Olen verrannut Kalevalan runoston jaloon, korkealle ja laajalle
haarauneesen tammi-puuhun. Onko tämä vertaus ainoasti paljas
runollinen korukuva, vai onko siinä samassa myös jotain todellisempaa,
Kalevala-runoston itse luonnetta osoittavaa? Onko, toisin sanoen, vanha
kansanrunoelmamme yhtenäinen, elimellinen, elävä kokonaisuus, vai
ainoasti ryhmä erinäisiä runoja, ilman muuta yhdistys-sidettä
keskenänsä, paitsi sitä, että ne ovat yhteisellä nimellä kootut yhteen
kirjaan? Tämä kysymys on meille erittäin tärkeä, sillä vastauksesta
riippuu suuressa määrässä Kalevalan arvo runollisena teoksena ja meidän
kunniamme siitä. Epillisiä eli kertoma-runoelmia on näet sangen
monellakin kansalla, mutta juuri harvalla on ollut kykyä kehittämään ja
muodostamaan suurta, yhtenäistä eposta.
Saksalainen _Steinthal_,[1] joka syvimmältä on tutkinut kertovaisen
kansanrunouden luonnetta, jakaa siihen kuuluvat teokset kolmeen
eriluokkaan: _erinäisiin, liitännäisiin_ sekä _yhtenäisiin_ epoksiin.
Erinäisissä laulaa jokainen runo jonkun erityisen sankarityön tai
jumalaistarun, ilman mitään yhteyttä samassa kansassa muuten
syntyneitten samallaisten runoin kanssa. Tähän laatuun kuuluvat esim.
Serbialaisten kauniit laulut taisteluista perintövihollistaan
Turkkilaista vastaan, useimmat venäläiset runot Kiev'in ja Novgorodin
urhoollisista sankareista, Skotlannin Gaelein synkät valitukset
kadonneesta onnen-ajasta, sekä Skandinavien jylhänjalot jumalaistarut
Eddassa. Tässä viimeksimainitussa on kuitenkin jo jonkinlainen
yhteensulaumisen alku huomattavissa. Vaikka joka runo on aivan erinänsä
itsekseen, häämöittää kuitenkin yksi yhteinen ajatus niiden kaikkien
pohjalta; tämä peri-ajatus on suuri maailman draama: jumalain ja
maailman synty, jumalain teot ja syyt, sekä viimein jumalia ja tätä
maailmaa kohtaava hävitys. Liitännäisissä epoksissa ovat runot myöskin
vielä ilman sisällistä yhteyttä keskenänsä, mutta ne kuvaavat kuitenkin
kaikki yhden ja saman kuuluisan sankarin töitä ja toimia ulkonaisessa
luonnonjärjestyksessä, syntymästä kuoloon asti. Etevimmiksi siinä
lajissa ovat mainittavat Espanjalaisten romansit Cid'istä, niinkuin
myös ne venäläiset laulut, jotka vanhan Ilja Muromilaisen elämäkerran
esiintuovat. -- Mutta ylimmällä kertomarunouden kehityskannalla ovat
vasta ne runoelmat, joilla ei ole ainoasti jonkun yhteisen uroon nimi
tai joku silloin tällöin hämärästi esiinkajastava peri-ajatus
höllänä yhdistys-siteenä, vaan joissa yksi päätapaus, monellaisten
syrjäseikkain ja sivutapausten yhteisenä ytimenä, edistyy asian luonnon
kautta määrätystä alusta samaten määrättyyn loppuun saakka, kiinnittäen
kaikki sivutapaukset keskuspisteesensä, ja joissa sen lisäksi runoelman
eri-osat yhä viittailevat toisiinsa, muistutellen tästä yhteydestään.
Erinäiset kertomarunot, vertauskuvaa käyttääksemme, ovat niinkuin
sikinsokin ympäriviskattuja ja hajoitettuja langanpäitä; liitännäisissä
ovat nämät langat järjestetyt ja yhteisellä siteellä kootut
yhdeksi kimpuksi; mutta yhtenäisessä epos-runoelmassa on niistä
kudottu täydellinen kangas, missä päätapaus on läpikäyvänä loimena,
syrjätapaukset taas vaihettelevana, kirjavana kuteena. Tämmöisiä
täydellisiä kertomarunoja ovat etupäässä Kreikkalaisten Iliadi ja
Odysseia, ynnä sitten vielä Saksalaisten Niebelungen-runo (osaksi jo
vanhimmassa, Eddan kautta säilyneessä muodossansa) sekä Ranskalaisten
laulu Rolandista.
Mihinkä noista kolmesta luokasta meidän sankarirunoelmamme olisi
luettava, siitä ovat oppineitten mielet olleet ja ovat nytkin vielä
aivan erillänsä. Castrén[2] arveli sangen vaikeaksi keksiä mitään
yhteistä aatetta, joka Kalevalan eriosat yhdistäisi taiteelliseksi
kokonaisuudeksi. Erittäin sanoi hän tämän tuomion koskevan uutta, niin
suuresti enentynyttä laitosta. Ainoasti kosiorunot, nekin vaan
»kentiesi», olivat hänen mielestänsä kuuluvat yhteen Kalevalan
pää-osan, Sampo-runoin kanssa. Mieluimmin tahtoi hän kuitenkin nekin
vielä erottaa erinäiseksi jaksoksi. Kolmanneksi runostoksi pani hän
sitten laulut Kullervosta, neljänneksi ne, jotka Joukahaisesta ja hänen
sisarestaan kertovat, viidenneksi luomistarut. Vielä pitemmälle menee
vapaaherra v. Tettau,[3] eräs saksalainen tutkija, sillä hän silpoo
Kalevala-parkaamme yhtä julmasti kuin Tuonen-poika Lemminkäistä,
paloittaen sen kahdeksitoista kappaleeksi. -- Toiselta puolen taas on
Lönnrot, kansanrunoutemme paras tuntija ja epillisten laulujemme
mestarillinen kokoonluoja, puolustanut Kalevalan yhteyttä, sen
läpikäyväksi periajatukseksi osoittaen kertomuksen siitä, »kuinka
Kalevala vähitellen vaurastui Pohjolan vertaiseksi ja viimein pääsi
voitolle».[4] Tarkemmin syillä ja esimerkeillä varustettuna sekä
estetikan tieteellisiin perusteisin nojaumalla on sama mielipide sitten
esitetty R. Tengström'in kirjoituksessa: Kalevala.[5] Viimein on
nykyään professori Steinthal[6] asettanut Kalevalan yllämainittuin
valittuin runoteosten rinnalle kertomarunouden ylimmäiseen luokkaan, ja
täällä Suomessa lehtori Godenhjelm[7] otaksunut Wäinämöisen työt Suomen
kansan hyväksi epoksemme koossapitäväksi ytimeksi. -- Paitsi näitä
perinvastakkain seisovia mielipiteitä on myös joskus ilmaantunut
vähemmin jyrkkiä, välittäviä. V. 1841 pidetyissä luennoissansa[8]
Castrénkin lausui yllämainitusta hiukan eroavan käsityksen asiasta. Hän
piti tosin siinäkin kiinni siitä, että muka Kalevalassa ei ole
läpikäyvää yhteyttä, vaan myönsi kuitenkin, erirunoin »osaksi kutouneen
toisihinsa, joka seikka niiden nykyiseen (kokoonpantuun) muotoon antaa
syytä». Juuri saman ajatuksen on niin-ikään nykyänsä N. af Ursin tuonut
esiin, osoittaen tätä yhteenkutoumista monilla esimerkeillä itse
runoelmasta.[9]
Minkälainen käsitys asiasta sitten on niillä, joiden kautta vanha
sankarirunoelmamme on säilynyt, kulkien polvikunnasta polvikuntaan
pyhänä perintönä? Mitä tietävät, mitä sanovat Kalevalan laulajat itse
yhteydestä näissä runoissansa? Hyvin merkillisen todistuksen siinä
suhteessa olemme saaneet Vironmaalta. Siellä ovat epilliset runot
ylimalkaan pahasti kuluneet, katkeuneet, niin ettei niissä itsessään
suinkaan näe paljon yhteyden merkkiä, mutta yhtähyvin Pinkovan läänin
kreikan-uskoiset Virolaiset aina vakuuttavat, että kaikki heidän
laulamansa katkelmat ovat yhden »vanhan, sangen pitkän laulun sanoja»
(vana, väga pika laulu sonad).[10] Meidän Kalevalaamme tämä vakuutus
kuitenkin ainoasti tavallansa koskee, sillä joskin suuri osa
virolaisista epillisistä runoista, niinkuin vasta saamme nähdä, onkin
yhtä luuta ja lihaa meidän runojemme kanssa, niin ovat ne yhtähyvin
sittemmin liittyneet siellä uusiin, meille vieraisin yhdistyksiin, ja
Pihkovalaisten lausunto siis tarkoittanee tätä myöhemmin syntynyttä
yhteyttä. Suomalaisista runoista taas ei näy kukaan keräilijä kuulleen
samallaista nimenomaista, yleistä todistusta laulajien suusta;
kumminkaan ei semmoista ole muistoon pantu. Päinvastoin näkyy se seikka
puhuvan Kalevalan paloittajien puolesta, että »paraimmiltakaan
laulajoilta ei saada kovin monta runoa yhteen jaksoon».[11] Useimmiten
lauletaan runot yksitellen taikka ainoasti pari, kolme yhdessä, silloin
tavallisesti paljoa lyhyemmässä, paljoa laihemmassa muodossa, kuin
meille painettuna tutussa. Mutta sitä vastaan taas »on sangen harvoja
runoja, joita ei yksi ja toinen laulaja laulaisi jossakin yhteydessä
yhden tai useampain toisten kanssa»,[12] jossa seikassa toki luulisi
ilmaantuvan edes jotain hämärää tuntoa, vaikkei selvää tietoa, runojen
olemisesta yhden kokonaisuuden jäseninä. Ja yhden tai toisen runon
yhteenkuulumisesta suurempain jaksoin kanssa antavat laulajatkin
vakuutuksen suorilla sanoilla. Merkillistä kyllä koskevat nämät
vakuutukset juuri niitä opettavaisia tai lyyrillisiä runoja, häävirsiä
ja loitsulukuja, jotka näyttäisivät enimmin irtonaisilta
kokonaisuudessa. Puheena-olevat runot jätetään näet tavallisesti
kerääjälle laulamatta, mutta, niiden kohdalle tultuansa, lisäävät
laulajat välistä viittauksen: »siitä se lähtee tavallista raudanluvun
jälkeä», taikka: »siitä tulee häävirret laulettavaksi, jotka te saatte
naisilta».[13]
Ristiriitaiset, niinkuin oppineitten, ovat siis laulajainkin
todistukset Kalevalan runojen yhtenäisyydestä. Suurempaan selvyyteen ja
varmuuteen päästäksemme ei ole niin muodoin meillä mitään muuta keinoa
jäljellä, kuin uudestaan tarkastaa niitä perus-sääntöjä, jotka tiede on
havainnut kaikissa kertomarunoelmissa yhteisiksi, ja niiden valossa,
tutkia, mitä Kalevala-runosto lukumme alussa esiintuotuun kysymykseen
itse vastaa.
Kertomarunoelmassakin, sanoo Vischer,[14] aikamme etevin kaunotieteen
tutkija, pitää olla yksi täydellinen teko keskuksena; mutta tämä teko
on, _kertoma-runon_ luonteen vaatimuksesta, _tapahtunut teko_, siis
esitettävä olevaisen maailman osana kaikkein edelläkäyväin syittensä ja
jälkeentulevaisten seuraustensa yhteydessä. Samasta perus-säännöstä
johtuu vielä, että tuon teon tekijä, runoelman sankari, myöskin on
välttämättömästi esitettävä jäsenenä maailmankokonaisuudessa: siitä
syystä ei saa kuvata häntä yksinään seisovaksi, vaan keskellä koko
joukkoa vähempiä sankareita. Tästä henkilöin paljoudesta seuraa taas
luonnollisesti sivupyrintöjen ja tekojen monellaisuus. Henkilöin ja
heidän tekojensa ohessa sisältää olevaisuus paitsi sitä suuren
hengettömäin muotojen paljouden: pukuja, aseita, asumuksia y.m., jotka
myös samassa tunkeuvat esiin; viimein vielä vaatii luontokin, niin
elävä kuin elotonkin, itsellensä sijaa sekä huomiota. Täten kuuluu
kertomarunon luonteesen, että se leviää laveaksi, täydelliseksi
kuvaelmaksi kokonaisen kansan, kokonaisen aikakauden elämästä kaikissa
sen kirjavissa ilmauksissa. Omituista tälle runouden lajille on siis,
että se syrjäseikoissakin viivähtelee, että se suopi verrallisen
itsenäisyyden eri-osille, ja että se sallii välikertomusten laveutua
jokseenkin laajoiksi. Syrjäseikkoihin poikkeeminen ei ole epoksissa
oikeutettu ainoasti niissä tilaisuuksissa, jolloin ne päätoimintaa
jollakin lailla edistävät, vaan myöskin silloin, jos ne tuon
tarkoitetun kokonaiskuvan kansan elämästä täydentävät jollakin
piirteellä, joka muuten jäisi ilmitulematta. Draamassa on toiminnan
astuminen, oikealle tai vasemmalle poikkeematta, suoraa viivaa pitkin;
kertomarunoelmassa se leviää valtavana tulvana avaran tasangon ylitse.
Yhteys tässä kirjavassa moninaisuudessa pidetään ainoasti sillä keinoin
voimassa, että pääkuvaelmat vedetään näyttämön edustaan, niin että
näkyvät selvempinä, suurempina; syrjäseikat sitä vastaan lykätään
taemmaksi, hämärämpään valoon. Sen lisäksi tulee päätapauksen,
määrätyllä alullansa, keskellänsä ja lopullansa, sulkea syrjätapaukset
ikäänkuin yhteisiin kuvanpuitteisin.
Onkos Kalevalassa, niin kysymme nyt, semmoista päätapausta, jonka voipi
sanoa koko runoelman keskukseksi ja joka luonnollisesti vetää
syrjätapaukset laajaan piirihinsä? Onpa kyllä -- semmoinenhan on
silminnähtävästi _Sammon synnyttäminen ja saattaminen Suomen kansan
omaisuudeksi. Alkuna_ tämän tapauksen kehinnässä on Kalevalaisten
pyrintö saada Pohjolan kaunis impi puolisokseen, joka pyrintö viimein
yhdelle heistä onnistuukin, mutta ainoasti sillä kalliilla hinnalla,
että täytyy sepittää tuo ijän-ikuinen onnen tuoja Pohjan kansaa varten.
Tämä vaihtokauppa on tosin aivan vapaaehtoisesti tehty; molemmat puolet
näkyvät olevan tyytyväiset osahansa, ja suloinen sovinto vallitsee
Kalevalan sekä Pohjolan välillä. Mutta tämä kaikki on vaan näennäistä;
se on korea kukkas-kuori tulivuoren päällä. Niin pian kun Ilmarin
kaunis emäntä on kuollut, niin onkin samassa tuo ohukainen, silmiä
kääntäväinen kuori sulanut, ja sen alla piillyt molemminpuolinen
salaviha leimahtaapi esiin. Vaikkei Ilmarinen olekaan millään lailla
syypää vaimonsa kuolemaan, soimaa häntä Pohjolan emäntä kuitenkin kohta
tylyimmillä sanoilla tyttärensä surmaajaksi, eikä tahdo enään antaa
hänelle toista tytärtänsä. Ilmarinen puolestaan kohta ryhtyy julkiseen
väkivaltaan, ilmeiseen vihollisen-työhön ja ryöstää pois Pohjolan
toisen immen. Mutta siinä teossa ei ilmau vielä kaikki, mitä sillä
hetkellä kuohuu hänen sydämensä pohjassa. Hylätyn kosijan vimman alla
piilee vielä toinenkin, luultavasti siinä jo kauan salaa kyteväinen
tunne -- kateus Pohjolan rikkaudesta ja voimasta. Kotiin tulleen
vastaan-ottaa Wäinämöinen kahdella kysymyksellä: miksi veli on niin
synkällä mielellä, Pohjolasta tullessansa, ja miten Pohjola elävi?
Silloin syöksee Ilmarisen mieltä painava tunne ilmi hillitsemättömällä
voimalla tuossa katkerassa vastauksessa:
Mi on Pohjolan eleä,
Kun on Sampo Pohjolassa!
Siin' on kyntö, siinä kylvö,
Siinä kasvu kaikellainen,
Siinäpä ikuinen onni!
Tässä olemme nyt saapuneet päätapauksen _keskustaan_, käännekohtaan,
joka määrää toiminnan koko kulun tästä lähtien; sillä välittömänä
seurauksena tuosta veljesten puheesta keskenänsä on päätös lähteä
Sammon ryöstöön. _Loppuna_ on sitten Sammon vieminen Pohjolasta ja
kumminkin osittainen tuonti Kalevalan asunnoille, sekä sen kautta
alkaneen vaurastuksen ja onnen suojaaminen Louhen koston-hankkeilta.
Eposrunoelman yhtenäisyys vaatii, niinkuin näimme, yhtä, suurta,
täydellistä päätekoa; mutta tämä teko taas välttämättömästi vaatii
suurta, kuuluisaa tekijäänsä. Senvuoksi ovatkin kaikki suuret
kertomarunoelmat oikeastaan _sankari-runoelmia_. Useimmissa
(Odysseiassa, Rolandin laulussa) on jo kansan aisti osoittanut sen itse
niiden nimellä; mutta sama on myös kaikkein muitten epoksien laita,
vaikkei nimi sitä heti paikalla ilmoita. Iliadi sopivammin olisi
Achilleiaksi sanottava; sillä se on vaan välillisesti kuvaelma Troijan
sodasta yleensä, mutta etupäässä Achilleen vimman aikaansaamista
turmioista, ensin omille kansalaisille, sitten Troijan asukkaille.
Samaten on Niebelungenlied'issä Siegfried päätoimintaa kannattavana
henkilönä, ensin elävänä sankarina, sitten kuoltuansa kostoa huutavana
haamuna. Niin-ikään on myös Kalevalan nimi tosin tavallansa oikeutettu,
koska tämä runoelma samassa on kuvaus Kalevan kansan elämän ja
maailmankatsannon kokonaisuudesta; mutta, suuremmalla syyllä vielä
olisi sille nimi »Wäinämöinen» voinut tulla, sillä tämän mahtavan
laulu- ja loitsumestarin työt ja toimet ovat kuitenkin siinä pääaineena
ja hänen kauttaan onnistunut Sammon ryöstö kaiken toiminnan ytimenä.
Tämä Wäinämöisen suhde päätapaukseen selittää meille luonnollisella
tavalla monen sivutapauksen lisäänliittymisen. Pintapuolisesti katsoen
voisi esim. näyttää tarpeettomalta, että runotar saattaa tuon
kunnian-arvoisen vanhuksen kosintansa kautta hiukan pilkan-alaiseksi.
Olisihan Ilmarinen ilman sitäkin voinut suoraan mennä Pohjolan tuville,
takoa Sammon ja tuoda Louhen kuuluisan kaunottaren kotihinsa. Vielä
tarpeettomammalta runoelman kokonaisuudelle näyttää Wäinämöisen yritys
saada Joukahaisen sisar omaksensa. Vaan kuitenkin on näillä molemmilla
sivutapauksilla syvä ja tärkeä tarkoituksensa. Wäinämöinen oli luotu
suurta kansallista työtä varten; mutta semmoiseen työhön hän oli
ainoasti silloin kykenevä, jos hän jakamatta pyhitti siihen kaiken
voimansa, koko henkensä. Kypsyäksensä tähän tehtävään, piti hänen nähdä
yksityisonnen etsimisen käyvän turhaksi, piti hänen vastoinkäymisen
koulussa oppia luopumaan kaikesta itsekkäisyydestä. Sitten vasta oli
hän mahdollinen tulemaan onnentuottajaksi sadoille polvikunnille. --
Samallainen valmistavainen tarkoitus on myös luomis-runoilla. Se uros,
jonka tuli saada niin suuri, vaikea työ tehdyksi, jonka tuli ihmisiä
syövästä, urohia upottavasta, mahtavasta Pohjolasta ryöstää sen
kallehin aarre, ei voinut olla tavallinen kuoleman-alainen, hänen piti
olla, jos ei jumala, niin kumminkin jumalallista sukuperää. Mutta
epillisen runouden luonne vaati, ettei tuo synty tulisi vaan sivumennen
mainituksi parilla sanalla, vaan esitetyksi monihaaraisella
kertomuksella, ja tämän kuvauksen samassa myös piti täydentää
kokonaiskuvaa Kalevan kansan maailmankatsannosta. Tämä tarve synnytti
ensimmäisen luomis-runon. Siihen sitten toinenkin liittyy aivan
likeisesti; sillä se näyttää meille kuinka tuo jumalista lähtenyt
sankari myös kohta, vaikka kyllä vielä nuoruuden heikommin voimin,
ottaa osaa tämän korkean sukuperän vertaisiin töihin, maan
kaunistamiseen ja valmistamiseen ihmis-asunnoille sopivaksi. Nämät
ainoasti sankarin luonnetta ja olentoa kuvaavat tapaukset käyvät tosin
päätapauksen ensimmäisenkin alun edellä; ne näkyvät siis olevan
ulkopuolella noita yhteisiä kuvanpuitteita, joiden pitäisi sulkea
kaikki sivuseikat sisällensä. Mutta ei ole tuommoinen valmistavainen
johdatus toisissakaan kertomarunoelmissa aivan outo. Iliadi ja Odysseia
tosin saattavat meidät kohta _in medias res_, keskelle niitä oloja,
joissa päätapaus on määrätty liikkuvaksi. Mutta Niebelungenlied'issä
sitä vastaan on myöskin yksi runo Siegfriedin synnystä ja kasvatuksesta
ennen kertomuksen varsinaista alkua. -- Samoin myös ei ole Kalevalan
loppuruno mikään asiaan kuulumaton joutava lisäke, vaikka tosin
päätapauksen päättymisen jälkeinen ja vaikka vasta myöhemmin
syntynyt. Epillinen runotar ei mielellään jyrkästi lopeta lauluansa
loppukohtauksen ratkaisevaan jyrähdykseen; se tahtoo sen jälkeen vielä
kerran kepeämmin »huoahtaa», ja jatkaa sentähden monesti vielä hiukan
varsinaisen lopunkin perästä. Tämmöisenä loppuhuoahduksena on esim.
Iliadissa kuvaus Patroklon komeista hautajaisista. Samoin myös
Wäinämöiseen, hänen suurten sankaritöittensä kautta, kiintynyt
mielihalu ei henno vielä luopua hänestä, vaikka hänen tehtävänsä
oikeastaan jo on lopussa. Se raottaa vielä silmänräpäykseksi vastaisen
ajan esirippua, ja utelee, mikä kohtalo on tuleva osaksi tuolle
mainiolle, niin rakkaaksi käyneelle sankarille.
Yhtä luonnollinen on toistenkin sivutapausten yhteys pää-jakson kanssa.
Taannoin, kun oli puhe Wäinämöisen kosimisesta Pohjolassa, saatettiin
ilmi se side, joka sen liittää Sampo-runoin jälkimmäiseen osaan. Mutta
löytyypä paitsi sitä vielä toinenkin syy tähän kosimiseen, joka jo
sitoo sen kiinteästi itse Sammon syntyrunoon. Kalevalan mahtavinkin,
taitavinkin uros turhaan pyytää Pohjan neittä puolisoksensa; sen kautta
runotar meille tahtoo näyttää, kuinka yleiseen rakastettu, kuinka
suuressa arvossa pidetty ja kuinka vaikea saada tuo neito oli; sen
kautta se tahtoo antaa meille täyden käsityksen, kuinka oli
mahdollista, että tämän neidon lunnaiksi suostuttiin antamaan vaikka
maailman kallein tavara, ainokainen lajiansa. Saman vaikutuksen
enentämiseksi täytyy vielä Lemminkäisenkin tulla kosijain joukon
lisäksi. Eipä ole hänkään, itse kaunis Kaukomieli, joka kaikin
paikoin pani naisten päät pyörälle, kyllin viehättävä, voidakseen ilman
tuota verratonta vastalahjaa saada Louhen kuuluisaa tytärtä omaksensa.
Näin on siis myöskin Lemminkäinen aivan alusta alkain päätapauksen
piiriin kiinnitetty. Hänen toinen Pohjolan-retkensä on taas toinen side
hänen ja Sampo-runojen välillä. Ylempänä on jo esitetty, kuinka
hetken-aikuinen sovinto Pohjolan ja Kalevalan välillä ainoasti oli
ulkokuorta, joka sitten molemmin puolin hyvin helposti rikottiin. Jos
en erehdy, on runotar tahtonut tuota salavihaa kuvata vielä
toisellakin, enemmän silmäänpistävällä tavalla, siinä käyttäen
välikappaleena Lemminkäistä. Hän on, jatkaakseni Pohjolan ja Kalevalan
silloisesta välistä jo käytettyä vertausta, se sininen savu, joka aina
tupruileepi lepäävänkin tulivuoren kidasta, varoittavaisena merkkinä
siitä, mitä sisässä liikkuu, vaikka lepytetty jättiläinen tosin nyt
hetkiseksi on antanut sitoa itsensä ruusu-kahleilla. Molemmat käynnit
Saaressa kyllä ei yhtä välittömästi kajoa Sampo-runoihin; mutta ne taas
ovat välttämättömät Lemminkäisen luonteen kuvaamiseksi, josta ilman
niitä puuttuisi sangen tärkeitä ja omituisia piirteitä. -- Mitä taas
Kullervo-jaksoon tulee, on mahdoton arvata, kuinka on voinut olla
silmänräpäyksenkään aikaa puhetta sen lohkaisemisesta erillensä. Onhan
ainakin se osa siitä, joka jo löytyy vanhassa Kalevalan laitoksessa
välttämättömän tarpeellinen päätoiminnalle. Kullervon surmatyö
Ilmarisen kodissa, sehän juuri on käännekohta, joka kerrassaan
puhkaisee Pohjolan ja Kalevalan todellista mieli-alaa peittävän kuoren.
Ilman tätä välitapausta ei olisi päätapauksen loppupuoli missään
yhteydessä alkupuolensa kanssa. Se olisi juuri samaa, kuin jos
Patroklon kuolon pyyhkisi pois Iliadista. Mutta Ilmarisen emännän
pahateko ei olisi häntä kohtaavan kauhean koston vertainen, jos emme
tietäisi tuon kiveen katkenneen veitsen surullista historiaa; ei myös
niin julma, väkivaltainen kostonhimo olisi aivan luonnollinen nuoren
pojan sydämessä, jos ei saman jakson toisten runoin kautta Kullervon
luonne kuvautuisi silmiemme eteen koko mahtavassa jylhyydessään.
Osoitettava olisi nyt viimein vielä hää-lauluin ja loitsulukuin sija ja
merkitys Kalevala-runostossa. Edelliset eivät millään lailla edistä
toiminnan kulkua, jälkimäiset sitä laveudellaan joskus tuntuvasti
estävät. Mutta kuitenkin on niilläkin tähdellinen, tuiki tarpeellinen
tehtävänsä. Toiset täydentävät kuvauksen Kalevan kansasta niin tärkeään
suhteesen kuin perhe-elämähän nähden; toiset taas, enemmän kuin mikään
muu runoelman osa, avaavat silmiemme eteen Suomalaisten muinaisen
ylimaailman. Hennoisikohan todella joku ylentarkka kriitikko suuremman
yhtenäisyyden hyväksi repiä pois häävirsien ihanat, suloisinta,
hienointa sydämenhellyyttä esiintuovat kotikuvat? Tahtoisiko hän
kaikkineen antaa pois loitsurunot, joissa kansamme jumalais-maailma
ilmautuu koko kirjavassa loistossansa -- tuo jumalais-maailma, jonka
oloa rinnakkain ihmis-maailman kanssa ja vaikutusta tähän jälkimmäiseen
Vischer katsoo niin välttämättömän tarpeelliseksi todellisessa
epoksessa ja jonka puutetta hän niin kipeästi kaipaa saksalaisessa
Niebelungenlied'issä? Rohkenisiko joku kriitikko kieltää sijaa noilta
jylhänjaloilta, syviltä synnyiltä, joissa Suomen kansa juuri on
ilmoittanut henkensä sisimmän salaisuuden, uskonsa sanan, hengen
kaikkivaltiaaseen voimaan?
Sisällistä yhtenäisyyttänsä on Kalevala paitsi sitä vielä monin paikoin
vahvistanut ulkonaisillakin siteillä, viittauksilla runosta runoon,
jotka selvästi osoittavat, että toista runoa sepitettäessä on samassa
ollut mielessä myöskin toinen, vaikka käsillä-olevasta aineesta
kaukaisempi. Näiden viittausten kautta ovat runot »kudotut toisiinsa»,
Castrén'in sanaa käyttääksemme; niiden kautta syntyy _se_ yhteys, jota
yksi ja toinen tutkija on väittänyt ainoaksi, Suomen kansan epoksessa
löytyväksi. Ottakaamme nyt tarkasteltaviksi muutamat näistä
viittauksista.
Tietotaistelussaan Joukahaisen kanssa muistuttaa Wäinämöinen nimenomaan
osallisuudestansa luomiseen;
»Omat on meret kyntämäni,
Kalahauat kaivamani,
Mäet mullermoittamani,
Kivet luomani kokohon.
Olin ma miesnä kolmantena
Ilman pieltä pistämässä,
Taivon kaarta kantamassa,
Taivoa tähittämässä.»[15]
Sittemmin, kun hän on menettänyt hevosensa Joukahaisen nuolen kautta ja
joutunut aaltojen ajeltavaksi, auttaa hänet kotka pois tästä vaikeasta
tilasta. Lintujen kuningas, niinkuin itse sanoo, tahtoi osoittaa
kiitollisuuttansa siitä, että Wäinämöinen, kaskea kaataissansa, oli
jättänyt yhden koivun
»Lintujen lepeämiksi,
Kokon ilman istuimiksi!»[16]
Näin ovat molemmat luomisrunot liitetyt niihin, jotka Joukahaisesta
kertovat. Näiden ja Aino-runoin välillä on taas Joukahaisen lupaus
selvänä yhdisteenä. Jälkimmäisen yllämainitun viittauksen kautta on
myös samassa silta rakennettu luomis-runojen ja sen kosiorunon välille,
jossa ensiksi tulee puhe Sammosta, sillä Pohjolaan oli Wäinämöinen
silloin ollut menossa, koska kotka hänet tapasi merestä. Lohdutus,
jonka Wäinämöinen Ainon kuolon jälkeen saapi äidiltänsä, sitoo
taas Aino-runot Sampo-runoin alkuun; sillä tämä lohdutus sisältää
sen kehoituksen, että hän menisi Pohjolaan toisen morsiamen
katsontahan.[17] Ensimmäisessä Sampo-runossa löytyy sitten tavallansa
vielä yksi viittaus luomis-taruun. Kun Pohjolan emäntä näet Ilmariselta
kysyy, osaisiko hän Sammon takoa, vastaa kuuluisa seppä siihen
ylpeästi:
»Saattanen Sammon takoa,
Kun olen taivoa takonut,
Ilman kantta kalkutellut!»[18]
Tämä hänen kerskauksensa ei kuitenkaan koske luomis-runoin nykyistä
muotoa, vaan jotakin jo kadonnutta vanhaa taruamme.
Lemminkäis-jakso taasen alkaa merkillisellä lauseella: »Aika on Ahtia
sanoa». Mitäs tämä lause tarkoittaisi, jos ei sitä, että nyt tulevat
runot eivät ole katsotut erinänsä olevaksi, itsenäiseksi jaksoksi,
vaan keskeyttävät suuremman kokonaisuuden, jossa ne sivutapauksina
ovat jäsenenä? Toisen merkillisen viittauksen tapaamme taas
Sammonryöstö-runossa. Kesken tappelua näet huutaa Louhi hänen päälleen
hyökkäävälle Lemminkäiselle:
»Oi sie lieto Lemminpoika!
Pettelit oman emosi:
Sanoit et käyväsi sotoa
Kuunna kymmennä kesänä
Kullankana tarpehella,
Hopeankana halulla.»[19]
Tämä nuhde viittaa siihen ehtoon, jonka Lemminkäisen äiti pani
pojallensa, ennen kuin hänelle Pohjolan isännän surman jälkeen neuvoi
turvapaikkaa; näin muodoin näkyy, että toinen käynti Saaressa ei ole
erinäinen katkelma.
Mutta me voimmekin nyt jo keskeyttää näiden viittausten luettelemisen;
sillä ei ollutkaan mitään täydellisyyttä tarkoitettu, oli vaan tahdottu
osoittaa itse runoelmassa ilmitulevaa tietoa erinäisemmiltäkin
näyttäväin runoin kuulumisesta yhteen jaksoon Sampo-runon kanssa. Tässä
esiin tuodut seikat lienevät riittäväisenä todisteena siitä, että
Kalevala on yhtenäinen runoelma, jonka kaikkien sivutapauksien läpi
käypi yhden, niiden keskuskohtana olevan päätapauksen ajatus.
Yhtähyvin on meidän myöntäminen, että suunnitelman toimeenpano
sankarirunoelmassamme on monin paikoin puutteellinen, niin että tämä
yhtenäisyys ei aina astu silmiemme eteen täydellä selvyydellä. Täten
Kalevala todellakin antaa jonkunlaista syytä niille, jotka siltä
kieltävät läpikäyvän aatteen, koossa-pitävän yhteyden. Nämä puutteet
toimeenpanossa ovat kolmea laatua: _ristiriitaisuudet, samojen asiain
kertominen pari kertaa_ ja viimein _osien liika paisuminen
kokonaisuuden suhteen_.
_Ristiriitaisuuksista_ ovat useammat sangen tuntuvia ja haitallisia.
Ensimmäisessä runossa esim. on Wäinämöisen äiti Ilman impi,
jumalallinen olento ja siis arvattavasti kuolematon; yhtähyvin saa
Wäinämöinen Ainon kuolon jälkeen, 5:ssä runossa, lohdutuksen haudassa
lepäävältä äidiltänsä; ja 47:ssä runossa taas tulee hänelle Ilman impi
vastaan ja antaa hyviä neuvoja, mutta silloin ei mistään näy heidän
sukulais-suhteensa, eipä edes minkäänlainen tuttavuus heidän
välillänsä. Vielä pahempi lapsus calami ilmautuu Kullervo-runoissa.
Untamon väki surmaa kaiken Kalervon kansan, paitsi yhden neidon, joka
sitten synnyttää Kullervon. Kuitenkin tapaa sittemmin Kullervo myös
isänsäkin elossa ja hyvässä terveydessä. Täten olisi oikeastaan pääsyy
aiottuun kostoretkeen Untamoa vastaan poistettu; mutta yhtähyvin lähtee
Kullervo sotaan ja rankaisee Untamon väkeä surmasta, joka ei ole
tapahtunut.
Sangen tiheässä on myös niitä paikkoja, joissa sama tapahtuma on
kerrottu toistamiseen, ainoasti hiukan vaihtelevassa muodossa. Jonkun
semmoisen on kokoonpanija poistanut, esim. kuvauksen Wäinämöisen
toisesta retkestä Tuonelaan, silloin kun häneltä, häistä palatessa,
reki meni rikki ja hän tämän korjaamista varten kävi sieltä oraa
noutamassa.[20] Mutta on samallaisia seikkoja kuitenkin vielä
painetussakin Kalevalassa yltäkyllin jäljellä. Niinpä ovat esim.
Lemminkäisen molemmat käynnit Saaressa nähtävästi vaan toisintoja
samasta runosta. Kullervon uhkatyöt, joissa hän kaikki pilaa, tulevat
esiin kahdessa paikassa, ensin Untamon palveluksessa, sitten isän
kodissa. Tarpeettomasti on Wäinämöisen kanteleen soitto ja sen vaikutus
kerrottu kahdessa runossa, jotka helposti olisi voinut sulattaa yhteen
yhdeksi. Lemminkäisen uinti meressä Saaresta paetessa ja pääsö
rantataloon, josta hänelle annetaan kulkuneuvot kotiin,[21]
silminnähtävästi matkii Wäinämöisen ensimmäistä käyntiä Pohjolassa.
Koivun jättäminen kotkan istuimeksi on samassa runossakin taas
uudelleen kerrottu, sillä pienellä vaihdoksella, että se nyt tehdään
käen hyväksi.[22] Näiden lisäksi voisi vielä tuoda esiin monta
toistamista, joissa, vaikka ne nähtävästi ovat alkuansa yhden runon
vaihdoksia, aine kuitenkin jo on muodostunut erilaisemmalla,
itsenäisemmällä tavalla. Tämmöinen on esim. kertomus siitä, kuinka
aurinko, Lemminkäisen äidin käskystä, nukutti Tuonen väen, niin ettei
tämä voinut vartioida surmatun sankarin ruumista,[23] sillä melkein
aivan samalla tavalla menettelee Wäinämöinenkin Pohjolassa, silloin kun
tahtoo Sammon ryöstää.[24] Likeistä sukua niinikään ovat toisella
kerralla Sammon, toisella auringon ja kuun sulkeminen Pohjolan
vaskivuoreen.[25] Nämä jälkimmäiseen laatuun kuuluvat yhtäläisyydet
eivät tosin enää loukkaa kaunotieteellistä aistia; ne ovat päinvastoin
rikastuttaneet ja laajentaneet alkuperäistä runoelmaa. Mutta yhtähyvin
ovat nekin silminnähtävä todistus, että suunnitelma ei aina ole kaikin
paikoin johdonmukaisesti toimeen pantu.
Haitallisin kaikesta runolliselle nautinnolle ja siis vaarallisin
Kalevalan arvolle taideteoksena on kuitenkin osien liikanainen laveus.
Tosin sallii kertomarunouden luonne, niinkuin näimme, osille sangen
suuren vallan itsenäisesti versoa; mutta se sallii sen kuitenkin
ainoasti jonkunlaisen suhteellisuuden ehdolla. Sivutapausten tulee
kuitenkin aina muistaa sijansa ja arvonsa, olla päätapaukseen verraten
vähemmin laveita. Jos syrjäseikat ottavat niin suunnattomasti
rehoitellakseen, että oksillansa peittävät itse pääseikan vähemmin
näkyväksi, niin on kohdallisuuden sääntö, yksi kauneuden laeista,
tuntuvasti rikottu. Tätä mielessä pitäen, ei voi kieltää, että
Kalevalan suunnitelman toimeenpano sekä kokonaisuudessaan että myös
useammissa osissaan antaa sangen suurtakin syytä moitteesen.
Päätapauksen alku- ja keskiosa valmistavin sivutapauksineen eivät näet
ole oikein taiteellisessa suhteessa loppu-osansa, koko teoksen
tärkeimmän keskipisteen kanssa. Edelliset täyttävät koko 40 runoa, vaan
Sampo-retki ynnä sen jälkeinen lopputaistelu on saanut ainoasti
kymmenen osaksensa.[26] Sama kummallinen suhde taas ilmautuu myös itse
tässä jälkimmäisessä osassa. Pohjolan retken valmistuksiin ja matkan
vaiheisin on pantu kolme runoa, Sammon ryöstöön ja meritappeluun ei
mene muuta kuin kaksi. Kullervo-runoissa, jos emme jotakuta
ristiriitaisuutta lukuun ota, on ylimalkaan suunnitelma taiteellisesti
toimeen pantu; mutta siinäkin näemme kuitenkin yhtä sivutapausta
kuvaavassa 36:sa runossa, kuinka Kullervon valmistukset kostoretkeen
Untamoa vastaan, sotalaulut, hyvästijätöt sekä viimeiset käskyt
kerrotaan 242:ssa värssyssä; itse tuo koko runojakson alusta yhä
ennustettu ja näin perinpohjin varustettu sota sitä vastaan suoritetaan
8:lla, sanoo kahdeksalla värssyllä.[27] Hyvin oudon vaikutuksen
tekee tämä kertomisen tapa; me näemme puuhattavan, pauhattavan,
valmistettavan, varustettavan täydellä innolla ja voimalla; odotus tätä
nähdessä jännittyy kireimmilleen; mutta kun viimein vihdoin tuohon
kauan hankittuun suureen työhön päästään, on koko voima jo hankkeisin
uupunut, into laimistunut, ja meitä syötetään parilla laihalla sanalla!
Vielä oudommalta tuntuu, jos, niinkuin Kalevalassa joskus tapahtuu,
noilla suurilla puuhilla valmistettu pääteko ei olekaan mikään
todellinen, suuri sankarityö, niinkuin se toki oli yllä esiintuoduissa
esimerkeissä, vaan aivan tavallinen, arkipäiväinen askare. Oikeinpa
nauruksi esim. käypi, kun näemme Wäinämöisen ensin ruumiinsa kaikella
voimalla kolkuttavan kirvestä, niin hirmuisella innolla, ettei hän
huomaa, iskeekö puuhun vaiko lihaan; kun näemme hänen sitten samoin
ponnistavan parasta hengenmahtiansa, hakien lisä-apua Tuonelan tuvilta
ja Manalan majoilta, sanalla sanoen panevan maan ja taivaan liikkeelle
koko kolmea pitkää runoa myöten ja vähän neljättäkin päälliseksi
(haavanparannus-runo siihen luettuna); luulisipa vähintään uuden
maailmanrakennuksen nyt olevan tekeillä, vaan viimein syntyy kaikesta
siitä puuhasta -- _ridiculus mus!_ -- tavallinen vene! -- Tietysti ei
näin ole laita kaikissa Kalevalan osissa, ei edes useimmissa; mutta
yhtähyvin on tämä epäsuhteellisuus liian usein tavattava ja sangen
arveluttava vika epillisessä runoudessamme, sitä haitallisempi, koska
se myös on koko runoelman yhteisessä suunnitelmassa tehnyt tuhojansa.
Muutamat tässä huomautetuista puutteista ovat yhteiset ja
luonnon-omaiset kaikissa kertovissa kansanrunoelmissa; ne ovat
välttämätön seuraus näiden syntymis- ja leviämis-tavasta.
_Interdum dormitat ipse Homeros!_ oli jo muinais-ajalla yleisenä
lauseena. Hänenkin nimellänsä meille säilyneitten jaloin
runoelmain suunnitelmassa ovat nyky-ajan tutkijat keksineet
ristiriitaisuuksia;[28] vertauksissa näemme niin-ikään joskus samoja
kuvia käytettynä aina kymmeneenkin kertaan. Kuinka voisikaan käydä
toisin lauluissa, jotka vuosisatoja kulkevat polvesta polveen ainoasti
suullisena perintönä ja jotka sen lisäksi ovat levinneet äärettömille
aloille, niinkuin esim. Kalevalaa vieläkin lauletaan Riian lahdesta
aina Pohjoispiiriin saakka. Yksi seikka kehkiää laveammaksi täällä,
toinen tuolla, paikallisten olojen vaikutuksesta; joku taru voi
kokonaan haihtua muistosta, toinen sekaantuu sille alkuansa outoon
yhteyteen. Paikoittain unohtuu päätapauskin ja joku muu runoelman
osa tulee uudeksi keskukseksi, jonka ympärille suuri osa hajonneen
vanhan kokonaisuuden pilstareita liittyy yhteen. Kuinka paljon
tilaisuutta on siinä sattumuksen vehkeisin; onpa viimein silloinkin,
kun semmoista kansanrunoelmaa ruvetaan keräilemään ja muistoon
kirjoittamaan, satunnaista, mitkä sen muodostukset tulevat keräilijän
ja kokoonsovittajan käsiin. Vaikka kuinka tarkasti kaikki paikat hakisi
läpi, on aina mahdollista, että joku arvollinen, kenties kaunein
toisinto jostain runoelman osasta ijäksi jääpi piiloon saloin kätköön
ja unhotuksen peiton alle. Voihan yksin sekin seikka jo vaikuttaa
sangen paljon, kerätäänkö semmoinen runoelma jotakuta miespolvea ennen
tai myöhemmin. Kuinka paljoa laihemmat, vaikka tosin saman-aineiset,
ovat 1870-luvun alussa kokoonsaadut toisinnot, kuin ne, jotka Lönnrot
ja hänen apumiehensä toivat mukaansa samoilta seuduilta, parailta
runopaikoilta Venäjän Karjalassa. Asian näin ollen tulisi pikemmin
ihmetellä tuossa kirjavuudessa vaikuttavaa yhteydenhengen voimaa, joka
kuitenkin siihen määrään pää-asiallisesti kykenee pitämään kaikki
koossa.
Mutta kolmanteen ja pahimpaan vikaansa nähden ei Kalevala voi edes
vetää puolustuksekseen muiden kansassa syntyneitten täydellisten
sankarirunoelmain tapaa. Niin hyvin Iliadissa ja Odysseiassa kuin myös
Niebelungenlied'issä on taiteellista suhteellisuutta verrattomasti
paremmin pidetty silmällä. Osaksi tosin siihen lienee se seikka
luonnollisena selityksenä, että mainitusta runoelmasta jälkimmäinen
tiettävästi,[29] edelliset nähtävästi ovat olleet yhden viimeistävän
vaikutuksen alaisina. Meidän Kalevalassamme sitä vastaan ovat
kansanrunot ainoastaan kokoonpanijan kädellä kokoonsovitetut, eivät
runoilijan hengellä yhteensulatetut. Eipä myös, se tulee vielä lisäksi
pitää mielessä, ollut runollinen tarkoitus tuossa kokoonsovituksessa
ainoana eikä edes ylinnä silmämääränä. »_Hyvin muistaen, että ne
tulevat olemaan vanhimpana omituisena jälkimuistona Suomen kansalle ja
kielelle_, kunnes niitä maailmassa löytyy, on niitä kaikella
mahdollisella huolella ja ahkeruudella pyydetty sovitella ja liittää
toinen toisiinsa niin hyvästi, kuin vaan on osattu, ja _ko'ota niihin
kaikki, mitä runot sen-aikuisesta elämästä, tavoista ja vaiheista ovat
tiedoksi säilyttäneet_».[30] Näillä sanoilla kuvaa Lönnrot työtänsä
Kalevalan kokoonsommituksessa; siinä on _kansatieteellinen_ tarkoitus
ollut ylimpänä silmämääränä. Tämä seikka, joka toiselta puolen on
Kalevalan suurin ansio, on toiselta puolen taas joskus ollut
sankarirunoelmamme taiteellisuudelle haitallinen, niin että yhtä ja
toista on pantu sekaan, joka tarpeettomasti on enentänyt laveutta.
Yhtähyvin ei olisi osien epäsuhtaista laveutta sittenkään ollut
mahdollista saada luonnollisiin rajoihin, vaikka olisikin kokoonpanossa
noudatettu yksistään kauneuden vaatimusta. Tapauksen yhtenäistä kulkua
enimmin estävät lyyrilliset laulut ja loitsuluvut ovat, niinkuin yllä
jo sanottiin, enimmäksi osaksi sitä laatua, ettei niitä saattaisi
tukkunaan poistaa kokonaiskuvausta rikkomatta. Sama on myös monen
välitapauksen, esim. Kullervo-runoston laita, jota ei ilman
perinjuurista ja sen yksityistä kauneutta peräti hävittävää
uudestaan-valamista olisi voitu saada suhteellisempaan, lyhyempään
muotoon.
Pää-asiallisesti ei siis sivutapausten ylellinen laveus ole luettava
kokoonpanijan syyksi, vaan sillä on juurensa paljon syvemmällä, itse
kansanrunoelmamme omassa luonteessa. Ja jos perinpohjin tutkimme, niin
_ei olekaan Kalevalassa oikeastaan sivutapauksille suotu liian paljon
sijaa, vaan päätapauksen loppu-osa, keskuspiste koko runoelmassa, on
suhteellisesti liian niukasti kuvattu_. Mutta päätapauksen alkupuoli,
joka laveimmat välikertomukset sisältää, ja loppupuoli edustavat
erinäisiä kertomarunouden haaroja, edellinen idylliä, joka
yksityis-pyrinnöitä, koti- ja perhe-onnea, kansan elämää tavallisina
hetkinä kuvailee, jälkimmäinen sankarirunoelmaa, jonka aineena ovat
suuret, yhteiset kansalliset yritykset, loistavat juhlahetket kansan
historiassa. Kreikan runotar erotti nämät epoksen molemmat haarat
toisistansa ja muodosti kumpaisenkin erinäiseksi kuvaelmaksi,
Odysseiaksi ja Iliadiksi. Sama on myös tavallansa laita
Saksalaisten molemmissa suurissa kertomarunoelmissa, Gudrun'issa ja
Niebelungenlied'issä, jos nimittäin yksistään niiden perustuksena
olevaa periajatusta katsomme. Suomalaiset ovat nämät molemmat puolet
sulattaneet yhteen. Tämä ei olisikaan itsessänsä vielä ollut mikään
mahdottomuus; siinä olisi saattanut menetellä kahdella tavalla. Joko
olisi idylli voinut saada määräävän ylivallan; sankarirunoelma olisi
sitten saanut sijan taustassa, niinkuin uhkaava taikka myös
ohitsemennyt musta ukonpilvi, joka muistuttaa, ettei ihmis-elämässä
ole ainoasti rauhanhetkiä, taikka että se kansa, jonka nyt
arkipäiväisessä askareissansa näemme, myös on suurempiin töihin
kykenevä. Esimerkkeinä tämmöisestä menetystavasta ovat meillä
omassa nykyisessä kirjallisuudessamme Runebergin Joulu-aatto ja
Hirvenhiihtäjät. Taikkapa myös on sankari-elämä tehtävä pää-aineeksi
ja kuvaelmat kodin suloisesta rauhasta ainoasti pantava sekaan
välitapauksiksi, joiden kautta päätapauksen jalo kauneus tulee sitä
loistavammaksi. Mutta Suomen runotar ei ole valitettavasti valinnut
kumpaakaan näistä keinoista. Se on tehnyt suuren sankarityön, Sammon
ryöstön, epoksensa sydämeksi, mutta yhtähyvin on se suunnitelmansa
toimeenpanossa suonut idyllille oman lapsen runsaan osan, jättäen
sankarirunoelmalle, niinkuin lapsipuolelle, ainoasti ylijääneen
kannikan.
Näin erilaisesti kuvautuu kansojen luonne heidän hengentuotteissansa.
Koko maailmaa tasa- ja kaikenpuolisella rakkaudella käsittävä
Kreikkalainen on elämän molemmat suuret puolet kuvannut yhtä
suurella huolella. Sitä vastaan Saksalaisen idyllikin, vaikka sen
peri-ajatuksena onkin uskollinen rakkaus, rehoittelee tappelutanterilla
itäneenä, verillä kastettuna kukkana. Suomalainen puolestaan melkein
näkyy kammoovan tappelujen, veritöitten kuvaamista. Me näemme esim.
kuinka Pohjolan emäntä, Kalevalaisten tultua Sammon ryöstölle,
Kutsui Pohjolan kokohon,
Nuoret miehet miekkoinensa,
Urohot asehinensa
Pään varalle Wäinämöisen.[31]
Luulisi tästä nyt nousevan suuren sodan, saavamme kuulla jaloista
urotöistä, -- mutta Wäinämöinen nukuttaa vihollisensa laululla. Samoin
käypi, koska Sammon jo tultua viedyksi, Louhi ajaa ryöstäjiä takaa. Hän
Pani joukon jousihinsa,
Laittoi miehet miekkoihinsa;
Latoi miehet laivahansa,
Sata miestä miekallista,
Tuhat jousella urosta.[32]
Mutta kaikki nuot sadat, nuot tuhannet miehet, samoinkuin myös
Wäinämöisen laivassa oleva suurilukuinen urhoväki, jäävät sitten aivan
käyttämättä, joutavaksi runolliseksi koristeeksi. Samasta ilmiöstä
Kullervo-jaksossa on jo tullut huomautetuksi. Osaksi on tosin näissä
nyt esiintuoduissa esimerkeissä syynä Suomen kansan alkuperäinen ja
luonteenomainen taipumus loitsimiseen. Mutta ei se luullakseni yksin
voi olla täydesti riittävänä selityksenä. Onhan toiselta puolen
Kalevalassa sangen monta paikkaa, joista näkyy, että muinoin, vaikka
hengenvoimaa pidettiinkin ylimmässä arvossa, ei myöskään senvuoksi
halveksittu miekanmittelyä. Katsokaamme esim. Lemminkäisen
jäähyväis-keskustelua äitinsä kanssa,[33] Kullervon sotariemua,[34]
Wäinämöisen iloa uudesta miekastansa,[35] viimein vielä veneenkin
ikävöimistä sotaan.[36] Kenties olikin vanhempina aikoina
Sampotaistelun ja ylimalkain sotaisten töitten kuvaus Kalevalassa
täydellisempi kuin tätä nykyä. Yhden Kantelettaren runon toisinnoissa
on meillä hyvä esimerkki siitä, kuinka alkuaan sankari-aikaa kuvaava
laulu voi muuttua pelkäksi idylliksi. Tässä laulussa[37] -- sen nimi on
Kalevalan neiti -- kiroo kosija ne lahjat, jotka on tytön sukulaisille
turhaan antanut naimislunnaiksi. Muun muassa lausuu hän esim.: »Isosi
soti-oronen sotitielle sortukohon!» Mutta eräässä toisinnossa[38]
tapaamme näiden rivien sijasta: »vaollensa vaipukobon kyntö-aikana
parasna!» Sitä vastaan kirous veljen osasta: »veljesi veno punainen
kohti juoskohon kiveä soutu-aikana parasna!» kuuluu siinä: »veljesi
sotivenonen kohti juoskohon kiveä parasna sotikesänä!» Sattumus vaan on
näissä tapauksissa säilyttänyt sotaisen, epäilemättä muinaisemman
muodon. Hyvin siis on mahdollista, että samoin, ja paljon suuremmassa
määrässä, on käynyt Kalevalan runoissa. Semmoinen muutos olisi vaan
ollut luonnollinen vaikutus historiallisista vaiheista. Suomen kansa
menetti itsenäisyytensä. Se soti senkin jälkeen paljon, soti
urhoollisesti velvollisuuden ja uskollisuuden vaatimuksesta. Mutta se
soti ja ylimalkaan toimi valtiollisella alalla pääasiallisesti toisen
käskyläisnä. Koko tämä ala sen kautta menetti sen perikuvallisen
loisteen, sen innostuttavan voiman, jota runo vaatii. Kansan henki haki
parhaan tyydytyksensä koti- ja perhe-elämän piiristä, jossa se yhä
edelleenkin sai itsenäisesti luoda luomiansa. Siitä oli luonnollinen
seuraus, että idylli rupesi versomisessaan voittamaan sankarirunoelman.
Lieneekö todella, niin kuin tässä on koeteltu osoittaa mahdolliseksi,
Kalevalan eri-osain suhde muinoin ollut toisellainen, vai lieneekö
suunnitelma alkuperäisestikin jo ollut yhtä epäsuhtainen, niin voi
meillä arvostelussamme tietysti ainoasti Kalevalan nykyinen olevainen
muoto olla esineenä. Ja siinä meidän, vaikka pidämme kiinni Kalevalan
yhtenäisyydestä, todistaen yhden ajatuksen käyvän koko runoelman läpi,
samassa kuitenkin täytyy myöntää, että tämä ajatus ei ole kohdallisesti
toimeen pantu ja että siis Kalevalan suunnitelmasta puuttuu
taiteellinen, kaikki kohdat hallitseva täydellisyys.