monta, monta vuotta sitte eli muutamassa suurta puutavaraliikettä
harjoittavassa rannikkokaupungissa vanha konttorinsiivoojatar.
Hänen nimensä oli ollut ennen pelkkä Jenny. Silloin oli hän nuori
ja punaposkinen, ja hänellä oli sulhokin, nuori merimies, mutta
viimemainittu joutui aaltojen saaliiksi, ja kun vuodet vierivät,
kuihtuivat ruusut Jennyn poskilta, ja sitte hänelle hommattiin omahinen
asunto ja konttorinsiivoojattaren toimi. Ja häntä ruvettiin kutsumaan
"vanhaksi Jennyksi". Asianomaisesta tuo oli yhdentekevä, hänen
nuoruutensa oli kaikissa tapauksissa mennyttä, muistuttipa maailma
siitä tai ei.
Mutta vaikka nuoruus ja ruusut olivatkin menneet, oli vielä sentään
jälellä Manne, veljentyttären poika, jonka isä oli kirvesmies.
Kun lapsia oli paljo, pääsi Manne tädin hoitoon. Mitä poika oli
hoitajalleen, ei ole helppo ihmiskielen sanoa. Nähkääs, kaikki se mikä
aikoinaan olisi kohdistunut soreaan merimieheen, kohdistui sittemmin
veljenlyttären poikaan.
Manne alotti uransa juoksupoikana, yleni siitä konttorioppilaaksi,
kunnes eräänä kauniina päivänä aivan kiltisti valtasi uran ylimmän
sijan, joka merkitsi sitä, että hänestä tuli konsuli Hartin liikkeen
ensimmäinen kirjanpitäjä.
"Vanha Jenny" selitti kohoomisen merkityksen hyvin havainnollisesti.
Liikkeen pää oli konsuli itse, rahastonhoitaja oli hänen oikea kätensä,
ensimmäinen kirjanpitäjä hänen vasen kätensä. Se oli silmän huomattava
kolmiyhteys. Ja pormestari ja kaupungin muut herrat toistivat
totilasiensa ääressä, mitä "vanha Jenny" oli lausunut, ja vakuuttivat
että sen älykkäämpää ja pätevämpää sukkeluutta ei oltu kaupungissa
lausuttu sen perustamisajoista saakka.
Manne oli kiltti mies, aivan harvinaisen kiltti. Hän oli ehdottomasti
raitis, hän ei suvainnut tupakoimista eikä liioin käynyt
kauppiasklupissa skruuvaamassa, kuten muut ensimmäiset kirjanpitäjät
tapasivat tehdä. Mutta olipa hän sitte suosittukin. Kaupungin kaikki
hienot neitoset olivat hänen läheisiä tuttaviaan. Hän oli sinän-tuttu
ylhäällä ja alhaalla, tukkukauppiaan tyttärien ja leipurin myyjättären
kanssa, kaikki suosivat häntä, kunnioittivat häntä ja luottivat häneen,
erittäinkin ryyppyyn, sikaariin ja skruuviin nähden. Mutta kaikessa
oli joku hieno raja ja viiva, jonka yli ei milloinkaan astuttu.
Neitoset olivat joka tilaisuudessa suosiollisia, kunnioittavaisia ja
luottavaisia, mutta samalla saavuttamattoman etäisiä. Puhutellessaan
ja nauratellessaankin niitä tunsi Manne, miten hän aina vain etääntyi
siitä viivasta, jonka yli olisi ollut astuttava uljaasti joko
voittajana tai voitettuna.
Ajatuksissaan hän kyllä astui. Joka päivä, joka ilta ruhjoi ja
tuhri hän sen kuvan, joka neitosilla oli hänestä. Tänään sommitteli
hän itsensä kävelymatkaan tukkukauppiaan vanhimman tyttären kera,
saadakseen tilaisuuden haalean kuutamon valossa tunnustaa rakkautensa
sille; huomenna sepitteli hän ajatuksissaan rakkauskirjettä
keskinäiselle, ylihuomenna vaipui hän ritarillisesti polvilleen
nuorimman helmojen lähellä. Merimieslähetyksen ompeluiltoina syleili
hän ahkeraan apteekkarin tytärtä, laskiaishuveissa kietoutui hänen
kätensä hellästi pormestarin neidin uumien ympäri.
Mutta kaikki tuo tapahtui vain ajatuksissa. Kadulla kohdatessaan
jonkun mainittuja neitosia tervehti Manne kohteliaasti kuin prinssi,
vaikka oli tervehdittävän kanssa lähempi tuttava. Pastorin Lea
neitikään, jolla oli suurin ihmistuntijan maine kaupungissa ja jolla
kaikissa kysymyksissä oli tavattoman ankarat mielipiteet, ei osannut
aavistaakaan, miten hurjasti Manne rekiretkellä suuteli häntä,
rekitoveriaan, kaulaan, otsaan, huuliin...
Vuodet vierivät verkalleen, kuoli "vanha Jenny" ja Manne jäi kuin
yksinäiseksi maailmaan. Poissa sekin ainoa, jonka kädet olivat
hyväilevästi koskeneet. Manne häntä kaipasi ja kaipuunsa todisteeksi
pystytti hän kauniin hautakiven "vanhan Jennyn" haudalle.
Ja vuodet yhä vierivät. Eräänä toukokuun sunnuntai-iltana, jolloin
vapaaehtoisen palokunnan torvisoittajat soittivat kaupungin puistossa
"Paimentytön kaihoja" ja jolloin kaikki kaupunkilaiset olivat jalkeilla
kirkasta kevätilmaa hengittämässä, oli asema tämmöinen: Manne istuu kuvastimen ääressä ja
solmii rusettia kaulaansa. Sitä tehdessään huomaa hän päälakensa
käyneen keskeltä kaljuksi. Kalju paikka ei ole paljoa suurempi kuin
piparikakku, mutta se välkkyy ja loistaa niin elämänhaluisesti ja
toivorikkaasti.
— Hyi, perhana, virkahtaa Manne, ja sylkäsee lattiaan tyhjän sylen.
Kaljupäisyyden alun lisäksi keksii hän kasvoissaan sepo selviä
vanhettumisen merkkejä. Otsassa on kurttuja sekä poskissa ja leuan alla
paikoin jotakin pehmeää ja roikkuvaa, jota pinteämmät paikat tuntuvat
hyleksivän.
Hän oli muuttunut ulkonahkaan nähden niin paljon, että hänen oli vaikea
tuntea omaa itseään. Ja maailmakin hänen ympärillään oli muuttunut.
Uudella pormestarilla — vanha oli kuollut — on vastaanottajaiset
illalla. Manne ei ole sinän-tuttu uuden pormestarin neitien kanssa.
Entisien kanssa hän oli kyllä, mutta ne ovat joutuneet naimisiin jo
kauan sitte. Samoin pastorin Lea ja tukkukauppiaan tyttäret, paitsi
keskimäistä, joka hukkui sulhoineen purjehdusretkellä. Apteekkarin
tytär oli jäänyt leskeksi. Kaikille oli jotakin tapahtunut, kaikki
olivat saaneet tuomisia joko surun tai ilon haltijattarilta, mutta se,
joka oli jäänyt osattomaksi ja unhotuksiin, oli Manne, konsuli Hartin
ensimmäinen kirjanpitäjä. Parin vuosikymmenen kuluessa ei hänelle ollut
mitään tapahtunut, ei ripettäkään onnea tai onnettomuutta. Ei muuta
kuin nuo iänikuiset kävelyretkien sommittelut ja niillä tapahtuneet
kosinnat, rakkauskirjeiden sepittäniiset,
suutelemiset otsaan, kaulaan, huuliin, kaikki nuo hurjuudet, joista ei
tiennyt kukaan muu kuin Manne itse.
— Hyi, perhana.
Sidottuaan rusetin oikasihe Manne suoraksi. Maailma suututti häntä.
Kaikki tuntui makunsa menettäneeltä. Uuden pormestarin iltakutsut,
torvisoitto ja konsuli Hartin ensimmäinen kirjanpitäjä. Mies melkein
viidenkymmenen vanha eikä milloinkaan tekemisissä naisen kanssa, ei
pikku alussakaan.
— Hyi, perhana.
Manne suuttuu yhä enemmän, hän tuntee hengessään että tämmöinen
jatko on mahdoton. Jotakin täytyy tapahtua pikapuoliin. Hän ei saata
iän päivän tyytyä pelkkiin kosintaretkien suunnittelemisiin ja
ajatussuuteloihin.
Eipä saata. On pakko tapahtua jotakin uutta.
Uutta, uutta!
Oli omituista nähdä Manne, entinen konsuli Hartin ensimmäinen
kirjanpitäjä, vanhojen merikarhujen seurassa, pitkävartinen piippu
hampaissa ja muka kokeneen veitikan ilme kasvoilla.
Hänestä oli, näet, tullut laivanvarustaja, joka myi ruokavaroja
laivoihin. Ja se oli hänestä tullut pakolla. Hän ei enää voinut jatkaa
entiseen tapaan. Hänen täytyi puhkaista ympäriltään rikki viattomuuden
ja kokemattomuuden näkinkenkäkuori, kuten hän itse lausui, sekä
paiskautua maailman markkinamelskeesen, juomaan sen tarjoomat hunajat sekä myrkyt.
Ja hän paiskautui laivanvarustajaksi ensimmäisen poikkikadun kulmaan.
Se oli epäilemättä liikkeelle varsin edullinen paikka, sillä satamasta
käsin, jollei kiertoteitä käytetty, oli melkein mahdoton päästä hänen
liikkeensä ohi.
Laivanvarustajana näytti hän viihtyvän mainiosti. Vanhat, kokeneet
merimiehet olivat hänen mieliväkeään sitä suuremmassa määrässä, kuta
kursailemattomammin osasivat valehdella. Ja valehdella semmoisia
juttuja, joissa nainen oli mukana luomassa onnea tai kyyneleitä.
Merimiesten seurassa Manne aina potki rikki viattomuuden ja
kokemattomuuden näkinkenkäkuoren ja astui esiin veitikkana ja
maailmanmiehenä, jolle pikku sydänleikki piirityksineen ja
valloituksineen oli jokapäiväinen asia. Hänen kalju päänsä ja
kurttuiset kasvonsa loistivat silloin tyytyväisyydestä, hän puhalteli
veikeästi savuja kuuntelijaa kohti ja merkkikohdissa iski hän silmää ja
napautteli piipunvarrella nenäänsä.
Tätä esiintymistä älköön kuitenkaan käsitettäkö siten, että Manne
olisi siitä todella nauttinut. Ei toki. Mutta hän tahtoi koristella
itseään, saavuttaakseen ihailua. Ne olivat, nuo valloitukset, hänen
seura-avujaan, jotka kohottivat hänet ylemmäksi muita ja tekivät
hänestä suuruuden merimiesten seuroissa.
Sydäntarinaansa, josta todellinen Manne eli ja josta hänen sydämmensä
humaltui onnen humalaan, ei hän ottanut
huulilleen kuin peräti harvinaisissa tapauksissa. Jos oli kapteeni
tai perämies nuori ja kihloissa, jos silmät ja hiukset olivat
pohjoismaiset eli siniset ja vaaleat, saattoi tapahtua että Manne
kertoi sydäntarinansa, kertoi sen ihastuneesti kuin lemmensadun, jossa
kaikki tapahtumat kirkastuvat lumoavan kultaudun valossa.
Minä satuin kuulemaan tarinan parikin kertaa, toisella kerralla
lämpenin enemmän kuin ensimmäisellä, tietystikin kertojan itsensä
vuoksi. Meitä kuulijoita oli kolme, nuori norjalainen kapteeni
rouvineen ja minä. Ensimainittu oli pitkä, harteva poika, rouva oli
vilkas ja helakka. Huomasin että Mannen unelmat alkoivat elostua ja
että hän lämpenee kertomaan sydäntarinaansa.
Ja hän lämpenikin. Mutta ensin hän muokkasi mielet
vastaanottokykyisiksi, kysyen ihastuneesti:
— Oletteko kauan olleet naimisissa?
— Pari kuukautta, nauroi kapteeni.
Tuo oli Mannesta erinomaista, se oli tunturimaista, satumaista. Viettää
kuherruskuukaudet vyöryvillä aalloilla, nähdä illoin auringon vaipuvan
mereen, näköpiirin rajaan, mitkä ruhtinaalliset kuherruskuukaudet!
Myrsky soittaa häämarssia ja öisin tuikkivat tähdet — oli syyskesä —
tanssivat morsiustyttöinä.
Se oli kaikki erinomaista, tunturimaista.
Äkkiä hän sitte tokasi rouvalle:
— Olette tietysti onnellinen, ruhtinaallisesti onnellinen.
Vastine oli myöntävä.
Samallainen kysymys kapteenille, samallainen vastine, sitte tuokion
äänettömyys.
— Onko hauska olla onnellinen, ruhtinaallisesti onnellinen?
Vaikka kysymys lausuttiin kaihoisin äänin, pyrskähdimme me kolmin
nauramaan. Mutta Manne ei ollut milläänkään, hän toisti kysymyksen
vielä kahdesti, ensin rouvalle, sitte kapteenille.
— Onko hauska olla onnellinen, ruhtinaallisesti onnellinen?
— On.
— Hauska on.
Me taasen nauroimme, mutta Mannen kasvojen ilmeet värittyivät yhä
kaihokkaammiksi.
— Kerran minäkin olen ollut onnellinen.
— Kertokaahan, iski rouva vilkkaasti, me naiset olemme uteliaita.
— Siitä on kauan, kaikki tuntuu nyttemmin tarinalta, ihanalta tarinalta.
— Arvaan jo, te rakastitte.
— Rakastin, minä rakastin.
— Olitte silloin nuori.
— Kahdenkymmenen.
— Entä hän?
— Hän oli pari vuotta minua nuorempi.
— Nimi?
— Virgiinia.
— Paul ja Virgiinia. Niinkö?
— Tavallaan.
— Siis surullinen tarina.
— Surullinen.
Vilkkaanpuoleista puhelua seurasi hetkisen äänettömyys, mutta sitte
haikea ilme hukkui äkkiä Mannen kasvoilta, hänen silmiensä loiste
kasvoi huomattavasti, ja hän muuttui nuorekkaan näköiseksi, ruvetessaan
kertomaan olettamaansa sydäntarinaa, jonka hän pitkien vuosien
yksinäisinä iltoina oli sepittänyt.
— Minulta on monesti kysytty syytä, alotti hän leikkisästi, niiksi
minä jäin naimattomaksi, tämmöiseksi hyljätyksi ja haalistuneeksi
kaljaasiksi, jolla ei ole purjeita, satamaa, ankkuria, mutta siihen
kysymykseen vastaan minä näin: mies voi ainoastaan kerran rakastua,
ai-no-as-taan ker-ran.
Kaksi viimeistä sanaa lausui Manne liikuttavan tunteellisesti. Kapteeni
näytti vakavalta, rouvan kasvoille levisi myötätunteinen ilme.
— Ai-no-as-taan ker-ran, sanon minä, jatkoi Manne. Rakkaus on jotakin
niin ehjää ja kokonaista, jotakin niin omaa itseään... sanoisinko että
rakkaus on kuin telakalta vesille laskettu uuden uusi kolmimasto,
silloin kun se maalattuna ja uusin purjein ensi kerran kokee meren
syleilyn. Sanokaamme että se, mitä se silloin tuntee, ei uudistu enää
ikinä, syystä että se on mahdotonta.
— Mahdotonta, toisti rouva, jonka ihastus ja myötätunne oli kohonnut.
— Toiset satamat, toiset meren syleilyt eivät ole eivätkä voi olla
sitä, mitä ensimmäinen oli.
— Ei, ei, säesti rouva.
— Minä olen juuri tuommoinen kolmimasto. Minä sain kokea meren
ensimmäisen syleilyn enkä voi sitä unhottaa.
— Meri oli Virgiinia.
— Meri oli Virgiinia, toisti Manne. Olette ehkä utelias kuulemaan,
minkämoinen hän oli näköjään.
— Olen hirmuisen utelias.
— Hieman kaihoisa, mutta kuitenkin virkistävä, hieman unelmoiva ja
raskasmielinen, mutta kuitenkin kevyt ja läpikuultava.
— Niinkuin Välimeren vesi.
— Niinkuin Välimeren vesi, toisti Manne. Vaaleahkot hiukset,
sinisenharmaat silmät, oikein pohjoismaalaisen tytön perikuva.
— Ja te rakastitte häntä.
— Rakastin.
— Ja hän rakasti teitä.
— Rakasti.
Mannen kasvojen ilme oli poikamainen ja lystikäs. Siinä heijasti
kaikki se onni, joka johtui siitä että hän rakasti Virgiiniaa, sitä
Virgiiniaa, joka _rakasti häntä_. Siitä Virginiasta oli hän kautta
elämänsä uneksinut, sitä hän oli ikävöinyt ja sen perään huolin
huokaillut, ja vihdoin hän oli sen löytänyt mielikuvituksiensa
maailmassa.
Ja kun hän sen kerran löysi, ei hän enää hellittänyt, hän toi sen
todelliseen elämään, istutti sen rannikkokaupungin asukkaiden joukkoon,
antoi sille nimen, laati sekä ulkonäön että sisäiset ominaisuudet,
sanalla sanoen, hän loi mielikuvastaan ihmisen, Virgiinian.
— Mitä säätyä hän oli? kysyi rouva.
— Hänen vanhempansa olivat kunniallisia pikku porvareita, isä
oli vakavamielinen, arvossa pidetty mies, äiti oli hiljainen ja
taloudellinen. Mutta onnettomuudeksi oli heillä sukulainen, joku
keski-ikäinen täti, joka kuului vallasluokkaan. Virgiinia olosteli
usein hienon tätinsä luona, ja siellä hänet yhätti eräs tämän kaupungin
suurliikemiehen poika. Kutsun häntä Absaloniksi. Hänen isänsä oli
rikas, suunnattoman rikas, hänellä oli ulkomaalainen luottamustoimi,
ja hänen talonsa fasaadi pyöreine kupuineen pistää kaikkien satamasta
käsin tulevien silmään.
Kuvaus oli niin tarkka ja asiallinen, että norjalainen kapteeni ja
hänen rouvansa molemmin ymmärsivät tarkoitettavan konsuli Hartia, mutta
tämän ainoa poika oli kuollut nuorena ylioppilaana ja molemmat tyttäret
olivat joutuneet naimisiin jo niinä aikoina, kuin Manne kohosi konsuli
Hartin liikkeen ensimmäiseksi kirjanpitäjäksi.
— Absalon rakastui hurjasti Virgiiniaan, ja siitä tapahtumasta lähtien
tummenee sydäntarinani, onnen ja autuuden sijaan saan kokea tuskaa ja
surua.
Kertojan ääni värittyi tuskalliseksi, värähdellen liikutuksesta sekä
ollen toisinaan tyrehtyä. Huomasin että hän
kertoessaan eli tapaukset uudelleen, ties kuinka monennen kerran.
— Kummanko puoleen vanhempien suosio kallistui?
— Ei kummankaan, vanhemmat olivat puolueettomia, mutta täti liittoutui
ajamaan Absalonin etuja. Ymmärtäähän tuon. Säätyläinen, hienosti
sivistynyt, äidin puolelta jalosukuinen, nuorena kuulu kaunotar, sillä
oli omat näkökohtansa, ja luja tahto sillä oli kuin naisella konsanaan.
Mutta tässä toivottomuuden yössä nousi äkkiä kirkas aurinko, nousi
kerran viimeisen, laskeutuakseen sitte iänikuisesti ja jättääkseen
jälkeensä vain surun, yömustan surun.
— Mikä aurinko? kysyi rouva kiihkeästi.
— Sitä ette osaa arvata, siitä olen varma. Yrittäkäähän sentään, jos
mielenne tekee.
— En huoli yrittää.
— Me, Virgiinia ja minä, päätimme paeta.
— Oh, se on vanha keino ja se on usein auttanut. Mutta minne?
— Meren poikki Ruotsiin. Ryhdyin innolla puuhaamaan pakoa, onnemme
satama väikkyi alituiseen silmieni edessä. Kaikki toimeni myötäsivät.
Minulla oli jo kirjanpitäjän paikka tiedossa, asuntokin oli vuokrattu
ja vierashuoneemme ikkuna oli merelle, kotimaahan päin. Pari
vuorokautta vain enää kellonlyömään, jolloin meidän piti rientää
satamaan ja sitte...
Kertoja pysähtyi, hänen äänensä pyrki murtumaan.
— On iltapäivä, istun konttorissa, mieleni on rauhaton, on kuin näkisin
aavistuksen peikkoja liitelevän pääni päällä. Avautuu konttorin ovi,
pieni tyttö, meidän salainen kirjeenkantajamme, ilmaantuu eteeni ja
ojentaa minulle pienen kirjelipun. Avaan sen ja luen: en voi tänään
hyvin, siirto tuonnemmaksi välttämätön. Toivon kuitenkin että huono
vointini menee pian ohi. Oma Virgiiniasi.
Kertoja etsi muistikirjastaan rypistyneen paperiliuskan ja näytti sitä.
Olin nähnyt paperiliuskan kerran ennenkin. Mitään selkoa ei siitä enää
voinut saada, kun riveissä ei näkynyt muuta kuin yksityisiä kirjaimia
ja kirjaimen osia.
— Rivit ovat Virgiinian viimeiset, sillä se ei mennytkään ohi,
päinvastoin se rupesi pahenemaan. Hän kalpeni ja heikontui lyhyessä
ajassa. Lääkäri, joka ei päässyt taudin laadusta selville, suositteli
lopulta jotakin ulkomaalaista kylpylaitosta. Ulkomaan matka siitä sitte
tulikin. Täti lähti Virgiinian kanssa. Minun toiveeni alkoivat jälleen
kasvaa. Luulin ilmaston ja iloisen seuraelämän tekevän Virgiiniasta
entisen. Mutta kun vuosi vierähti eikä mitään viestiä kuulunut, alkoi
tuntua kauhealta. Hänen uskollisuuttaan en epäillyt, mutta epäilin
muita mahdollisuuksia. En kestänyt kauemmin kauheaa kidutusta, minun
piti tavata Virgiinia elävänä tai kuolleena, ja minä lähdin matkaan.
Ajoin suoraa päätä Wiesbadeniin, sieltä Nauheimiin ja sitte järjestään
kaikkiin Saksan kuuluimpiin kylpylaitoksiin, mutta Virgiiniasta ja
hänen seuralaisestaan en vainunnut jälkeäkään. Saksasta ajauduin
Norjaan ja Ruotsiin, tulos aina yhtä köyhä.
Olin jo nousemaisillani Tukholmassa laivaan, kun muistin, että Tanska
oli jäänyt etsimättä. Ajoin rautatietä etelään ja tulin Kööpenhaminaan.
Tanskan kylpylaitokset olivat pian nuuskitut, tyhjin käsin minä
niistäkin lähdin. Lopulta kypsyi minussa päätös että Virgiinia oli joko
Sveitsissä tai Italiassa. Ranska ja ranskalainen kylpylaitos ei voinut
tulla kysymykseenkään. Tädin sukujuuret lähtivät Itämeren maakuntien
saksalaisesta aatelista ja olivat siinä vieläkin kiinni useiden
junkkerien tantta. Täti oli saksalaisten ihailija ja ranskalaisten
halveksija, luulen että hän kernaammin olisi kuollut itsekin kuin
hakenut apua Ranskasta. Kysymyksessä oli todennäköisesti vain Sveitsi
ja Italia, ja sinne piti siis rientää minunkin. Mutta ensin oli pakko
käydäkseni kotona. Astuin laivaan Kööpenhaminassa sadatellen itseäni,
kun en heti älynnyt suunnata matkaani ikuisen kaupungin maata kohti.
Ymmärrätte, hyvä rouva, minkämoisessa mielentilassa minä olin Itämertä
halkoessamme. Minusta laiva aivan kämpi, mateli, ryömi. Vihdoin
saavuimme Hankoon. Maihin noustessa keksin edelläni kaksi naishenkilöä.
Sydämmeni alkaa lyödä hurjasti. Minusta tuntuu kuin seisoisin korkealla
harjanteella, jonka toisella puolen on kuolema ja kadotus, toisella
puolen elämä ja taivas. Kumpi on minun osani? Kumpi? Nuo kaksi
naista olivat kuin olivatkin Virgiinia ja hänen tätinsä. Me olimme
matkustaneet samassa laivassa toisiamme näkemättä. Virgiinia nojaikse
tätinsä käsivarteen, he astelevat vitkaan. Riennän tervehtimään, mutta
en näekään entistä tyttöäni, entistä Virgiiniaa, näen
vain hänen varjonsa. Hän on kuoleman morsian. Hänen silmäyksensä on
raukea ja harhaileva, hän puhuu vain kuiskaamalla. Ero kaikesta siitä,
mikä oli hänelle kalleinta ja arvokkainta maailmassa, murti murretun.
Puolen vuoden kuluttua makasi hän kylmänä. Elämän myrskyt olivat olleet
liian ankarat, jotta hän olisi voinut niitä kestää. Mutta uskollisena
hän pysyi, minun nimeni oli hänen huulillaan kuoleman silmänräpäyksenä.
Kertoja pyyhki silmästään kyyneleen, todellisen kyyneleen.
— On minulla toinenkin muisto Virgiiniasta, virkkoi hän sitte hieman
kirkkaammalla äänellä, ja otti esiin muistikirjansa lehtien välistä
pienen liitukynäpiirroksen. Piirros esitti Virgiiniaa. Silmäilimme
rouvan kera sitä, ja me olimme molemmat ihastuneita, vaikka aivan eri
perusteilla. Rouva ei aavistanutkaan, että koko sydäntarina oli eletty
vain kertojan mielikuvituksissa, ja hän tarkasteli Virgiinian kuvaa
omalta kannaltaan, minä taasen olin utelias näkemään, minkämoiseksi
Manne oli piirustanut sen olemattoman naisen, jonka hän, rakkauden
kaipuun pakottamana, oli itselleen luonut. Joitakin huomattavuuksia
oli piirroksessa. Letti solui rinnalle oikean olkapään ylitse, nenä
oli terävä, mutta leuka oli pyöreä ja täyteläinen. Oikea silmä oli
kitsaammin auki kuin vasen, se oli oikeastaan vain rohkeasti raollaan.
Tuo teki ensin häiritsevän vaikutuksen, mutta siihen tottui pian
ja sitte se rupesi miellyttämään. Raollaan oleva silmä loi koko
piirrokseen hengen. Otsa oli huonosti onnistunut eikä piirroksessa
yleensä ollut muita erikoisuuksia. Kaiken
mitä Manne mieli saada esiin, keskitti hän lettiin, leukaan ja
rohkeasti raollaan olevaan silmään.
— Vai tämmöinen, hoki rouva.
Minä luulen ettei hän arvostellut Mannen piirtämiskykyä kovinkaan
korkealle.
— Onhan se ihana muisto, lisäsi hän sitte ja tarjosi kuvan Mannelle.
Asetellessaan kuvaa muistikirjansa lehtien väliin, kosketteli Manne
sitä varovasti ja ilmeisen hellästi, mutta hänen kasvonsa hohtivat
jotakin arvokkaisuutta, joka vähin vivahti ylpeyteen.
Sen aiheutti oletettu naisen rakkaus.