<tb>
Kaksi vuotta meni Aapelta kuin pilville, hän ei päässyt kelpo
alkuunkaan. Ensimmäisen paikkansa heitti hän kesken lukuvuotta,
syystä että koulu oli aivan alkuperäisellä kannalla huoneistoon
sekä opetusvälineisiin nähden, toinen paikka oli niin yksinäinen,
jotta hän oli menehtyä ikävään. Ei ollut lähellä ketään, jonka
kanssa seurustella. Kirkolla, jonne oli pari kilometriä matkaa,
oli joku kehnosti rakennettu talo, ikäloppu pappi ja melkein
sivistyksen koskematon itseoppinut lukkari. Muusta kuin aineellisesta
toimeentulosta ei voinut kenenkään kanssa keskustella. Sitäpaitsi
kansan luonne, omituisuudet sekä saamattomuudesta johtunut yleinen
kehittymättömyys ja takapajulla-olo piinasi häntä ja saattoi hänet
purkamaan seminaarista lähteissä muinoisen roomalaisen mukaan tehdyn
päätöksen: ennemmin täällä ensimmäisenä kuin Roomassa toisena.
Hänelle selvisi että hänen oli pakosta painuminen kohti
synnyinseutujaan, jos hän mieli elää ja edistyä. Omaamatta mitään
tietoja vastaisesta työmaasta, erosi Aape toisestakin paikastaan,
mutta sitte onni rupesi vetämään häntä. Lähitienoilta joutui muutaman
kirkonkylän opettajanvirka avonaiseksi poismuuton kautta. Aape lähetti
heti paperit liikkeelle sekä kirjoitti samassa Siskolle. Tämä oli
kuulemien mukaan saman pitäjän kappalaisen rouvana; mies oli ennen
ollut tehtaan saarnaajana.
Sisko ei viivytellyt vastata, parin viikon jälestä sai Aape
kirjeen, jossa vakuutettiin, että hänen pääsemisensä oli aivan
varma. Valmistaudu vain tulemaan tänne, kirjoitti Sisko, niin hyviä
todistuksia kuin sinulla on, ei ole ennen nähtykään;
Elokuussa muutti Aape uuteen paikkaansa. Hänen sydämmensä hytkähti
iloisesti, kun komea, pikku kaupungin veroinen kirkonkylä avautui hänen
eteensä. Koulurakennus sijaitsi aivan kylän keskuksessa, vastapäätä
asui kunnanlääkäri, oikealla oli kirkko ja pappila, etäämmällä
vasemmalla kohosi ilmoille uljas, kaksikerroksinen vaivaistalo, ja
sen sivutse häämöitti taempana oleva kappalaisen virkatalo punaisiksi
maalattuine ulkohuoneineen. Sikin sokin oli sitte kylässä vielä joukko
ammattilaisia, kauppiaita sekä uusi, aistikkaasti rakennettu apteekki.
Kaikki teki Aapeen iloisen vaikutuksen, kaikki oli mielen mukaista.
Tulevaisuus näytti toivorikkaalta. Ensi öitä nukkuessaan uudessa
kodissaan uneksi Aape pelkästä onnesta. Kaksivuotisen harhailemisen
jälestä oli hän vihdoin osunut seutuun, joka synnytti sointua hänen
sydämmessään ja tyydytti täysin hänen vaatimuksiaan.
Kasvatusopin tutkinto, jota varten hän jo oli alustellut lukemaan,
alkoi kiinnittää lujemmin hänen mieltään; sen suorittaminen kuului
lähimpiin tehtäviin.
— Milloin kerit lukemaan? kysyi Sisko, kun Aape kertoi
tutkintoaikeistaan.
— Nousen aamuin neljältä ylös, siinä se on koko salaisuus.
Tietojen hankkiminen olikin aivan välttämätöntä, sillä Aape keksi
piankin säätyläisten ystävyydessä jotakin hienoa varovaisuutta, joka
esti hänet lähenemästä aivan lähelle heitä. Huomio rupesi vähä vähältä
ärsyttämään. Ystävällinen kohtelu alkoi tuntua armopalalta, johon
hänellä ei oikeastaan ollut oikeutta. Säätyläisten kohtelussa, Siskoa
lukuunottamatta, huokui aina jonkin verran alentuvaisuutta, kun he
kutsuivat seuroihinsa opettajan ja kokivat kohdella häntä kuin heidän
asteellaan olevaa ainakin.
Ajan oloon rupesi Aape viihtymään heidän seuroissaan yhä huonommin.
Huomio ettei hän olekaan ympäristönsä tasalla, katkeroitti hänen
mielensä, kun hän äänettömänä sekä kykenemättä keksimään puheenainetta
istui ja kuunteli, miten kevyesti kaikki muut puuttuivat keskusteluun.
Hän oli vailla jotakin, josta ei hän itsekään ollut selvillä,
mitä se oli. Järki ei tehnyt haittaa, haitta oli jollakin muulla
taholla. Astuessaan kirkonkylän säätyläisten seuraan tunsi hän aina
tyhmistyvänsä ja ikäänkuin pusertuvansa kuiviin. Sekä järki että tunne
kavaltivat hänet, kumpikaan ei rientänyt tuomaan sanaa suuhun, kun sitä
milloin tarvittiin.
Tietojen pienuus alkoi sekin varastautua näkyviin. Sattui kerran
ompeluseurassa puheeksi joku Victor Hugon kirja.
— Oletteko lukenut sitä? kysyi kunnanlääkärin rouva,
kääntyen Aapeen päin.
Aape ei ollut eläissään kuullut mainittavankaan semmoista nimeä.
— En muista. Oliko se pedagoogi?
Kysymys pilasi lopunkin; monet suut vetäytyivät hymyyn.
— Se oli kirjailija... suuri nero. Eikö seminaarissa lueta
kirjallisuushistoriaa?
— Eihän sitä keritä kaikkeen niin lyhyessä ajassa, osasi Aape
huomauttaa.
— Kyllä teidän pitää välttämättä tutustua Victor Hugohon.
— Sen kirjoja ei ole vielä suomeksi, lausui Sisko, joka muiden
hymyillessä oli katsonut lattiaan.
— Luetaanhan seminaarissa ruotsia, jatkoi kunnanlääkärin rouva,
tarkoittamatta mitenkään loukata Aapea.
— Kyllähän sitä luetaan, mutta kun on mennessä ummikko...
— Niin, se on lyhyt aika... neljä vuotta kaikkiaan... niin, niin...
Rouva ymmärsi peräytyä aikoinaan.
Seminaari, Aapen entinen korkea ihanne, oli saanut ankaran kolauksen,
joka sitä painoi maata kohti aika lailla ja tuhri sen siintävät värit
jokapäiväisen harmaiksi. Ei lueta mitään kirjallisuushistoriaa,
toisteli Aape itsekseen katkerin mielin ja melkein hammasta syöden
monena päivänä, kun Victor Hugo muistui hänen mieleensä.
Eikä opita ruotsia — pahuus vieköön.
Hänen mielensä katkeruus yhä kasvoi, sillä pikku koiruohoja viskattiin
hänen nieltäväkseen tuon tuostakin eikä
hän voinut eikä tahtonut antaa anteeksi viskaajille, vaikka hän alkoi
selvästi tuntea, että hänen suuruutensa ei kestänytkään todellisuutta.
Joskus koki hän paeta sielutieteen ja kasvatusopin turviin, mutta
nekin komeat puut kutistuivat pieniksi kääpiöiksi, kun hän sattumalta
keksi pastorin kirjastossa suuria nidoksia kasvatusopillista ja
sielutieteellistä kirjallisuutta, ja hän oli lukenut vain muutamia
kymmeniä sivuja. Semmoisina silmänräpäyksinä kaikui Aapen korviin
seminaarin johtajan jäähyväispuhe, jossa varoitettiin nuoria, toimeensa
piakkoin ryhtyviä opettajakokelaita loistamasta tiedoillaan, sillä itse
asiassa ne olivat tietoihin nähden samassa verrannossa kuin pisara
mereen. Vasite vastapainoksi oli Aape sitte johtajan päivällisissä
pitänyt huikaisevan puheensa, joka alkoi sanoilla: Inhimillisen
tietopiirin avartuessa...
Nyttemmin oli tietopiirin avartaminen Aapelle välttämätöntä, jos
ei hän mielinyt taantua mitättömäksi mieheksi eli semmoiseksi,
jolla ei luokkahuoneen ulkopuolella ole mitään merkitystä. Tietoja,
mahdollisimman paljo tietoja mahdollisimman monilta aloilta, pyöri
hänen ajatuksissaan taukoamatta... ja solahtaapa nurin aita, joka hänet
eroitti ympäristönsä säätyläisistä.
Lujalla tahdollaan iski Aape lukutöihin ja suoritti yliopiston
professorin edessä kasvatusopintutkinnon toisen lukuvuoden kevätpuolla.
Tutkintomatkalta palattuaan näytti hän suletummalta, hänen käytöksensä
muuttui varmemmaksi ja jollakin tavoin kursailemattomammaksi, seuroissa
vältti hän yhä huomattavammin puhua jokapäiväisistä asioista, usein huomattiin
hänessä halveksimisen ilmeitä, kun keskustelu ohjautui alalle, joka ei
häntä huvittanut.
Kolmantena vuonna ryhtyi hän lukemaan äidinkielen tutkintoa varten,
mutta odottamaton tapaus keskeytti hänen lukuhommansa ja asetteli hänet
aivan uuteen asentoon ympäristöön nähden. Muuan toisen vuosiosaston
poikaoppilas, jonka käytös koko ajankin oli ollut koulun pahana
hapatuksena, teki raskaanpuolisen rikoksen, johtokunta kutsuttiin
kokoon, Aape vaati pojan eroittamista, mutta pastori alkoi tarrata
vastaan. Ensimainittu oli kyllä oikeassa, mutta hän pilasi asiansa
jyrkällä esiintymisellään, kuten pojan eroittamiseen ei kenelläkään
muulla kuin hänellä itsellään olisi ollut sanan sanottavaa. Asiasta
väitellessä muutti pastori kantansa ja veti koko johtokunnan jälessään.
Opettajatar oli koko ajan vaiennut. Kun hänen lausuntoaan vaadittiin,
epäröi hän moniaan silmänräpäyksen. Oli ilmeistä että pastori oli
vetänyt hänetkin puolelleen, mutta silti epäröi hän vastata.
— Vaadin eroittamista, kuului vihdoin puristettu, vakuutukseton
lausunto, jossa äänen ryhdittömyyskin jo ilmaisi horjumista.
— Ohoo, äännähti Aape, luoden samalla opettajattareen niin halveksivan
katseen, että tämän kasvot tummenivat.
Pastorin esitys hyväksyttiin, rikoksen tehneelle määrättiin julkiset
nuhteet johtokunnan ja oppilasten edessä sekä ankarimmat varoitukset
vastaisen varalle.
Kun Aape seuraavana päivänä tapasi Siskon, lausui hän
niin kylmän hyvän päivän, että viimemainitun kasvot lennähtivät
tulipunaisiksi. Jo matkan takaa käänsi hän katseensa toisaanne ja
Siskon kohdalle saavuttuaan ja ynähtäessään jotakin hyvän päivän
tapaista, kohautti hän olkapäitään ja meni tietään eteenpäin komeana
kuin nuori ruhtinas. Hän tahtoi näyttää että hänelle riitti hänen oma
itsensä ja ettei hänen elämänsä välttämättömiin ehtoihin kuulunut
pokkuroiminen ja niskan taivuttaminen. Hän oli mies osaltaan siinä kuin
joku muukin. Jos häneltä yhtä puuttui, oli kahta sijassa: kykyä ja
mahdollisuutta.
Hän tunsi vihaavansa kaikkia noita, jotka asemaan ja sivistykseen
nähden olivat häntä hyöteliäämpiä, jotka hiotummalla esiintymisellään
aina kykenivät työntämään hänet varjoon. Hämäränä tunteena tämä
viha heräsi hänessä jo alun alkaen. Asianomaiset olivat taitavasti
pidättäneet hänet sopivan matkan päässä itsestään, olivat melkein
kaikissa tilaisuuksissa muistuttaneet hänelle, että on ero sivistyksen
ja sivistyksen välillä, ja lopuksi oli pastori käynyt käsiksi hänen
opettaja-arvoonsa mitä arkaluontoisimmassa asiassa.
Alistuminen ja mukautuminen ei näin ollen voinut tulla kysymykseenkään.
Aape oli siinä luulossa että hänen vihansa tekijöinä oli kärsitty
nöyryytys sekä säätyläisten kohtelu, jossa tosiaankin ilmeni
viimainen lämpö ja joka hänen luonteiselleen, kunnianhimoiselle
seminaarisuuruudelle oli karvas kärsittävä. Hän ei käsittänyt että
hänen oli pakko elää ulos itsestään jotakin, jonka peitteenä olivat
tähän saakka olleet
ohuet, pintapuoliset tiedot, luuloteltu etevyys ja kohoamisen toiveet.
Kärsimästään nöyryytyksestä sai hän pian täyden hyvityksen, sillä
samaisen huonokäytöksisen pojan vuoksi täytyi johtokunnan kokoontua
toisen kerran. Rikos oli tällä kertaa vieläkin raskaampi, ja
syytteen oli tehnyt johtokuntaa lähellä oleva henkilö, jonka pojan
syytteenalainen oli onnistunut kietomaan mukaansa rikokseen. Aapen
käytöksessä ilmeni omituinen nöyryys ja vaatimattomuus, kun hän astui
johtokunnan kokoukseen, mutta pastori oli hermostuneen ja nolatun
näköinen.
Todistetun rikoksen selvittäminen kaikkine seikkoineen ja
asianhaaroineen ei kestänyt kauan.
— Ehdotan julkista nuhdetta ja varoitusta.
Aapen ääni oli kursaileva ja samalla pisteliäs. Johtokunnan jäsenet
istuivat kuin neuloilla, mutta opettajatar, joka työtoverinsa puolelta
oli sitte viime johtokunnan kokouksen saanut kokea yhtä ja toista, ei
näyttänyt olevan milläänkään; hän hymyili kaikille. Aape huomasi sen ja
hän jatkoi entistä pisteliäämmin:
— Sinä tietystikin kannatat minua.
Opettajatar hymyili yhä, sanat eivät sattuneet häneen lainkaan.
— Olen kernas myöntämään, etten viime kerralla menetellyt
oikeudenmukaisesti, alottihe pastori.
— Samat sanat, iski Aape keskeyttämään hillitsemättömän ivallisesti,
samat sanat ja yhtä vakavasti. Minäkin tunnustan
virheeni, mutta parannus ei ole milloinkaan liian myöhäistä. Minä kadun
viime kertaista jyrkkyyttäni, minä olen, mitä pojan rankaisemiseen
tulee, aivan samalla kannalla kuin arvoisa johtokunta oli viime
kerralla. Ja tämä minun kantani ei ole mikään satunnainen mielijohde
eikä pälkähdys, se on kypsän harkinnan tulos, se on leveämmän ja
korkeamman maailmankatsomuksen hedelmä, joka perustuu syihin,
vastasyihin ja...
— Mihin syihin? keskeytti vuorostaan pastori.
— No, nähkääs, miten ihanaa ja mieltäylentävää olisi, kun me saisimme
tavan takaa tilaisuuden tehdä laupeutta. Ajatelkaa että me kenties jo
nousevalla viikolla keräännymme taas kokoukseen juhlallisina, mutta
täynnä laupeutta. Koko maailma rupee ihailemaan meidän laupeuttamme,
meidän pöytäkirjamme ovat täynnä laupeutta ja laupeuden pykäliä, ja
vuoden parin jälestä me jo aivastelemmekin pelkkää laupeutta.
Pastorin korvalehdet punertuivat, mutta hän hillitsi itsensä.
— Jos päätös ei ole laupeuttava, merkittäköön pöytäkirjaan minun
vastalauseeni.
Aape poistui, tehden samalla nöyrän kumarruksen, jossa kuitenkin oli
olevinaan jotakin komeaa ja ruhtinaallista.
Hän nautti omasta luonteenlujuudestaan, hän melkein iloitsi että
rangaistusjuttu oli rikkonut teeskennellyn ystävyyden hänen ja
säätyläisten välillä, ettei hän enää maleksinut heidän seuroissaan
armohymyjä nuoleksimassa. Parempi, tuhat kertaa parempi oli jyrkkä ero kuin tuommoinen
kituystävyys, joka vain katkeroitti eikä milloinkaan tyydyttänyt.
Jyrkän eron vallitessa voi toki pitää niskan pystyssä, tarvitsematta
surra itseään kaljupäiseksi sen vuoksi, ettei ole joutunut lukemaan
jonkun Victor Hugon romaaneja.
Ainoa joka häiritsi nautinnon tunnetta, oli huomio että hänen
etääntymiselleen oltiin kokonaan välinpitämättömiä tai ainakin oltiin
olevinaan. Kukaan ei kysynyt häneltä: miksi ette enää käy meillä?
Oletteko ehkä loukkaantunut? Tai onko teillä niin kiireitä lukutöitä,
jotta ei riitä aikaa?
Ei kukaan kysynyt eikä välittänyt.
Ja sitä Aape juuri tahtoi, että hänestä välitettäisiin. Hän olisi
kernaimmin tahtonut jatkaa seminaaritapaansa ylimpänä miehenä, johon
kaikkien silmät ovat kiintyneet, joka aina tuo päivyen mukanaan ja joka
jaksaa säteillä joka suuntaan, mutta...
Tähän Aape aina pysähtyi, tähän tuntui tie loppuvan. Kun hän ajatteli,
ettei se kenties enää milloinkaan lähde kulkemaan ylenevää suuntaa,
katkeroittui hän silmittömästi ja koko hänen entinen tarmokkaisuutensa
ja tahdonlujuutensa pukihe johonkin epämääräiseen muiden syyttämiseen
ja rajattomaan uhmakkaisuuteen. Ainoastaan viimemainittu antoi
hyvitystä, mutta hyvitys kävi ajan pitkään yksitoikkoiseksi.
Uhmakkaisuus puuttui semmoista toimintaa, joka olisi tyydyttänyt
kunnianhimon vaatimuksia. Se pani hänet seisomaan kohdallaan uhmineen
ja syytöksineen eikä avannut
silmän nähdä kimaltelevia tulevaisuuden näköaloja, joiden lumoon Aape
oli tottunut seminaariajoiltaan saakka.
Hän koki ruveta lukemaan äidinkielen tutkintoa varten, mutta hänen
tahtonsa ja tarmonsa tielle asettui voima, jota vastaan ei hän kyennyt
taistelemaan, sillä hän tunsi toisin silmänräpäyksin suosivansa ja
ihailevansa sitä voimaa. Se kuvasti hänet ehjänä ja onnistuneena, ja
se vakuutti hänelle että kun hän riitti omalle itselleen, riitti hän
muillekin.
Mutta merkitsevään asemaan piti hänen kohota.
<tb>
Kun Aape heräsi eräänä aamuna, nauroi hän ääneen. Hän muisti moniaiden
naamojen äimistyneet ilmeet, kun hän eilispäivän kuntakokouksessa
nousi vastustamaan kiertävän sairaanhoitajattaren palkkaamista kunnan
palvelukseen. Kasvot punakkana hyökkäsi kunnanlääkäri hänen sanojensa
kimppuun, kysyen eikö opettajalle itselleenkin olisi tarpeen sattuessa
sairaanhoitajatar hyvinkin mieliin.
— Enpä ole tullut tänne yksityisetujani valvomaan, vastasi hän.