Teeskennellyn vakavuuden ilme leikki Aapen kasvoilla kautta koko
keskusteluajan, ja hänen esiintymisessään kuulti jotakin kursailevaa
ja anteeksi pyytävää, joka herätti talonpoikien myötätunnon ja pani
heidät mielenkiinnolla seuraamaan jokaista hänen lausumaansa sanaa.
Jo keskustelun aikana huomattiin selvästi, kenen puolelle vakaumukset
alkoivat kallistua, äänestykseen ryhdyttäessä kannattivat isännät
melkein järjestään Aapea, kunnanlääkärin jäädessä musertavaan
vähemmistöön.
Tapauksella oli vahaava merkitys. Kunnalliset uudistuspuuhat olivat
siihen saakka sujuneet melutta ja hälinättä eikä niiden vuoksi oltu
kertaakaan kuumasti riidelty, sillä vastustus oli aina rajoittunut
mutinaan, pahimmassa tapauksessa hiljaiseen kiroilemiseen.
Mutta kireämpi aika näytti olevan tulossa. Tuntui kuin olisi
vanha rauha äkkiä siirtynyt menneisyyden muistoihin, kun pitäjän
kansakoulunopettaja ilmaantui vastustajien riviin.
Asianomaisella taholla käsitettiin mitä se merkitsi ja mitä
tulevaisuudelta saattoi odottaa, sillä Aapen luonnetta oltiin jo opittu
tuntemaan ja ymmärrettiin, ettei hän tähdännyt enempää eikä vähempää
kuin vallan ottamista omiin käsiinsä, joka merkitsi samaa kuin kohota
kunnan tärkeimmäksi henkilöksi. Hänen ensikertais-esiintymisensä
tapahtui suotuisimpana aikana. Kunnanlääkäri oli ollut virassaan vasta
lyhyen ajan, koko kysymys sairaanhoitajattaren palkkaamisesta oli
ennenaikainen, se oli hätiköiden suunniteltu, ja kun ei sitä oltu ennen
esittämistä mieskohtaisesti kenellekään selvitetty, johti se talonpojat
siihen käsitykseen, että jollei ajoissa tehdä pystyä, latovat herrat
talollisten niskoille mitä rasituksia tahansa.
Ja Aape esiintyi mestarillisesti, hän tuntui olevan yhtä luuta ja lihaa
talonpoikien kanssa, hän puhui arkailevasti ja kursailevasti ikään
kuin varoen ettei röyhkeyden varjokaan lankeisi häneen ja ettei vain
mitenkään näyttäisi siltä, että hän toivoi sanojaan varteen otettavan.
Hän ei olisi puuttunut koko kysymykseen, sillä itse puolestaan ei
hän ollut myötä eikä vastaan, mutta kun hän oli vakuutettu, että
kunnan syvissä kerroksissa oli paljo asian vastustajia, kannatti hän
mielipiteiden vapaata julkilausumista, ettei tehtäisi päätöstä
niiden tahtoa vastaan, joilla oikeastaan kysymyksen päättämisvalta oli.
Mestarillisen esiintymisensä jälestä kohosi hän tulevaisuuden mieheksi.
Pitäjäläisten huomio alkoi suuntautua häneen, hän työnnältihe
näkyviin tuolla ja täällä, ei milloinkaan omien pyyteiden vuoksi,
vaan aina muiden etua valvomassa. Tänä murrosaikana huomattiin
hänessä tapahtuneen kaksi silmäänpistävää muutosta, ja molemmat
koskivat ulkokuorta. Hän oli tähän saakka tavoitellut hienostelevaa
esiintymistapaa sekä sulavia kumarruksia, nyttemmin rupesi hän
käyttäytymään vaatimattomasti ja mahdollisimman talonpoikamaisesti. Hän
pukeutui huolimattomasti, käytti harvoin kaulusta ja antoi tukkansa
kasvaa pitkäksi. Säätyläisten seuroja hän vältti, mutta milloin hän
yhätti heitä, oli hänen käytöksensä vapaata ja varmaa, ja siitä hohti
selvästi ilmi, että hän oli mies, joka jotakin merkitsi.
Ensimmäisen menestymisen ei hän antanut sokaista itseään. Kun joku
kunnallinen kysymys kävi päivän polttavaksi ja vaati ratkaisua,
laski Aape ensin kaikki mahdollisuudet, asettuen vastarintaan, s o.
talonpoikien puolelle, vasta silloin, kun tiesi vastarinnan varmasti
voittavan. Väittelyissä ei hän tulistunut milloinkaan, hän puhui
matalasti ja arastellen, mutta hän vetosi aina niiden terveesen
järkeen, joita asia enite koski ja joilla oli päättämisvalta.
Hänen luottamuksensa kasvoi nopeasti ja juuri siitä syystä, että hän
osasi ottaa huomioon kaikki asianhaarat: sukulaisuudet, tuttavuudet,
erilaiset varallisuuden tilat j.n.e.
Talonpojat eivät lainkaan oivaltaneet, että Aape aina luovi sen niemen
nenää kohti, johon mereltä käsin myötätuuli puhalsi.
Mieskohtaisien tuttavuuksien nojalla — hänen tuttavuuksiinsa pyrkivät
kaikki, jotka kunnallisia kysymyksiä harrastivat — oli Aape useinkin
selvillä päätöksen suunnasta jo aikoja ennen kuin kysymys otettiin
esillekään. Kunnanlääkäri ja pastori lukivat ratkaisun jo hänen
ensimmäisistä lauseistaan, jotka tavallisesti kuuluivat: Minulla ei
itse puolestani ole tähän mitään sanottavaa, mutta minä luulen että ne,
joita asia enite koskee ja joilla on päättämisvalta...
Päivä päivältä tunsi Aape valtansa kasvavan ja henkilönsä kohoovan
päätä pitemmäksi muita, kuten se oli seminaarissakin kohonnut.
Eräänä iltana poikkesi hänen luokseen tuttu isäntä kaupunginmatkalta
palatessaan. Mies oli hiukan pihkassa ja hänen kielenkantansa oli
notkea.
— Milloin opettaja nai? Milloin?
— Huomisen takaa. Ei ole parempaa tietoa.
— Minullapa on tieto ja hemmetin hyvä. Sanonko ma, missä opettajan käki
kukkuu.
— Sanokaa.
Mies mainitsi nimen, Aape äimistyi.
— No, mitä? Eikö ole portti punainen?
— On, on, mutta...
— Ei mitään mutta, isä on sanonut minulle että jos... tuttavia ollaan,
nähkääs... rippikoulutovereita... mutta tarvitseeko minun vannoa, että
hän sanoi...
— Ei, ei, kyllä minä uskon.
— No, jos ei Kesälinnan tytär kelpaa, minkä sille?
Mies nauroi, Aape oli vaiti.
— Minkäpä kukaan kuvalleen, jos ei muoto kelpaa...
— En minä senkään puolesta.
— No, minkä puolesta sitte?
— Minä vain muuten epäilen.
— Etteikö huolita? Käyttäkää tarkemmin silmiänne.
Aape äimistyi yhä enemmän. Tuntui kuin olisi joku etäinen valo äkkiä
siintänyt hänen silmiinsä ja poistanut ensi hämmästyksen synnyttämät
epäilykset. Kesälinnan isäntä oli monesti pyytänyt häntä käymään
luokseen viemisille, mutta hän oli käsittänyt pyynnön pelkäksi
kohteliaisuudeksi, vasite jo senkin vuoksi, kun Kesälinnasta ei kukaan
käynyt koulussa. Mutta jos kehoitukset tarkoittivatkin...
Jos, jos.
Aapen päätä huimasi.
Viikon loppupuolla tapasi hän jonkun kauppapuodin rapun edessä
Kesälinnan isännän.
— Eikä opettaja kerkiä milloinkaan meille, virkkoi isäntä lämpöisesti.
Tullappa kerran, ehkä sitte eksyy toistekin.
Sunnuntaina lähti Aape käymään Kesälinnassa, jonne oli oikoteitä kolme
taivalta. Ensimmäinen katkottiin hevosella, toinen surmattiin jalan,
kolmas kului loppuun airojen solahdellessa. Nämä kolme taivalta kulki
Aape sittemmin usein.
Puolen vuoden kuluttua oli hän kihloissa pitäjän rikkaimman tytön
kanssa.
Hän oli kunniansa ylimmällä huipulla.
Kesälinnaan käsittyi kolme yhdysviljelyksessä olevaa vankkaa taloa
melkein määrättömine metsineen, ja perillisiä oli vain kaksi, poika
ja tytär. Ensimainittu oli siskoaan nuorempi sekä Aapen innokas
ihailija, kuten isäkin. Isää ja poikaa pidettiin seudun kunnollisimpina
maanviljelijöinä, vaikka muuten vanhoillisuuteen taipuvina. Emäntä
oli hiljainen, uskonnollinen nainen, joka harvoin liikuskeli kodin
ulkopuolella. Tytär, Hilmi, ei ollut niitä, jotka ensi silmäyksellä
näyttävät kauniilta. Hän oli isän värinen, tummahko ja hieman
raskasmielinen. Sisko oli häneen erityisemmin mieltynyt.
Kihlautuminen pitäjän ehkä rikkaimman tytön kanssa nostatti Aapea,
vaikka hän yhä näytteli matalan roolia. Mutta toisin silmänräpäyksin
ei hän jaksanut hillitä itseään, sisimmät aatokset silloin
lieskahtivat alastomina esiin, paljastaen hänet siksi, mikä hän vielä
todellisuudessa oli. Niinpä kerran kirkkoherran luona, kun nimismies
valitti tulojensa pienuutta ja niitä vaikeuksia, joita lasten
kouluuttaminen pienipalkkaiselle virkamiehelle tuotti, heilautti Aape
ylpeästi päätään ja virkkoi:
— Mitä se sitte kannattaakaan? Lopuksi pikku virka ja velkoja, jotta
maailma korvissa rutisee. Mutta hyvinvoipa talonpoika, se sanoo vaikka
kuninkaalle: minä en sinusta piittaa, kuole, jollet elä.
— Emme voi kaikin ruveta talonpojiksi, pikku virkamiehiä tarvitaan
välttämättä.
— Pyh, jokainen on itseään lähinnä.
Sanojensa painoksi heilautti Aape ylpeästi päätään.
<tb>
Varomaton sana, joka aivan omavaltalsesti putkahti suusta ulos,
säikäytti pahanpäiväisesti lausujaa itseäänkin.
Sen lausuminen oli kohtalon leikkiä, sillä pastorin henkilö oli
tykkänään keskusteltavan asian ulkopuolella. Kuten noitumuksen
valloissa oleva, unhotti Aape itsensä ja asemansa ja päästi
sanoiksi sen, mitä hän vihan silmänräpäyksinä oli tuntenut pastoria
kohtaan.
Ja lausuttua ei saanut enää takaisin. Hilmiin ei se näyttänyt ensin
koskevan, mutta tuokion kuluttua hänen kasvojensa ilme kylmettyi
silmin nähden. Hän näytti ajattelevan jotakin odottamatonta ja
äkkiarvaamatonta, ja ajattelemisen kera hän ikäänkuin liiti pois
jonnekin kaukaisuuksiin, luoden läheistöönsä välinpitämättömiä ja
sekavatunteisia katseita.
Aapen valtasi kiusallinen raukkamaisuuden ja heikkouden tunne.
Ajatukset, mikäli niitä versoi aivoihin, eivät kelvanneet
lausuttaviksi, ne löivät päänsä johonkin, joka mustasi ja likasi ne
kelpaamattomiksi, vaikka ne itsessään olivat siistiä ja valkoisia.
Hänen täytyi olla vaiti. Kun hän vihdoinkin rohkeni katsoa Hilmin
silmiin, ei hän niissä keksinyt loukkaantumisen ilmettä, mutta jotakin
surullista kuvastui niissä. Se ei kuitenkaan sattunut ensi kertaa.
Joskus muulloinkin oli Aape huomannut, että pikku surutar
pyrki pilkistämään Hilmin silmissä, mutta se pakeni piiloon jonkun
lämpöisen ja onnellisen ajatuksen tieltä.
Sen se teki nytkin. Raskasmielinen katse suli äkkiä sydämmelliseksi,
kasvoihin ilmaantui lämmin ilme, katse kuvasti jälleen
häiriintymättömiä, hyväileviä tunnelmia.
Aape tunsi rauhoittuvansa.
Kynttiläkruunuhomman herättyä unhottui kiusallinen tapaus kokonaan.
Sen homman synty jäi salaisuuteen, ei kukaan tiennyt, mistä se oli
lähtöisin ja ken sen takana vauhtia antoi, mutta kaikki olivat siihen
innostuneet. Se riensi nopeasti kuin tuuli pitäjän joka kulmakuntaan,
herättäen osanottoon semmoisetkin, jotka eivät muuten maailman menoon
puuttuneet.
Aape oli muita innokkain. Hänen toimestaan pantiin listat kiertämään
kyliin, hänen apunaan oli kaikkialla paikallisharrastajia, jotka
tarkoin seurasivat annettuja määräyksiä ja toimivat kaikin voimin asian
eduksi.
Tämän homman tautta lankesi Aapen henkilöön jonkinlainen uskonnollinen
kehys, häntä ruvettiin pitämään vakavana ja ylevämielisenä miehenä,
vaikka hän olikin vielä nuori. Moni isäntä, joka siihen saakka oli
vaistomaisesti epäröinyt yhtyä nuoren opettajan kannattajaksi, voitti
omat epäröimisensä ja liittyi hänen suosijajoukkoonsa, kun näki mitkä
harrastukset häntä innostivat.
Muutamassa viikossa oli koko homma pantu päätäntöön. Koko homma-aikana
ei Aape ollut joutunut käymään Kesälinnassa, mutta perittyään
paikallisharrastajilta listat rahoineen, lähti hän uljasryhtisenä
tapaamaan morsiantaan. Kuulutuksiinpano oli ollut jo jonkun aikaa
lähenemässä ratkaisuaan. Kynttiläkruunuhommasta oli Aape salaa toivonut
lisävauhtia kuulutuksiinpanolle, sillä hänen silmänsä olivat keksineet,
että kaikki lopullinen valta oli kuin olikin emännän käsissä, vaikka ei
se kyliin eikä kirkkoteille kuulunut.
Samainen ylevämmyyden tunne, jota hän seminaarissa niin usein oli
tuntenut, valtasi hänet, kun veneen kokka laski Kesälinnan rantaan,
jossa punainen sauna pesutupineen seisoi. Hiljaa viheltäen asteli hän
puutarhan kautta porrasten eteen. Siinä tapasi hän isännän ja pojan,
jotka olivat lähdössä lahnaverkkoja kokemaan. Niiden seurassa tunsi
Aape itsensä melkein aina onnistuneeksi. Keskustelu sujui häneltä
tälläkin kertaa vaivatta, sujuipa loistavastikin, vaikka hän puhui paki
paraastaan yksin.
Ehti emäntäkin ja Hilmi saapuville. Aape oli yhä onnistunut, ehkenpä
äskeistä onnistuneempikin. Hän puhui ja nauroi melkein yhtaikaa,
lausuipa hän sukkeluuksiakin. Isän ja pojan suosio loi häneen entisen
varmuuden ja ehjyyden. Kun nuo kaksi olivat lähteneet kokemaan
lahnaverkkoja, jatkoi Aape yhä yhtä iloiseen sävyyn, mutta vähitellen
katosi hänen äänestään hänen omia korviaan miellyttävä kaiku, ajatukset
särkyivät ja herpousivat voimattomiksi, kunnes Aape ei enää sietänyt
omia sanojaan eikä omaa ääntään.
Sitte hän huomasi olevansa kaksin Hilmin kera.
— Minulla oli hauska myötätuuli. Ei muuta kuin rukoilen entisen akan
tavoin, että Jumala huomiseksi tuulen kääntäköön.
Aape nauroi oman sukkeluutensa kunniaksi, mutta samalla keksi hän
Hilmin kasvojen ilmeessä jotakin huomattavampaa hajamielisyyttä, joka
pani sulun hänen naurunsa eteen.
Kului pitkä hetki. Tytön kasvojen ilme todisti, että hän oli liidellyt
pakoon jonnekin, pakoon ilkeätä, vastenmielistä tunnetta, jonka
nykyhetki oli synnyttänyt, vaikka hän miten pyrki siitä eroon.
Aape ei ilmettä pahoin säikähtänyt, hän tiesi omaavansa taika-avaimen,
jolla hän voi vääntää vireeseen itsensä ja Hilmin. Kun he olivat pitkän
hetken kokeneet pitää sytyksissä laihaa ja mautonta keskustelua,
rupesi Aape puhelemaan kynttiläkruunusta. Hän puheli kauan. Hilmi oli
vuoroin hajamielisen ja etääntyneen näköinen, vuoroin tuikahtivat
hänen silmänsä voimakkaasti. Mutta tuikahdukset olivat niin sekavia,
ettei niiden johdosta voinut päättää, puhuivatko ne myötä tai vastaan.
Aapen lopetettua oli hän tuokion vaiti. Hänen kasvojensa ilme painui
raskasmieliseksi, hän taisteli jotakin tunnetta vastaan, joka kuitenkin
puhkesi sanoiksi. Luoden tutkivan silmäyksen Aapeen, virkkoi hän
painokkaasti:
— Tiedätkö, mitä mieltä minä olen sinun osanotostasi
kynttiläkruunuhommaan?
Aape ei kyennyt lausumaan sanaakaan, hänen oli vaikea sietää tutkivaa
katsetta.
— Minusta olisi ollut parempi, jos et sinä olisi lainkaan puuttunut
siihen.
Aape tunsi raukistuvansa.
— Se olisi ollut ainakin rehellistä.
Hilmin katse oli kyyneleinen.
<tb>
Syysyö, kuutamo.
Isä ja poika nukkuvat raskaasti tuvassa, mutta kamarissa äiti ja tytär
ovat valveilla.
— Minä en voi nukkua.
Tytär huoahtaa ja kääntyy kylelleen.
— Onko sinulla mielihuolia?
— On, äiti. Niin paljo...
— Sano huolesi minulle, se huojentaa.
— Tämä on tuonut huolet.
Tytär veti sormestaan kihlasormuksen ja asetti sen sängyn ääressä
olevalle pöydälle.
— Tunnen toisin ja näen toisin kuin joku aika sitte.
Hetkisen äänettömyys.
— On täytynyt etsiäkseni semmoista, jota en olisi suonut löytäväni.
— Se ei ole ollut verkon reikä, luulen ma.
— Ei.
Hetkisen äänettömyys.
— Tänä silmänräpäyksenä tunnen niin selvästi, etten enää pane sormeeni
tuota, jonka äsken ajattelemattani vedin pois. Minä en voi, en. Vai
miten luulet sinä?
— Minäkin luulen, että et voi.
— Vai niin. Tuopa oli uutta.
Tyttären äänessä kuulosti iloinen sointu.
— Huoleni kevenevät, kun me kaksin tunnemme ja näemme samoin.
Hetkisen hiljaisuus, äiti huoahtaa.
— Ei ole kaikki kultaa mikä kiiltää.
— Ei ole.
Ja tytärkin huoahtaa.
— Minä kuvittelin niin paljon, mutta sitte minussa heräsi tunne,
jota minä säikähdin. Minä näin edessäni henkilön, jolla oli kaksi
naamaa. Toista en ollut huomannut ennen. Siinä kuvastui tunteeton
ilme, pyyteitä, tarkoituksia. Se ilme sanoi minulle: sinä olet sopiva
edistämään minun pyyteitäni.
— Sopiva, sopiva, varmensi äiti.
— Mutta nyt en minä enää välitä hänestä, minä en näe häntä enkä anna
hänen katsoa itseeni tunteettomasti. Hän ei ole enää olemassakaan
erityisemmin. Nyt minä sulen silmäni ja nukun.
Hiljaisuus...
<tb>
Aape pysyi aivan tyyneenä. Asetettuaan pöytälaatikkoon Hilmin
lähettämän kihlasormuksen, asteli hän muutamia askeleita huoneessaan,
sitte näytti jotakin välähtäneen hänen mieleensä, hän pysähtyi keskellä
lattiaa ja tuijotti eteensä.
Aivan selvä totuus, se oli hänen hyvien ystäviensä työtä. Kun eivät
muuten pystyneet, kun eivät millään muulla keinolla voineet painaa
häntä, pyörittivät Hilmin järjiltä, vaikuttivat häneen...
Miten jumalattoman kurjaa ja...
Aape iski nyrkkiä pöytään, mutta samassa hän talttui. Hänen voimakas
luonteensa ei ollut milloinkaan suosinut liiallisuuksia mihinkään
suuntaan, hän oli aina tyyni ja kestävä.
Kutti siitä, vaikka hän saikin rukkaset, ei hän silti ammu luotia
ohimoonsa, ei hyvien ystäviensä kiusallakaan. Luulivat kai painaneensa
hänet ainiaksi kuoppaan, mutta saadaanpa nähdä minne karhu pesii, kun
tämä asia ehtii unhottua.
Saadaanpa nähdä.
Siinä valossaan ei rukkasien saanti ollut niinkään masentavaa, se
päinvastoin kiihoitti ja höystytti. Mitä enemmän tiliä kasvoi Aapen ja
säätyläisten, hänen hyvien ystäviensä, välille, sitä parempi tavallaan.
Aape tunsi koko
henkilönsä paljo onnistuneemmaksi, kun hän asettui vastakkain heihin,
hän tunsi kykenevänsä suuriin töihin, jos suuri työ vain jotenkin
koski niihin, jotka olivat hänen vastustajiaan, joko oletettuja tai
todellisia.
Hän pysyttelihe lujana ja ehjänä, ja hän luulotteli nousevansa
naarmutta entiselleen, mutta eräänä iltahetkenä, kun ajatukset
lepäilivät välinpitämättömänä kaikesta, virehti äkkiä ajatuksiin
puolihumalainen isäntä, joka hullaannutti hänet tavoittelemaan
Kesälinnan tytärtä ja saattoi hänet häpeään.
Senkin vietävä.
Aapen nyrkki iski pöytään, hänen mielenlujuutensa särkyi, hän rupesi
raivoilemaan.
Ilman sen ratin leukoja...
Taasen iski nyrkki pöytään. Kun raivo vihdoin talttui, seurasi
lannistava taantumus. Ajatukset irtaantuivat syyttömästä, hyvää
tarkoittavasta isännästä ja käänsivät kärkensä raivoilijaa itseään
kohti.
Ei se ole narri, joka narraa, vaan joka...
Ajatus katkesi kuin itsestään.
Hän, etevä, lujatahtoinen kylmän järjen mies, hän narrin kelkassa.
Niinkö? Niinkö? Eipähän. Ei. Tyttöhän suostuu häneen, kaikki oli
ladullaan, mutta kuitenkin lopuksi rukkaset, häpeä.
Miksi? Miksi?
— Keksiköhän sen silmä, etten minä häntä ra — — —
Aape löi kädellä otsaansa. Hänestä tuntui kuin seisoisi hänen edessään
joku jalompi olento, jolla oli hänen pitkähköt kasvonsa,
hänen silmänsä, leukansa, ja joka katsoi häneen säälien
ja nuhdellen.
— Pois, minä tahdon olla oma itseni, virkkoi hän raivokkaasti
ajatuskuvalleen, mutta raivo suli samassa silmänräpäyksessä kuin se
syntyikin.
Hän ei kyennytkään olemaan oma itsensä.
Se keksi, se keksi, soi hänen korvissaan kolkosti, tuomitsevasti.
Mutta aamulla oli kaikki ohitse, ajatukset punnitsivat tapahtumaa
kylmästi, vastattava ja vastaava löivät yhteen penniä myöten. Häntä
ei ollut rakkaus ajanut pyydystelemään Hilmiä, ja tämä rankaisi häntä
ansion mukaan. Asia oli molemminpuolin kuitattu.
Ja unhotettu.
Oli kuntakokous. Aape, tuntien olevansa aivan ennallaan, meni sinne
ja koetti tekeytyä niin pilvettömän näköiseksi, kuten ei olisi mitään
tapahtunut häneen nähden. Mutta heti alussa rupesivat isäntien
katseet piinaamaan häntä, hän oli keksivinään kaikkialla halveksivia
silmäyksiä, jotka aivan sanoivat ääneen: osasitpa pyydystää, vaan etpä
osannut säilyttää.
Tästä ei hän saanut ajatuksiaan enää irti, hän näki ympärillään
ihmisryhmiä, jotka puhuivat ja väittelivät innokkaasti, mutta heidän
äänensä hukkui tuohon, joka kosken kohinan tavoin soi hänen korvissaan:
osasitpa pyydystää, vaan etpä osannut säilyttää.
Kun ruvettiin äänestämään jostakin kysymyksestä, hiipi
Aape kenenkään huomaamatta kunnantuvasta ulos. Koko illan oli hän sitte
suutuksissa itselleen, kykenemättä sentään tarkemmin määrittelemään,
missä kohdin hän oli itseään vastaan rikkonut. Jotakin hajaannusta
oli hänessä, joka harmitti häntä, varsinkin kun hän tunsi, että
hajaannuksen alla kyti jotakin kaihoa ja valkeampaa toivoa. Ne olivat
aina olleet kaukana taustalla, tahdonlujuuden ja kylmäjärkisyyden
isännöidessä ja kartoittaessa sekä tärkeät että vähäpätöiset tehtävät.
Kaiken keskiönä oli ollut hän itse, ja hän oli luullut että siten tuli
aina olemaan, mutta iltana, jolloin hänen oma ajatuskuvansa katsoi
häneen säälien ja nuhdellen, tunsi hän kuin haltijan henkäyksen, joka
poltti ja kulutti häntä, ja kuitenkin pani hänet tuntemaan jotakin
valkeampaa, joka oli jyrkästi erillään kaikista nykyisistä toiveista ja
mieliteoista.
Hän ei siihen valkeaan vielä uskonut, se oli hänen mielestään kuin
tyhjää utua, joka viehättää ainoastaan etäälle nähtynä, mutta kummaa
oli, kun tyhjää utua vastaan oli pakko taistella. Aapen valtasi
usein semmoinen mielentila, että hän tunsi itsensä menehtyneeksi ja
särkyneeksi. Hänen teki mieli heittäytyä selälleen lattiaan parkumaan,
sillä hän tunsi väkevästi, että kaikki se, minkä vuoksi hän oli tehnyt
vuosikausia työtä, kaikki se, jota hän oli luonut ja rakentanut
tahdonlujuudellaan, oli särkymäisillään pirstoiksi, jos ei jo ollut
särkynyt.
Tätä heikkouttaan hän kuitenkin katui jo seuraavana silmänräpäyksenä,
kun ristiriitaisuudet olivat vaimentuneet,
ja hän uneksi taasen entisestä etevästä Aapesta ja oman voiman
miehestä, jonka elämä ja askeleet olivat ja tulivat aina olemaan
pelkkää nousua, menestystä...
Ristiriitojen aikaa kesti toista vuotta. Aape ei itse huomannutkaan,
miten nopeaan hän taantui ja työntyi taustaan, elämän vieriessä
rataansa eteenpäin, kuten häntä ei olisi ollut olemassakaan. Pitkine
tukkineen ja kuluneine, huolimattomine pukineineen näytti hän
naurettavalta ja vähäpätöiseltä, sitte kun Kesälinnan rikas tytär oli
hänet hylännyt.
Hän oli kukistunut suuruus.
<tb>
Aape oli ehjistymään käsin, hän lueskeli äidinkielen tutkintoa varten.
Virkaylennys oli viimeinen oljenkorsi, johon hän masennuksissaan
tarttui.
Eräänä sunnuntaiaamuna lähti hän kävelylle. Paluumatkalla pälkähti
hänen ajatuksiinsa pistäytyä jonkun kuumetautia sairastaneen
oppilaan luokse, joka oli vielä siksi heikko, ettei kyennyt käymään
koulua. Oppilas oli hänen harvoja suosikkejaan, hyvälahjainen ja
siistikäytöksinen. Isä oli ammattilainen. Iloisena ja kursailematta,
kuten ainakin se, joka tietää olevansa tervetullut, astui Aape kyökin
kautta pienenlaiseen kamariin, joka toimitti vierashuoneen virkaa.
Viereisen huoneen ovi sattui olemaan auki, sairastanut poika makasi
selällään sängyssä, selaillen suurenpuoleista, kuvitettua kirjaa. Aape
oli juuri aikeessa ruveta puhuttelemaan poikaa, mutta tämä loi pikaisen
silmäyksen opettajaansa, käänsi samassa päänsä seinään käsin ja oli
nukkuvinaan.
Aapesta tuntui kuin olisi hänen rintaansa pistetty terävällä aseella.
Kului tuskallinen tuokio.
— Se on väsynyt, lie siinä unen ja valveillaolon välimailla, selitteli
isä, kokien lieventää kiusallista silmänräpäystä.
— Pieti, nukutko sinä?
Aape koki hillitä suuttumustaan, hänen äänensä oli mahdollisimman
ystävällinen.
Poika hengitti raskaammin eikä vastannut mitään.
— Nukutko sinä todellakin?
Aape astui kynnykselle, töin tuskin kykeni hän hillitsemään itsensä.
Mutta poika hengitti yhä raskaammin.
Aape peräytyi ovea kohti, veri oli ajautunut pois hänen kasvoistaan,
hänen kätensä vapisi, kun hän tarttui lukkoon.
— Opettaja suo anteeksi, ei se ole oikein selvillä vielä.
Isä päästi hätävalheen.
— En tarkoittanut häiritä, en aavistanutkaan että...
Aape puri poikki sanansa ja työntyi joutuin kyökin kautta pihalle.
Jos hänelle olisi kerrottu tämä kohtaus häneen sovitettuna, jos olisi
väitetty, että hänen suosimansa kiltti ja teräväpäinen Pieti ei
rakasta, vaan päinvastoin vihaa häntä, olisi hän nauranut ja lausunut
vasten väittäjän silmiä, että hän on kurja, tunnoton valehtelija, jolle
ei mikään ole pyhää.
Mutta itseään ei hän toki voinut jäävätä, se mitä hän näki ja koki,
riitti todistamaan lahjomattomasti, että poika, yksi hänen harvoja
suosikkejaan, vihasi häntä.
Siitä ei päässyt ojaan eikä ojan taa.
Koko päivän ajatteli Aape aamun tapausta, toisinaan pyrki hänen
raivonsa syttymään, toisinaan pyrkivät kyyneleet hänen silmiinsä, mutta
tapahtuma oli aina yhtä arka ja koski aina yhtä kipeästi. Kun hän
kurkisti sen taakse,
levisi hänen silmiensä nähdä niin synkkä näköala, että hän värisi.
Näkö-alan muodostivat ne oppilaat, jotka eivät olleet hänen
suosikkejaan. Ja niitä oli paljon. Tähän saakka ei se, mitä oppilaat
hänestä ajattelivat ja miten he häntä arvostelivat, ollut koskenut
häneen, päinvastoin oli hänestä luonnollista, että tunnon tarkkaa
opettajaa punnittiin eri tavoin eli sen mukaan, miten kunnollinen
oppilas itse oli, mutta suosikin osottama vastenmielisyys repäsi
suomukset hänen silmistään ja painoi hänet semmoiseen tummaan valoon,
että hänen sydäntään kylmäsi. Hän oli luulotellut olevansa onnistunut
opettaja, voimiensa takaa oli hän tehnyt työtä, säästämättä enempää
itseään kuin oppilaitakaan ja tavoittelematta kiitosta tuolta tai
täältä. Tämä tietoisuus oli elättänyt häntä, hän oli monesti, kun
mieli särkyi surulliseksi, paennut sen turviin sekä saanut siitä
pontta käymään pää pystyssä kesken kaikkia nöyryytyksiäänkin, mutta
nyt sekin ryöstettiin häneltä. Hänestä tuntui kuin seisoisi hän yksinäisellä,
alastomalla kalliolla, jota kohti vyörivät kaikki kylmät
hyrskyt, riepoittaen häntä ja sortaen raunioiksi hänen viimeisetkin
suuruusunelmansa.
<tb>
Roteva, suurinaamainen isäntä talutti kädestä noin neljän tai viiden
vuoden vanhaa tyttöä Aapen luo, joka juuri oli laskenut sanomalehden
kädestään pöydälle.
— Mennään sanomaan vieraalle päivää.
Vitkastellen ja toisella kädellään hieroen nenäänsä läheni tyttö,
vilkkailla silmillään tähystäen outoa miestä.
— Mikä sinun nimesi on? kysyi Aape, kun tervehdys oli suoritettu.
— Sano nimesi, sano, saat sokurin, kehoitteli isäntä.
— Annu, kuului hiljaa.
Sokurin saatuaan kiirehti tyttö etäisimpään nurkkaan.
— Käyhän istumaan.
Rotevan isännän käytöksessä sekä koko henkilössä kuvastui semmoinen
suoruus ja avomielisyys, ettei Aape voinut lainkaan loukkaantua
sinuttelemisesta, hän istahti rahille ja isäntä painautui niin lähelle
häntä, että heidän polvensa koskivat toisiinsa.
— Savimaatko ne sielläkin päin ovat valloilla?
— Nepä tietenkin.
Tuosta keskustelu lähti kaartelemaan, haarautuen niin moneen suuntaan,
että kyselijä sai jokseenkin selvän kuvan sen pitäjän oloista, jossa
Aape palveli kansakoulunopettajana.
Tyttö oli sillä välin ruvennut itsekseen leikkimään. Pyörähdellen
ja keikkuen kantapäillään nauroi se ääneen, jopa väliin hihkaisikin
iloisesti.
— Miksi se aina hokee Austu, Austu.
— Austu oli sen leikkitoveri.
Aape loi isäntään kysyvän katseen.
— Annu ei ole minun lapseni, se on veljeni tyttärentytär.
Avomielisesti kertoi isäntä, että hänellä oli veli, uudisasukas
kylän takamailla, nuorempi häntä itseään. Veljentyttären mieli paloi
maailmaan, maailmalla on vanhat tapansa, se langettaa kenen voi, ja se
langetti veljentyttärenkin. Neulalla sitte elätettiin kaksi suuta, se
pani tiukalle ja imi punan poskista. Viime vuonna tytär sitte kirjoitti
isälleen, että hän saisi miehen, kun olisi mihin panna lapsen. Kun
veljellä on omia melkein tuvallinen eikä kertojalla yhtään, sovittiin
siten että kertoja otti Annun omaksi tytökseen.
— Jos ei täällä maailmassa kukaan paikkaa ja paranna...
— Austu, Austu, minä heitän, keskeytti tyttö, ollen paiskaavinaan
jotakin Austua kohti.
Samassa ilmaantui naisväkeä tupaan, Aape heitti hyvästit avomieliselle
isännälle ja lähti astelemaan peltojen polkuja enonsa taloa kohti,
jonne hän oli tullut kesää viettämään heti lukuvuoden päätyttyä.
Moneen vuoteen ei hän ollut tuntenut semmoista viihtymystä kuin tänä
kesänä. Seutu asukkaineen kaikkineen ikään kuin kosketteli häneen ja
puhalsi hänen tietämättään lämpöisen ja herättävän henkäyksen hänen
sieluunsa, vavahuttaen henkiin sen, jota itserakkaus sekä luuloteltu etevyys oli
vankinaan huristellut.
Kylä sijaitsi parin penikulman etäisyydessä kirkolta ja käsitti alun
toistakymmentä taloa, joiden asukkaat olivat järjestään karkeakouraista
raatajakansaa. Luonto oli vuorista ja vaihettelevaa. Alavia vainioita
rajoittivat jyrkkäkylkiset kalliot sekä sakeametsäiset kukkulat, ja
päivän suunnilla sinerti kapean lahden pinta, joka etäämpänä levisi
suureksi satasaariseksi seläksi.
Aape viehättyi seutuun sekä oloihin. Ihmiset anastivat hänen huomionsa.
Hänen silmiensä eteen levisi näköala, josta ei hän vielä voinut sanoa
mitä se oli, mutta jonka väkevän lumon hän vainuten tunsi, ja joka oli
kuin pieni, päivää ennustava valon pilkahdus tumman yön jälkeen.
Kun ihmiset ensin olivat anastaneet hänen huomionsa, rupesivat ne
vetämään puoleensa häntä. Rotevasta isännästä alkaen köyhimpään
muonarenkiin ja torppariin saakka oppi hän tuntemaan heidät, ja hänen
silmänsä keksi heissä jokaisessa jonkun piirteen, joka oli hänelle kuin
tuttua ja pani hänen sielunsa salaa myhäilemään ja nauttimaan.
Toisinaan tuntui kuin olisi jotakin jäänyt hänen taakseen iki päiviksi,
ja silloin tunsi hän veressään jonkun kumman kosketuksen, joka synnytti
samalla tuskaa ja nautintoa. Hänen sielunsa nauroi ja itki yhtaikaa.
Eletty itketti häntä, mutta vastassa oleva valon pilkahdus kirkasti
hänen mielensä ja pani hänet tuntemaan jotakin uutta ja nuorteata, joka
antoi elämälle arvoa ja sisällystä. —
Elokuun puolivälissä hankkiutui hän lähtemään. Muuan odottamaton
kirje työnsi hänet paluumatkalle kolmea päivää aikaisemmin kuin mitä
hän oli aikonut. Jo aamusella huomasi hän mielensä raskaaksi. Kylmä
tunne valtasi hänet, kun hän ajatteli pitkää työvuotta, joka oli hänen
edessään kaikkine ilottomuuksineen. Tämän käytteeksi sitte vielä hänen
suhteensa lähimpään ympäristöön, kaikki se poikinpuolisuus, joka vasite
kuului hänen henkilöönsä ja joka määräsi hänen vähäpätöisimmätkin
toimensa koulun ulkopuolla.
Rattaille asettuessa alkoi sataa. Sattumalta oli Aape saanut
matkatoveriksi kirkonkylään saakka muutaman maanviljelyskoneiden
kauppiaan, joka oli elostellut kylässä pari päivää. Kun he ajoivat
erään pikku kunnaan ohi, joka sijaitsi kylän laiteella ja johon
paraikaa perusteltiin kansakoulun kivijalkaa, virkkoi konekauppias:
— Täällä on kansakoulu tarpeen... ovat niin sivistymättömiä.
Aape melkein sävähti. Sanat koskivat johonkin arkaan kohtaan hänen
rinnassaan. Tuntui kuin olisi hän vilaukselta nähnyt oman itsensä
kaikessa suuruudessaan ja etevyydessään. Häntä aivan kuin hävetti
moinen lausunto. Tuntien mielensä pahoittuneeksi, kietoutui hän
sadevaippaan eikä vaihtanut sanaakaan matkatoverinsa kera koko pitkän
taipaleen kestäessä.
Painostuneessa mielentilassa saapui hän perille. Koulun puutarhassa
tapasi hän opettajattaren, joka oudostelevin silmäyksin
tirkisteli häneen. Moniin aikoihin eivät he olleet vaihettaneet
sanaakaan keskenään, paitse mitä opetus- ja virka-asioihin pakosta
kuului.
— En osannut odottaa, virkkoi opettajatar, kun näki Aapen suuntaavan
askeleensa häntä kohti. Mutta Anni on odottanut.
Anni, jonkun hunningoille joutuneen ammattilaisen vaimo, oli Aapen
taloudenhoitajatar. Kuten vanhanpuoleisten naisten laita ainakin on,
oli hän lujasti kiintynyt isäntäänsä.
— Ja hän liekin ainoa odottaja.
Aape koki hymyillä iloisesti, opettajattaren häntä silmäillessä
kummastuneesti. Pitkähköjen kasvojen ilme näytti myötätuntoiselta;
älykkäät silmät kuvastivat hiljaisia sielun kärsimyksiä; poissa oli
entinen suuruuden ja etevyyden itserakas hohde.
He seisoivat tuokion äänettöminä, sitte Aape virkkoi hillityin äänin:
— Minulla on pyyntö, tärkeä sekä rohkea.
Uteliaisuuden vilkas ele virehti opettajattaren kasvoille.
— Tätä pyyntöäni riensin saattamaan perille, vaikka kesälomaani oli
vielä puoli viikkoa jälellä. Tuosta jo voit arvata, ettei pyyntöni ole
aivan mitätön.
Opettajattaren kasvojen eleet muuttuivat yhä uteliaammiksi.
— En pyydä enempää enkä vähempää kuin sitä, ettet minun tähteni lähde
pois nykyisestä paikastasi.
Opettajattaren posket tummenivat, hän katsoi kenkiensä kärkiin.
— Minä tiedän kaikki, paperisi ovat reilassa, virkaa on yksityisesti
jo tarjottukin sinulle, mutta sinun käy ikäväksi lähteä täältä, sinä
epäröit viime hetkeen saakka, ja nyt minä seison tässä edessäsi ja
pyytelen: luovu koko hankkeesta, jonka alkusyy olen minä.
Aape tarjosi kättään, hän ei tahtonut salata, että kaikki oli hänen
puoleltaan anteeksipyyntiä menneistä. Opettajatar ei ojennettuun käteen
heti tarttunut, sillä hän häiriytyi tuokioksi. Hänen oli vaikea uskoa,
että se mitä hän kuuli, oli totta. Mutta kun hän katsoi Aapeen, joka
surullisen ja kärsivän näköisenä seisoi hänen edessään, kohosi hänen
kätensä.
— Lupaatko luopua?
— Lupaan.
Aapen surullisille kasvoille levisi tyydytyksen ilme.
— Kiitän sinua, virkkoi hän rehellisen lämpöisesti.
Lukuvuoden alettua ei elämä tuntunut erinomaisemmalta kuin ennenkään,
mutta syttyneet voimat tekivät yhä työtään, ja uusi tulevaisuus hiipi
huomaamatta yhä lähemmäksi. Elämä tuntui toisinaan, silloin kun vanhat
muistot eivät piinanneet mieltä, onnelliselta, ja sen hiljaiset,
vaatimattomat värit lämmittivät ja ihastuttivat.
Syksymmällä joutui avonaiseksi muuan seminaarin harjoituskoulun
opettajanvirka. Aapen sydän riemahti, sillä suorittamillaan
tutkinnoilla oli hän tähdännytkin semmoistakin tointa.
Siinä oli palkka korkeampi, helpompi työ ja näiden
kahden edun lisäksi vielä kolmaskin: kaupunkilaisoloissa oli hyvä
tilaisuus kehittyä sekä ammatillisesti että yleissivistykseen nähden.
Tämä seikka juuri oli painava. Tuntui melkein siltä kuin olisivat
elämän sumeat pilvet äkkiä painuneet pakoon, paljastaen silmän nähdä
entistä selkeätä ja sineätä taivasta, sitä, jota Aape oli tottunut niin
mielellään katselemaan ja joka kuvasti häntä itseään niin kauniina ja
miellyttävänä.
Mutta ensimmäisen huikaisun tyynnyttyä ja lauhduttua viileni mieli ja
sen valtasi katumuksen ja häpeän tunne, kun hän oli taasen langennut
entiseen helmasyntiinsä: itsensä ihailemiseen. Loistavan kuvan takana,
jonka hän kiusauksen yllättäessä oli laatinut, ammotti entinen, tuttu
tyhjyys ja päämäärättömyys, ja samassa kaikki raukistui siihen määrään,
jotta hän saattoi itkeä omalle itselleen. Raukistumisen mentyä ohi
nosti hän taasen päätään ja mittaili korskeasti sitä maailmaa, joka oli
vain luotu häntä ja hänen onneaan varten.
Tätä taistelua kesti viikkomäärin. Vihdoin olivat voitetut kaikki
lapsellisuudet ja raukkamaisuudet, joita elämän pikku vastoinkäymiset
olivat Aapen ehjään luonteesen iskeneet, hän oli päättänyt panna
paperinsa hakuun ja sanoa samassa hyvästit nykyiselle huomaamattomalle
elämälleen.
Taistelut olivat jo asettuneet, pariin kolmeen päivään ei hän ollut
enää tuntenut häilyväisyyttä eikä äkkinäisiä mielentilan vaihdoksia.
On iltahämärä, Aape istuu työpöytänsä ääressä. Lopetettuaan jonkun
pikku työn, nojaikse hän tuolin selkää vastaan, harailee tukkaansa
ja silmäilee ulos talviseen hämärään, jossa valkoinen hanki kajastaa
niin hauskana. Joku soma kuva syntyy hänen ajatuksissaan, hänen suunsa
vetäytyy hymyyn, hänen silmänsä hymyilevät yhä makeammin.
Kuva ei ole ensikertainen, mutta sillä on aina väkevä tenhonsa.
Jyrkkäkylkiset kalliot, alavat viljelysmaat, sakeametsäiset kukkulat,
kapean lahden pinta, talot, ihmiset, kaikki muodostavat ehyen
kokonaisuuden, jossa on alkuperäisyyttä, tuoreutta ja soinnukkaita
viivoja.
Äkkiä kuolee hymy Aapen huulilta ja silmistä, joku ajatus syöksähtää
hänen päähänsä, uusi, suuri ja ihmeellinen ajatus, joka täyttää hänen
sydämmensä ja järkensä, ajatuksensa ja tunteensa. Hän näkee rakenteilla
olevan kansakoulutalon, ja silloin tuntuu kuin huutaisivat sadat
voimakkaat äänet hänen korvaansa: sinne, sinne!
Hetkisen on Aape kuin jähmettynyt, mutta sitte hän tuntee voimakkaat
kipinät koko olennossaan.
— Sinne, sinne, toistaa hän, lyöden kädellään hämmästyneesti otsaansa,
kuten ainakin henkilö, jolle suuri salaisuus äkkiä paljastuu.
Hän tuntee ettei se ole satunnainen mielentila eikä pälkähdys, sillä se
kasvaa minuuttien kera yhä valtavammaksi ja täyttää yhä voimakkaampana
koko hänen olentonsa. Vasta nyt hän käsittää, miksi metsäkylän kuva on
leikinnyt hänen ajatuksissaan melkein koko lukuvuoden. Kesken työtä ja
lepoa, kesken surua ja iloa on se yhäti ja yhäti karannut hänen
ajatuksiinsa. Hän on kuvalle hymyillyt, hän on nauttinut siitä, mutta
hän ei ole ymmärtänyt sen tarkoitusta ennen kuin vasta nyt.
Edellisenä kesänä syttyi hänen veressään joku aines palamaan, palo
on tuntunut polttavammin aina silloin, kun metsäkylä raatajineen on
syöksähtänyt hänen ajatuksiinsa. Se on heimolaisuuden, verisiteiden
kipinä, joka on liekkiin leimahtanut. Metsäkylä koski salaa hänen
vereensä, hänen sielunsa suoniin, sytytti kipinät, laati liekit.
Sinne, sinne, soi yhä voimakkaammin ja yhä riemukkaammin Aapen
korvissa. Niiden luo, joiden muodostamasta kokonaisuudesta hän itse oli
murtoma, pienoiskuva, joiden elämään hän oli verisiteillä yhdistetty.
Mutta ei suurena eikä etevänä, vaan matalana ja vähäoppisena. Suohon
kaikki etevyys ja lahjakkaisuus, kaikki korkeammuus. Heidän rinnallaan,
heidän ystävänään, veljenään...
Miten laaja työmaa siinä tapauksessa leviääkään hänen eteensä, kun hän
astuu ulos etevyytensä linnoituksesta heidän tasalleen, kun hän rennoin
mielin ja lämpöisin sydämin käy käsiksi tehtäväänsä.
Aape tunsi seisovansa uuden elämänsä partaalla, johon näkyi hänen
tulevaisuutensa, hänen onnensa, ilonsa, huolensa, kaihonsa, kaikkensa.
Niiden keskeltä kohotti päätään elämän ilo eli tyydytys ja tieto hänen
työnsä tärkeydestä. Itsekkäät vaikuttimet, kuten herraksi pääseminen ja
luuloteltu kevyempi työ, olivat kannustaneet häntä pyrkimään
seminaariin, itsekkäät vaikuttimet olivat tähän saakka aina ohjanneet
hänen toimintaansa, opettajan varsinaista kutsumusta ei hän ollut koskaan
tarkemmin punninnut eikä se ollut hänen ajatuksiinsa kuvastunut, syystä että
hän itse oli ollut aina etualalla sekä hänen pyyteensä, toiveensa,
hyvänsä. Mutta tästä käsin väistyy hän itse syrjään, taustaan.
Etualaan astuvat kylän asukkaat, raatajakansan pojat ja tytöt. Nyt hän
vasta käsitti oman kutsumuksensa suuruuden, käsitys puhkesi sanoiksi,
jotka hän, lyöden kädellä otsaansa, lausui innokkaasti:
— Oi, jos voisin korren vetää ristiin heidän hyväkseen.
<tb>
Sisko kuunteli ihastuksissaan.
— Et usko, miten vaikeita silmänräpäyksiä tuotti minulle pelko, että
jos se onkin valhekuva, joka ei kestä järjen koputuksia. Näet, se
laukahti ajatuksiin niin äkkiä, se iski kuin salama pilvestä. Istuin,
kuten tässä nyt istun, mutta sillä eroituksella etten ajatellut mitään
enkä tuntenut mitään. Yhtäkkiä metsäkylä syöksähtää silmieni eteen,
ja minusta tuntui kuin olisivat sadat torvet toitottaneet korviini:
sinne, sinne... Huumaannun, hurmaannun. On kuin olisivat jotkut
kahleet katkenneet, ja minä olisin odottamattani saavuttanut suuren
onnen, semmoisen onnen, jonka olemassaoloa en siihen saakka osannut
kuvitellakaan. Vaikka tunsin että se oli totta, epäilin vielä sittekin,
että jos se on silmänräpäyksellistä tunnetta, joka hetken hyväilee ja
sitte hylkää. Pelkoni oli turha. Viime kesää viettäessäni koski vereeni
joku voima herättävästi. Minussa on kätkeytyneenä jotakin, joka vaati
vain sytyttävän kipinän, hulmahtaakseen liekkiin.
— Sen kätketyn näin minä vilaukselta jo silloin, kun yhdessä
matkustimme seminaarin pääsytutkintoihin.
— Tosiaanko?
Aape loi Siskoon kiitollisen katseen, ja hänen pitkähköillä kasvoillaan
asusti sama miettiväinen, hieman surullinen ilme, joka heidän
tavatessaan junassa jo oli Siskon
silmään pistänyt ja joka hänen koko olentoonsa loi miellyttävän leiman.
— Milloin hakuaika päättyy?
— Ensi viikolla.
— Mutta jos sattuu käymään niin, ettet pääsekään.
Aape aivan tökertyi, kuten ainakin ihminen, joka äkkiä näkee tielleen
nousevan odottamattoman esteen.
— Se on mahdotonta.
— Miksi?
Siskon nauru rupesi harmittamaan Aapea.
— Te naiset osaatte ottaa huomioon kaikki mahdollisuudet, nauroi
hän sitte, kun harmin tunne ehti mennä ohi. Arvatenkin myöskin
rakkausasioissa.
— Niissäkin, vastasi Sisko kuivan hauskasti.
— Kyllä minä olen varma, ettei ne minua sivuuta.
— Maailmassa sattuu kummempiakin.
— Hm.
— Toisia aina hylätään, toisia hyväksytään. Näes, minä katson asiaa
siltä kannalta, että sinä nyt heti, kun olet parahiksi vasta löytynyt
koko mies, pakenet pois täältä.
Aape vaikeni.
Hakuajan umpeen mentyä odotti hän kutsua maltittomasti, mutta kun se
vihdoin saapui, tunsi hän itsensä onnettomimmaksi ihmiseksi maailmassa.
Hänet valtasi mokoma surumielisyys ja masennus, ettei sen vertaa ennen
eikä jälkeen. Koko hänen elämänsä tuntui kellistyneen nurin niskoin ja
samalla luiskahtaneen iloisilta päivän rinteiltä
alas ikäviin noroihin, joissa on vähäpätöistä ja unettavaa. Hän
oli kuin mikäkin särkynyt sielu, joka vapaaehtoisesti kääntää selkänsä
maailmalle ja kuitenkin itkee sen perään.
Hän oli lopultakin pettänyt oman itsensä ja nuoruutensa korkeat
unelmat. Miksi? Siksi että häneltä puuttui kestävyys. Alottamaan
hän oli kyennyt, mutta hän ei kyennyt viemään perille eikä
päättämään. Hänessä oli voimaa, vaan ei sitkeyttä, rohkeutta, vaan ei
häikäilemättömyyttä, ja siksi hänestä tuli oman itsensä pettäjä, heikko
olento, jota tapaukset viskelivät miten milloinkin lystäsivät.
Miten korkealta hän putosikaan. Mitä hän olikaan uneksinut takavuosina?
Maailma oli hänen edessään täynnä kukkuloita, ja kukkulat olivat kaikki
hänen noustaviaan, niiden laet olivat tasoitetut juuri häntä varten. Ne
kaikin houkuttelivat häntä luokseen ja sanoivat: nouse minun laelleni,
nouse.
Niin menneet vuodet.
Mutta nykyisyys ja tulevaisuus, mitä näköaloja se tarjosi? Syrjäkylän,
jonne ei mikään päivä hänen entisestä maailmastaan pääse paistamaan
ja joka ei kyennyt muuta antamaan kuin unhoitusta. Siirtyminen sinne
oli samaa kuin sanoa hyvästit kaikille kukkuloille ja kuolla pois
itseltään, lahjoiltaan, etevyydeltään. Elää siellä unhoitettua,
huomaamatonta elämää, elää ja vanhettua, hengen vähitellen kangistuessa
vanhoihin muistoihin, katsella etäisestä soppelosta muiden tähtien
nousua ja lentoa sille kaikelle voi itkeä.
Ja Aape todella itkikin. Hänen mielensä turposi niin raskaaksi, ettei
hän voinut estää silmiään kostumasta, kun kaikki hänen unelmansa niin
äkkiä haihtuivat ja vaihtuivat, kun hänen silmänsä keksi, mikä hän
oli ja mitä varten hän oli. Hän itki lelujensa särkymistä, ja niin
rehellistä oli hänen hetkellinen heikkoutensa, ettei hän surussaan
keksinyt mitään naurettavuuksia. Tulevaisuuden näköala oli niin
toivoton ja synkkä ja siitä löyhkähti semmoinen masennus, että Aape
tunsi koko henkensä murtuneeksi. Nyt vasta hän tunsi, miten paljo hän
rakasti kirkonkylää, sen komeita rakennuksia, teitä ja vilkasta elämää,
nyt vasta hän käsitti, mitä arvon hohdetta se loi hänenkin olentoonsa.
Vaihtaa tämmöinen pikkukaupunki metsäkylään oli melkein mieletöntä.
— Minä peruutan kaikki, virkkoi Aape tuskissaan ja toivottomuudessaan.
Ensi huomenna minä peruutan.
Mutta huomissa oli hänen mielensä aivan toisen värinen. Viimeinen
taistelu oli häntä horjautellut, mutta taistelun päätyttyä seisoi
hän jälleen entistä vankempana ja lujempana. Kaikki se mitä hän
taistelun kestäessä oli tuntenut, tuntui huomissa raukkamaiselta,
jopa naurettavaltakin. Vähäpätöisen kutsumuksen suuruus alkoi jälleen
kirkastaa mieltä, laatien rintaan semmoisen lämmön ja päivänpaisteen,
että sen rinnalla kirkonkylät, kunniat ja kohoomiset kylmenivät ja
tummenivat.
Nyt Aape jo käsitti, että hän oli elänyt itsensä ulos entisyydestään.
Nöyryytykset ja kaikki se onnistumattomuus,
joka varjon tavoin seurasi häntä, kun hän yritti näytellä sitä, mitä
hän ei todellisuudessa ollut, olivat hänen huomaamattaan taluttaneet
hänet ulos jostakin, joka ijäksi sulkeutui hänen jälkeensä sekä
samalla avanneet hänen silmänsä ihailemaan ja ymmärtämään vähäpätöisen
elämäntehtävän suuruutta. Sadun haltia oli suudellut häntä pikku
kärsimyksillä ja vastoinkäymisillä ja havahduttanut hänet.
<tb>
Elokuun ilta, kirkonkylä kylpee auringon hohteessa.
Pohjoista kohti suuntautuvaa maantietä myöten vierivät rattaat. Pieni
mies, piippunysä hampaissa ja lakki kallellaan, hoitaa takana ohjia,
etupuolia istuu pitkähkökasvoinen, vakavan näköinen nuorimies, silmissä
mietiskelevä ilme, joka hänen hymyillessäänkin särkyy vain osaksi.
Molemmat ovat vaiti. Maantie poimuttelee ensin peltojen lävitse,
nousee sitte matalilta mailta mäen rinteelle ja kaartaa siitä pienien
viljelysmaitten sivutse synkkää metsää kohti.
— Annin oli ikävä lähteä, lausuu vihdoin mies, sylkäisten tuimasti
sivulleen.
— Naiset ovat aina hellätuntoisempia, arvelee Aape.
— Ja kun piti erota synnyinseudusta, jossa kaikki on tuttua. Vieraan
paikan ihmiset ovat toista kuin oman paikkakunnan.
— Kun tottuu, kyllä menettelee.
— Niinpä niinkin, kun tottuu, siinähän se asia onkin.
Puhelu katkeaa, pieni mies panee paloon uudet tupakit, sylkäisee tuon
tuostakin tuimasti sivulleen sekä nykii ohjaksista hevosta. Sitte hän
rupeaa kertoilemaan nuoruutensa ajoista, miten hän oli jo vähällä
joutua akalliseksi, mutta kun saatiin katovuosi, heitti hän naimatuumat,
ja siihen se kuivui koko homma; hän jäi ijäkseen yksinäiseksi.
— Ei sitä vanhempana enää...
— Ei.
— Vaikka kyllä ne toiset...
Pieni mies innostui kertomaan veljestään, jolla oli jo kolmas akka.
Aape ei kuunnellut kertojaa aina puolellakaan korvalla, sillä elokuun
kaihoisa ilta painoi hänet jonkinlaiseen surumielisyyteen. Muisto
toisensa jälkeen elpyi hänen ajatuksiinsa. Kaikille niille saattoi
sekä nauraa että itkeä, niiden kaikkien pohjalla oli jotakin tervettä,
vaikka pinta näyttikin sairaalloiselta.
— ... tullaan Kuninkaanmäelle, herätti pienen miehen ääni Aapen.
Kuninkaanmäki oli loivasti ylenevä harjanne jylhän metsän keskessä,
ja siihen näkyi pari pikku järveä ja pitäjän kirkko. Mäelle saavuttua
pysäytti Aape hevosen. Pitkän hetken silmäili hän kirkon valkoista
päätyä, joka kaukaa siinti Kuninkaanmäelle. Silmäillessä yltyi hänen
kasvojensa surumielinen ilme väkevämmäksi; nähtävästi syttyi hänen
rinnassaan jotakin katkerata ja haikeata.
— So, annetaan mennä.
Ajettiin edelleen, ja jopas on jylhän taipaleen varrella metsätorppa.
Aivan maantien reunassa on torpan sauna, ja saunasta kuuluu tuoreiden
vihtojen läiskinä. Lähellä olevalla kannokolla istuu nuori mies
punakkana ja höyryävänä. Aapen silmät kiintyvät kannokolla-istujan
vartaloon. Lihakset, hartiat, käsivarret, kaikki ovat niin komeat, kuin oisivat juuri sinä
hetkenä Luojan käsistä lähteneet.
Sauna, vihtojen läiskinä ja kannokolla istuva mies antavat Aapelle
jotakin, antavat runsain käsin ja pyytämättä. Ne muistuttavat siitä
maailmasta, joka tästä käsin on hänen kaikki kaikkensa, josta
hän itsekin on sirpale ja josta eristettynä hän on onnistumaton,
rikkinäinen narri.
Masentavat muistot haihtuvat tuokio tuokiolta, Aapen mieli seestyy, kun
hänen silmiinsä kuvastuu se tulevaisuus, jota kohti hän oli matkalla.
— Niin, miten velimies jakseleekaan?
Tuo on kuin anteeksipyynti äskeisestä loukkaamattomuudesta.
Se anteeksipyynti kartoittaa kauas kaikki masentavat muistot. Koko
tunne-elämä nuortuu nauttimaan. Pieni mies, joka katovuoden vuoksi
peräytyi naimahommistaan, alkaa vetää puoleensa Aapen huomion. Mies on
hänen väkeään, sitä ehyttä joukkoa, jossa on luonteita ja luonteiden
tuoreutta.
Kun pieni mies rupee kertomaan velimiehen voinnista, kuuntelee Aape
molemmin korvin. Sanat koskevat häneen. Tuntuu kuten ei olisikaan puhe
yhdestä henkilöstä ja perheestä, vaan monesta, joiden kanssa hän on
yhdistetty sielun ja veren siteillä ja joiden sitkeyden sekä taistelut
puutetta vastaan hän tuntee yhtä tarkoin kuin oman elämänsä.
— ... Ja se on velimies ikänsä ollut terve.
— Terveys on hyvä lahja.
Torppa on kadonnut näkyvistä, maantie lähtee loivenemaan vehmasta noroa
kohti.
Metsä humisee juhlallisesti.