Keväinen päivä on ehtinyt puoliin. Se alkoi kirkkaudessa,' mutta
pian kasvoi taivaalle ohutta kelmua, jotta toisin hetkin päivän säteet
vain kuultivat keltaisena ja punakkana valostuksena, kykenemättä
palamaan täydellä, ominaisella voimallaan.
Alhaalla ojaksimen takana panee aitaa Hiski, köyhän talon renki.
Päivälliskutsua odottaen on hän jo pari kertaa silmäillyt harmaata,
luuhistunutta rakennusta kohti, näkyisikö nuori vartalo liinaa
liekuttamassa merkiksi, että ruoka odotti syöjäänsä, mutta mitään
ei näkynyt. Harmaja rakennus seisoo raukean ja väsyneen näköisenä
nurmettuneella kalliolla, takanaan joku kapea peltotilkku ja kapea
syvänteen pohja, joka sen eroittaa metsästä, edessään melkein
silmänkantaman laveat vainiot, joiden rannoilta siintää naapurikylän
talot ja rakennukset.
Vasemmalla on kylä, jonka järven rantaa kiertää etäämpänä
rautatielinja. Muudan talo, Ranta-Jussila, on muita komeampi.
Se sijaitsee kahden puutarhan keskessä, se on keskikohdaltaan
kaksikerroksinen ja muistuttaa enemmän
hovia kuin talonpojan asuntoa. Pellon sarat lähtevät suorassa linjassa
puutarhan reunasta järveä kohti, mutta kylän muihin taloihin käsin on
maantienpuoleinen puutarha, jonka uljasrunkoiset, korkealle kohoavat
vaahterat näkyvät jo kauas kulkijan silmään.
Hiski, köyhän talon renki, panee aitaa ja hyräilee. Hyräillessään
silmäilee hän kolmannen kerran väsynyttä rakennusta kohti. Ei näy
ketään tanhualla, mutta uuninpiipusta kohoaa harmaja, sakea savu.
/p
Tyttö se katseli ikkunasta
pitkin pihlajapuutansa.
p/
Joku astelee pellon polkua, joka painuu alas niityille ja etäämpänä
siintävään naapurikylään, astelee joutuisasti, ja kun huomaa Hiskin,
köyhän talon rengin aitaa panemassa, niin tekee pikku mutkan ojaksimen
taakse.
Tulija on Ranta-Jussilan emäntä.
— Hyvää päivää, Hiski, tervehtii se iloisesti.
— Hyvää päivää.
Hiski iskee rautaseipäällä maahan, iskee hurjasti. Hän tuntee
jotakin kummaa riemua. Emännän äänessä ja silmäyksessä huokuu
peittelemättömästi jotakin hillittyä ja kytkettyä, puhutellessaan
nuorta miestä, joka on harvinaisen solakka ja pulska.
— Meidän isäntä käy yhä kivulloisemmaksi, on pakko ottaakseni
renkivouti ensi syksystä.
Emäntä käy yhä lähemmäksi, yhä hurjemmin iskee Hiski rautaseipäällä
maahan. Hän näkee lihavat kasvot, tylleröisen vartalon, ja hänen kumma
riemunsa kasvaa.
— Vai niin.
— Niin aivan, ei saa töitä muuten kuntoon.
Ei suinkaan, ei.
Emäntä on tuokion vaiti, mutta hän ei saa silmiään irti pulskasta
nuoresta miehestä.
Etkö sinä tule meille renkivoudiksi?
Hiski tuntee veren ajautuvan ohimoihinsa, hänen kumma riemunsa kasvaa,
ja samalla aivan kuin polttaa hänen ajatuksiaan joku pelottava, väkevä,
mutta silti ei hän saa evätyksi eikä myönnetyksi. Silmänräpäyksellisen
taistelun kestäessä nousee Eetin, köyhän talon tyttären kuva hänen
silmiinsä, hän on juuri lausumaisillaan jyrkän kieltonsa, mutta silloin
emäntä virkkaa, alentaen äänensä melkein supatukseksi:
— Ei se meidän isäntä enää kauan elä.
Nuo sanat pirstoivat salaman tavoin Hiskin vastustuskyvyn. Tytön
kuva pakeni hänen silmistään, hän seisoi kuin lumottuna jonkun
pyörryttävän, silmiä häikäisevän mahdollisuuden edessä, joka näyttihe
sitä houkuttelevammalta, mitä asiallisemmin ja järkevämmin siihen ehti
perehtyä.
— Mietihän, Hiski, lausui emäntä mesisuin ja tarjosi kättä hyvästellessä.
— Sietää miettiä.
Emännän mentyä muisti hän taasen silmäillä köyhää, harmaata taloa
kohti, ja jopa keksivät hänen silmänsä jonkun hulmuttelemassa tanhualla
punakirjavaa liinaa. Se oli Eeti, joka antoi merkin, että päivällinen
oli valmis.
Hiski lähti.
Kaksi iloista, harmaata silmää ja naurava suu kohtasi hänet portailla.
Hän oli ennen katsonut niihin mielellään, nyt hän oli niitä tuskin
huomaavinaankaan.
— Tänään ollaan myöhäisiä, kävi kahvivieraita... mutta mikä sinun on?...
Harmaissa silmissä kuvastui arka kummastus, suu vetäytyi vakavaksi.
— Oletko suuttunut minulle?
— Mistä minä olisin suuttunut?
Äänessä värähti kärsimättömyys, mutta se jäi tytöltä huomaamatta.
Hänen silmiinsä nousi jälleen entinen ilon loiste, hän ei huomannut
että Hiski vaikeni koko syöntiajan, hänen pälpättäessään tärkeitä ja
joutavia.
— Hyvä, kun saadaan vahva aita Untipeltoa vastaan, jonka Ranta-Jussilan
elukat ovat melkein joka kesä peitonneet puti puhtaaksi.
— Elukanko syy? Kun ei ole aitaa pahaistakaan.
Hiskin äänessä ja kasvojen eleissä, vaikka hän koki näyttää nauravalta,
oli jotakin pilkallista ja halveksivaa, joka koski tyttöön.
— Eihän toki, mutta onhan lupa puhua.
Eeti rupesi vakoilemaan pöydässäistujaa. Tämä ei kertaakaan katsonut
häneen. Toisin silmänräpäyksin sulivat kasvojen ilmeet pehmeiksi ja
hymyileviksi, mutta äkkiä ne vaihtuivat johonkin tuskastuttavaan, joka
tuokiossa saattoi koveta sydämmettömyyden ilmeeksi. Kauniit kasvot
näyttivät silloin vastenmielisiltä, niissä kuvastui jotakin alhaista ja
rumentavaa, jota ei Eeti milloinkaan ennen ollut niissä keksinyt, ja
joka vaikutti häneen tummentavasti.
Päivällisen jälestä oli Hiskin tapana polttaa pesällinen tupakkia
ja polttamisen kera nauratella tyttöä, mutta tänään ei hän tehnyt
kumpaakaan. Syötyään paiskasihe hän suoraan sänkyyn, nukkui tunnin
raskaasti ja sitte haukotellen ja selkäänsä ojennellen asteli ovesta
ulos, edes vilkaisematta tuvan perille.
Eeti katseli ikkunasta hänen jälkeensä. Jotakin oli tapahtunut. Hiski
ei ollut sama kuin aamiaisen jälestä lähtiessään Untipellon aitaa
panemaan. Ei ollut...
Iloton kesä kului vitkaan. Eetin ja Hiskin väliin kasvoi kiusallinen
sietämättömyys, joka toiselta puolen oli vaiston herättämää ja
johtamaa epäilystä sekä salaista vakoilemista, toiselta puolen kylmää
harkitsemista, asianhaarojen ja mahdollisuuksien punnitsemista.
Sattui sentään viikon kestävä katkelma. Joku häilyväisyyden tunne pääsi
valtaan rengissä, hän oli toisin hetkin yhtä valkea ja iloinen kuin
taloon tullessaankin. Mutta sitä kesti vain viikon. Eräänä elokuun
iltana oli hän jälleen kylmä ja nyreä. Eeti alkoi vainuta, että kaiken
takana piili jotakin ylen tärkeätä, jonka ratkaisu ei voinut olla kovin
kaukana.
— Sinä et enää näe lähellesi, virkkoi hän muutamana sunnuntai-aamuna
Hiskille, kun tämä silmää luomatta häneen meni ohitse.
— Olisi ehkä parempi, kun ei näkisi minnekään, vastasi Hiski kuivan
järkevästi.
Tämän jälestä eivät he enää vaihtaneet sanaa, joka olisi kosketellut
entisiin toiveisiin. Pyhäinpäivästä muutti Hiski renkivoudiksi
Ranta-Jussilaan, jonka isäntä makasi kykenemättömänä vuoteellaan,
vaikka järki olikin selvässä toiminnassaan.
Renkivoutina-oloa kesti kolme vuotta, ja ne vuodet tuntuivat lyhyiltä
kuin kesäinen yö. Ihmisten silmät eivät mitään keksineet, mutta isäntä,
joka makasi kykenemättömänä vuoteellaan, aavisti kaikki. Se kutsutti
kerran kamariinsa renkivoudin ja virkkoi kesken puhelua:
— Katsohan minun silmiini.
Hiski yritti katsoa.
— Katsohan oikein suoraan.
Hiski terästi luontoaan ja katsoi, mutta tunsi samalla, miten punaveren
kuumat nousivat hänen poskiinsa. Isännän suu vetäytyi silloin
omituiseen hymyyn, jossa kuvastui sääliä ja inhoa, ehkä sääliä enimmän.
Kolmen vuoden takaa kuoli isäntä, jättämättä lapsia jälkeensä. Leski
ja renkivouti menivät naimisiin. Ranta-Jussilan talo oli ensimainitun
perintö, vainaja oli tullut vävyksi taloon, kuten renkivoutikin. Lesken ei tarvinnut tehdä jakoa
isännän sukulaisille muusta kuin irtaimesta.
Kaksivuotisen avioliitossa-olon jälestä syntyi Hiskille poika. Entinen
renki ja renkivouti eli silloin elämänsä onnellisinta aikakautta.
Hänen luontonsa oli vielä koskematon, hän ei ajatellut eikä muistellut
menneitä, mutta joskus hän aiheettomasti säpsähti. Silloin tuntui
kuin olisi häntä rutistettu. Jotakin kertyi yhteen, se yhdistynyt
tähtäsi kaiken voimansa häntä kohti, ja silloin koko maailma läikehti
silmänräpäyksen ajan.
Sitte syntyi vielä tyttö. Hiskin onnesta ei puuttunut enää mitään.
Kaksi vuotta sen jälestä valitti emäntä eräänä iltana päätään
kivistävän. Yön kestäessä kehittyi kipu ankaraksi sairaudeksi, ja
muutaman päivän jälestä makasi Ranta-Jussilan emäntä hengen heikkona
sairaana, jolla ei ollut toivoakaan pelastua kuoleman käsistä.
Hiski ei valittanut eikä parkunut, mutia se, joka joskus ennenkin oli
musertavissa aikeissa tähdännyt voimansa häntä kohti, järkytteli nyt
hänen onneaan perustuksia myöten. Pelkkä kuoleman ajatuskin hyristytti.
Paitsi kammottavaisuuttaan särki se lisäksi vakaumuksen, että eletty
on samalla unhotettu, varsinkin jos sitä unheesen painaa siisti ja
hyödyllinen elämä, kuten häntä koskevassa oli laita.
Sairaana ollessaan alkoi emäntä puhella, että hän kaipasi pappia
käymään luonaan. Hiski, joka arvasi mitä oli kysymyksessä, taannutteli
varovasti sairaan pyyntöä, tuumaillen ja neuvoen, että olisi parempi
sopia asioista suoraan Jumalan kanssa, kolmas ei siinä voinut olla muuna kuin haittana ja
esteenä.
Hiskin sanat rauhoittivat sairaan, mutta ankaran yön jälestä nousi
kysymys jälleen esiin. Eikä sairas enää pyytänyt, hän käski ja komensi.
— Pian matkaan, nyt heti.
Rauhoittavat sanat ja kehoitukset kahdenkeskisiin puheluihin Jumalan
kanssa eivät enää auttaneet, oli pakko kiirehtiä hakemaan pappia. Sinä
päivänä oli Hiski kuin itsensä hukannut. Hän tunsi halua paeta jonnekin
metsään, jossa hän olisi voinut ääneksi parkua rintansa tuskat,
mutta toisaalta mieli hän olla lähettyvillä, päästäkseen varmuuteen,
olivatko hänen luulonsa oikeutettuja. Kun nuori kirkkoherra oli tuokion
viettänyt sairaan kanssa kahdenkesken, hiipi Hiski ovea kohti pahan
omantunnon ajamana ja kuulosteli toisella korvallaan. Valittava ääni
puhui heikosti, mutta selvin kuultavasti. Kuului sanoja semmoisia kuin
Jumalan armo, Jumalan rakkaus, Jumalan pelastava käsi j.n.e. Mutta
sitte kuuli Hiski mainittavan omaa nimeään. Varpaisillaan hiipien
poistui hän huoneesta, hän oli päässyt varmuuteen.
— Pidä hevonen silattuna eläkä poistu minnekään, jotta olet tarvittaessa
käsillä, puheli hän renkipojalle.
Sitte hän käveli kuin unissaan talliin ja paiskausi suulleen
peräpilttuusen. Iltapuoleen saakka vietti hän siinä aikaansa
piehtaroiden ja hiljaa voihkien tuskissaan ja nousi lähtemään vasta
sitte, kun ilta-auringon säteet sattuivat tallin
oveen ja puikkelehtivat kynnyksen aukon ylitse peräpilttuuta kohti.
Tupaan mennessään tapasi hän palvelustytön, joka vasite hoiti emäntää.
— Miten nyt on sairaan laita?
— Se on rauhoittuneempi sitä myöten, kun kirkkoherra kävi, vastasi
tyttö.
— Vai on rauhoittuneempi. Näinköhän...?
Toivon pilkahdus, vaikka tuli äkkiä ja odottamatta, ei voinut
koskea mieleen valtavammin. Eikä herännyt halu mennä omin silmin
näkemään, mihin määrin palvelustytön sanat antoivat aihetta toivoa
tuonen peräytymistä alottamastaan työstä. Kirkkoherran käynti oli
nostattanut aviopuolisoiden väliin jotakin: heidän syyllisyytensä.
Unheesen painunut nousi äkkiä silmien ja ajatuksien eteen, rynnäten
hirmuisella polttavuudellaan asianomaista kohti. Ajatusten toiminta
ei kiintynyt mikinkään muuhun, se kiersi aina ja yhäti samaa ympyrää,
jonka keskipisteenä oli se, mikä maailman silmiltä oli salattu ja tähän
saakka unheesen hautaantunut.
Sovittamattomana se nyt jollakin tavoin särki miehen ja vaimon välin.
Sitä ei voinut millään hyvittää eikä lieventää kummankaan osalta.
Toinen oli syynä toisen rikokseen molemmin puolin. Tuokioittain
apea tunne kyllä lähti laukkaamaan kuoleman taudissa kamppailevaa
aviopuolisoa kohti, mutta singahti heti takaisin entistään
polttavampana ja raatelevampana. Silloin rangaistuksen löyhkä oli
tukehduttaa. Tuntui kuin olisi tuomion pilvi kääriytynyt koko
Ranta-Jussilan ympäri, tihkuttain tuskan henkeä sierainten nieltäväksi
Yön kuluessa huononi sairas. Puolisen edellä juoksi hoitajatyttö
hengästyksissään Hiskin luo, joka ajoi heinäkonetta
navetantakaisella pellolla, ajatusten riehuessa yhtä polttavasti kuin
edellisinäkin päivinä.
— Emäntä vaatii puheilleen, joutukaa, joutukaa, huusi tyttö jo kaukaa.
Hiski irroitti hevoset koneen edestä, sitoi ne aitaan ja lähti
juoksujalan tytön jälessä. Juostessa valtasi hänet omituinen pelko,
joka tuota pikaa muuttui vastenmielisyydeksi. Apea tunne teki entisen
työnsä ja lähti laukkaamaan kuolevaa kohti, latoen suurimman syyn sen
osalle, mutta sieltä se kimmahti pian takaisin, kuvastaen Hiskin eteen
säälin ja inhon sekaisen katseen sekä kaiuttaen hänen korviinsa sanat:
katsohan oikein suoraan.
Tuskan hikeä pyyhkien otsaltaan astui Hiski sairasvuoteen lähelle.
Kaksi silmää, joissa oli erinomainen loiste, katsoi häneen niin
tuikeasti että hän melkein vapisi.
— Miten sinä nyt voit? kysyi hän kääntyen vuoteesen käsin.
Sairas ei vastannut, mutta hänen katseensa tiukkeni yhä tuikeammaksi.
Ja sitte alkoi kuulua valittava äänijakso, jossa ei mitään sanoja
eroiltanut. Sairas oli menettänyt puhekykynsä sill'aikaa kun tyttö
juoksi pellolle isäntää hakemaan. Sanojen sijaan kuului vaan valittava
ääni, joka väliin kiihtyi hillittömäksi, korvia repiväksi parunnaksi, väliin värähti
hiljaiselta kyynelriemulta.
Tuskan hiki otsalla seisoi Hiski vuoteen ääressä, voimatta irroittaa
katsettaan kalman kalpeasta vaimostaan. Valittava ääni puhui hänelle
tajuttavaa kieltä, vaikka tuoni olikin kielen voimat hervauttanut. Sekä
hillitön, korvia repiviä parunta että kyynelriemu tarkoittivat häntä,
ainoastaan häntä. Kaikki oli häneen nähden ratkaisematta ja vasta kuin
alulla. Hiski tunsi sen selvästi, kun tuikea katse lävisti häntä ja
hillitön parunta repi hänen korviaan.
Pitkän ja monivärisen valitusjakson jälestä sulki sairas silmänsä ja
vaipui tiedottomuuteen. Sitä tilaa kesti kolme vuorokautta, sitte tuoni
teki päättäjäistyönsä —.
Hiski suri kuollutta. Apea tunne ei enää syntynyt.
Mielessä asusti niin valtava kaipuu ja lohduttomuus, että se ikäänkuin
poltti kaiken muun, joka vain yrittikin lähennellä ja hiipiä
ajatuksiin. Surun ja kaihon valossa näkyi moni pikku asia vallan
toisellaiselta kuin ennen. Kaikki keskittyi kiinteämmin vainajaan,
kaikki muistutti hänestä ja valitti samalla hänen aikaista kuolemaansa.
Hänen haudalleen pystytti Hiski komean patsaan, yhtä komean kuin
vainaja oli ensimmäiselle miehelleen pystyttänyt. Molemmat haudat
sijaitsivat kirkkomaan reunassa tuuheiden puiden suojaamina. Siihen
silmäili Hiski itselleenkin viimeisen leposijan. Hänen hautansa sopi
reunimmaiseksi, siten emännän tuli olemaan keskessä, heidän kahden
välillä. Asiasta oli ollut puhetta jo emännän eläessä.
— Sinun paikkasi on siinä reunassa. Eikö niin? oli emäntä sanonut.
— Niinpä tietysti, vastasi hän.
Suru kesti aikansa, oli pakko tottua unhottamaan ja kiintyä
todellisuuteen. Mutta kesken unhotusta ja elämän todellisuuttakin
sairasti Hiski silmin nähtävästi jonkinlaista levottomuuden tautia.
Häntä ei näyttänyt mikään tyydyttävän. Missä vain oli myllertämisen
varaa, siihen iski hän kiinni, olipa se sitte pellon sivulla olevaa
kivikkoa tai kuivaamatonta suota. Hän oli aina jalkeilla, aina
valveilla. Aikansa myilerrettyään maita, ryhtyi hän rakennuksien
kimppuun. Riihet, tallit, navetat ja kaikki pahaiset ladotkin
rakennettiin uudestaan, toisia siirrettiin uusille paikoille, eräitä
suurennettiin, eräiden rakennetta muodosteltiin, entiselleen ei jäänyt
mikään.
— Niinhän sinä pyörit kuin tuulispää, huomautti kerran Jopi, renkivouti.
Tämä oli Hiskin paras ystävä. Heidän ystävyytensä oli peruisin jo
Hiskin renkivuosien ajoilta. Jopi oli luonteeltaan filosoofi: s.o.
pyrkimätön. Hänen viisausohjeenaan oli, kunhan on millä elää aamusta
iltaan, ei muuta tarvita. Nojaten viisausohjeesensa nai hän nuorena.
Hiskin mennessä Ranta-Jussilaan renkivoudiksi oli Jopilla jo tuvallinen
lapsia. Kun sitte Ranta-Jussilan isäntä kuoli ja kun jo kuiskailtiin
hänen seuraajastaan, lausui Jopi kohdatessaan entisen toverin: jos
sinun hyvin käy, muista minua. Ja
sitä lausuessa kiilsi Jopin silmäkulmassa jotakin. Hullukin huomasi
että kiilto merkitsi alastomia, nälkäisiä lapsia.
Hiski ei ystävän pyyntöä unhottanut, isännäksi kohottuaan teki hän
Jopista renkivoudin Ranta-Jussilaan ja pelasti hänen lapsensa nälästä
ja alastomuudesta —.
— Pyörit kun tuulispää, sanon toistekin, jatkoi Jopi puhetta
kiltinsävyisesti, kuten hänen tapansa oli. Minä sinun sijassasi
ostaisin varpaisiin saakka ulottuvat ketunnahkaturkit enkä tekisi muuta
kun pyhinä ajeleisin kirkkoon kaksi orhitta edessäni ja hopeahelainen
piippu hampaissani.
Hiski ei hymyillyt edes piloillaan.
Rakennustouhuista selvittyään rupesi hän ajamaan valistuksen
aatetta. Suuri kylä oli ilman kansakoulua. Kouluiässä olevia lapsia
oli paljo, mutta vain harvat käyttivät hyväkseen etäämpänä olevaa
kirkonkylän kansakoulua; oma koulu oli siis kipeään tarpeesen. Isännät
ensin vastustelivat Hiskin tuumia, mutta tarkemmin perehdyttyään
niihin, rakennuslainaehtoihin y.m., suostuivat he. Oikeudellisien
asianhaarojen vuoksi ei Hiski voinut, vaikka hänen mielensä paloi,
lahjoittaa koululle tonttimaata, mutta hän lahjoitti sen sijaan rahaa,
jotta tonttimaa kuitenkin saatiin ilmaiseksi. Kivijalan ja ensimmäisien
perustuksien laskemisesta saakka valvoi hän töiden suoritusta, jotta
kaikki tuli tehdyksi huolellisesti. Omilla kustannuksillaan tasoitti
hän koulun ympäristön, hankki sinne hedelmä- ja koristepuita, ja kun
koulu alkoi vaikutuksensa, oli Ranta-Jussilan isännällä tuhka tiheään
asiaa käydä opettajaa tapaamassa ja tiedustelemassa,
eikö koulun ympäristöllä olevien viljelyksien vuoksi tarvitsisi
ryhtyä tuohon ja tähän puuhaan.
Satunnaisen asian vuoksi joutui hän kerran pistäytymään köyhäintaloon.
Matkalla muisti hän että olikin hänen syntymäpäivänsä. Sitä
ei oltu milloinkaan vietetty erikoisemmin, Ranta-Jussilassa kun aina
vältettiin kaikkea komeilemista ja ylellisyyttä. Köyhäintalon johtajan
kanssa puhellessa sitte Hiskin käsi solahti povilakkariin, hän näytti
tuokioksi vaipuneen omiin ajatuksiinsa. Joku mieleinen tunne kuvastui
hänen vakaviin kasvoihinsa, joissa ei iloista hymyilyä oltu nähty sitte
emännän kuoleman.
— Muistinpa parahiksi, että tänään on syntymäpäiväni.
Hiski veti lompakostaan esiin setelin, hänen kasvojensa hymy elehti yhä
valkeammaksi.
— Käyttäkää tämä hoitolaisten iloksi tänään.
Se ei jäänyt ainoaksi kerraksi, köyhäintalossa vietettiin monasti
vuoteen pikku juhlat Ranta-Jussilan lahjoittamilla seteleillä.
Viimemainitun nimi alkoi tulla tunnetuksi kaikkein puutteenalaisten
kesken. Eikä aikaakaan, kun alkoi käydä niin, että jos tauti tappoi
mökkiläisen lehmän tai kitutalon isänniltä puuttui panna siemen
peltoon, niin molempien tie livisti Ranta-Jussilaan. Sieltä ei avutta
lähtenyt kukaan. Oli puute sysien tai seppien syy, aina oli Hiski yhtä
herkkä auttamaan. Ujoja hädänalaisia auttoi hän pyytämättä. Missä vain
puute ja kurjuus hänen lähistössään tuli tiedoksi, ei hän saanut lepoa
ennenkuin hän joko välillisesti
tai välittömästi, joko tuntemattomana tai julkisesti oli rientänyt
apuun.
Hänellä näytti riittävän aikaa kaikkeen. Ranta-Jussilan maanviljelys
ja karjatalous oli mallikunnossa, mutta silti kerkesi isäntä olemaan
mukana joka taholla missä vain toimintakykyistä järkimiestä kaivattiin.
Kunnallisia rientoja harrasti hän innokkaasti, usein valittiin hänet
luottamustoimiin, mutta hyväntekeväisyys kuitenkin muodostui aikaa
myöten hänen elämänsä silmään pistävimmäksi ominaisuudeksi. Sitä hän
harrasti eritoten, harrasti niin lämpöisesti että joskus näytti siltä,
kuin olisi hän olettanut elettävän päivän ja torjuttavan puutteen viho
viimeiseksi ja ettei hänellä huomenna enää olisi ollut tilaisuutta
lievittää kärsivän puutetta.
Mutta ajan ratas pyöri ja pyöri, noin kaksikymmentä vuotta oli kulunut
emännän kuolemasta. Hiskin tytär oli jo naitu ja Ranta-Jussilassakin
oli jo muutaman vuoden keikkunut talouden ohjissa nuori emäntä,
hänen poikansa vaimo. Kun Hiski eräänä aamuna heräsi, tuntui
hänen päänsä painavalta. Oli vielä varhainen, linnut visertivät
riemukkaasti puutarhassa. Viserryksiä kuunnellessa rupesi häntä jälleen
unettamaan; hänen ruumiinsakin tuntui kumman väsyneeltä ja painavalta.
Kiepsahdettuaan nukkumisen jälestä istumaan sängyn laidalle, silmäsi
hän seinäkelloon. Se näytti kahdeksan.
Jo oli kummat, kun uni kerran veti häntä nenästä.
Hän koki pukeutua, mutta jalat kieltäytyivät tottelemasta. Vain
suurilla ponnistuksilla voi hän liikkua sen verran, että sai puetuksi
ylleen. Matta kun hän yritti kävellä, tuntui ruumis kiven painavalta,
ja samaan kummaan veti pääkin; oli vaikea tuntea kumpaakaan omaksi.
Hiskiä rupesi jälleen unettamaan, hän oli niin väki väsynyt.
Unettamista kesti moniaita päiviä, Hiski oli valveilla vain jonkun
tunnin, ja hän valitti myötänään ruumiinsa ja päänsä painavuutta.
Viikon kuluttua hän jo käveli tupaan, mutta jäi rahille istumaan,
jatkamatta kävelyään vainioille, kuten kamarista lähtiessään
oli hankkinut. lltapuolla poistui hän, silmäiltyään pari tuntia
Ranta-Jussilan peltoja, joista osa näkyi tuvan ikkunaan. Huomissa
uudisti hän saman kävelyn, katseli ikkunasta samaan suuntaan, toisti
eiliset sanansa, että hänen ruumiinsa ja päänsä tuntui niin painavalta,
ja katosi sitte omaan asuntoonsa.
Tätä jatkui vuoden. Vaikka liikkuminen näytti kysyvän yhä suurempia
ponnistuksia, ilmaantui Hiski säännöllisesti joka päivä yhdentoista
tienoissa peräikkunan ääreen. Jos poika tai miniä meni lähelle
puhuttelemaan häntä, kuului ainainen valitus, että hänen päänsä ja
ruumiinsa tuntuivat niin ihmeen painavilta.
Muuhun ei hänen huomionsa enää kiintynyt.
Eräänä päivänä ei hän sitte ilmaantunutkaan sijalleen ikkunanpieleen.
Miniä muisti kaivata häntä.
— Mitenkähän isän laita on? virkkoi hän miehelleen, joka tuli etsimään
jotakin heinäkoneen meisseliä. Menehän katsomaan.
Poika meni isän kamariin. Kädet ristiin asetettuina rinnoille makasi
isä sängyssä, mutta silmät olivat kirkkaammat ja tajuisemman näköiset
kuin monesta aikaa ennen.
— Mitenkä isän pään laita on tänään?
— Terve, aivan terve.
Vastaus lausuttiin tunteellisella, vaikka heikolla äänellä.
— Tahtooko isä tavata Elviä?
— Tahdon.
— Milloin?
— Tänään. Minä sanon hyvästit teille kaikille.
Illalla seisoi poika, tytär ja miniä Hiskin vuoteen ääressä. Tyyneyden
avulla kykeni viimemainittu vielä pysyttelemään istuvassa asennossa,
vaikka voimat olivatkin jo aivan lopussa ja vaikka hänen joka jäsenensä
tutisi ja vapisi. Kasvojen kauneudesta oli vieläkin heikko kuvastus
jälellä, huolimatta siitä että posket olivat painuneet syviin kuoppiin,
otsa oli surkastunut keltaiseksi ja valkoinen parran sänki peitti
luiset leuat.
— Käykää hakemaan Jopi tänne.
Poika ja tytär katsoivat kysyvästi isäänsä, mutta tämä uudisti käskyn.
Kun vanha renkivouti, joka jo tutisi ja vapisi hänkin, oli saapunut
kuolevan isäntänsä luo, virkkoi viimemainittu:
— Olen kutsuttanut sinut, Jopi, todistajaksi kuulemaan minun viimeisen
tahtoni, jonka toteuttajiksi määrään poikani ja tyttäreni. Kysymyksessä
ei ole kulta eikä maallinen hyvyys...
Sairaan ääni viehkeytyi, hänen jäsenensä herkesivät tutisemasta, hän
puhui kauan, levähtäen tuokion, milloin voimat rupesivat pettämään,
kunnes asia, joka oli hänen sydämmellään, oli selvitetty monine
sivuseikkoineen.
Tytär itki ääneen, kun sairas vihdoin lopetti.
— Miksi sillä lailla?
— Miksi? Miksi? kuului pojan ja miniänkin suusta.
— Teidän asianne ei ole kysyä, vaan totella.
— Isä, isä, parkui tytär, sinä et ymmärrä mitä teet.
— Lapsi, vastasi kuoleva, sulkien silmänsä tuokioksi sekä hymyillen
murtuneesti.
Kun hän jälleen katsoi ympärilleen, näki hän pelkkiä kyyneleisiä
kasvoja. Ne eivät näyttäneet häntä liikuttavan. Kohdistaen poikaansa
läpitunkevan katseen virkkoi kuoleva helähtelevällä äänellä sekä
suorentaen tutisevaa ruumistaan:
— Vannotko täyttäväsi minun tahtoni?
— Vannon.
Kuoleva sulki silmänsä ja näytti nukahtavan.
— Nyt on minun hyvä olla, nyt en minä tarvitse enää mitään, supatteli
hän hiljaa itsekseen, ja hänen kasvoiltaan oli kadonnut murtumuksen
ilme.
Yöllä hän kuoli. Väsyneen tavoin, joka on saanut kyllikseen
päivän vaivoista, nukkui hän hiljaa ja kivutta, päästäen viime
silmänräpäyksessä vain pitkän huokauksentapaisen, merkiksi että henki
oli jättänyt tilapäisen asuntonsa.
Ylihuomissa hän jo saatettiin hautaan.
Surusaatto ei ollut loistava. Vanha renkivouti ajoi ruumista,
jälessä seurasi poika emäntineen ja tytär miehineen sekä vainajan
merkinnän mukaan kantajiksi pyydetyt isännät. Kelloja ei soitettu
saattokulkueelle, sen oli kuoleva nimenomaan määrännyt.
Hauta oli rivihautoja, jommoisia käyttävät köyhät.
Joukko köyhäintalon asukkaita, jotka jollakin tavoin olivat
saaneet tiedon Ranta-Jussilan isännän hautaamisesta, oli saapunut
kutsumattomina vieraina tilaisuuteen. Ne parkuivat ääneen
hyväntekijänsä kuolemaa. Jotkut asettuivat toimituksen kestäessä
polvilleen rukoilemaan, toiset, tuskan väänteet kasvoillaan, hiljaa
valittivat ja peittivät käsillä silmänsä, ikäänkuin haudan ja kirstun
näkeminen olisi kauhistuttanut heitä.
Kun vanha kirkkoherra oli vihkinyt ruumiin maan omaksi, puhui hän
vapisevin äänin särjetystä sydämmestä, jota ei Jumala milloinkaan
hylkää.
Haudan peittämiseen ottivat osaa köyhäintalon asukkaatkin. Käsillään
kaapivat he soraa Ranta-Jussilan kirstun yli, hiljaa parkuen ja
mutisten rukouksia.
Vierekkäin Ranta-Jussilan isännän kirstun kanssa oli toinenkin,
kimröökillä mustaksi tuhrittu kirstu. Se oli edellisenä päivänä
laskettu hautaan ja oli vain osaksi peitetty.
— Ken siinä makaa? kysyi renkivouti haudankaivajalta.
— Joku Eeti-niminen työmiehen vaimo.
Molemmat kirstut kätkeytyivät.
Ranta-Jussilan haudalle ei pystytetty mitään muistomerkkiä, siinä
leviää vain tasainen maa, jonka yli katse liukuu pysähtymättä,
levähtämättä.