Pääsankarissaan Wäinämöisessä on Suomen kansa tahtonut luoda perikuvan
siitä luonteensa puolesta, johon se itse on aina suurimman arvon
pannut. Hänessä on personoitu suomalainen syvä-aatteisuus ja
runollisuus, suomalainen mielihalu henkisiin pyrintöihin ja luottamus
hengen voimaan.
Wäinämöinen keksii Suomen soiton, kanteleen, ja ihastuttaa sillä koko
luonnon. Hän on samassa suurin tietäjä; hän osaa laulaa
Noita syntyjä syviä,
Muinaisia muisteloita,
Joit'ei laula kaikki lapset,
Ymmärrä yhet urohot.
Hän ilmoittaa myös viisautensa neuvoillaan ja varoituksillaan, joita
jokaisen tärkeämmän tapauksen johdosta lausuu kansallensa.[97] Joskus
ilmautuu tämä viisaus kuitenkin muodossa, joka ei ole aivan suora, jota
me pikemmin sanoisimme viekkaudeksi. Valhe livahtaa sangen liukkahasti
hänen kieleltänsä, jos se tarkoitukseen sopii. Katsokaamme esim. kuinka
hän kiertävillä selityksillään pyytää saada Ilmarisen sisaren[98] sekä
Tuonen neidon[99] petetyksi, ja kuinka hän kavalasti viekoittaa
Ilmarisen Pohjolan matkalle. Hänessä me näemme siis Kreikkalaisten
viisaan Nestorin ja kiveräneuvoisen Odysseyn yhdistettynä yhdeksi ja
samaksi personaksi.
Tämmöinen on ja sinä pysyy hänen luonteensa perustus kaikissa
vaiheissa. Mutta muut piirteet, jotka hänen kuvaansa täydentävät,
eivät olekaan yhtä vakinaiset: toinen on Wäinämöinen monin puolin
luomis-runoissa, toinen kosiohankkeissansa, toinen viimein
taistelussaan Pohjolan kansaa vastaan. Olisiko tässä, niinkuin muutamat
väittävät, lisätodistus Kalevalan yhteyttä vastaan? Vai olisiko se
luettava noihin vaillinaisuuksiin suunnitelman toimeenpanossa, joista
on ollut puhe? Vai olisiko joku muu selitys mahdollinen, joka
luonnollisesti sovittaisi erilaisuudet tapauksen omaan kehittymiseen?
Luullakseni eriseikkojen tarkempi tutkimus, vaikka tosin tuokin ilmi
yhtä ja toista selittämätöntä ristiriitaisuutta, on pääasiallisesti
vahvistava viimeksi esiintuodun mielipiteen.
Luomis-runoissa, niiden nykyisessä muodossa, ei näy Wäinämöinen vielä
ilmauvan täydessä taidossansa, voimassansa. Päästyään niemelle
nimettömälle, manterelle puuttomalle, elelee hän siellä monta vuotta,
ennen kuin havaitsee tarpeelliseksi, että maa tulisi verhotuksi
vihriäisellä kasvivaipalla. Eipä hän sittenkään itse ryhdy tähän
tärkeähän työhön; sen toimittaa Pellervoinen, eikä runo ilmoita,
tapahtuuko se Wäinämöisen käskystä vai itsenäisellä tavalla, ainoasti
hänen pyynnöstänsä. Muiden puitten jo rehoittaissa, on vielä tammi
taimimatta; senkin kasvattaminen viimein ei ole Wäinön vaikuttama, vaan
merestä noussut Tursas kylvää tammen terhon polttamiensa heinäin
tuhkaan. Yhtä vähän myös kykeni Wäinämöinen tuota liian suureksi
kasvanutta tammea maahan kaatamaan; hänellä ei ole tässä työssä muuta
osaa, kuin että äitinsä, veden emo, hänen pyynnöstään lähettää
kaatajan. Meren rannalta löydettyin ohran siementen kylväminen on
ensimmäinen työ, johon Wäinämöinen itse ryhtyy; mutta tässäkin saapi
hän vasta tiasen neuvon kautta tietää, että maa sitä varten on
raivattava, kaski kaadettava. Samoin ei hän sitten itse osaa sytyttää
kaskeaan; kotka, ilman lintu, iskee hänelle siihen tulta. Vasta
kylvönsä jälkeen lausuu hän ensimmäiset loitsulukunsa viljan kasvua
vaurastuttaakseen; kuitenkin ovat nämät vielä vasta puoleksi tietäjän
mahtikäskyjä luonnon voimille, toiseksi puoleksi rukousta. Näyttää siis
siltä, kuin olisi runotar tässä tahtonut kuvata nuoren neron
oppivuodet, kotkanpojan ensimmäiset lento-yritykset vielä
keskenkasvamattomilla siivillään.[100]
Tästä hyppäämme nyt sitten kerrassaan pitkän ajanjakson yli.
Kolmannessa runossa me jo näemme Wäinämöisen vanhana, mutta samassa
peri-oppineena, kuuluisana tietäjänä, joka
Laulelevi, taitelevi
Noita syntyjä syviä,
Muinaisia muisteloita,
Joit' ei laula kaikki lapset,
Ymmärrä yhet urohot.
Tämä hänen syvä oppinsa ja mahtava taitonsa kuvaellaan meille
verrattuna tavallisten ihmis-lasten viisauteen. Nuori Joukahainen
lähtee hänen kanssaan kilpataisteluun, ylpeillen omista tiedoistansa ja
varmana voitosta. Röyhkeänä hän Wäinölle ajaa vastaan, tietä antamatta,
ja särkee häneltä reen pirstoiksi. Vanhus luulee tämän teon
satunnaiseksi, taitamattomuudesta lähteneeksi, ja moittii nuorukaista
tyynesti, huomauttaen, että nuoremman toki sopisi vähää enemmän väistyä
syrjään vanhemman edestä. Mutta Joukahainen nyt ilmoittaa röyhkeytensä
ja ylenkatseensa myöskin sanoilla: --
»Vähä on mielien nuoruuesta,
Nuoruuesta, vanhuuesta;
Kumpi on tieolta parempi,
Sep' on tiellä seisokahan,
Toinen tieltä siirtykähän!»
Hänen vaatimukseensa kilpailemiseen opilla vastaa Wäinämöinen yhä vielä
tyynesti, nöyrästi, kuitenkin jo pienellä salaisella pilalla:
»Mitäpä minusta onpi
Laulajaksi, taitajaksi?
Ain' olen aikani elellyt
Kotipellon pientarilla».
Samassa hän yhtähyvin ilmoittaa suostuvansa tuohon mielen mittelöön.
Joukahainen nyt ensiksi ottaa tietovarastostaan esille kaikellaisia
seikkoja luotuis-tieteen, maatieteen ja kansatieteen alalta. Mutta
vanha Wäinämöinen arvostelee tämän havainto-opin sangen halvaksi:
»Lapsen tieto, naisen muisti,
Ei ole partasuun urohon;
Sano syntyjä syviä!»
Joukahainen tietääkin todella enemmän, paitsi tuommoista alkeis-oppia.
Hän selittää nyt luontokappalten jakaantumisen sukuihin ja heimoihin,
luettelee muutamain luonnon-aineitten pää-ominaisuudet, ja tutkii
viimein vielä näitten ynnä muutamien toistenkin alkuperää sekä syntyä.
Näin tuopi hän esiin luonnonjärjestelmän kokeen, sen lisäksi fysikansa
ja muinaistieteensä. Mutta vaikka tämä oppi jo nähtävästi on
korkeammalla kannalla, miettivän älyn piiriin kuuluva, ei se sittenkään
tyydytä Wäinämöistä:
»Muistatko vielä enemmin,
Vai jo loppuivat lorusi?»
Viimeisenä hätävaranansa kantaa Joukahainen tuosta näytteelle
geologillisenkin oppinsa, selittäen koko maapallon sekä
maailmanrakennuksen synnyn ja muodostumisen; paneepa hän, paremman
vaikutuksen vuoksi, hiukan omiakin sekaan, kehuen olleensa osallisna
maailman luomisessa. Mutta nytpä Wäinämöisen kärsivällisyys, jonka
ärtymistä edellisetkin vastaukset jo olivat osoitelleet, vihdoin loppuu
kokonansa, ja hän julistaa nuorukaisen viimeisen lisäyksen hävyttömäksi
valheeksi. Näin voitettuna opissa, toivoo Joukahainen kuitenkin vielä
voivansa korvata tuota tappiota miekkailulla. Tottapa hän, vahva
nuorukainen, on siinä asiassa voittava vanhuksen:
»Kun ei lie minulla mieltä,
Kysyn mieltä miekaltani.
Oi sie vanha Wäinämöinen,
Lähe miekan mittelöhön!»
Mutta Wäinämöinen kovin halveksii vastustajaa, joka on vailla sekä
todellista oppia että miehen suoruutta; hän ei tahdo semmoiselle suoda
niin suurta kunniaa, että ryhtyisi tappeluun hänen kanssansa:
»En noita pahoin pelänne,
Miekkojasi, mieliäsi,
Tuuriasi, tuumiasi;
Vaan kuitenkin, kaikitenkin
Lähe en miekan mittelöhön
Kerallasi, kehno raukka!»
Tästä ylenkatseesta vimmastuneena uhkaa Joukahainen laulaa Wäinämöisen
alakärsäksi siaksi. Se oli varomaton, turmiollinen sana, jonka hän saa
maksaa kalliilla hinnalla! Puolestansa on nyt Wäinämöinenkin kiihtynyt
alkuperäisesti ylenkatseellisesta tyyneydestään. Mitä toinen vaan
kykeni uhkaamaan, sitä kykenee mahtava loitsija Wäinämöinen
toimeensaamaan. Hän, kun nyt loihe laulamahan, niin lauloi Joukahaisen
suohon suonivöistä, kankahasen kainaloista. Tässä hengenhädässä
masentuu koko Joukahaisen röyhkeys; nöyrästi rukoilee hän Wäinämöistä
peruuttamaan tuota ankaraa tuomiota ja lupaa jos jotakin lunnaiksensa,
vihdoinpa oman kauniin sisarensa. Tämä viimeinen lupaus oli ainoa, joka
Wäinämöisen sydämeen vaikutti; hän siitä »ihastui ikihyväksi» ja päästi
Joukahaisen jälleen irti.
Näin olivat siis vanhuuden viisaus, taito ja nero saaneet loistavan
voiton opissansa vaillinaisesta, ajattelemattomasta, itseensä liian
luottavasta nuoruudesta; mutta tämä voitto oli samassa, paha kyllä,
Pyrrhon voitto vanhalle Wäinämöiselle, josta hänelle nyt alkaa pitkä
häväistysten, pilkkailemisten ja mielenmasennusten jakso. Joukahaisen
lupaus on hänessä sytyttänyt rakkaudenkipinän; tämä on hänessä syttynyt
sangen myöhään, mutta leimahtaa nyt sitä hillitsemättömämmäksi tuleksi,
samoin kuin kulovalkea loppupuolella kesää, jolloin jo lehti puussa,
ruoho maassa on menettänyt tuoreutensa, pahemmin rajuaa, kuin mehuisan
kevään aikana. Ukko-parka ei tästä lähtien voi nähdä yhtään
»hienohelmaa», ettei hänen sydämensä kohta paikalla kosiotuumiin helly.
Hän pyytää Ainoa omaksensa, sitten Pohjolan tytärtä kaksi kertaa,
vieläpä Ilmarisenkin sisarta, kesken kosiomatkaansa Pohjolaan. Ihmepä
vaan, ettei hän myös rakastu Tuonelan matalaan, mustaan neitoon, joka
hänet jokensa yli saattaa! Tämä onneton himo tekee hänen koko mielensä
aivan hölläksi; hän, tuo vakava, taitava mies, tulee itkusuiseksi,
häilyväiseksi, saamattomaksi. Siinä ei tosin vielä ole moittimista,
että hän katkerasti itkee kauniin Ainon kuoloa; mutta jo tuntuu
jokseenkin imelältä, äitelältä, kun tuo vanha, parrakas uros, Ainon
onkimisen merestä käytyä tyhjäksi, surkeimmalla tavalla ruikuttelee,
kuikuttelee, viimein hakien lohdutusta äidiltänsä, niinkuin pikku
piimäsuu. Itse onkimisessaankin on hän jo myös osoittanut, kuinka
kaikki hänen tietonsa on hämmennyksissä. Hän ei enää tiedä missä
Wellamon neidot asuvat, joiden joukkoon Aino on mennyt. Ja kun Aino
hänen onkeensa on tarttunut, ei hän tunnekaan kallista saalistansa,
vaan tahtoo sitä veitsellä leikata, jolloin taas on niin kömpelö, että
päästää kalan veteen takaisin luiskahtamaan. Vielä kurjempi on hänen
käytöksensä ensimmäisellä Pohjolan-retkellä. Menetettyään hevosensa
Joukahaisen nuolen kautta ja jäätyään aaltojen ajeltavaksi, ei hänellä
ole muu kuin itku ja parku neuvoksi. Hän, joka pienenä, vastasyntyneenä
uiskenteli meressä niinkuin omassa elementissään, siksi kun kahdeksan
vuoden kuluttua maalle pääsi, on nyt jo muutamien päivien jälkeen
vaipunut viimeiseen epätoivoon. Hän, joka on maailman kuuluisin
loitsija ja osaa laulullaan luoda vaikka mitä, ei nyt osaa hankkia
itselleen edes pölkynpäätä, jonka nojassa kulkea vesillä:
»Enkä tuota tunnekana,
Arvoa, älyäkänä,
Kumpi kuoloksi tulevi:
Nälkähänkö nääntyminen,
Vai vetehen vaipuminen!»[101]
Tästä kykenemättömyydestä ei hän toinnu silloinkaan, kun jo kotka on
hänet pelastanut merestä ja Pohjolan rantaan vienyt. Wäinämöinen on nyt
siinä maassa, mihin hänen matkansa piti, mutta ei muista ollenkaan mikä
aikomus hänellä lähtiessään oli. Hän nyt vaan ikävöitsee kotihinsa, ja
itkee, parkuu sitä, kun ei muka osaa tietä -- hän, tuo kaikkitunteva
tietäjä! Hänen itkunsa kuuluu kauas, aina Pohjolan tuville, josta
emäntä viimein rientää apuun, viepi ukon kotiinsa, syöttää, juottaa,
kohtelee mitä suurimmalla kunnialla, jopa viimein tarjoo hänelle oman
kauniin tyttärensä, jos hän osaisi takoa Sammon Pohjolan hyväksi. Mutta
ei tällä tarjouksella nyt ole mitään viehättävää voimaa; Wäinämöinen
vaan yhä edelleen itkee kotiansa, ja lupaa vihdoin, jos hänet sinne
viedään, lähettää veljensä Ilmarisen Sampoa sepittämään ja tyttöä
kosimaan.
Luultavasti ei olisi hän kuitenkaan puhunut sillä lailla, jos Pohjan
neito olisi ollut kotona; sillä matkalla nähtyänsä tämän kaunottaren,
kosii hän heti paikalla ja tekee kaikki, mitä oikullinen tyttö, hänestä
pilkkaa läskein, käskee. Hätäillessään iskee hän viimein suuren haavan
jalkahansa. Itsessään ei olisi tämä vahinko vielä ollut niin kovin
vaarallinen taitavalle tietäjälle, satojen parannus-lukuin tuntijalle.
Mutta kas ihmettä! Wäinämöisen pää on nyt niin aivan pyörällä, ettei
hän muistakaan kaikkia niin tavalliseen loitsuun kuuluvia sanoja!
Muualta, kaukaa täytyy hänen mennä etsimään apua! -- Haavan tuska on
myös nyt jälleen haihduttanut kosiotuumat hänen mielestänsä; kotiin
tultuaan lähettää hän Ilmarisen sijastansa Pohjolaan. Vaan eipä
aikaakaan, niin jo lemmen tuima tuli hänessä jälleen nähdään vireillä;
hän rupeaa rakentamaan venettä kosiomatkaa varten. Tässä työssä hän
taaskin osoittaa kummallisinta hajamielisyyttä; hän ei muista kaikkia
siihen tarpeellisia sanoja, eipä edes ilman paimenen neuvomatta olisi
osannut mennä hakemaan niitä vanhalta Vipuselta. Kaikki nämät hankkeet
ovat kuitenkin aivan turhat; Ilmarinen saapi työllänsä ansaitun Pohjan
kaunottaren. Nyt viimeinkin huomaa Wäinämöinen rakkauden puuhain olevan
sopimattomain hänen ijällensä;
Siinä kielsi Wäinämöinen,
Epäsi Suvantolainen
Vanhan nuorta noutamasta,
Kaunista käkeämästä.[102]
Rauhoittuneena, vakautuneena ottaa hän ilman mitään kateutta osaa
onnellisen kilpakosijansa häihin Pohjolassa, kaunistaen juhlaa
laulullaan. Eipä hän edes anna enää silmänräpäykseksikään viekoittaa
itseänsä, silloin kun Ilmarinen hänelle takomaansa kultamorsianta
tarjoilee.
Joskus harvoin vaan oli tuolla pitkällä heikkouden ajalla Wäinämöisen
todellinen vankka miehuus pilkoittanut esille, nimittäin noilla
vaarallisilla retkillä Tuonelaan ja Vipusen luokse. Vaikka Tuonen akka
suoraan ilmoittaa, ettei hänen valtakunnastaan ole enään koskaan
pääsemistä, ei Wäinämöinen antaukaan pitkiin, akkamaisiin
vaikeroimisiin, vaan muuttaa itsensä neuvokkaasti kyyksi ja pujahtaa
pois Tuonen verkkojen lomitse. Samoin myös ei hän hätäänny siitä, kun
Vipunen on hänet niellyt kitanansa, rohkeasti ryhtyy hän kaikellaisiin
keinoihin, tehdäkseen olonsa jättiläiselle niin vaivaloiseksi, että
tämän täytyy päästää hänet irti.
Tämmöisenä ja vielä paljon urhoollisempana, lujempana ilmautuu
Wäinämöinen nyt tästä lähtien aina niissä runoissa, jotka kertovat
Sampo-taistelusta. Yksityiset onnenpyyntönsä on hän jättänyt; hän
on pyhittänyt koko elämänsä, kaikki ajatuksensa ja tunteensa
isänmaalle. Siitä palkitseekin runotar häntä runsaasti, ottaen hänet
yksin-omaiseksi mielisankariksensa. Muut urhot, joita se siihen asti
oli Wäinämöisen rinnalla ylistellyt, joille joskus oli suonut
paremmankin suosionsa, jäävät nyt aivan syrjään; jos heidät tuodaankin
esiin, niin se tapahtuu yksistään siinä tarkoituksessa, että
Wäinämöisen etevyys, heihin vertaamalla, loistaisi sitä kirkkaammin.
Wäinämöisestä lähtee ensiksi Sammon ryöstämisen tuuma, ja jyrkäksi
vastakohdaksi hänen rohkeudelleen on pantu Ilmarisen epäilys sekä
merimatkan pelko. Jalosti on sitten vielä Wäinämöisen sotahalu kuvattu
retken valmistusten kautta. Saatuansa uuden kauniin miekan Ilmarilta,
hän sitä sylkyttelee, koettelee ihastuksella, niinkuin nuorukainen:
»Jo minä terällä tällä
Vaikka vuoret poikki löisin,
Kalliot kaha jakaisin».[103]
Mestarillisella tavalla on sitten näytetty, kuinka tämä pääsankarin
tulinen into myös innostuttaa, tulistuttaa kaikkea hänen ympärillään
olevaa. Wäinämöinen kuulee laivansa itkevän rannalla. Mitä se itkee,
mitä se valittaapi? Se vaikeroipi ikävissään:
»Laulettihin laitettaissa
Saatavan sotivenettä,
Tuovan täyteni eloa,
Alustani aartehia;
Ei ole sotahan saatu,
Eloteillen ensinkänä».[104]
»Muut purret, pahemmatkin», jatkaa pursi vielä, »saavat yhä sotaa
käydä. Minä satalautainen tässä vaan jouten lahoon, ainoasti ilkeitten
sammakkoin ja lintuin asuntona!» Voisiko osaavammin, elävämmin kuvata
koko kansan yht'-äkkiä herännyttä innostusta suureen, jaloon
yritykseen!
Kansa nyt samassa ilmautuukin todella ensikerran tapauksen tanterelle;
Wäinämöinen laulaa laivansa täyteen väkeä, sekä nuorta että vanhaa,
sekä miehiä että naisia. Tähän-astisissa runoissa ovat Pohjola ja
Kalevala meille ilmautuneet ainoasti kahtena perhekuntana, vaikka
kyllä nämät perhekunnat ovat käsitettävät Suomen muinaisella
patriarkallisella tavalla, lapset ja lastenkin lapset piiriinsä
sulkeviksi satahenkisiksi väkijoukoiksi. Nyt sitä vastaan on
katsantokanta silminnähtävästi laajennut; nyt seisoo kaksi kansaa
vastakkain, valmiina taistelemaan ylimmäisestä onnesta ja vallasta.
Tähän seikkaan ovat useammat tutkijat loukkautuneet ja vetäneet sen
todisteeksi kosio- ja Sampo-runoin yhteenkuulumista vastaan. Mutta
todenteolla ei olekaan siinä mitään ristiriitaisuutta. Kosiorunoissa
ovat aineenakin yksityiset pyrinnöt, Kalevalan päällikköin toive saada
itselleen puolisoa Pohjolasta. Tätä yksityistä asiataan ajavat he aivan
luonnon mukaan yksityisesti; he eivät siihen tarvitse eivätkä huoli
apua kansaltansa. Nyt sitä vastaan asianlaita on peräti muuttunut; nyt
on koko kansan vaurastus tai raukeaminen puheena; nyt on siis oikea
hetki kansan astua esiin ja ottaa osaa työhön. Kuitenkin on nytkin tämä
osan-otto sangen vähäinen; Kalevalassakin, samoin kuin Iliadissa,
kerrotaan sankarien tekoja melkein yksin-omaisesti; muu nimetön,
tuntematon joukko on enimmiten vaan jonkunlaisena dekoratsionina.
Yhteisen kansan kuvaus tarkoittaa enimmiten ainoasti sitä, että muiden
heikkouden rinnalla sankarien voima ilmautuisi sitä suurempana,
jalompana.
Ennen on jo ollut puhe siitä, kuinka Wäinämöinen ensin soudatti
laivansa kansalla; mutta koko se väen paljous ei ollut riittäväinen
kulun jouduttamiseen. Vasta kun Ilmarinen airoihin käsin kävi, silloin
kiihtyi pursi täyteen vauhtihinsa. Pian sen jälkeen saamme yhtähyvin
nähdä taitavan sepän, niinkuin myös sillä välin lisään saapuneen
Lemminkäisenkin, voiman riittämättömäksi. Laiva sattuu meressä
hirmuiseen haukeen ja seisahtuu kesken kulkunsa. Silloin Lemminkäinen
ensiksi sivaltaa haukea miekallansa, mutta ei saa sattumaan, ja
loiskahtaa samassa itse veteen. Ilmarinen vetää hänet tukasta sieltä
ylös ja lausuu pilkkaellen:
»Kaikk' on mieheksi kyhätty,
Pantu parrankantajaksi,
Lisäksi sataluvulle!»[105]
Mutta eipä häneltä itseltäänkään onnistu paljoa paremmin; hänen
sivaltaissaan
Miekka murskaksi mureni,
Eipä hauki tiennytkänä.
Vasta kun Väinämöinen itse työhön ryhtyi, tuli siitä täysi tosi.
Hauin päästä veisti sitten vanhus kanteleen ja tarjosi sitä ensin
kumppaneilleen helistettäväksi.
Soitti nuoret, soitti vanhat;
Nuoret soitti, sormet notkui,
Vanhat soitti, päät vapisi;
Ei ilo ilolle noussut,
Soitto soitolle ylennyt.[106]
Lemminkäinen pilkkaa tuota taitamatonta joukkoa:
»Oi te pojat puol'älyiset,
Tekin tyttäret typerät,
Sekä muu katala kansa,
Ei ole teissä soittajata!»
Mutta eipä käy soitto häneltä itseltäänkään paremmin. Laitettiin kannel
vielä Pohjolaankin koetteeksi; mutta sieltä vasta kuului oikein ilkeä
räminä:
Kielet kierohon kävivät,
Jouhet parkuivat pahasti,
Soitto julmasti sorisi.[107]
Tällä tavoin kuvattuansa kaikkein muitten kykenemättömyyden, runotar
vasta antaa kanteleen itse keksijälle käsiin. Hänen runolliseen,
kaikkea kauneutta ihailevaan luonteesensa on jo aivan runoelman alusta
tullut viitatuksi. Muistakaamme, kuinka hän kaskea kaataissansa jätti
yhden koivahaisen seisomaan lintujen lepäämäpuuksi, ja kuinka
runollisilla sanoilla hän kutsui käkösen sinne kukkumaan.[108] Nyt on
hänen runolahjansa kehittynyt täydelliseksi taiteeksi. Kun hän
sormiensa pesemisellä on valmistanut itsensä tähän pyhään työhön ja
helähyttää soittonsa kieliä, silloin
Jo kävi ilo ilolle,
Tuntui soitto soitannalle,
Laulu laululle tehosi.[109]
Ei ollut sitä elävää, ei metsässä, ei vedessä, ei ilmassa, joka ei
olisi rientänyt sinne kuulemaan, ihailemaan; ei ollut myös sitä
jumalaa, joka ei olisi jättänyt kesken kaikkia askareitansa,
voidaksensa nauttia tästä ihmeestä. Samoin ihmistenkin sydämet olivat
syvästi liikutetut; ei ollut yhtään,
Kellen ei itkuksi käynyt,
Kenen syäntä ei sulannut,
Kun oli ääni kummanlainen,
Ukon soitanto suloinen.[110]
Itsepä Wäinämöisen silmistä vieri vieremistään kirkkaita kyyneleitä; ne
vierivät meren selvihin vesihin. Sieltä poimi ne sitten sininen sotka
Wäinämöisen käskystä, ja katsos! ne olivatkin sillä välillä jo muiksi
muuttunehet,
»Helmiksi heristynehet,
Kuningasten kunnioiksi,
Valtojen iki-iloiksi».[111]
Voikos ajatella ihanampaa, jalompaa kuvausta laulun jumalallisesta
lahjasta!
Paluumatkalla Pohjolasta ryöstetyn Sammon kanssa pyytää viisas
Wäinämöinen kaikin tavoin hillitä varomatonta Lemminkäistä, joka jo
ennen aikojaan tahtoisi viettää voittoa laululla. Kun sitten turmio on
kuitenkin tapahtunut ja unestaan herätetty Louhi nostaa kaikellaisia
tuhojansa ryöstäjiä vastaan, on Wäinämöinen ainoa, joka osaa torjua
vaarat. Koska Iku-Turso on kohottanut aallot kuohuille, niin Ilmarinen
säikähtyy pahanpäiväiseksi, kykenemättömäksi; mutta Wäinämöinen
pelottomasti tarttuu tuohon kummitukseen kiinni ja pakoittaa hänet
ijäksi päiviksi pakenemaan meren syvyyteen. Koska sen jälkeen, hirveän
rajumyrskyn päälle hyökätessä, Ilmarinen ei osaa muuta kuin parkua ja
voivotella, niin Wäinämöinen asettaa elementtein raivon mahtavalla
loitsullaan.
Ilmautuupa viimein Louhi itse taivaanrannalle, kiitäen perästä suuressa
sotalaivassansa, jossa on sata miestä miekallista, tuhat jousella
varustettua urosta. Vaaran suuruuden täydesti arvaten, kehoittaa nyt
Wäinämöinen kumppaleitansa:
»Soua, seppo Ilmarinen,
Soua, lieto Lemminkäinen,
Soutakatte, kansa kaikki,
Jotta juoksisi venonen,
Pursi eestä ennättäisi!»[112]
Huomattava on, että hän tässä myöskin kansan puoleen kääntyy; runotar
on nähtävästi tahtonut huomauttaa sitä ikivanhaa totuutta, että
mahtavatkin herrat, jos ei muulloin, niin toki viimeisessä hädässänsä
muistavat _kansassa_ piilevän voiman. Tällä kertaa eivät kuitenkaan
yhteisetkään ponnistukset voi kyllin jouduttaa pakoa; Louhi saavuttaa,
kun saavuttaakin, ryöstäjät. Tappelun aloittaa Lemminkäinen sillä, että
miekallansa tavoittaa kotkaksi muuttunutta Pohjolan emäntää, mutta
turha on hänen iskunsa. Silloin Wäinämöinen paljon huonommalla aseella,
paljaalla melalla, sivaltaa mereen Louhen kaikin tuhansin urhoineen.
Voitettu Pohjolan emäntä, kotiin kääntyissänsä, vielä uhkaa nostaa
kaikellaisia turmioita Kalevalan uuden onnen hävitykseksi; mutta
Wäinämöinen vastaa hänelle pelästymättä, vakavalla, jalolla
miehuudella. Ja sitten kun nuot uhkaukset ovat muodostuneet
todellisiksi vaaroiksi, torjuu hän ne pois kansastansa yhtä suurella
taidolla kuin myös urhoudella. Pohjolasta lähetetyt taudit parantaa hän
tehokkailla luvuilla; Pohjolan nostaman karhun kaataa hän keihäällänsä;
ja kun viimein Louhi on auringon ja kuun sulkenut vaskiseen vuorehensa,
menee Wäinämöinen yksin tappeluhun Pohjan poikain kanssa, liistäin
päitä poikki niinkuin nauriin napoja. Tosin ei hän tällä retkellänsä
vielä voi saada kadonneita taivaan valoja takaisin entisille
paikoillensa; mutta hän on kuitenkin Pohjolaisissa nostanut niin suuren
pelästyksen, että Louhi lentää tiedustamaan, mitä uusia vaarallisia
hankkeita vielä mahtanee olla tekeillä Kalevalan urhoilla, ja että hän
sitten paljaasta uhkauksesta säikähtyneenä päästää vankinsa jälleen
ulos maailmalle, niin että Wäinämöinen saattoi laulaa päivä-kullalle
tuon tunnetun ihanan tervehdyksensä.[113]