Osaksi suunnitelmasta puuttuvan täydellisyyden palkitsee kuitenkin
Kalevala taiteellisuudellaan ja puhtaalla epillisyydellään toisissa
suhteissa. Tämä on ulkomaalaisiinkin tutkijoihin tehnyt syvän
vaikutuksen.
»Tässä virtaa», lausui Grimm,[40] »edessämme runoelma, joka, jos
mikään, on puhdas epos, esitystavaltaan koreilemattomana ja sen kautta
sitä vaikuttavampana, sisältäen suuren aarteen ennen tuntemattomia
taikka myös toisiin tunnettuihin liittyviä taruja, vertauskuvia ja
lauseparsia. Erittäin vielä tahdon huomauttaa tässä ilmautuvaa elävää,
mielekästä luonnontajuntaa, jonka vertaista tuskin voi tavata missään
muualla paitsi Indian runoissa.»
Samoin on Rosencrantz'in Runouden historiassa luettavana:[41] »Entäs
aineen suoritus! Se on niin erinomainen, ettei voi olla suomatta
korkeinta kunnioitustaan kansalle, jonka kuvausvoima on niin
monimuotoinen. Esitys on täydesti objektivinen, noudattain puhtainta
kertomarunollista henkeä; se ei piirusta ainoasti haamuntapaisia
rajaviivoja, vaan maalaa yksilöitä luovalla voimalla elävän
todellisuuden kaikkia haaroja. Itämeren pohjois-rannikkoin salot,
elävät ja ihmiset eivät ole missään muualla kuvatut niin
veistokuvantapaisella selvyydellä, niin heleillä väreillä. Pohjan perän
asukkaitten omituinen mielenlaatu, joka yhdistää hellyyden
pienimpiinkin ja mielihalun suuruuteen, summattomuuteen asti, on tässä
niin hyvin sankarein luonteissa kuin myös tapauksissa kaikin puolin
esiintuotu».
Enemmän rajoitettu, mutta sen kautta juuri vielä luotettavampi
kiitoksessaan, on Max Müller'in lausunto.[42] »Vanhusten suusta», sanoo
hän, »on tullut kerätyksi kertomarunoelma, joka pituudeltaan ja
täysinäisyydeltään on Iliadin kaltainen, vieläpä, jos hetkeksi voisimme
unohtaa kaiken, mitä me lapsuudessa opimme pitämään kauniina, ei
tuntuisi vähemmän kauniilta kuin Homeron laulu. Suomalainen ei ole
tosin mikään Kreikkalainen, Wäinämöinen ei mikään Homeros, mutta jos
maalari saa ottaa värinsä häntä ympäröivästä luonnosta, jos hänen on
lupa kuvata ne ihmiset, joiden keskellä elää, niin on Kalevalallakin
Iliadin vertaiset ansionsa ja se voi vaatia itselleen sijaa maailman
viidentenä kansan luomana sankarirunoelmana Jonian laulujen, Indian
Mahábháratan, Persian Shánamen ja Saksan Niebelungenlied'in
rinnalla.»[43]
Etevin niistä ominaisuuksista, jotka Kalevalan puoleen ovat vetäneet
tämän asiantuntijain yleisen ihastuksen, on epäilemättä sen selvä,
elävä, todellisia muotoja luova kuvausvoima, suuri lahja kaikessa
runoudessa, mutta erittäinkin päävaatimus epoksessa, jolla on runouden
kokonaisuudessa sama sija, mikä kuvanveistolla ja maalauksella
taiteessa ylimalkaan. Täyden käsityksen meidän Kalevalamme
mestariudesta tässä suhteessa saapi ainoasti se, jolla on tilaisuutta
verrata sitä useimpain muiden kansain kokeisin tällä alalla. Ossianein
lauluissa hapuilemme aina ikään kuin sakeassa vuorisumussa; sankarien
luonne ja muoto, tapaukset ja tapausten tanteret näkyvät vaan hämärinä
haamuina, niin ettemme tiedä, näemmekö jotain maan päällä tapahtuvaa
vai kuvitteleeko edessämme tuommoinen tyhjä, lihaton, veretön aaveparvi
kuin Kreikkalaisten Hadeksessa. Eddalla on se omituisuus, ettei mikään
tapaus ole kuvattu täydessä laajuudessansa, vaan ainoasti joku erittäin
liikuttava seikka siitä, sekin enimmiten vaan keskinäispuheitten
kautta. Näiden puheitten välinen kertomus tapahtuneista asioista on
aivan lyhyt, enimmiten vaan muutamia rivejä sisältävä, sangen usein
suorasanainen, monestipa aivan poisjätetty. Ulkonainen muoto ja luonto
ovat melkein kokonaan kuvaamatta. Tässä ytimekkäässä, kaiken voimansa
yhteen kohtaan kokoovassa muodossansa, niinkuin myös tarujensa
perus-aatteitten syvyyden kautta, tekevät tosin Eddan laulut mahtavan
vaikutuksen, mutta koko tämä kuvaamistapa on pikemmin draamallinen kuin
epillinen ja tuntuu kovin katkonaiselta. Todellisemmin epilliset ovat
Venäläisten ja Serbialaisten runoelmat, etenkin jälkimmäiset, jotka
elävässä kuvauksessa vetävät vertaa vaikka mille mestariteokselle;
mutta kumpikaan näistä kansoista ei ole yhtähyvin luonut muuta kuin
erinäisiä pikkukuvasia; heiltä puuttuu täydellinen, koko kansan elämän,
koko maan luonnon käsittävä kokonaiskuvaelma. Siitä vaillinaisuudesta
ei sovi suinkaan moittia saksalaista Niebelungenlied'iä; se luopi
kokonaisen, kaikinpuolisen kuvan etehemme; siinä ei ole mitään
katkonaisuutta, mitään hämäryyttä piirteissä; päinvastoin on kaikki
maalattu leveimmällä pensselillä. Mutta tämä pensseli enimmiten ei ole
taidemaalaajan, vaan seinämaalarin. Vaikka itse läpikäyvä aate on niin
syvästi runollinen, vaikka toimivain henkilöin luonne on niin jalosti
esitetty, on toiselta puolin koko kertomis- ja kuvaamistapa
runollisuutta vailla. »Se on tavallisesti», käyttääksemme saksalaisen
tutkijan Vischer'in sanoja, »sanaton, riimitön, kuvaton kurjimpaan
köyhyyteen asti, vaan samassa lavea ja ikävä suunnattomuuteen
saakka».[44] -- Kuinka ihan toista on tuon hämäryyden, katkonaisuuden,
osinaisuuden tai ikävystyttävän laveuden rinnalla kreikkalaisten
kertomarunoelmain selvä, kirkas, täysinäinen, kaikinpuolinen, mutta
laveimpanakin melkein aina kauneuden rajain sisällä pysyvä kuvaus!
Kaikki on niin ilmi-elävää -- me näemme silmillämme, me kuulemme
korvillamme koko tuon ihanan kreikkalaisen maailman, niinkuin se on
ollut, mutta kuitenkin samassa kirkastettuna runouden ihmevalon kautta.
Tässä lumoavassa kuvausvoimassansa ovat Homeron nimellä tutut
laulut ainoina, verrattomina runouden historiassa; silmitöntä
kansallis-ylpeyttä olisi, jos tahtoisimme asettaa Kalevalamme kaikin
puolin noiden kertomarunouden ikuisten perikuvain rinnalle. Mutta
meidän kansallemme on kuitenkin epäilemättä tuleva se kunnia, että se
yksin on tässä suhteessa päässyt runottaren suosikkeja Kreikkalaisia
sangen lähelle, jättäen kauas taaksensa kaikkein muitten kansain
jaloimmatkin teokset. Tämä paikoittainen heikommuus niinkuin myös
ylimalkainen etevyys on astuva esiin nyt seuraavasta eriseikkain
tarkastuksesta.
Kertomus Kalevalassa edistyy enimmiten, oikean epillisyyden luonteen
mukaan, niinkuin kirkas, tyyni virta, läpikuultavassa vedessään
näyttäen tekoin pohjana olevat tunteet sekä mielihalut, ja pinnassaan
selvästi kuvaellen kaikkea, jonka ohitse se kulkee. Ei tapaa
Kalevalassa mitään tyhjää koreilemista, mitään teeskelevää pöyhkeilyä.
Mutta joskus, jos aine niin vaatii, tämä tyyni virtakin kiihtyy, ja
silloin se kuohahtaa mahtavaksi koskeksi.
Kertomuksessa taistelusta Wäinämöisen ja Joukahaisen välillä esim. on
vanhan mestarin laulu kuvattu seuraavilla voimakkailla lauseilla:
Lauloi vanha Wäinämöinen:
Järvet läikkyi, maa järisi,
Vuoret vaskiset vapisi,
Paaet vahvat paukahteli,
Kalliot kaheksi lenti,
Kivet rannoilla rakoili.[45]
Yhtä mahtava on myös sen myrskyn kuvaus, jonka Ukko Louhen pyynnöstä
nosti Sammon ryöstäjiä vastaan:
Nousi tuulet tuulemahan,
Säät rajut rajuamahan;
Kovin läikkyi länsituuli,
Luoetuuli tuikutteli,
Enemmän etelätuuli,
Itä inkui ilkeästi,
Kauheasti kaakko karjui,
Pohjoinen kovin porasi.
Tuuli puut lehettömäksi,
Havupuut havuttomaksi,
Kanervat kukattomaksi,
Heinät helpehettömäksi;
Nosti mustia muria
Päälle selvien vesien.[46]
Olkoon vielä kolmantena esimerkkinä Kalevalaisten hurja soutu, koska
Louhen laiva alkoi tulla lähemmäksi:
Souti seppo Ilmarinen,
Souti lieto Lemminkäinen,
Souti kansa kaikenlainen:
Lyllyivät melat lylyiset,
Hangat piukki pihlajaiset,
Vene honkainen vapisi;
Nenä hyrski hylkehenä,
Perä koskena kohisi,
Vesi kiehui kelloloissa,
Vaahti palloissa pakeni.[47]
Joskus on tämmöisessä kuvaamisessa käytetty ainoasti muutamia rivejä,
mutta ne niin mahtipontisia, että vaikuttavat yhtä paljon kuin koko
kirja. Niin esim. kerrotaan, kuinka Kalevan kansassa oli liikkumassa:
Tautia tavattomia,
Nimen tietämättömiä;
Alta lattiat lahovi,
Päältä peite märkänevi.[48]
Samoin Kullervo, koska häntä oli käsketty tarpomaan koko voimallansa:
Ve'en velliksi seoitti,
Tarpoi nuotan tappuroiksi,
Kalat liivaksi litsotti.[49]
Toisin paikoin ei kuvaus ole eikä aineen laadun mukaan voikaan olla
näin voimakkaaksi tarkoitettu, vaan tulee sen sijaan hilpeytensä kautta
eläväksi. Semmoisen paikan esim. tapaamme siinä, missä Pohjolan neiti
kutoo, istuen taivaan kaarella:
Suihki sukkula piossa,
Käämi käessä kääperöitsi,
Niiet vaskiset vatisi,
Hopeinen pirta piukki,
Neien kangasta kutoissa,
Hopeista huolittaissa,[50]
Samaa laatua ovat myös tavallisesti matkain kuvaukset, esim.:
Laski virkkua vitsalla,
Helähytti helmisvyöllä;
Virkku juoksi, matka joutui,
Reki vieri, tie lyheni,
Jalas koivuinen kolasi,
Vemmel piukki pihlajainen.[51]
Monesti on mahtivaikutusta vielä pyydetty enentää sillä, että ensin
aletaan hiljemmalta, vaan sitten pannaan yhä suurempaa voimaa
liikkeelle. Sampo-retkellään asetti Wäinämöinen ensiksi vaan tavallisia
ihmislapsia airoille, niistäkin aluksi heikommat, sitten väkevämmät:
Pani vanhat soutamahan,
Nuoret päältä katsomahan;
Vanhat souti, päät vapisi,
Eipä matka eistykänä.
Pani neiot soutamahan,
Sulhot ilman istumahan;
Neiot souti, sormet notkui,
Eipä matka eistykänä.
Pani sulhot soutamahan,
Neiot ilman istumahan;
Sulhot souti, airot notkui,
Eipä matka eistykänä.
Viimein istuihe jumalallinen uros Ilmarinen soutamahan:
Jopa joutui puinen pursi,
Pursi juoksi, matka joutui;
Loitos kuului airoin loiske,
Kauas hankojen hamina.[52]
Ilmarinenkin, Sampoa takoessansa, ensin vaan käytti tavallisia orjia
palkeen painajina; mutta niiden avulla saadut kalut eivät tyydyttäneet
hänen mieltänsä. Silloin hän vihdoin pani tuulet lietsomahan,
väkipuuskat vääntämähän, niin että
Tuli tuiski ikkunasta,
Säkehet ovesta säykkyi,
Tomu nousi taivahalle,
Savu pilvihin sakeni.
ja silloin sai hän kalujen kalun, ihmeitten ihmeen kuvaumaan.[53]
Enennystä vähän toisessakin muodossa näemme käytettynä monessa
paikassa, niin nimittäin, että antaakseen oikein syvää käsitystä jonkun
asian suuruudesta, ei olla tuntevinaan sitä ensikerralla, tunnustellaan
vasta aste asteelta yhä selvemmin. Näin esim. Louhen veneen vielä
ollessa kaukana, Lemminkäinen ainoasti näkee »pienen pilven
pohjosessa»; sitten jonkun ajan päästä jo hänelle:
Saari kaukoa näkyvi,
Etähältä haamottavi;
Havukoita haavat täynnä,
Koivut kirjakoppeloita.
Viimein vihdoin hän selittää lähenevän vaaran koko sen uhkaavassa
suuruudessa:
»Jo tulevi Pohjan pursi,
Satahanka hakkoavi;
Sata on miestä soutimilla,
Tuhat ilman istumassa».[54]
Toisin paikoin on sisällinen, yhä kiihtyvä mielihalu mestarillisesti
kuvattu muutosten kautta ulkonaisessa olopaikassa. Kostoa himoova
Joukahainen kauan aikaa turhaan odottaa Wäinämöistä tulevaksi. Hän
odottaa häntä ensin, katsellen ulos tupansa ikkunoista; mutta siellä ei
levottomuutensa antanutkaan hänen viihtyä; hän rupesi vartioimaan
vajain päässä. Pihasta hän pian siirsi itsensä kujan suuhun, sieltä
vainiolle; viimein hän malttamattomuudessansa juoksi vielä ulommaksi,
tulisen niemen nenään, tulikaiskun kainaloon.[55]
Vaikka monesti näin mahtava kuvauksissaan ja aina elävä kertomisessansa
ei Kalevala tässä tapausten ja tekoin esittämisessä kuitenkaan voi
asettautua kreikkalaisten laulujen rinnalle. Suomalaisessa epoksessa on
kaikki paljoa lyhyemmin, laihemmin esiintuotu, ei tapaus haaroineen
astu niin kaikenpuolisesti eikä siis niin ilmielävänä esiin kuin noissa
kaiken kertomarunouden esikuvissa. Menettääpä Kalevalassa joskus
kerrottu tapaus kokonaan itsenäisen arvonsa ja alenee ainoasti
välikappaleeksi luonteen kuvaukselle; tapahtuu joskus, ettei sillä
olekaan muuta tarkoitusta, kuin antaa tekijänsä näyttää jotakin
omituisuuttansa. Tässä tapauksessa supistuu tavallisesti teon kuvaus
mitä vähimmäksi mahdollista, välistä pariksi riviksi, semmoisiksi kuin
»sanoi ja nimesi» y.m. -- jopa katoovat toisinaan nämätkin lyhyet
välilauseet, ja toiminta muuttuu, samoinkuin Eddassa, aivan
draamalliseen muotoon, osoittautuen ainoasti puheissa. Tämmöisistä
paikoista ovat Lemminkäis-runot yli muiden rikkaat (esim. molemmat
puheet Lemminkäisen ja hänen äitinsä välillä, samoin, vaikka vähemmässä
määrässä, Lemminkäisen pilkallinen käytös Pohjolassa). Kaikkein enimmin
ilmautuu tämä omituisuus Kullervon jäähyväisissä, ennen kuin hän sotaan
lähtee, niin kuin myös enimmässä osassa Karhunpyynti-runoa. Tämä
viimeksimainittu onkin laillansa vanhin suomalainen näytelmä, jota jo
vuosisatoja on jaetuin rollein näytetty karhunpeijaisjuhlissa, jopa
monesti muulloinkin, ilman ulkonaista syytä, »ilveilty» kansan huviksi.
Syynä tässä huomautettuun ilmiöön, että teko joskus alenee ainoasti
välikappaleeksi, on epäilemättä haettava Suomen kansan sisäänpäin
kääntyneestä mielenlaadusta. Se ei tyydy asiain ulkopintaan, vaan
tahtoo tunkeutua niiden ytimeen, niiden henkeen. Tästä tulee myös, että
runollinen kuvausvoima Kalevalassa on kaikkein suurin toimivain
henkilöin luonteitten esiintuomisessa. Tässä suhteessa eivät
Kreikkalaistenkaan mestariteokset voi täydesti vetää vertaa meidän
runottaremme luomille. Homeron lauluissa on tavallisesti yksi ainoa
omituisuus luonteessa tai pari semmoista pantu joka sankarin merkiksi.
Agamemnon on ylpeä ja väkivaltainen, Nestor laveasuinen, Hektor
urhokas, Paris hempeä, pelkurimainen naisten viekoittaja; muuta heistä
ei meille annetakaan tiedoksi. Sen lisäksi ovat luonteen-eroitukset
sangen useitten välillä niin pienet, että heidät tuskin voi erottaa
toisistansa. Diomeeden teot aivan hyvin sopisivat Ajaxinkin tehtäviksi
j.n.e. Ainoasti Achilles ja Odysseys ovat saaneet monipuolisemman
kuvauksen osaksensa, erittäin jälkimmäinen Odysseiassa. Kalevalassa
sitä vastaan tapaamme paljon useampia, toisistaan tarkkaan erotettuja
luonteita; ei olisi mahdollista panna Kullervon nimeä Joukahaisen
töihin, tai asettaa Ainoa Pohjolan neidon sijaan. Vielä vähemmin voipi
hetkeksikään sekoittaa Wäinämöisen, Ilmarisen ja Lemminkäisen
keskenänsä. Suomalainen runotar ei näet ole tyytynyt yhteen ainoaan
piirteesen, vaan kuvaa luonteet kaikilta puolilta, monilla
eripiirteillä, vieläpä osoittaa hienolla sielutieteellisellä aistilla
saman luonteen vaihtumisia eritiloissa. Verrallisesti ovat siis
kreikkalaiset luonteet enemmän ainoasti mallikuvia, tyyppejä,
suomalaiset sitä vastaan kaikista kaltaisistansakin eroavia
yksilöitä.[56]
Likeisessä yhteydessä luonteitten kuvauksen kanssa on pari Homeron
lauluilta puuttuvaa muutakin seikkaa Kalevalassa, jotka erinäistä
huomiota ansaitsevat. Toinen niistä on Kalevalassa ilmautuva syvä
tunteellisuus, joka tosin sangen usein heltyy hempeätuntoisuuteen asti.
Tämä pohjoisten kansain ja uudemman ajan omituisuus oli varsinkin
jälkimmäisessä muodossansa aivan outo Kreikan kansalle; Kalevalassa
taas on tämä tunteellisuus luonut monta ihmeen ihanata, herttaisen
suloista kuvaelmaa. Semmoisia saattaisi tuoda esiin vaikka kuinka
paljon, etenkin häärunoista, mutta me voimme tässä nyt tyytyä muutamiin
harvoihin esimerkkeihin, koska niitä edempänä, luonteenkuvausten ja
välitapausten tarkastuksessa kylläksi saamme ihaella.
Voikos esim. muutamilla ainoilla sanoilla antaa syvempää, suloisempaa
kuvausta nuoren tytön haaveksimisesta, kuin se, jonka tapaamme toisessa
runossa kanteleen synnystä!
Istui immikkö aholla,
Nuori neitonen norolla;
Ei se impi itkenynnä,
Ei varsin iloinnutkana;
Ilman lauloi itseksensä,
Lauloi iltansa kuluksi,
Sulhon toivossa tulevan,
Armahansa aikehessa.[57]
Vastakohtana tälle tulevan rakkauden toivolle on Ilmarisen suru
kadonneesta rakkauden-onnesta:
Sanoi seppo Ilmarinen:
»En tieä poloinen poika,
Miten olla, kuin eleä;
Istun yön eli makoan,
Äijä on yötä, tunti tuhma,
Vaivoja, matala mahti.
Ikävät on iltaseni,
Apeat on aamuseni;
Ei ole iltoja ikävä,
Ei apea aamujani:
Ihanaistani apea,
Apeainen armaistani,
Mure mustakulmaistani.
Jo vainen ijällä tällä
Use'in minun utuisen
Keski öisissä unissa
Koura tyhjeä kokevi,
Käsi vaalivi valetta
Kupehelta kummaltakin!»[58]
Vielä syvempiä, kaunihimpia kuvauksia kuin miehen ja vaimon välisestä
rakkaudesta, sisältää Kalevala hellästä tunteesta äidin ja lapsen
kesken. Nähtyänsä veren vuotavan suasta, puhkee Lemminkäisen äiti
liikuttaviin valituksiin; mutta kuinka heikko on näiden sanojen
vaikutus vielä sitten seuraavan etsimisen kuvauksen rinnalla:
Pian juoks' matkan pitkän,
Pian juoksi, jotta joutui:
Mäet mätkyi mennessänsä,
Norot nousi, vaarat vaipui,
Yiähäiset maat aleni,
Alahaiset maat yleni.[59]
Mikä vastus voisi estää äidin rakkautta; sen voiman edessä sulaa
kaikki, mitä ikinä tungeikse sen etehen. Ja millä tarkalla
huolellisuudella hän sitten hakee jättämättä pienimpääkään paikkaa:
Kivet syrjähän sysäsi,
Kannot käänti kallellehen,
Risut siirti tien sivuhun,
Haot potki portahiksi.[60]
Ei voi mikään vaarakaan peloittaa äidin sydäntä. Syvälle Tuonen
kuohuvaan koskeen uskaltaa hän astua, eikä heitä, eikä väsy, ennenkuin
on saanut poikansa ruumiin sieltä ylös, ennenkuin on saanut hänet
jälleen virkoamaan kuoleman unesta.
Huomatkaamme, kuinka hellä rakkaus ilmautuu Ainonkin äidin surussa
tyttärensä kuolemasta, vaikka hänen sydämensä, täynnä maallisia
luvunlaskuja, oli näyttänyt olevan niin kylmä elävän lapsen tuskalle.
Kuinka herttaisesti esiytyy myös Pohjolan emäntä häälauluissa. Mutta
syvempi kaikkia näitä, syvin kenties kaikesta, mitä ikinä mikään runous
on osannut luoda tämän pyhän välin kuvaamiseksi, on kertomus siitä,
kuinka Kullervon äiti kohtelee julmimpaan, luonnottomimpaan rikokseen
syypääksi tullutta poikaansa. Kun kaikki muut kääntyvät hänestä pois
inholla ja kammolla, ja hän, epätoivo sydämessä, viimein vielä kysyy:
Ȁitiseni, armaiseni,
Minun kaunis kantajani!
Itketkös sinä minua,
Koska kuulet kuolleheksi?»
Silloin hänelle tulee vastaan tuo sisimpiä ytimiäkin liikuttava
vastaus:
»Et älyä äidin mieltä,
Arvoa emon sydäntä!
Itkenpä minä sinua,
Kun sun kuulen kuolleheksi;
Lumet itken iljeniksi,
Iljenet suliksi maiksi,
Sulat maat vihottaviksi,
Vihottavat viereviksi.
Mit'en itkeä ilenne,
Itkeä inehmisissä,
Itken saunassa saloa,
Saunan lauat lainehille!»[61]
Tätä rajatonta äidin rakkautta lapsellensa vastaa myös, kumminkin
johonkin määrään, lapsen rakkaus äitiinsä. Kullervonkin, tuon paatuneen
ihmisvihaajan sydän aina heltyy, niin pian kun hänen äidistänsä tulee
puhe. Lemminkäinenkin, tuo kevytmielinen liehuja, on aina uskollinen
rakkaudessaan äitiänsä kohtaan. Kauniisti on Kalevala myös tätä lasten
pyhää velvollisuutta kuvannut häärunoissa, morsiamelle annetussa
viimeisessä neuvossa:
»Kuules vielä, kun sanelen,
Kerran toisen kertoelen!
Kun menet talosta tästä,
Tulet toisehen talohon,
Emoa elä unoha!
Emopa sinun elätti,
Imetti ihanat rinnat
Ihanasta itsestänsä;
Monet yöt unetta vietti,
Monet atriat unohti,
Tuuvitellessa sinua,
Vaaliessa pienoistansa».[62]
Muullakin tavalla ilmaantuu tämä sydämen hellyys monessa paikassa, niin
esim. siinä kun Wäinämöinen, kaskea kaataissansa, jättää yhden koivun
seisomaan lintusille lepo- ja laulupaikaksi. Samaa sukua on myös
yleensä Kalevalan läpi käyvä lempeys ja humanisuus eli ihmisellisyys.
Emme tapaa tässä koskaan tuommoisia barbarisia julmuuksia, kuin esim.
Germanein taruissa tuo »kotkan piirustaminen» vihollisen selkään,[63]
tai kaatuneitten vihollisten veren juominen, lihan syöminen. Emme edes
kohtaa tuommoisia vähemmin julmia, mutta kuitenkin ilettäviä
raakuuksia, kuin esim. Kreikan runoissa kaatuneen vihollisen ruumiin
laahauttaminen loassa tai syöttäminen susille ja kotkille.[64]
Suurimmaksi osaksi on tämä ihmisellisyys epäilemättä seuraus siitä,
että meidän Kalevalamme on kerätty kansan suusta vasta myöhempinä
aikoina, jolloin kristin-usko jo oli kerinnyt siihen tuntuvasti
vaikuttaa. Näemmehän me myös saksalaisessa Niebelungenlied'issä, joka
12:lla vuosisadalla, täydesti kristityssä yhteiskunnassa sai lopullisen
muotonsa, noiden alkuperäisten julmuuksien (Gudrun'in lapsenmurhan
puolisolleen kiusaksi ja Gunnar'in surmaamisen käärmekuopassa)
kadonneen ja jättäneen sijansa lauhkeammille koston muodoille. Mutta
tappelusta janostuneet Niebelungit yhtähyvin tässäkin juovat
kaatuneitten verta. Johonkin määrään mahtaa siis Kalevalan
humanisuudessa kuvautua Suomen kansan lempeämpi alkuluonne.
Sangen usein menee kuitenkin tämä syvätunteisuus luonnollisten
rajojenkin yli ja muuttuu itkusuiseksi hempeämielisyydeksi. Ei ole
yhtään Kalevalan uroista, joka ei joskus itkisi ja parkuisi kurjimmalla
tavalla. Tosin ei ole Kreikan sankarienkaan sydän niin rautainen kuin
muinaisten Germanien; hekin itkevät ja valittavat sangen usein, vaan
eivät he koskaan kuitenkaan mene siinä miehuuden rajan yli. Sitä
vastaan on yhtä surkeaa kuin naurattavaa kuulla Wäinämöisen voivotuksia
Pohjolan rannalla:
»Onpa syytä itkeäni,
Vaivoja valittoani;
Kauan oon meriä uinut,
Lapioinut lainehia.
Tuota itken tuon ikäni,
Kun ma uin omilta mailta
Näille ouoille oville;
Kaikki täällä puut purevi,
Kaikki havut hakkoavi,
Joka koivu koikkoavi,
Joka leppä leikkoavi;
Yks on tuuli tuttuani,
Päivä ennen nähtyäni».[65]
Samaa laatua ovat myös Tieran ja Lemminkäisen uikutukset heidän
yhteisellä Pohjolan-retkellänsä[66] ja johonkin määrään myös Kullervon
valitus yksinäisyydestänsä, sen jälkeen kun hän oli paennut Ilmarisen
talosta.[67] Osaksi on kuitenkin tämä rumentava ylellisyys
silminnähtävästi myöhemmin tunkeunut, oikeastaan toiseen tarkoitukseen
sepitetyistä, lyyrillisistä lauluista.
Toiselta puolen on taas Kalevalassa ansio, josta ei Homeron lauluissa
näe paljon ollenkaan jälkeä, nimittäin leikillisyys ja humorillinen
pilanteko.[68] Tämä osoittautuu meidän runoissamme kahdessa
erimuodossa: ensiksi tavassa, jolla runotar joskus kohtelee
sankareitansa, toiseksi näiden omissa lauseissa. Vaikka esim.
Wäinämöinen ylimalkaan on runottaren lemmikki, tehdään hänestä
kosioretkillä nähtävästi sangen usein pientä pilaa. Sama on myös
Lemminkäisen laita, kun hän, ajattelemattomasti, hurjasti kulkien, ajaa
rekensä kumoon ja joutuu Saaren naisten nauruksi, taikka kun hän
Pohjolan retkellä, suurta haukea tavoittaessaan, putoo mereen ja
vedetään tukastansa ylös. Vielä paljoa tiheämmässä näemme samaa humoria
toimivain henkilöin omissa puheissa. Erittäin on semmoinen leikillinen
veitikkamaisuus omituinen Pohjolan neidolle ja Lemminkäiselle.
Esimerkkejä siitä ei kuitenkaan tässä nyt tuoda esiin, koska niillä on
soveliaampi paikka itsekunkin henkilön vastaisessa erityisessä
luonteenkuvauksessa.
Aika onkin meidän nyt vuorostaan ottaa tarkasteltavaksi tapaa, jolla
Kalevala ulkonaisia kohtia: henkilöinsä ulkonäköä, vaatteusta, aseita,
asuntoja y.m. kuvaa. Ensiksimainitussa suhteessa käy meidän runoelmamme
jokseenkin kreikkalaisen rinnalla, toisissa sitä vastaan ei voi
kieltää, että sen kuvaus, vaikka kyllä sangen eläväinen, on vähemmin
täydellinen, laihempi kreikkalaista. Kumpasetkin yhtähyvin, noudattaen
todellisen kertomarunouden vaatimusta, yhdistävät tämmöiset
ulkoseikkain kuvaukset melkein aina johonkuhun tekoon, taikkapa myös
liittävät sen henkilön nimeen lyhyenä, mutta ytimekkäänä, vakinaisena
mainesanana tai mainelauseena, samalla tavalla kuin myös joskus
luonteen osoituksia. Näin on Lemminkäinen veitikka »verevä», Kullervo
on »hivus keltainen korea», Tuonen ukko on »kolmisormi», Tuonen akka
»koukkuleuka», Manalan tyttö, »matala ja musta». Toiselta puolen taas
saamme tietää Ilmarisen tukan värin silloin, kun hän panee kypärän
»kultaisille kutrisille», samoin että hänen silmänsä ovat »meren vaahen
valkeuiset, meren ruo'on ruskeuiset», silloin kun Pohjolan emäntä,
hänen sulhasena astuissansa tupaan, niitä tarkastaapi. Minkä karvainen
Lemminkäisen parta oli, sen näemme siitä, kun hän suutuksissaan »mursi
mustoa haventa».
Sama on myös vaatteuksen ja aseitten y.m. ulkoseikkain kuvauksen laita.
Ilmarisen puku esim. tuodaan meille silmien eteen siinä tilaisuudessa,
kun hän panee kappaleen toisensa jälkeen yllensä, hankkiessaan
kosiomieheksi. Pohjolan neidon koristeet luetellaan meille yksitellen,
sitä myöten kuin hän niillä somistaa itseänsä Ilmarisen tullessa Sammon
taontaan. Ainon kalleudet niin-ikään opimme tuntemaan ensiksi, koska
hän ne harmissaan heittää maahan, ja sitten kun hän pukeikse äidiltä
saatuihin uusihin. Lemminkäisen sotavarukset ja aseet kuvataan meille
sitä myöten kuin hän niitä, Pohjolaan lähtiessä, käsiinsä ottaa ja
koettaa. Joukahaisen jousi, Wäinämöisen miekka ja Tieran keihäs ovat
koko komeudessaan kuvattuna, osaksi kun ne taotaan (samoin kuin
Iliadissa Achilleen kilpi), osaksi kun ne tarvittaessa otetaan alas
seinältä. Me näemme kuinka esim. viimeinmainittu astala oli
kuvapiirroksilla kaunistettu:
Heponen sulalla seisoi,
Varsa vaapui lappealla,
Susi ulvoi suoverolla,
Karhu karjui naulan tiessä.[69]
Toiselta puolen myös ei puutu lyhyitä, nimen lisäksi aina pantuja,
vaatteuksen kuvauksia. Tapio esim. on »havuhattu, naavaturkki», hänen
puolisonsa Mimerkki »siniviitta, punasukka»; Kullervo on »sinisukka»,
»kullan solki», »kengän kanta kaunokainen». Joskus harvoin vaan on
ulkonäkö ja vaatteus laveammin kuvattu, mihinkään tekoon liittämättä.
Niin esim. ovat muutamassa painamattomassa toisinnossa yllä
esiintuodut, jo itsessään tavallista pitemmät maineet Kullervosta vielä
jatketut sanoilla:
Tinatuppi, vyö hopea,
Parta kullan palmikoissa,
Pää kullan ripalehissa.[70]
Toinen esimerkki samasta menettelytavasta on merestä noussut vaskimies,
joka sitten tammen kaatoi. Syy näihin poikkeuksiin on kuitenkin
silminnähtävä: edellisessä tahtoo runotar näyttää sotaan lähtevän
Kullervon täydessä, entisestä orjan halpuudesta eroavassa
sankariloistossansa; jälkimmäisessä taas osoittaa, ettei tuo
kääpiöjättiläinen ollut nykyisemmän rauta-ajan miehiä.
Vielä edelleen samaa ainetta tutkien saamme kilpakosinta-retken
hankkeissa täydellisen käsityksen Wäinämöisen komeasta laivasta:
Pani haalien haljakkahan,
Punaisehen pursipuolen,
Kokat kullalla kuvasi,
Hopealla holvaeli.
Nosti päälle purjepuunsa,
Veti puuhun purjehia,
Veti purjehen punaisen,
Toisen purjehen sinisen.[71]
Samassa tilaisuudessa Ilmarisen orja, kosiorekeä varustaissaan:
Pani kuusi kukkulaista,
Seitsemän sini-otusta
Vempelille viekumahan,
Rahkehille raukumahan.
Kantoi tuohon karhun taljan,
Istuaksensa isännän,
Toip on toisen turskan taljan
Kirjokorjan katteheksi.[72]
Pohjolan tuvan näöstä taas on meille laveasti kerrottu, silloin kun se
valmistetaan häitä varten.[73]
Merkillinen seikka on se, että runotar aseitten ja huonekalujen
kuvauksissa niin tuhlaavaisesti käyttää kalleita aineita.
Karhunpeijaisissa esim. karhun liha keitetään kullatussa kuparissa, ja
keitto sitten syödään kultaveitsillä, hopealusikoilla: Pohjolan
pidoissa sulhasen oritkin syötetään koropasta kultaisesta; Wäinämöisen
verikin noidan talossa otetaan vastaan kultakannuun, hopeatuoppiin;
jopa näemme joskus hongissakin hopeaoksia, kuusissa kulta-omenia.
Samoin ovat silkki ja sametti sangen tavallisia aineita ihmisten
pukimissa ja sänkyvaatteissa, niin myös hevosten päitsissä y.m. Melkein
voittavat Suomen runot tässä ylellisyydessä kreikkalaisetkin, vaikka
todellisuudessa kullat näillä meidän poloisilla Pohjan perillä
enimmiten mahtoivat olla »Kuuttaren kutomat», hopeat »Päivättären
kehreämät».
Kertomarunouden luonteesen näimme viimein myöskin kuuluvan ympäröivän
luonnon kuvaamisen. Tässä on Kalevala menetellyt samalla taidolla kuin
Kreikan laulut, ainoasti vähän eriävällä tavalla. Iliadissa ilmautuu
luonnon kuvauksia melkein yksistään vertauksissa. Me näemme niiden
kautta elävästi edessämme Kreikan ja Vähän-Aasian maisemat korkein
vuorineen, kuohuvin merineen, leijonineen, metsäkarjuineen,
metsäkauriineen y.m. Odysseiassa tulee näiden lisäksi vielä tarkkoja,
luultavasti todenmukaisia kuvauksia erinäisten maakuntien ja seutujen
luonnosta. Tämmöisiä paikalliskuvauksia on Kalevala kokonansa vailla;
sen tapausten tanner ei ole sovitettu mihinkään määrättyyn, todelliseen
seutuun; mutta sitä vastaan astuu Suomenlahden rannikkoin ylimalkainen
luonto tässä eteemme melkein vielä elävämpänä kuin Kreikan luonto
Homeron lauluissa. Etelä-Suomen meri ja järvet, sen kuusikot, hongikot
yhdessä harvinaisempain tammien ja vaahterain kanssa; sen karhut ja
hirvet, sen kotkat ja käet ovat tässä kaikki kuvattuna. Samoin myös
Pohjolan eli Lapin puuttomat tunturit peuroinensa. Osaksi ilmautuvat ne
Kalevalassakin vertauksissa, vaan vielä useammin jonkun teon
yhteydessä. Niin esim. Pellervoisen kylväessä metsiä, tuodaan jokainen
tärkeämpi puulaji esiin soveliaan kasvinpaikkansa ohella. Pohjolan
neiden hyvästijätössä kodilleen ovat kuvatut kaikki lähiseudun paikat
omituisessa puvussansa, omituisin asukkaineen. Enimmiten ovat nämät
luonnonkuvaukset, niinkuin oikein onkin, ainoasti lyhyet, tehdyt
muutamilla harvoilla piirteillä. Joskus näemme kuitenkin myös vähän
laveampia, täydellisempiä. Onpa meille häärunoissa yhdessä paikassa
tarjona kokonainen pikkukuva perisuomalaisesta maisemasta:
Ohoh kultaista kyläistä!
Nurmet alla, pellot päällä,
Keskellä kylä välillä,
Kylän alla armas ranta,
Rannassa rakas vetonen;
Se sopivi sorsan uia,
Vesilinnun vieretellä.[74]
Runoelmassa esiintyvät luontokappaleet ovat enimmiten myös kuvatut
ainoasti muutamilla ainoilla, vaikka omituisuutta osaavasti näyttävillä
piirteillä; vaan joskus tapaamme niistäkin laveamman kuvauksen, joka
silloin on tehty metsissä ikänsä eläneen koko tarkalla tuntemisella ja
taidolla. Sanomaa Ainon kuolosta tuova jänis astuu esim. ilmi-elävänä:
ristisuuna, paltsasilmänä, pitkäkorvana ja vääräsäärenä etehemme. Vielä
täydellisemmin ja osaavammin on karhu kuvattuna:
Kasvoi otso kaunihiksi,
Yleni ylen ehoksi:
Lyhyt jalka, lysmä polvi,
Tasakärsä talleroinen,
Pää levyt, nenä nykerö,
Karva kaunis röyhetyinen.[75]
Niinkuin äsken sanottiin, on Homeron lauluissa luonto kuvattu etenkin
vertauksissa. Mutta vertaukset kreikkalaisten kertomalauluissa eivät
ole sitä vastaan suinkaan kaikki otetut luonnosta; suuri osa, jos ei
suurin, on ottanut kuvansa ihmisten jokapäiväisistä askareista,
paimenen ja maanviljelijän elämästä. Sama ei ole laita Kalevalan
vertauksissa, jotka juuri harvoin hakevat vastinettansa ihmisen käden
kautta muuttuneen luonnon piiristä. Esimerkkinä tämmöisistä olkoon
kuitenkin vertaus raudan kiehumisesta Ilmarisen ahjossa:
Rauta _vellinä_ viruvi,
Venyi _vehnäisnä tahasna_,
_Rukihisna taikinana_.[76]
Mutta melkein aina kääntyy Suomen runotar vertauksissansa
viljelemättömän luonnon esineisin ja ilmiöihin. Näitä kuvaannollisia
lauseita on muuten Kalevalassa tosin paljoa harvemmassa kuin Homeron
lauluissa, tiheämmältä ainoasti lyyrillisissä häävirsissä. Mutta se
puute on yltäkyllin palkittu niissä ilmautuvan hienon ja syvän
luonnonkäsityksen tai omituisen keksintövoiman tai ihanan suloisuuden
kautta. Kääntäkäämme hetkiseksi huomiomme muutamiin esimerkkeihin
semmoisista. Vipusen laulaessa vanhoja luottehia Wäinämöiselle:
Kieli laski lausehia,
Kuin on sälkö sääriänsä,
Ratsu jalkoja jaloja.[77]
Morsiamen kutomista kehutaan häävirsissä:
Niin sen piukki pirran ääni,
Kuin käki mäellä kukkui;
Niin sen suihki sukkulainen,
Kuin on portimo pinossa;
Niin sen käämi käännähteli,
Kuin käpy oravan suussa.[78]
Vieraitten vaatteuksesta on häälauluissa sanottu:
Kaikk' on kansa haljakassa,
Niinkuin metsä huutehessa,
Alta niinkuin aamurusko,
Päältä niinkuin päivän koite.[79]
Itse morsian puolestansa:
On kuin puola puolikypsi,
Niinkuin mansikka mäellä,
Tahi kuin käkönen puussa,
Pieni lintu pihlajassa,
Koivussa koreasulka,
Valorinta vaahterassa.[80]
Saajanaisen kauneutta taas ylistetään myöhemmin näillä sanoilla:
Saajanaisen sirkut silmät,
Niinkun tähet taivahalla;
Saajanaisen kuulut kulmat,
Kuni kuu meren-ylinen.[81]
Aino onnettomuudessansa vertailee toisten oloa ja omaansa:
Niin on mieli miekkosien,
Autuaallisten ajatus,
Kuin on vellova vetonen
Eli aalto altahassa;
Niinpä on poloisten mieli,
Kuin on hanki harjun alla,
Vesi kaivossa syvässä.[82]
Sukua näille vertauksille ovat myös ne kuvaannolliset lempisanat,
joissa erittäin nuoria tyttöjä mainitaan kaikellaisilla rakasten
elävien ja kasvien nimillä, esim. näädiksi, sinisotkiksi, alleiksi,
perhosiksi, kukiksi, lehdiksi, mansikoiksi y.m. Joskus harvoin on
tämmöinen nimi otettu ihmiskäden kautta muuttuneesta luonnosta, koska
esim. neitoa puhutellaan sametiksi tai veran nukaksi. Hyvin harvoin
niin-ikään ovat tämmöiset mielistys-sanat käytetyt miehistä; silloin
heitä mainitaan heille sopivalla tavalla haukoiksi tai kotkiksi; pieni
Jesus poikanen viimeisessä runossa taas on nimitetty kultaomenaksi.
Muutamat näistä nimityksistä ovat kuitenkin sivistyksen kautta kovin
aristuneelle korvallemme hiukan oudot. Naurattaa esim. tahtoo meitä,
kun näemme tyttösen mainittuna kanaksi tahi hanheksi. Mutta raittiista
luonnon-ihmisestä eivät semmoiset sanat tunnu loukkaavilta. Vertaahan
Kreikankin runous, naurua pelkäämättä, sankareitansa milloin aaseiksi,
milloin pässeiksi.
Jos ihmiset näissä mielistysnimissä muutetaan järjettömän, jopa
hengettömänkin luonnon valtakuntaan, niin on myös Kalevalassa sen
sijaan tämä luonto vielä useammin tehty ihmisen kaltaiseksi,
vertaiseksi, mielelliseksi ja kielelliseksi. Kaikilla elävillä on
tunteensa, ajatuksensa ja siveellinen käsityksensä. Ihminen heitä
puhuttelee ja he vastaavat hänelle; jopa tapahtuu välistä, että he
sangen tärkeinä hetkinä antavat ihmiselle ratkaisevia neuvoja. Näin
osoittaa esim. tianen Wäinämöiselle, kuinka maa on raivattava pelloksi,
kyntörastas vaikuttaa Pohjolan neidon käsitykseen avio-elämästä, varis
herättää kostontuumat Kullervon sydämessä. Eikä siinä kyllä, vaan
samoin myös tuntevat, ajattelevat ja puhuvat kaikki puut ja kivet, jopa
myös ihmisen itsesepittämät kalutkin, miekat, veneet, y.m. Ihminen
Kalevalassa vielä elää kreikkalaisesta maailmankatsannosta jo aikaa
kadonneessa lapsellisessa, puoleksi itsetajuttomassa yhteydessä luonnon
kanssa. Tämä käsitystapa, vaikka tietysti meidän sivistyskannallemme
vielä oudompi kuin kreikkalaiselle, miellyttää kuitenkin sangen usein
naivisuutensa kautta ja on paitsi sitä synnyttänyt useampia mitä
suloisimpia luonnon-idyllejä, jotka kuuluvat Kalevalan kalleimpihin
helmiin. Semmoinen on varsinkin koivun valitus elämästänsä toisessa
kanteleensynty-runossa. Etsiessään ainepuuta kanteleeksi, kuulee
Wäinämöinen koivun itkevän ja kysyy siltä:
»Mit' itket, ihana koivu,
Puu vihanta vierettelet,
Vyöhyt valkea valitat?»
Siihen vastaa surullinen koivu:
»Vajauttani valitan,
Kun olen osaton raukka,
Tuiki vaivainen varaton
Näillä paikoilla pahoilla.
Osalliset, onnelliset
Tuota toivovat alati:
Kesän kaunihin tulevan,
Suven suuren lämpiävän.
Toisin vaivainen varoan:
Kuoreni kolottavaksi,
Lehtivarvat vietäväksi.
Useinpa minun utuisen,
Usein utuisen raukan
Lapset kerkeän keväimen
Luokseni lähenteleikse,
Veitsin viisin viiltelevät
Halki mahlaisen mahani;
Paimenet pahat kesällä
Vievät vyöni valkeaisen,
Ken lipiksi, ken tupeksi,
Kenpä marjatuohiseksi!
Use'in minun utuisen,
Use'in utuisen raukan
Tytöt allani asuvat,
Lehvät päältä leikkelevät,
Varvat vastoiksi sitovat!
Use'in minä utuinen,
Use'in utuinen raukka
Kaadetahan kaskipuiksi,
Pinopuiksi pilkotahan;
Kolmasti tänä kesänä
Miehet allani asuivat,
Kirvestänsä kitkuttivat
Mun poloisen pään menoksi,
Heikon henkeni lahoksi.
Se oli ilo kesästä,
Riemu suuresta suvesta;
Ei ole talvi sen parempi,
Lumen aika armahampi.
Jopa aina aikaisehen
Mure muo'on muuttelevi,
Pääni painuvi pahaksi,
Kasvot käypi kalveaksi,
Muistellessa mustat päivät,
Pahat ajat arvellessa.
Siitä tuuli tuskat tuopi,
Halla huolet haike'immat;
Tuuli vie vihannan turkin,
Halla kaunihin hamehen;
Niin minä vähävarainen,
Minä koito koivu raukka
Jään aivan alastomaksi,
Varsin vaattehettomaksi
Vilussa värisemähän,
Pakkasessa parkumahan.»[83]
Tähän kuvausten elävyyteen ja tuoreuteen liittyy viimein vielä
Kalevalassa yhtä elävä, raikas, kuvaavista sanoista ja muodoista rikas
kieli. Mikä voima esim. on noilla lukemattomilla, niin monellaisia
luonnon-äänten vivahduksia, jopa myös ulkomuotoa tai yhtä ja toista
fysikallista ominaisuutta osoittavilla onomatopoetisilla sanoilla!
Niissä on mahtava kuvauskeino, jota viljelyksen kautta enemmin kuluneet
kielet, yksinpä tuo rikas, sointuva Kreikan kielikin, kipeästi
kaipaavat. Voihan Suomessa yksi ainoa sana jo ilmi-elävästi tuoda
etehemme työn koko tavan tai esineen päälaadun. Hyvin sopiva
kertomarunoelman luonteesen on myös tuo Suomen runouden koriste, jota
ajatuskerroksi nimitetään. Kun näet sama asia on sanottava toistamiseen
toisilla sanoilla, tulee se sen kautta katsotuksi useammilta haaroilta,
kokonaisuudessaan. Kuitenkin on myönnettävä, että tämä ajatuskerto
toisinaan, etenkin jos liian monta kertovärssyä peräkkäin asetellaan,
on haitallinen tapauksen luonnolliselle kululle ja synnyttää
pitkäveteisyyttä.
Kreikkalaisten kuusimitta-värssy on pituutensa ja sointuisuutensa
tähden sekä vaihtelevaisuutensa kautta erijaloissa epäilemättä
soveliain epilliseen runouteen. Meidän vanha runomittamme on kovin
lyhyt, josta osaksi mahtaa tulla kuvausten lyhyys kreikkalaisiin
verraten; sillä, koska jokainen lyhyt värssy on kerrottava, venyisi
pitempi kuvaus helposti ikäväksi. Toiselta puolen kuitenkin on
myönnettävä, että juuri tämä runomitta on erin-omaisen luonteva Suomen
kielen koko sointuisuutta esiintuomaan. Tässä mitassa näet sanojen
tavallinen puhekorko ja värssyjalkojen paino enimmiten eivät satu
yhteen. Tällä tavoin »runomitan tahti ja kieli väliin yhdistyvät,
väliin erkanevat toisistansa, taistelussaan juuri sitä selvemmin
näyttäen yhteyttänsä. Ne ovat niinkuin kaksi rakastavaista, jotka
riitaantuvat ja jälleen sopivat, tässä leikissä ilmoittaen liittonsa
luonnetta, joka on vapaata vapauden uhraamista».[84] Tämän kautta saapi
vanha runomittamme suuren, vaihtelevaisen moninaisuuden, josta tähän
asti tehdyt ruotsalaiset ja saksalaiset käännökset eivät anna
vähintäkään käsitystä; ne ovat näet väärentäneet mitan yksitoikkoiseksi,
säännölliseksi trokeiseksi, joka koko runoelmaan painaa mitä
väsyttävimmän ikävyyden merkin.[85]
Me olemme näin nyt uudestaan ihaelleet Kalevalan monipuolista
kauneutta; me olemme vertailemalla muiden kansain luomiin samalla
alalla, etenkin kreikkalaisiin, vakauneet siitä, että tämä ihastuksemme
ei ole sokean kansallisen yksipuolisuuden vaikuttama; me olemme vielä
nähneet, että useammat etevimmät ulkomaalaisetkin tutkijat innokkailla
lausunnoilla ottavat osaa meidän ihastukseemme. Mutta me olemme
kuitenkin samassa nähneet, että yksi näistä tutkijoista on rajoittanut
ylistyslausuntonsa sangen ankaralla lisäyksellä. Max Müller myönsi
Kalevalan vertaisuuden Homeron lauluin kanssa ainoasti sillä kovalla
ehdolla, että ensin piti unohtaa kaikki, mitä lapsuudesta on oppinut
katsomaan kauniiksi. Mikä on tähän tylyyn tuomioon voinut antaa syytä?
Kuvaustapaa ei hän voinut tarkoittaa, sillä se on, niinkuin olemme
nähneet, jokseenkin samallainen kuin Kreikkalaisten epoksissa. Vähempi
taiteellisuus yhdessä tai toisessa suhteessa tietysti ei vielä oikeuta
päätöstä, joka nähtävästi tarkoittaa jotain yleistä perus-vikaa. Tuskin
myös mahtoi Kalevalan suunnitelma olla hänellä mielessä; sillä tämäkin,
vaikka niin suuresti epäsuuntainen, ei kuitenkaan perilaadultaan eriä
muissa samanlaatuisissa teoksissa yleisestä. Müller nähtävästi
tarkoittaa jotakin omituisuutta Kalevalan koko maailmankatsannossa,
joka on aivan vierasta niin hyvin muinais-kreikkalaiselle
käsityskannalle kuin myös Euroopan nykyiselle, ja joka niin muodoin
outoutensa kautta estää epoksemme kauneuden nauttimista. Tämä läpikäyvä
vieras aine ei voi olla mikään muu kuin se, jonka Rosencrantz on
katsonut meidän kertomarunoillemme niin luonteen-omaiseksi, että hän on
keksinyt Kalevalalle nimen »_loitsu-epos_». Yliluonnollisuuksia ja
loitsimista tapaamme tosin joskus muidenkin kansain kertomarunoelmissa,
yksinpä myös Homeron lauluissa. Muistakaamme Iliadissa Chimaera
lohikäärmettä, jonka Bellerophontes oli saanut hengiltä; muistakaamme
Odysseiassa suunnatonta Polyphemos jättiläistä, ja Kirkeä, joka loitsi
useampia Odysseyn kumppaleita »alakärsiksi». Mutta kaikki nämä ihmeet
ovat kuitenkin muissa epoksissa ainoasti harvinaisina poikkeuksina ja
moni niistä kerrotaan ammoin jo menneinä aikoina tai kaukaisissa
tuntemattomissa maissa tapahtuneeksi. Mutta Kalevalassa ovat
yliluonnolliset eriskummallisuudet aivan jokapäiväisiä ilmiöitä ja
loitsimiseen perustuu suuri ja tärkeä osa itse toiminnasta.[86]
Aika- ja paikka-suhteilla leikittelee Kalevala monesti semmoisella
mielikuvituksen rohkeudella, jolla ainoasti Indian runoudessa on
vertaisensa. Wäinämöinen, ennen kuin syntyi, venyi vuotta
seitsemänsataa, yheksän uroon (yrön) ikää äitinsä kohdussa. Häätupa
Pohjolassa taas on niin avara, että:
Kukko kun laessa lauloi,
Ei sen ääni maahan kuulu;
Penin haukunta perässä
Ei kuulu ovelien asti.[87]
Vielä suunnattomampi oli samoja häitä varten lihoitettu härkä:
Hämehessä häntä häilyi,
Pää keikkui Kemijoella;
Päivän lenti pääskyläinen
Härän sarvien väliä;
Kuun juoksi kesä-orava
Häpähältä hännän päähän,
Eikä päähän päässytkänä,
Ensikuussa ennättänyt.[88]
Samallaisia jättiläis-eläviä tapaamme useampia, esim. kotkia ja haukia.
Heidän sukuunsa kuuluu myös tuo summaton tammi, joka pilviä pidätti,
päivän pimensi; niinikään ensin niin pikkuinen tammen kaataja, ja
Antero Vipunen, jonka suonia myöten Wäinämöinen souteli veneellä, jonka
vatsaan rakensi pajan. Huomattava on kuitenkin, ettei tämä ruumiin
ko'on suunnattomuus ilmau muissa kuin eläimissä ja ihmiskunnan
ulkopuolella seisovissa jättiläisissä. Itse sankareitaan kuvatessaan
pysyy Suomen runotar aina kohtuuden ja kauneuden rajoissa.[89] Onpa
myös paikkoja, joissa tuolla suunnattomuudellakin, jos kerran luovumme
todennäköisyyden vaatimuksista, on kauneutensa kuvauksen
yliluonnollisessa mahtivaikutuksessa. Katsokaamme esim. Ilmarisen
takoman kotkan ja Tuonen hau'in suurenmoista taistelua.[90] Tuon
jättiläislinnun lentäessä:
Yksi siipi vettä viisti,
Toinen taivasta tapasi;
Kourat merta kuopaeli,
Nokka luotoja lotaisi.
Hau'illa taas oli:
Kieli kahta kirvesvartta,
Hampahat haravan varren,
Kita kolmen kosken verta,
Selkä seitsemän venehen.
Vaihtelevaisen taistelun jälkeen, joka läpitsensä on mestarillisesti
kuvattu, kotka
Kivastihe vielä kerran --
Siivet välkkyi valkeana,
Silmät selvänä tulena --
Saipa hau'in kynsihinsä,
Nosti suuren suomuhau'in
Alta aaltojen syvien.
Mutta heidän ottelunsa kautta koko luonnossa aikaansaatu hämminki ei
vielä asettunut samassa:
Ei vesi ve'elle tullut
Hau'in suuren suomuloista;
Ilma ei ilmalle hajaissut
Kokon suuren höyhenistä.
Vielä oudompi meille, vielä häiritsevämpi Kalevalan kauneuden
nautinnolle on usein loitsiminen, varsinkin kun se toimitetaan
ulkonaisilla taikatempuilla. Koska esim. Lemminkäinen höyhentä
hieromalla synnyttää teeriparven, villan untuvasta lammaslauman,
syötiksi Pohjolan tiellä vastaantulevalle tuliselle kotkalle sekä
porttia vartioivalle karhulle ja sudelle; taikka koska Wäinämöinen
viskaamalla taulapalasen mereen luopi karin, johon Pohjolan laiva
rikkoutuu -- niin nämä teot eivät nykyaikana voi huvittaa muualla kuin
lapsikamarissa. Sama on laita, koska Kalevalan urhot tai Pohjolan
emäntä muuttavat itsensä kyiksi, haukoiksi, kyyhkysiksi y.m. Paljoa
parempi ei myös ole sanoilla loitsimisen, »laulamisen», vaikutus hyvin
useassa tapauksessa, erittäin jos tuolla yliluonnollisella keinolla
pyydetään saada aikaan aivan tavallisia askareita taikkapa myös jos se
käytetään jonkun odotetun sankariteon asemesta. Koska esim. Wäinämöinen
panee kaiken noitavoimansa liikkeelle tavallisen veneen rakentamiseen,
Osmotar samaten tavallisen oluen keittoon; koska Lemminkäinen ja
Pohjolan isäntä, ennen kuin miehuulliseen, rehelliseen tappeluun
ryhtyvät, ensin pitkät ajat laulavat esille kaikellaisia otuksia
toisillensa kiusaksi, taikka koska Wäinämöinen, suurelle kansalliselle
sankariretkelle lähteissään, ei kerää laivaansa todellista kansaa, vaan
täyttää teljot »laulamallansa», siis olemattomalla väellä -- niin
menettää koko tapaus todennäköisyytensä ja samassa enimmän osan
viehättäväisyydestään.
Sitä vastaan löytyy kuitenkin myös sangen monta kohtaa, joissa
loitsiminen ei ollenkaan vähennä runollista nautintoamme, vaan
päinvastoin jylhänjalolla mahtavuudellaan nostaa ihmetteleväistä
ihastusta, niin että unohdamme, mitä siinä on luonnotonta. Semmoinen on
se voimallinen laulu, jolla Wäinämöinen rankaisee röyhkeätä
Joukahaista,[91] semmoiset Lemminkäisen varous-sanat[92] ja raudan
manaus.[93] Samoin myös on laita, koska loitsiminen pikemmin on
jumalain avun rukoilemista. Tätä laatua esim. ovat Lemminkäisen
metsäluvut,[94] Ilmarisen emännän karjaluvut[95] y.m. m. Tässä
jälkimmäisessä tapauksessa onkin yliluonnollisuus oikeastaan poistettu,
edellisessä kumminkin saanut puhtaasti henkisen ilmestymismuodon ja on
paitsi sitä sovitettu niin mahtavan keinon vertaiseen suureen
tehtävään.
Oikeastaan, »jos voisimme unohtaa, mitä me lapsuudessa olemme oppineet
pitämään kauniina», ei pitäisi Kalevalan loitsimisen laajemmassakaan
käsityksessä kovin loukata ja oudostuttaa meitä. Eikö tapahdu
Iliadissakin sekä Odysseiassa paljon yliluonnollista, silloin kun
jumalat, niinkuin yhä tekevät, ilmautuvat sen tai sen syrjähenkilön
muodossa, vaikuttaen päätöksiin ja ottaen osaa tappeluihin, torjuen
pois peitsiä ja nuolia, jotka heidän lemmikeitänsä uhkaavat, ja
oikaisten näiden omain aseitten suuntaa vihollisille vahingoksi? Se on
heissä aivan luonnollista, vastattaneen siihen, koska he ovat
yliluonnollisia olentoja. Aivan oikein, niin on laita kreikkalaisen
käsityksen mukaan; mutta Suomalaisten muinainen usko se asetti taas
ihmisten käsiin suurimman yliluonnollisen vallan. Perinjuurinen erotus
on näet Kreikkalaisten ja Pohjan kansain maailmankatsannossa.
Eteläläiset kumartuivat nöyrästi jumalain vallan alle, jopa siihenkin
määrään, että käsittivät kaikki tärkeimmät tuumansa ja päätöksensä,
samoin kuin hankkeittensa menestyksen, jumalien antamiksi. Aivan toinen
oli ihmisten ja jumalain väli täällä Pohjan perillä. Skandinavian
vikingi ylpeydessään, rajattomassa rohkeudessaan sangen vähän huoli
jumalain avusta; hän luotti omaan ruumiinvoimahansa, oman rautapaitansa
vahvuuteen, oman miekkansa terävyyteen. Samaa itsevaltaista
periluonnetta oli myös hänen suomalainen naapurinsa: erotus oli vaan
siinä, että tämä enemmän luotti sanansa tenhoon kuin miekkansa terään,
enemmän henkensä mahtiin kuin ruumiinsa väkevyyteen. Olipa hän, jos
perinpohjin tutkimme, vieläkin ylpeämpi, vieläkin varmempi voimastansa,
vieläkin itsenäisempi kuin Skandinavian sankari. Vikingi kuitenkin
tunnusti jumalain olevan häntä itseään voimakkaampia, vaikka kyllä hän
useinkin uhallaan vastusteli heidän tahtoansa, pelkäämättä syösten
itsensä siitä hänelle välttämättömästi tulevaan turmioon. Mutta
suomalainen noita katsoi oman voimansa vielä jumalainkin voimaa
suuremmaksi; hän katsoi heidät ainoasti välikappaleiksi kädessänsä.
Jumalat Kalevala-runostossa eivät sekaannu asioihin omatakeisesti,
itsenäisesti; jos Kalevalan urhot heitä lähettävät Pohjolata vastaan,
niin he rientävät sille tuottamaan vahinkoa; jos Pohjolan emäntä heitä
Kalevalan turmioksi nostaa, he tottelevat yhtä hyvin hänenkin
käskyjään. Heidän apunsa tai vastustuksensa ei ole koskaan mitään
hurskauden palkitsemista tai pahuuden rankaisemista; hyvän ja pahan
erotus ei ole ylimalkaan vielä kehittynyt selväksi suomalaisessa
muinaisessa käsitystavassa. Hyvin harvoin jumalille edes tarjotaan
uhreja heidän suosionsa taivutukseksi; heidän vaan täytyy, niinkuin
orjain, ilman omaa ehtoansa, ilman palkinnon toivoa, täyttää annettu
käsky. He ovat vaan jonkunlaisia, tavallista tehokkaampia taikakaluja,
joita taitava loitsija käyttää, miten hänen tarpehensa vaatii.[96]
Tältä muinais-suomalaisen maailmankatsannon kannalta katsoen ei
loitsiminen olekaan mitään luonnotonta, sillä loitsijat ovat taitonsa
kautta yliluonnollisia olentoja. Ja miksikä ei voisi katsoa tätä
yhtähyvin suomalaisen muinaisuskonnon kannalta kuin Kreikan jumalain
sekaantumista asioihin kreikkalaiselta? Miksikä? -- siinäpä asia
juuri onkin! -- siksi että emme ole lapsuudesta asti semmoiseen
katsantotapaan tottuneet; siksi että me siis tosin älyllämme voimme
semmoisen katsantotavan käsittää, vaan että koko kasvatuksemme kautta
muodostunut kauneudenaistimme sitä oudoksuu, sitä vieroo. Tämä on,
suunnitelman toimeenpanon vaillinaisuuden ohessa, syynä siihen, ettei
Kalevala ensilukemisella annakaan meille niin suurta ja puhdasta
runollista nautintoa, kuin mitä se kuitenkin oikeastaan sisältää. Itse
tapaus monin eriskummallisuuksineen vetää ensiksi huomiomme puolehensa;
vasta sitten, koska, useammin kerroin luettua, noiden ulkonaisten
seikkain vaikutus on tylstynyt, aukeaa silmämme yhä enemmän ihailemaan
niiden välillä ja alla piilevää ikuista kauneutta. Kalevalan lukeminen
on siinä aivan kuin matkustus meidän Suomen-niemellämme. Meidän täytyy
sangen paljon kulkea kuivia kankahia taikka autioita louhikoita, jotka
viljelykseen tottunutta silmää oudoksuttavat ja kammoksuttavat. Mutta
yht'äkkiä kimaltaa sitten taas vastahamme joku sinisilmä järvi sadoin
saarineen, tuhansin niemineen, vihreäin lehtojensa, visertäväin
lintujensa, taivaan rannalla sinertäväin, korkeain honkaharjujensa
keralla -- ja meille on siinä tarjona nautinto, jonka vertaa saa hakea
kaukaa avarasta maailmasta, nautinto, johonka päästäksemme me toiste
mielellämme kuljemme noiden sulottomainkin seutuin läpi.
Sangen moneen näistä Kalevalan ihanuuksista olemme jo likemmin
tutustuneet tässä yleisessä katsauksessa; mutta sangen monta, ja
juuri kaikkein viehättäväisimmät, ovat vielä esiin tuomatta. Lähin
tehtävämme on nyt tutustuminen toimivain henkilöin luonteenkuvauksiin,
jotka, niinkuin jo ylempänä viitattiin, ovat aivan verrattomat
kansan-epillisyyden alalla, ja sitten viimein meidän on kääntäminen
huomiomme kahteen välitapaukseen, jotka puhtaassa ihmisellisyydessään,
mistä vanha taikamaailma jo on melkein kokonaan haihtunut, sekä
muutenkin syvien peri-aatteittensa ja taiteellisen kokoonpanonsa
puolesta ovat runottaremme jaloimmat luomat.