luopuisi
kaikesta sodankäynnistä; hän itse puolestaan vannoo pysyvänsä kotona,
käymättä enää kylän kisoissa. Vaan näin väkinäisellä tavalla aloitettu
avioliitto ei voinut tietysti olla pitkällinen. Kyllikki ei kauan
tyytynyt uuteen kotiinsa, joka hänelle alusta oli ollut niin
vastahakoinen ja sen lisäksi mahtoi olla hyvinkin yksinkertainen.
Kahdestoista runo alkaa sillä, että Kyllikki taas kerran juoksee ulos
kylän leikkeihin. Tämä itsessään ei vielä kovin vaarallinen seikka[166]
muuttaa äsken niin palavasti rakastavan Lemminkäisen jääkylmäksi,
väliäpitämättömäksi. Olisiko liikaa arvata, että hän, tuo »lieto»,
vaihtelevainen veitikka, jo oli kerinnyt kyllästyä kauniisen
saaliisensa ja varsin mielellään tarttui kiinni ensitilaisuuteen päästä
hänestä irti kunniallisella tavalla?
Lemminkäinen ilmoittaa lähtevänsä sotaan Pohjolan kansaa vastaan.
Turhat tietysti ovat Kyllikin epäämiset, turhat myös äidinkin
rukoukset. Sattuvasti kuvautuu Lemminkäisen vastauksissa hänen
hillitsemätön ikävänsä kaukaisille retkille, vaarallisiin seikkoihin.
Hän pyytää, että tuotaisiin hänen sotivaatteensa:
»Mieleni minun tekevi
Juomahan soan olutta,
Soan mettä maistamahan!»[167]
Turhaan muistuttaa äiti, että olutta on kotonakin yltäkyllin, vaikka
kaiken päivää juoda. Lemminkäinen tuota ylenkatsoo:
»En huoli koti-oloista!
Ennen juon joesta vettä,
Melan tervaisen terältä;
Makeamp' on juoakseni,
Kuin kaikki kotoiset kaljat!»[168]
Paitsi sitä ei olekaan oikeastaan oluenjuonti hänellä mielessä tällä
retkellä, vaan kullan, hopean ryöstäminen. Turhaan muistuttaa äiti,
että kotona on
»Aittaan salvattu satoja,
Tuhansia tukkueltu».
Lemminkäinen ei niitä pidä minkään-arvoisina:
»En huoli koti-eloista!
Jos markan soasta saanen,
Parempana tuon pitelen,
Kuin kaikki kotoiset kullat,
Auran nostamat hopeat!»[169]
Nyt vasta hän ilmoittaakin oikean tarkoituksensa, mennä omin silmin
katsomaan:
»Onko neittä Pohjolassa,
Jok' ei suostu sulhasihin,
Mielly miehi'in hyvihin!»[170]
Äiti kokee nyt kumminkin estää tämän kamalan, siveyttä syvästi
loukkaavan päätöksen täyttämistä; siksi hän kuvailee pojallensa
Pohjolan noitien suurta mahtavuutta. Mutta Lemminkäinen ei näistä
varoituksista ole milläänkään. Hän sanoo noitien ennenkin jo yritelleen
tehdä hänelle turmiota:
»Senpä hyötyivät minusta,
Min kirves kivestä saapi,
Järky jäästä iljanesta,
Tuoni tyhjästä tuvasta!»[171]
Vaikka näin ylenkatseellinen vihollisia vastaan, ei hän kuitenkaan
lähtiessään laimiinlyö mitään varouskeinoja. Hän pukeupi lujiin
rautavaruksiin. Näissä on hän nähtävästi oikeassa elementissään;
iloisella ylpeydellä hän lausuu:
»Mies on luustossa lujempi,
Rautapaiassa parempi,
Teräsvyössä tenhoisampi!»[172]
Samoin hän sitten ottaa käteen kuuluisan, tuliteräisen miekkansa,
Jok' oli Hiiessä hiottu,
Jumaloissa kuuraeltu.
Näiden ulkonaisten varustusten lisään tulee sitten vielä sisällisiä,
henkisiä. Hän laulaa mahtavia, tenhokkaita loitsulukuja kaikkein
mahdollisten vastustajien varalle. Myöskin perille tultuansa,
Pohjolassa, on hän yhtä varovainen. Luulo oli näet vanhaan aikaan
semmoinen, että oli vaarallista tulla huomatuksi, ennen kuin itse
toisen näki; saattoihan vihollinen käyttää tuon ensisilmäyksen
turmiollisiin loitsuihin. Senvuoksi Lemminkäinen ensiksi katsahti
sisään seinän raon kautta ja pujahti sitten sitä tietä tupaan äkkiä,
kenenkään arvaamatta.
Rohkeasti vaatii hän nyt Pohjolan emännältä parasta hänen
tyttöparvestaan. Hänelle määrätään silloin ansiotyöksi Hiiden hirven
pyytäminen. Se on Lemminkäisen mielestä sangen helppo tehtävä.
Saatuansa uudet sukset alleen lähtee hän hiihtämään ja huudahtaa
uhitellen:
»Eipä ilmalla Jumalan,
Tämän taivon kannen alla,
Löytyne sitä metsässä
Jalan neljän juoksevata,
Kut' ei näillä yllätetä,
Kainuilla Kalevan pojan,
Liukuimilla Lemminkäisen!»[173]
Vielä suuremmalla itseensäluottamuksella kerskailee hän sitten vähäistä
myöhemmin, päästyänsä hirven jäljille. Hän jo edeltäpäin, ennen kuin
edes vielä on otuksensa silmin nähnyt, käskee rohkeasti:
»Mi lienee Lapissa miestä,
Kaikki hirven kannantahan;
Mi lienee Lapissa naista,
Kaikki kattilan pesohon;
Mi lienee Lapissa lasta,
Kaikki lastun poimintahan;
Mi Lapissa kattilata,
Kaikki hirven keitäntähän!»[174]
Tämä uhka-ylpeys ei kuitenkaan vie Lemminkäistä hänen toivonsa perille;
vasta kun hän on rukoillut metsän haltijain apua, onnistuu hänen saada
pyydetty saalis käsihinsä. Loitsulukuin lukemisella, jumalain avulla
hän sitten myös ottaa kiinni Hiiden varsan; mutta kolmas ansiotyö,
Tuonen joutsenen ampuminen, tuottaa surman hänelle itselleen. Toisessa
paikassa on jo huomautettu Lemminkäisen äidin liikuttavaa,
voimallisesti kuvattua rakkautta. Tässä tahdomme siis ainoasti vielä
lisäksi osoittaa yhtä piirrettä äidin luonteessa, joka antaa meidän
aavistaa, että yksi ja toinen Lemminkäisen ominaisuuksista mahtoi olla
sukuperintöä. Pohjolan emännän kiertävään vastaukseen: että kaivattu
oli hänen talostaan lähtenyt matkalle ja kenties joutunut petoin
saaliiksi, vastaa sankarin äiti sanoilla yhtä uhkaylpeillä, kuin jos ne
olisivat Kaukomielen omasta suusta tulleet:
»Susi ei syö minun sukua,
Karhu ei kaada Lemminkäistä;
Sormin sortavi sutoset,
Käsin karhut kaatelevi!»[175]
Saatuaan viimein vihdoin poikansa jälleen eheäksi ja eläväksi, kysyy
sitten äiti: olisiko hänellä vielä mitään vajaa? Varmaankin toivoo hän
lemmittyiseltään saavansa kuulla pari lämmintä kiitos-sanaa, pari
sanaa, jotka ilmoittaisivat halua mennä äidin kanssa täst'edes
rauhallista elämää kotona viettämään. Mutta siinäpä äiti parka
surkeasti pettyy! Hänen »veitikkansa» on sekä ruumiin että hengenkin
puolesta kokonaan vironnut »evillensä entisille».
Sanoi lieto Lemminkäinen:
»Viel' olen äijeä vajoa!
Tuollapa syämykseni,
Tuolla tuntoni makaapi,
Noissa Pohjan neitosissa,
Kaunoisissa kassapäissä.
Homekorva Pohjan eukko
Eipä anna tyttöänsä,
Joutsenen osoamatta
Tuosta Tuonelan joesta!»[176]
Sen verran vaan hän hillitsee vallatonta luonnettansa, että nyt
ensi-aluksi lähtee kotiin äitinsä luokse ja siellä jonkun aikaa
lepäilee suuren vaaransa perästä.
Mutta yhtenä päivänä nähdään laaja ja paksu savu pohjosessa.
Lemminkäinen sitä tähystelee, tarkastelee ja saapi sen vakuutuksen,
että se nousee Pohjolan summattomista pitovalmistuksista.
Siinä Kauko katselevi;
Silmä karsas Kaukon päässä,
Silmä karsas, toinen kiero,
Suu vähiten väärällänsä.
Virkki viimein katsellessa:
»Oi armas anoppiseni,
Pohjan ehtoisa emäntä,
Laitapa olutta paljon,
Keitä kaljat kelvolliset
Juotavaksi joukon suuren,
Lemminkäisen liiatenkin
Noissa häissänsä omissa
Kera nuoren tyttäresi!»[177]
Ei hän kuitenkaan vielä kohta lähde sinne, asiaa tarkemmin tutkimaan.
Ylpeydessänsä hän ei uskokaan mahdolliseksi, että Pohjolan neito
voitaisiin antaa kellekään muulle, sen jälkeen kun _hän_ oli käynyt
kosjomassa. Mutta yhtenä päivänä kuuluu pohjosesta tavaton jumu sekä
melu. Sen kuulee Lemminkäinen, ja nyt hänelle vasta se »tuuma aivohon
osasi», että viimeinen kumma, tuo mahdottomaksi luultu seikka oli
yhtähyvin tapahtunut, että Pohjola on pitänyt neidollensa häät toisen
miehen kanssa! Se on jo itsessään mitä hirvein häväistys! Mutta ei
siinä vielä kaikki -- olipa Lemminkäistä niinkin halveksittu, ettei
edes kutsuttu vieraaksi. Se oli häväistys, jota ei muu kuin veri voinut
pois huuhtoa! Lemminkäinen
Murti suuta, väänti päätä,
Murti mustoa haventa;
Veret vierähti pahaksi
Poloisilta poskipäiltä.[178]
Paikalla jättää hän työnsä kesken ja varustaa itsensä kiireesti
toiselle Pohjolan retkelle.
Turhaan koettaa äiti taas varoittaa, evätä hurjaa poikaansa; hän
huomauttaa:
»Ei sua kutsuttu sinne,
Ei tarkoin tahotakana!»
Mutta sillä hän ainoasti kaataa öljyä tulen sekaan. Lemminkäisen
sankariluonne on nyt liikkeellä, ja se, ettei häntä tahdota nähdä
noissa häissä, on hänelle juuri uusi lisäsyy lähteä Pohjolan pitoihin:
»Kurjat kutsuen menevi;
Hyvä ilman hyppeleikse!».[179]
Ja jos ken uskaltaisi vaatia häneltä selitystä, millä oikeudella hän
kutsumatta sinne tuli, niin on
»Tuossa kutsut kuun-ikuiset,
Airuhut alin-omaiset,
Miekassa tuliterässä,
Säilässä sakenevassa!»[180]
Turhaan myös äiti koettaa peloittaa häntä matkalla vastaan tulevain
surmain luettelemisella. Lemminkäinen siihen vastaa rohkeasti,
ylpeästi:
»Ain' on surmia akoilla,
Kaikin paikoin kuolemia;
Ei uros hätäille noita.
Ei varsin varannekana!»[181]
Hän ottaa nyt esille isältä perityt vankat, luotettavat sota-aseensa.
Miekkaa hän kaikkein ensiksi koettaa permantoon:
Miekkanen käessä kääntyi,
Kuni tuore tuomen latva
Tahi kasvava kataja.[182]
Ilolla katselee sitä sankari ja kehuu:
»Tuskin on Pohjolan tuvissa,
Sariolan salvoksissa
Tämän miekan miettijäistä,
Tämän kalvan katsojaista!»[183]
Samoin hän sitten sivaltaa jalon jousensa seinältä ja kerskaa:
»Sen mä mieheksi sanoisin,
Urohoksi arveleisin,
Joka jouseni vetäisi,
Kiveräni kiinnittäisi
Noilla Pohjolan tuvilla,
Sariolan salvoksilla!»[184]
Äiti näkee nyt, ettei mikään voima, ei maallinen, ei taivaallinen, voi
hillitä nuoren sankarin sotahalua eikä estää tätä vaarallista retkeä.
Viimeisessä tuskassansa hän silloin kumminkin varoittaa huimapäätään,
että tämä Pohjolassa itse nöyrästi, siivosti käyttäytyisi ja näin
tavoin kenties kuitenkin välttäisi siellä uhkaavan turmion. Äiti
rukoilee liikuttavimmalla hellyydellä:
»Poikueni, ainueni,
Lapseni, vakauteni!
Jos sä jou'ut juominkihin,
Juopa puoli tuoppiasi,
Anna toisen toinen puoli,
Pahemman pahempi puoli;
Mato maljassa venyvi,
Toukka tuopin pohjukassa!
Istu puolella sijoa,
Astu puoli-askelella,
Anna toisen toinen puoli,
Pahemman pahempi puoli!»[185]
Nämät varoitukset olivat kuitenkin tuuleen lausutut, sillä Lemminkäinen
jo silloin istui reessänsä ja iski virkkua vitsalla. Ainakin ne menivät
korvasta sisään, toisesta jälleen ulos. Pohjolassa ei sankarimme
suinkaan osoita nöyryyttä eikä puoleen kunniaan tyytymistä. Hän astuu
uhkarohkeasti keskilattialle, vieläpä niin kovalla, mahtavalla jalan
poljennalla, että
Silta liekkui lehmuksinen,
Tupa kuusinen kumahti.[186]
Kun ei kukaan virka hänelle tervehdystä, tervehtii hän itseänsä itse:
»Terve tänne tultuani,
Terve tervehyttäjälle!»[187]
Hänen ylpeytensä kohtaa kuitenkin samallaista ylpeyttä. Kysymykseensä,
olisiko talossa sijaa, saapi hän kyllä myöntäväisen, vaan samassa
pahasti loukkaavaisen vastauksen:
»Jos olet siivolla tuvassa,
Oven suussa seisomassa,
Oven suussa, orren alla,
Kahen kattilan välissä,
Kolmen koukun koskevilla.»[188]
Tähän orjille, kerjäläisille sekä naisille[189] määrättyyn halpaan
sijaan ei voi tietysti ylimielinen Kauko tyytyä. Hän astuu rohkeasti
vielä edemmäksi ja asettaa itsensä omin luvin korkeimpaan arvopaikkaan
tuvassa:
Siitä siirtihe ylemmä,
Pyörähtihe pöyän päähän,
Istuihe rahin nenähän,
Petäjäisen penkin päähän.[190]
Ja samoin kuin hän äsken oli uhallaan astunut niin kovasti, hän nyt
myös istahti koko voimallansa, että:
Rahi vastahan rasahti,
Petäjäinen penkki notkui.
Aina vielä istuu kuitenkin isäntäväki liikkumatta; ei ole pienintäkään
merkkiä, että olisi aikomus suoda mitään vieraan varaa. Senvuoksi
Lemminkäinen nyt rohkeasti itse muistuttaa heitä siitä velvollisuudesta:
»Enpä liene lempivieras,
Kun ei tuotane olutta
Tulevalle vierahalle!»[191]
Vihaisen sanataistelun jälkeen tuodaan viimein ruokaa, tuodaan juomaa,
mutta minkälaista!
Luut lihoista, päät kaloista,
Vanhat naatit naurihista,
Kuoret leivistä kovista.[192]
Olut-tuopissa taas on toukkia pohjassa, matoja äärillä. Ja kun
Lemminkäinen vaatii parempia vieraanvaroja, saa hän sen suoran, tylyn
vastauksen:
»Mitä sie tulitkin tänne;
Ken sinua koolle kutsui?»
Silloin vaatii Lemminkäinen kumminkin rahallaan saada ostaa juomaa.
Nämä sanat olivat kovin loukkaus, pahin häväistys talon kunnialle; se
oli moite siitä, että isäntäväki ahneuden tähden ei ollut tahtonut
täyttää pyhää velvollisuuttaan matkalaista kohtaan. Kauemmin ei
maitakaan Pohjolan isäntä nyt kärsiä vierahansa röyhkeyttä; hän käskee
hänet ulos suorilla sanoilla:
»Ei tässä piot parane,
Jos ei vierahat vähene;
Talo työlle, vieras tielle,
Hyvistäkin juomingista!»[193]
Ja kun ei tule tästäkään mitään apua, tempaa Pohjolainen aseensa
seinältä ja käskee vierasta miekanmittelyhyn, joka temppu aina oli
suoritettava ennen kahdentaistelua. Siihen kehoitukseen vastaa
Lemminkäinen teeskellyllä nöyryydellä, josta kuitenkin sankarin ylpeys
selvästi paistaa läpi:
»Mitä minun on miekastani,
Kun on luissa lohkiellut,
Pääkasuissa katkiellut!
Vaan kuitenkin, kaikitenkin,
Kun ei nuo piot parane,
Mitelkämme, katselkamme,
Kumman miekka mieluhumpi!»[194]
Tappelussa sivaltaa Pohjolan isäntä silmittömässä vimmassaan ohitse,
josta kohta myrkyllinen pilkka livahtaa Lemminkäisen suusta:
»Min teki pahoa orret,
Kamana tihua työtä,
Jotta orsia osoitat,
Kamanata kapsuttelet?»[195]
Vihollisensa surmattuaan, Lemminkäinen kiusaksi kiinnittää hänen päänsä
yhteen aituuksen seipääsen. Sitten hän menee tupaan ja sanoo emännälle:
»Tuo vettä, vihainen piika,
Käsiäni pestäkseni
Veristä pahan isännän,
Häijyn miehen hurmehista!»[196]
Näiden sanain kautta tuli pilkan ja häväistyksen mitta niin
kukkuroilleen täytetyksi, että nyt kosto voi joka silmänräpäys
ryöpsähtää siitä esiin kaikki tuohoovana koskena. Rohkean
Lemminkäisenkin sydän ahdistuu, hänen miettiessään kaikkien tekojensa
välttämätöntä seurausta. Hän pakenee kiireesti kotiinsa, jossa äiti
neuvoo, että hän muutamaksi ajaksi menisi Saareen piiloon.
Mutta tuon veitikan vallattomuuden kautta muuttuu pian tää
turvapaikkakin vaarapaikaksi, tää pelastusneuvo uudeksi hengenhädäksi.
Hän rupeaa täälläkin taas kevytmielisesti pitämään iloa Saaren neitoin
ja vaimoin kanssa. Hänen kauneutensa, hänen leikillisyytensä, hänen
laulutaitonsa täälläkin taas lumoovat kaikki sydämet. Mutta tämä
suunnaton suosio kauniilta sukupuolelta tietysti ja luonnollisesti
nostaa yhtä rajattoman vihan ja vimman hylätyissä sulhasissa,
petetyissä aviomiehissä. Lemminkäisen täytyy viimein paeta pois
Saaresta. Kuinka olisi yksi ainoa mies, vaikka kuinka rohkea sankari,
saattanut pitää puoltansa
Päälle saadessa satojen,
Tuhansien tunkiessa.
Tällä erohetkellä kuvaa runotar vielä oikein elävästi lemmikkinsä
vastaanseisomatonta viehätystä. Katkerasti itkevät hänen lähtöänsä
Saaren immet; he kysyvät:
»Mitä läksit, Lemminkäinen?
Läksitkö piikojen pyhyyttä,
Vaiko vaimojen vähyyttä?»[197]
Nähtävästi hävettää Lemminkäistä lausua ilmi oikeata syytä pakohonsa;
olisihan pelko, vaikka suuressa vaarassa, sopimaton tunne sankarin
sydämessä. Liian selvä valhe taas olisi naisten kysymykseen myöntämällä
vastaaminen. Hänen täytyy siis keksiä toinen, uskottavampi este:
»Lähe en piikojen pyhyyttä,
Enkä vaimojen vähyyttä;
Saisin jos satakin naista,
Tuhat piikoa piellä;
Vaan tuli kova ikävä,
Ikävä omia maita,
Oman maani mansikoita,
Oman niemen neitosia!»[198]
Yksin jäivät siis Saaren neidot, ja he itkivät katkerasti:
Sini itki Saaren immet,
Niemen neiet voikerrehti,
Kunnes purjepuu näkyvi,
Rautahankki haimentavi;
Ei he itke purjepuuta,
Rautahankkia haloa,
Itki purjepuun alaista,
Hankkinuoran haltijata.[199]
Kotipaikalleen palattuaan Lemminkäinen hämmästyksellä näkee oudon näön.
Poltettu on talo, viidakko kasvamassa pelloilla. Pohjola oli hänen
poissa-ollessansa käynyt kostamassa. Ja hän hyrähtää itkuun, itkee
katkerasti. Kauniisti, vienosti ilmoittaa runotar suurimman syyn hänen
suruunsa:
Ei hän itkenyt tupoa,
Eikä aittoa halannut;
Itki tuttua tuvassa,
Aitallista armastansa.[200]
Ainoa, jota tuo lieto, häilyväinen rakastelija todellisesti ja
pysyvästi oli rakastanut, on nyt kadonnut, on saanut surmansa
vihollisen kädestä, saanut surmansa oman poikansa teon kostoksi! Tämä
ajatus on niin katkera, että se silmänräpäykseksi masentaa Lemminkäisen
koko miehuuden. Hän kiroo nyt sielunsa ylintä, suurinta iloa, tuota
sotahaluansa, joka ennen aikaa on saattanut hellän äidin Tuonelan
synkille tuville. Hän vaikeroipi:
»Jo olet kuollut, kantajani,
Mennyt, ehtoinen emoni!
Kostohon minäkin koito,
Kostohon kova-osainen
Mittaelin miekkojani
Noilla Pohjolan tuvilla,
Surmaksi oman sukuni,
Kateheksi kantajani!»[201]
Juuri tuimimmassa tuskassa ollessaan keksii hän kuitenkin hitusen
jälkiä ja löytää, niitä myöten käyden, äitinsä korvesta, salaisesta
piilopirtistä, johon hän sodan tullen oli ottanut pakonsa. Tämä
arvaamaton ilo palauttaa hetipaikalla Lemminkäisen tavallisen
rohkeuden. Hän lupaa rakentaa uudet tuvat, paremmatkin entisiä; hän
uhkaa lähteä uuteen sotaan Pohjolata vastaan ja kostaa kaikki
vihollisen pahanteot. Jopa pilkistää veitikkakin jälleen kyynelten
takaa hänen silmistänsä. Äidin kysymykseen, miltä elämä oli tuntunut
Saaressa, vastaa hän hullunkurisimmalla leikkipuheella, peittäen
voittoriemunsa ja ylpeytensä läpikuultavalla nöyryyden verholla:
»Hyvä oli siellä ollakseni,
Armas aikaellakseni;
Siitä oli paha elämä:
Pelkäsivät piikojansa,
Luulivat lutuksiansa
Pahasti piteleväni.
Minä piilin piikasia,
Varoin vaimon tyttäriä,
Kuin susi sikoja piili,
Havukat kylän kanoja!»[202]
Kostoretkelle lähtiessään päättää Lemminkäinen toiseksi miehekseen
viedä kanssansa vanhan, monissa yhteisissä otteluissa koetetun
sotakumppaninsa Tieran. Hän kehoittaa häntä näillä sanoilla:
»Tokko muistat muinaistamme,
Entistä elämätämme,
Kun ennen kahen kävimme
Suurilla sotatiloilla?
Ei ollut sitä kyleä,
Kuss' ei kymmenen taloa,
Ei ollut sitä taloa,
Kuss' ei kymmenen urosta,
Ei ollut sitä urosta,
Eikä miestä melkeätä,
Kuta emme kaatanehet
Ja kahen kapistanehet!»
Ja, Tiera, vaikka äsken nainut, ei voi vastustaa tätä houkuttelevaa
Sireni-laulua. Nuot sotakumppanin herättämät muistot muinaisista
mainepäivistä ei suo hänelle mitään rauhaa, ei viihtymystä hiljaisessa
kodissa. Hän hyppää ylös, niin kiireesti, että jo kiukaalla panee
kengän jalkahansa, toisen pankolla, veräjällä vasta vyöteleikse. Hän
tempaa myös jalon keihäänsä nurkasta ja koettaa voimiansa, vieläkö ne
on entisellään:
Sylkytteli keihoansa,
Sylkytteli, nyrskytteli,
Sylen syöksi keihäsvartta
Peltohon saviperähän.
Entinen voima on entisen halun kanssa yhä vielä tallella; Tiera siis
kohta rientää Lemminkäiselle »sodan avuksi».[203]
Mikä elävä kuvaus muinaisesta, myöskin meidän kansassamme aikanaan
elävästä retkeilijähengestä, kuvaus, joka ei tässä enää rajoitu yhteen
ainoaan sen hengen personoitumaan, Lemminkäiseen, vaan antaa meidän
vilahdukselta nähdä, että se oli yleinen, kaikille yhteinen.
Aiottu Pohjolan retki päättyy kuitenkin kesken sangen surkeasti. Uroot
eivät saakaan tilaisuutta koettaa kalpojensa terää kaltaisiinsa
vihollisiin. Pohjolan emännän lähettämä pakkanen jäätää heidät kiinni
meren selän keskelle. Siinä ei auta Lemminkäisen voittoisa miekka,
siinä ei Lemminkäisen mahtava loitsutaito. Välttämätön kuolo näkyy nyt
olevan edessä, kuolo pakkasen tai nälän kautta, kummassakin tapauksessa
maineheton, sankareille sopimaton surma. Tiera tästä puhkee surkeihin
vaikeroimisiin; Lemminkäinen myöskin hetkiseksi masentuu ja valittaa.
Mutta eipä hän edes tässä vihoviimeisessäkään tuskassa voi unohtaa
noita »kaunokaisia», jotka vuoroin tasapäitten tappelujen kanssa ovat
kaiken hänen ikänsä vallinneet veitikan sydämessä:
»Vaan en huoli huolimahan,
Suuresti sureksimahan,
Jos immet hyvin eläisi,
Naiset kaikki naurusuulla,
Mesimielin morsiamet!»[204]
Ja tämä muisto näkyy samassa yht'äkkiä antaneen hänen hengelleen
takaisin koko sen kadotetun pontevuuden! Uljaasti huudahtaa hän taasen:
»Viel' ei meitä noiat noiu,
Noiat noiu, näe näkijät
Näille teille kuolevaksi,
Matkoille masenevaksi!»[205]
Ja samassa hän keksii keinon, joka heidät pelastaa hädästä. Tähän
voimmekin me nyt päättää tämän Lemminkäisen luonteen tarkastuksen.
Tosin ilmautuu hän vielä Kalevalan sankarien yhteisellä Sampo-retkellä;
mutta hän on siinä, niin kuin olemme nähneet, lykätty taemmaksi
syrjähenkilöksi, jonka tähden ei myös runotar enää ole lisännyt monta
silmäänpistävämpää piirrettä hänen kuvaansa.