Aape epäröi kauan. Hänen kyllä teki mieli mennä tervehtimään
tyttöä, sillä hän oli melkein varma, että heidän molempien matka veti
samaan, mutta toisaalta hän pelkäsi loukkaavansa sivistyneiden tapoja,
ja siksi hän ponnisteli mielitekoaan vastaan. Vihdoin, kun jo oli
taivallettu kaksi aseman väliä ja kun kolmas jo oli puolimenossaan,
loppui hänen malttinsa, hän astui vaunun toiseen päähän, jossa tyttö
istui selin häneen, teki kumarruksen ja kysyi, hienostelevaa ääntä
tavoitellen.
— Ollaanko menossa seminaariin?
Tytön suu vetäytyi hauskaan hymyyn, kohteliaassa kumarruksessa oli
jotakin kallellaan.
— Ollaan, jos ei tie nouse pystyyn. Entä te?
— Sama matka ja samat ehdot.
Silmänräpäyksen ajaksi levisi Aapen kasvoille miettivä ilme, joka loi
miellyttävän leiman koko hänen henkilöönsä. Pitkähköt kasvot näyttivät
myötätuntoisilta, älykkäiden silmien tuijottaessa harhailevasti eteensä.
— Miks'ette istu? virkkoi tyttö, jolta ei jäänyt huomaamatta ilmeen
vaihdos.
Aape teki taasen mauttoman kumarruksen ja asettui istumaan vastapäätä
olevalle tyhjälle penkille. Kumarrusta tehdessä hukkui miellyttävä
ilme hänen kasvoiltaan, sijaan tuli jotakin itsetietoista, joka ei
vaikuttanut edullisesti. Tyttö oli kotvan vaiti. Hänen suurissa
silmissään kuvastui epätietoisuudesta johtunut painostus ja
alakuloisuus. Aape vainusi mistä painostus johtui, mutta hän ei
tahtonut siihen ensiksi koskettaa, hän vain katseli vaunun ikkunasta
ulos elokuun tummaan yöhön, kunnes tyttö alotti puhelun.
— Tuntuu niin raskaalta ja kolkolta... en ole tämmöistä ennen
kokenut... yllätti vasta äsken... asemalle saapuessani olin vielä
reippaalla mielellä.
— En oikein ymmärrä, teeskentelihe Aape lausumaan, katsoen tyttöä
silmiin sekä hymyillen itsetietoisesti. Suokaa anteeksi.
— Niin, nähkääs, tämä räminä, sysäykset, eteenpäin kiitäminen,
pimeys tuolla ulkona, omat ajatukset, epätietoisuus... ja varsinkin
epätietoisuus...
— Painostavat teitä.
— Niin, aivan niin. Ajatus pukee kaikki alakuloisuuden verhoon; on niin
sanomattoman tuskallista.
— Kun annatte vallan ajatuksille ja tunteille.
Huomautus ei miellyttänyt tyttöä, joka muutenkin oli keksivinään Aapen
kasvoilla liian itsetietoisen hymyn.
— Te mahdatte olla hirmuisen etevä sekä varma onnistumisestanne.
Tytön ääni oli hieman halveksiva ja suuttunut.
— Ehkä.
Aapen silmäys puhui enemmän kuin lyhyt sana. Itserakkauden ohessa
oli siinä jotakin lujaa ja järkähtämätöntä, joka herätti tytössä
ehdottomasti kunnioitusta.
— Minusta on liian lapsellista, kun tyttökoulun käynyt nainen pelkää
seminaaritutkintoa ja on onneton sen vuoksi.
— Minkä sille voi?
— Toista on tämmöisen eläkemiehen pojan, joka on kasvanut korpikylässä
ja vasta kahdeksantoista vuotiaana alkaa kurkistella tiedon puuta.
Toista on, sanon ma.
Aape oikein huokui omaa etevyyttään ja varmuuttaan.
— Soisinpa olevani teidän sijassanne, virkkoi tyttö, panematta mitään
huomiota Aapen mahdikkaille sanoille.
— Minunko sijassani?
— Niin, teidän sijassanne juuri. Oletteko ajatelleet minun osaani,
onneani? Isäni kuoli häviönsä jälkeen, minulla ei ole auttajia eikä
varakkaita omaisia, kuten teillä. Meitä on neljä elämän kynsissä, äiti,
minä ja kaksi siskoani. Oletteko ajatellut sitä? Mitä siinä merkitsee,
jos on käynytkin tyttökoulun?
Aape vaikeni.
— Kaikki katselevat jonkinlaisella halveksimisella ja epäluulolla
hävinneen maakauppiaan tytärtä ja koko joukkoa, jotka onnen päivinä
elivät hienosti ja nyt kituvat puutteen
kynsissä. Käy ehkä niin, että minua ei auta kukaan. Se minkä äiti
ansaitsee pienellä leipuriliikkeellä kahden kilpailijan puristamana,
hupenee heidän kolmen elantoon. Jos ajattelen vettä tai veden poikki
rakennettua siltaa, aina on yhtä valkeaa vastassa. Toisin hetkin en
pidä suuresti lukua vaikka...
Konduktöörin ilmaantuminen vaunuun häiritsi keskustelun. Hän ohjasi
muutaman sairaan näköisen vaimon istumaan Aapen rinnalle. Vaimo
yski myötänään. Kun tytönkin rinnalle oli litistynyt istumaan joku
matkustaja, täytyi puhelun sammua. Sen verran toki Aape vielä sai
kuulla entisen lisäksi, että jollei matkatoveri onnistu pääsemään
sisäoppilaaksi, on hänen ehkä pakko palata kotiin saman tien.
Sydänyön vaiheissa muutettiin junasta laivaan. Asemalta laivarantaan
piti ajaa kyytihevosella. Aape ja tyttö astelivat rattaiden jälessä,
sillä tie oli kehnoa. Molemmat olivat vaiti. Ensimainitun rintaa
syyhytti miellyttävä tunne. Astella tummassa yössä tuntematonta tietä,
rinnalla kouluutettu, hento tyttö, tuo kaikki vivahti enemmän unelta
kuin todellisuudelta.
— Junassa näytti yö niin tummalta, mutta se ei todellisuudessa ole
hetikään niin tumma, virkkoi tyttö, kun he olivat astelleet pitkän
tovin äänettöminä.
— Lähempi tutustuminen muuttaa usein asian, kuului syvämielinen vastine.
— Edellämme ajaa kyyti... on kai samallaista matkuetta kuin mekin...
hi-hi-hi-hi-hiii... on aivan varmaan... hi-hi-hi-hi-hiii.
Aivan aiheetta paiskautui tyttö naurutuulelle, sanaporina, heläjävän
naurun säestämänä, kuului alituiseen Aapen korviin, milloin
vilkkaammin, milloin hillitymmin.
— Matkueita ajaa jälessämmekin, niitä ehkä lie jo laivakin täynnä,
mutta jos käy ahtaaksi, lähtään me kaksin veneellä. Te soudatte, minä
pidän peräsintä. Osaattehan soutaa... hi-hi-hi-hi-hiii.
— Osaan.
— Ja kun nousee tuuli, pannaan purjeet. Minä olen tottunut purjehtija.
Syntyisin meren rannalta, nähkääs... hi-hi-hi-hi-hiii.
Nauraen saapuivat he laivarantaan.
Aimo joukko seminaariin pyrkijöitä oli jo laivassa ja lisää yhä
virtasi. Pyrkijät saattoi helposti tuntea käytöksestä, niiden rohkeus
ja ryhti oli kateissa, mutta vanhat seminaarin oppilaat olivat
huolettoman näköisiä, ja heidän käytöstavassaan ja eleissään pilkisti
jo oman arvon tunne. Muuan pitkä miesoppilas, rillit nenällä ja yllä
viitta, hymyili imelästi Aapelle, kun tämä kantoi kirstuaan laivaan.
Aape oli aina ajatellut herttuoita semmoiseen viittaan puettuina, ja
tämä mielikuvitus loi pitkään miesoppilaaseenkin herttuamaisen udun.
Aape silmäili häntä kuin jotakin korkeampaa olentoa, vaikka imelä
hymyily pistelikin kipeästi hänen itsetuntoonsa.
Illan suussa saavuttiin seminaarikaupungin rantaan. Laivan laskiessa
laituriin kajahti ilmoille kvartettilaulu, pitkä miesoppilas kohotteli
komeasti lakkiaan laiturilla seisoville naisille, nenäliinat liehuivat,
sydämmet sykkivät, silmäykset puhuivat lemmen kieltä.
Ja "Sua tervehdin" vyöryi voimakkaasti elokuun tyynessä illassa.
Aapeen, korpikylän poikaan, tuo kaikki vaikutti pyörryttävästi, vaikka
hän näennäisesti pysyttelihe kylmänä. Hänen ihana unelmansa aivan
kuin halaili häntä, ja unelman takana väikkyi kirkkaana tulevaisuuden
tähtitaivas, johon oli kirjailtu onnea, kunniaa, nousua...
— Mitäpä jos tavataan huomenna.
Laivan laskiessa laituriin oli Aape kokonaan unhottanut matkatoverinsa;
hän melkein hätkähti kuullessaan painostavan, alakuloisesti värähtävän
äänen.
— Illalla, tarkoitan minä, sitte kun kohtalomme on ratkaistu.
— Missä sitä sitte...?
— Täällä, keskeytti alakuloinen ääni, kuuden jälestä.
Aape kumarsi hienostelevasti.
— Minua kiusaavat pahat aavistukset; ajattelen vain paluuta.
— Lapsellisuuksia.
Huomissa saapuivat he laiturin seutuville, tyttö näki jo kauas, että
Aapen kasvojen ilme ei ollut hyvän valkea.
— Kävikö huonosti?
— Kävi ja ei käynyt. Jäin luokan alipäähän.
— Tuo nyt ei merkitse mitään.
Tytön ääni oli alakuloinen, mutta hän taisteli suruaan vastaan ja koki
näyttää iloiselta.
— Ehkä ei jonkun muun mielestä, mutta...
— Minun kävi huonommin, jäin ulko-oppilaaksi.
— Sepä se.
— Tänä iltana pitää päättääkseni, lähdenkö paluumatkaan aamulla tai...
— Kirjoittakaa toki ensin kotiinne.
— Niin, ehkä se lie viisainta.
Tytön kasvoilla välähti riemun ilme, mutta sitä kesti vain
silmänräpäyksen. Tuokion äänettömyyden jälestä sanoi hän hyvästit ja
lähti nousemaan rantatöyrännettä ylös kaupunkiin.
Kun Aape pari viikkoa sen jälestä asteli kammiotoverinsa kera kaupungin
valtakatua, tuli tyttö häntä vastaan. Aape nosti komeasti lakkiaan.
— Kaunis tyttö, virkkoi toveri.
— Miten kunkin maku on.
— Mikä sen nimi on?
— Sisko Valomäki... me ollaan samasta pitäjästä.
Koko tarmollaan ja tahdonlujuudellaan iskihe Aape työhön. Toisaalta
kannusti häntä kunnianhimo, joka oli ajanut hänet seminaariinkin,
toisaalta jyrkkä vakaumus, että hän oli luokan etevimpiä, ehkä
etevinkin, vaikka hän, ilman järkevää ja taitavaa johtoa haalittujen
pohjatietojen vuoksi, oli pudonnut ultimuksen riviin. Hän ei
pienimmässäkään voinut loistaa vanhoilla tiedoilla, syystä ettei hän
vanhoja tietoja omannut muuta kuin nimeksi. Kaikki oli alotettava
alusta, kaikki oli opittava alusta, sekä suoran viivan määritelmä että
veden ja ilman aineosat.
Myöhään illoin ja aamuin aikaisin loisti kynttilän valo siinä
kammiossa, jossa Aape asui. Huoletonta, iloista puhelua ei kuulunut
juuri milloinkaan, joskus vain lyhyt laulun säe, ja sitte taas äänetön
työ joko kirjan tai vihon ääressä. Huvittelemiset eivät tulleet
kysymykseenkään. Naisoppilaat eivät tunteneet Aapea edes ulkonäöltä,
miesoppilasten joukossa ei hänellä ollut ketään kiinteämpää tuttavaa,
hän oli ja eli vain itseään ja tulevaisuuttaan varten.
Lukukauden keskivaiheilla hän jo alkoi nousta huomioon. Uskonnon
opettaja kysyi aina Aapelta syvällisemmän omintakeista käsitystä
edellyttävät kysymykset, käsitöiden ja piirustuksen opettaja keksi
hänen töissään silmäänpistävän etevyyden leiman ja historian
opettajakin mieltyi
Aapen säntilliseen ja miehekkääsen esitystapaan, jonka jokainen lause
oli selvä ja asiallinen. Lukukauden loppuun mennessä oli Aape voittanut
suosijoikseen kaikki opettajat, paitsi luonnontieteiden lehtoria, joka
oli voittamaton ja jäi siksi. Epäsuosion tuuli alkoi pienestä. Joku
tietämättömyys, joka kovakouraisesti paljasti, miten Aapen silmät
olivat olleet suletut luonnon suurelle kirjalle ja miten hän, nokka
pystyssä, kuten asianomaisen opettajan sanat kuuluivat, oli kulkenut
omaa suuruuttaan ja viisauttaan ihaillen, huomaamatta sitä suuruutta
ja viisautta, joka kätkeytyy pieneen ja vähäpätöiseen, siitä lähti
alkuun epäsuosio. Luonnontieteiden lehtori oli aina valmis ivantekoon,
hänen katseensa edessä kutistui etevä oppilas omissa silmissäänkin
tietolaihaksi.
Kuten odotettavissakin oli, kohosi Aape joulututkintojen jälestä luokan
keskivaiheille, vaikka luonnontieteiden lehtori olikin työntänyt
hänelle alemman tyydyttävän numeron. Mutta vielä oli matka priimuksen
rinnalle tai paraimmassa tapauksessa hänen sijalleen huikaisevan pitkä,
paljo oli vielä ponnistelemisen varaa, paljo oli iltojen jatkoja ja
aamujen alkuja uhrattava työhön ennen kuin ylin sija oli voitettu.
Aape jatkoi alottamaansa tapaan, tehden herkeämättä työtä kirjojen,
vihkojen ja piaanon ääressä, kaipaamatta huvituksia tai seuroja. Hän
muuttui kuivakkaaksi, mutta kalvakkuus kaunisti häntä, sillä se särki
liian vahvan rahvasleiman hänen kasvojensa hipiästä ja loi sijaan
jotakin sivistyneemmän ja hienomman näköistä.
Aika ehti kevääsen, valkeni huvimatkapäivän aamu. Sisko Valomäkeä ei
Aape ollut kerinnyt muistelemaankaan, takertunut kun oli etukynnessä
kaikkeen, mikä koski hänen omaa itseään. Yhteislauluharjoituksissa
ja raamatunselityksissä oli hän joskus etäämmältä nähnyt entisen
matkatoverinsa, mutta kun näkeminen ei herättänyt hänessä mitään
lähentelemishalua, ja kun hän yleensä oli kuin kuollut kaikelle
joutavalle huvittelemiselle, eivät he, elokuussa tapaamisen jälestä,
olleet joutuneet vaihtamaan sanaakaan keskenään.
Huvimatkalla he yllättivät. Aapen silmäillessä ympärilleen ja
hankkiutuessa siirtymään jonnekin syrjempään, kuului äkkiä iloinen ääni
hänen lähellään. Sisko seisoi hänen edessään ja ojensi hänelle molemmat
kätensä.
— Hyvää päivää monesta ajasta.
— Hyvää päivää.
— Mennään jonnekin.
He astelivat metsänrantaan, astellessa esitti Sisko lähempää
tuttavuutta.
— Et ole liikkunut iki missään. Arvaan että olet lukenut ahkeraan.
— Olen, se on totta.
— Joko kohoat tänä keväänä priimukseksi?
— Enpä luule.
— Mutta tulevana keväänä?
— Ainakin sitä seuraavana.
Aapen äänessä soi taasen se luja ja peräytymätön, joka jo kerran
ennenkin oli Siskossa herättänyt kunnioitusta.
— Minun toiveeni painuvat yhä alaskäsin. Näes, äidin varat eivät
mitenkään riitä, ja sitäpaitsi minä luulen...
Hän keskeytti äkkiä lauseensa ja alkoi kertoa joulunaikaisesta
kotimatkastaan. Ei olisi ehkä muuten joutunut lähtemään, mutta sai
matkatoverin. Siten kulungit eivät kohonneet korkeammalle kuin mitä
olisi kulunut täysihoitoon joulun ajalla.
Piirihyppy oli sillä välin alkanut.
— Minun tekee mieleni... etkö lähde mukaan?
Aape oli valmis.
— Aavistan että tämä on viimeinen kerta tätä lajia lystiä, enkä
ainoastaan aavista, vaan tunnen.
Piiriin saavuttuaan pyörivät he useita kertoja. Kun he vihdoin
hellittivät, hyökkäsi pitkä seminaarin oppilas esiin ja vei Siskon
hyppyyn. Aape keksi heti, että hakkaileminen oli kysymyksessä pojan
puolelta. Muuten tämä oli jo aikoja sitten suistunut herttuallisesta
korkeudestaan melkein muiden tasalle. Viitatta näytti hän tavalliselta
meikäläiseltä eikä hän ollut vasta kuin toisluokkalainen. Mutta
seminaarilaiskeikari hän oli, joka käytöksellään, puvullaan,
rilleillään ja oletetuilla näyttelijälahjoillaan oli päässyt naisten
erityiseen huomioon. Aapen mieleen muistui imelä hymy, joka oli
leikkinyt pitkän suupielissä, kun hän elokuun yönä kantoi laivaan
sinivihreätä kirstuaan. Kiusoittelemisen halu heräsi Aapessa, hän
asettui kerta toisen jälestä pitkän tielle, ja hänen ilonsa vain yltyi,
kun hän huomasi miten toden kannalta tämä otti kiusanteon ja miten
kipeästi tottuneesen
kavaljeeriin koski, kun nimettömällä ja maineettomalla meikäläisellä
näytti olevan enemmän naisonnea kuin hänellä.
Kesken piirihyppyä ryhtyi joku ryhmä alottamaan sarkaa, taasen hyökkäsi
pitkä esiin, kohenteli rillejään, kumarsi sulavasti ja virkkoi:
— Ehkä olen niin onnellinen, että saan...
— Kiitos, olen jo ehtinyt luvata...
Aape oli purskahtaa nauruun, kun Sisko laati hätävalheen, vaikka ei
ainoakaan kasvojen ele sitä ilmaissut.
— Tule, mennään.
Aapea ei tarvinnut kahdesti käskeä, hänen huvitteluhalunsa oli herännyt.
— Miks’et lemmi Antti Kuhaa?
— Mistä tiedät etten lemmi?
— Näen silmilläni.
— Jos erehdyt.
— En erehdy. Ehken tuumaat että koulupojan lemmet ovat yhtä
liikkuvaisia kuin taivaan pilvet.
Seuraavana aamuna istui Aape jälleen kirjojen ääressä entisenä
työtoukkana ja entisenä korkealle pyrkijänä. Huvimatkamuistojen oli
pakko siirtyä unhotukseen muiden tärkeämpien tieltä, mutta aina kun
hän sattui Antti Kuhan läheisyyteen, tunsi hän omituisen nautinnon
tunteen koko olennossaan. Siinä oli sekaisin ylevämmyyttä, naurettavaa
ja narrimaista. Ensimainittu kohdistui häneen itseensä, naurettava ja
narrimainen jäi Antti Kuhan osaksi. Entisestä herttuasta ei ollut enää
kuvaistakaan jälellä. Aape oli henkisesti kasvanut, ainakin omissa
silmissään, monta mittaa sitte elokuun yön, jolloin hän kantoi laivaan
isävainajalta perittyä kirstuaan ja jolloin seminaari oppilaineen
kaikkineen päilyi hänen taivaansa kirkkaimpana tähtenä. Ei toki siten
käsitettynä että tähti olisi menettänyt kirkkaudestaan, mutta
käsitettynä siten, että hän sen tähden valossa paremmin käsitti omaa
itseään, kykyään, lahjojaan, mahdollisuuksiaan.
Lukuvuositodistuksia jaettaessa kohosi Aape kokonaisen rivin, ja siten
hänen sijansa tuli olemaan etevien keskivaiheilla. Matka hänestä
keskukseen ja priimukseen oli yhtä pitkä.
Maantieteen, äidinkielen ja voimistelun opettajat olivat jokainen
kohottaneet numeronsa joko ylempään tai alempaan sangen tyydyttävään,
luonnonhistoriassa oli vain entinen alempi tyydyttävä. Tuo
karvasteli Aapen luontoa siihen määrään, ettei hän tuntenut mitään
iloa kohoamisensa johdosta, mutta hänen käytöksessään kohoaminen
kyllä pistihe näkyviin sekä siinä tavassa, jolla hän kohteli
heikompilahjaisia tovereita. Viimemainittujen joukossa esiintyi
hän kuin joku korkeasti oppinut ja kun hän tutkintopäivinä liikkui
kaupungissa, oli hänen astuntansa ja koko henkilönsä niin ryhdikästä,
että vastaantulijat naiset katsoivat häneen jo huomattavammin.
Valkeni lomallelähtöpäivä, laiturilla oli jo aamuvarhain liikettä. Aape
saapui sinivihreine kirstuineen vasta viime tingassa laivaan, jonka
keula pian suuntautui etelää kohti
halkomaan vilkkaasti lainehtivaa järven pintaa, köörin vyöryttäessä
laiturilla: "Taas lähdenkö myrskyjä kulkemahan".
Mitään tunnelmia ei herännyt Aapen rinnassa, hän oli siksi lähellä
omaa itseään ja kylmien laskelmiensa vallassa. Säveleiden vaimennuttua
rupesi hän etsimään Siskoa. Kuten asianhaaroihin nähden sopi
odottaakin, keksi hän tämän Antti Kuhan läheisyydessä. Viimemainittu
hyräili jotakin lemmenlaulua, jossa alituiseen toistui: "Oi jos oisit
mun". Hymyilevänä ja melkeinpä suurempana omaa itseään läheni Aape
noita kahta ja virkkoi iloisesti, mutta samalla myrkyllisesti:
— Mistä nyt oikein tuulet käyvät?
— Eivätköhän nuo lie entisillä suunnillaan, vastasi Sisko viattoman
näköisenä.
Antti Kuha herkesi hyräilemästä, mutta hän tahtoi näyttäytyä
runolliselta ja tunteelliselta. Kuin omiin unelmiinsa vaipuneena
huoahti hän runollisella innostuksella:
— Etelän mailta ne tulevat, siellä ne palmujen latvoja halailivat,
täällä pohjolassa ne kuusia ja koivuja kosiskelevat.
Narri, oli Aape vähällä lausua.
Kun ei hän voinut sietää Antti Kuhaa, siirtyi hän keulaan, jossa
asettui istumaan lastitavaroiden sekaan. Muutenkaan ei laivassa
löytynyt ainoatakaan tunnettua, jonka henkilö olisi kyennyt särkemään
hänen suhdettaan omaan itseensä. Kaikki olivat tusinasieluja,
kyvyttömiä, pontta ja tarmoa vailla, ja moni oikein huokui tuhmuutta ja
lyhytnokkaisuutta.
— Osaat olla melko häijy.
Sisko asettui istumaan jollekin laatikolle.
— Johtunee kai siitä, kun en ole rakastunut.
Lyhyt vaitiolo.
— Minä en enää palaa.
— Niinkö? keskeytti Aape.
— Niin, minä en kestä, näes. Kaikella on rajansa. Et usko mitä olen
kokenut. Ennen vaikka lattianpesua kuin...
Sisko nauroi, mutta hänen äänessään kuului luja sointu.
— Minun kävisi ikäväksi, jos pitäisi heittää kesken.
— Uskon sen. Viihdyt seminaarissa kuin mehiläinen kukassa.
— Sattuva vertaus. Juon tiedon hunajaa, juon itseni täyteläiseksi...
— Ja sitte, keskeytti Sisko.
— Sitte minusta tulee opettaja.
— Ei suinkaan maamittari. Mutta entä sitte?
— Sitte suoritan yliopistossa muutamia tutkintoja, kohoan...
— Ja sitte?
— Elä kysy enempää. Yksi tuhma voi kysyä enemmän kuin yhdeksän viisasta
vastata.
— Kohtelias vertailu.
Puhelu siirtyi Siskon tulevaisuuteen. Jokseenkin suoranaisesti kertoi
tyttö aikeistaan, vaikka ne eivät olleet toistaan varmempia. Jotakin
oli hänen yrittäminen. Opettaja-ala veti häntä enite, mutta oli hänellä
muitakin mielessä,
vaan ne olivat kaikki epävarmoja, mielikuvitteluja, tyhjiä rakennelmia.
Vihdoin siirtyivät he peräkannelle toverien joukkoon. Koko laivamatkan
piti Aape valloissaan Siskon. Imelä hymy, jota seminaarin hieno poika
oli hänelle kerran hymyillyt, piti maksaa korkojen kera.
Junalle saavuttua ehdotti Aape, että he menisivät tupakkivaunuun.
— Ethän sinä polta, huomautti Sisko.
— Vaikka, mutta minä en siedä noita.
Aape katsoi halveksivasti Antti Kuhaa ja muutamia muita
seminaarilaisia, jotka häärivät naisien lähettyvillä kuin hienot
kavaljeerit konsanaan.
Yöllä saapuivat he pienelle, yksinäiselle asemalle. Aapea vastaan oli
lähetetty hevonen, heidän sopi liukua yksissä kirkonkylään saakka,
jossa Siskon koti oli ja josta Aapelia vielä oli matkaa jälellä
puolitoista penikulmaa.
— Käyhän luonani kesän kuluessa, pyysi Sisko sydämellisesti, kun he
olivat ehtineet kirkonkylään.
— Kyllä käyn.
Hevonen lähti juoksemaan metsäkylää kohti.
Kun Aape elokuussa palasi seminaariin, oli hän ehomman ja hienomman
näköinen sekä kasvoiltaan että pukineiltaan, mutta yhä hän
noudatti entistä ankaraa elintapaa, jonka kaikkeutena oli työ ja
velvollisuuksien kunnollinen täyttäminen. Kuten ennenkin, paloi
kynttilä hänen kammiossaan aamuvarhain ja iltahiljaan eikä siellä
kuultu tyhjänpäiväisiä loruilemisia. Mutta toisella luokalla ollessaan
Aape jo joskus pistäytyi tuulettamaan itseään, ja hän pistäytyi
semmoisina aikoina, jolloin seminaarin tytöt olivat liikkeellä. Yksi
ja toinen tunsi hänet jo nimeltä, vaikka ei häntä oltu esitelty
kenellekään, ja ne, jotka eivät tunteneet, utelivat toinen toisiltaan,
ken oli kaunisvartaloinen, kellahtavatukkainen poika, jonka puku oli
maukas ja käytöksen tyyli erilainen kuin muiden seminaarin poikien.
Ennen syyslukukauden loppua oli Aape naisten suosioon nähden
ensimmäinen Antti Kuhan jälestä, vaikka hän yhä vielä pysyttelihe
kätkössä, näyttäytyen vain harvoin kävelyillä.
Keväällä sattui kaksi hauskaa tapausta: luonnontieteiden lehtori hankki
muuttoa seminaarista ja Antti Kuha jäi luokalle. Ensimainittu tapaus
koski läheisesti Aapeen. Asianomaisen lehtorin siirtyminen uuteen,
syksyllä toimintansa alottavaan seminaariin, merkitsi hänelle samaa
kuin kohoominen priimuksena kolmannelta luokalta neljännelle. Neljä
viisi toveria enää eroitti hänet ensimmäiseltä sijalta. Luonnonopin
ja luonnonhistorian arvonumerot, alempi tyydyttävä kummassakin,
jarruttivat hänet viidennelle sijalle, vaikka hänellä kaikissa muissa
oppiaineissa oli paraat arvonumerot.
Antti Kuhan tapaukselle naurettiin sekä miesten että naisten puolella,
ja muita makeammin nauroi Aape, jonka silmissä entinen herttuamainen,
komea poika oli laskeutunut mitättömimpäin asteelle.
Kesälomalle palattuaan ei Aape enää tavannut Siskoa,
koko perhe oli joulun edellä muuttanut paikkakunnalta, kun liike,
kilpailun vuoksi, oli yhä huonontunut. Siskon sanottiin hakeneen
jonnekin yksityiseen tehtaankouluun opettajattareksi, mutta ei tiedetty
minkämoisella menestyksellä.
Kolmannella luokalla alkoi Aape nousta yhä enemmän huomioon,
yhä suuremmaksi kasvoi niiden luku, jotka hänessä näkivät koko
miesseminaarin loiston. Hänen etevyydestään ruvettiin puhumaan yhä
äänekkäämmin. Häntä mainittiin ajattelijaksi ja runoilijaksi, oltiinpa
keksivinään taiteilijan vertakin hänen suonissaan. Viimemainitun
otaksumisen aiheutti hänen tekemänsä toaletti, jota reunusti kaksi
käsistään yhtynyttä Vellamon neitoa ja jonka alaosan muodosti kannelta
soittava Ahti.
Taituriteos tuotti tekijälleen ylimmän arvonumeron käsitöissä.
Viimeisenä seminaarivuotena astui Aape esiin koko suuruudessaan, kaikki
hänen uinuvat voimansa heräsivät äkkiä, kaikki loistavat ominaisuudet,
joita työ ja velvollisuuksien täyttäminen olivat kahlehtineet,
ryntäsivät pinnalle ja näkyviin. Entinen ilta- ja aamuvirkku ja
ahkera kirjatoukka vaihtui johonkin toiseen henkilöön, joka aina oli
huomattavissa ja eli vain vasite näyttääkseen muille omaa suuruuttaan.
Tähän suuruuskäsitykseen luisumista edisti ympäristö ja hänen omat
monipuoliset taipumuksensa, joita hän hallitsi lujalla tahdollaan. Oli
kysymyksessä urheilu tai pilakuvan piirtäminen, isänmaallisen puheen
pitäminen tai naisten nauratteleminen, aina oli Aape ensimmäinen, aina
hän esiintyi tovereita pitempänä.
Ja mukana hän oli kaikessa, sekä seminaarimaailmassa että sen
ulkopuolla, mutta etenkin seminaarimaailmassa, jossa hän oli johtava
henkilö ja jossa sankat parvet häntä ihailivat etevänä toverina
ja maukkaana miehenä. Ei milloinkaan noussut mikään ääni häntä
vastustamaan, minkä hän esitti ja lausui, oli paikalleen esitetty ja
lausuttu ja saavutti aina hyväksymisen, olipa esitys miten kaukana
tahansa kysymyksen ytimestä.
Eikä hänessä keksitty virhettä eikä puolikuntaista. Naisten parissa
liukassanainen ja huvittava, toverien joukossa syvä- ja korkea-aatteinen,
joskus leikillinen ja purevakin, mutta aina etevämpi kuin muut, aina
päätä pitempi ja askelta ylempi, kuten muuan alaluokkalainen osavasti
lausui.
Tämä 'päätä pitempi ja askelta ylempi'-käsitys oli syöpynyt Aapeen
itseensäkin vuosien kuluessa, kun hän loistavalla menestyksellä ja
verrattain helposti oli hallinnut ja ohjannut omaa kehitystään s.o.
eteväksi ja huomatuksi kohoamistaan. Jo ensi luokalla tottui hän
ympärillään näkemään pelkältään heikompia kykyjä sekä luonteita, ja
kun hän halveksi kaikkea mikä vain oli lyyrillistä, mutta jumaloi sitä
missä oli rohkeutta ja voimaa, estyi hän mieltymästä kehenkään, joka
ei ollut hänen oman itsensä tasalla. Hienompaa luonnetta, kun se vain
oli heikko tai kyvyttömämpi, inhosi hän. Korkeus ja voima olivat hänen
mielestään saman aineen muunnoksia, niiden välinen raja oli useinkin
niin hieno, että se tuskin näkyi ollenkaan. Toinen edellytti toista,
ja mistä puuttui toinen, puuttui toinenkin. Kyky ja voima oli melkein
aina yhdistynyt karkeaan, harvoin, tuskin milloinkaan hienoon ja
pehmeään.
Aape tunsi että tämä katsantokanta oli ristiriidassa hänen ulkonaisen
henkilönsä kanssa, mutta ei hänen suuruutensa sen johdosta särkynyt,
päinvastoin hän pyrki ja oli aina pyrkinyt siihen ristiriitaisuuteen.
Jo ensi kertaa seminaariin matkatessaan, kun hän junassa näki Sisko
Valomäen ja kun hänen teki mieli mennä puhuttelemaan tyttöä, laati hän
itselleen kysymyksen: mutta jos lonkkaan sivistyneiden tapoja.
Tätä muodollisuutta eli sivistyneiden tapojen noudattamista oli hän
kehittänyt, mikäli asianhaarat sen olivat sallineet. Se kuului sekin
loppumäärään, joka oli etevyyden saavuttaminen puolella ja toisella.
Hänen elämänsä painavimpana tekijänä, sen voimakkaimpana vaikuttimena
siitä saakka kun seminaari alkoi kangastaa hänen ajatuksissaan, oli
ollut eteväksi kohoominen. Se oli kaiken ponnin ja toimeenpaneva voima,
ilman sitä ei hän olisi tuntenut eikä ymmärtänyt omaa itseään.
Hyvin hän oli onnistunut. Mieli joskus oikein humaltui, kun
hän silmäili kulkemansa radan lähtökohtaan ja näki itsensä
kehittymättömänä, koulun penkkiä painamattomana eläkemiehen poikana,
joka omasta halustaan ja omin voimin lähti tiedon hunajaa imemään..
ja kohosi kykynsä ja tahdonlujuutensa avulla koko oppilaitoksen
ensimmäiseksi mieheksi, sen kunniaksi ja loistoksi.
Etevyyden taakse ei hän nähnyt eikä mielinytkään nähdä, tottunut kun
oli kiinnittämään kaiken huomionsa nykyisyyteen sekä elämään vain sille
ja ainoastaan sille, mutta joskus pulpahti mieleen Siskon lausumat
sanat: mutta entä sitte?
Tähän ei hän osannut täsmälleen vastata, mutta jotakin yhtä loistavaa
jatkoa piti välttämättä seurata. Tavalla tai toisella oli hänen
pysyminen ympäristön huomiossa, ja se taasen ei voinut käydä päinsä
muuten kuin tietojen, taitojen ja käytöksen avulla.
Aina ei tämä selitys tyydyttänyt. Kun jonkun loistavan esiintymisen
jälestä Siskon kysymys taasen pulpahti mieleen, tuntui kuin olisi
kosketettu epävireessä olevaan soittimen kieleen, joka tärvelee
ihanimmankin soinnun. Aapesta tuntui kuin olisi hän syöksynyt suin päin
jostakin korkeudesta alas. Hän kutistui äkkiä mitättömäksi eläkemiehen
pojaksi, joka ainoastaan suurin ponnistuksin oli kyennyt pänttäämään
päähänsä muutaman sivun tiedon alimpia alkeita, ja jonka merkitys
tieto- ja taitomiehenä oli yhtä paljo kuin ei mitään.
Tuo meni kuitenkin aina pian ohi, sillä toveritkin huolehtivat
osaltaan, ettei Aape unhottanut omaa etevyyttään ja suuruuttaan. He
olivat aina valmiit huutamaan hyvä kaikelle, mikä lähti Aapesta, heidän
ihaileva puhetapansa paikkasi piankin ehjäksi suuruuden tunteen, joka
silmänräpäykseksi oli särkynyt.
Seminaariajan viho viimeisinä viikkoina poltti Aape itsensä rakkauden
tulessa. Ensi luokan tyttöjen joukossa
oli muuan yksinkertainen ja vaatimattoman näköinen tyttö, joka pani
puoli miesseminaaria tuleen. Paraat ystävät riitaantuivat keskenään,
kylmät kuumenivat, hitaat vilkastuivat, mutta tyttö hymyili kaikille
yhtä viehättävästi. Vasta kevätlukukauden puolivaiheissa tiedettiin
kertoa hänen ruvenneen suosimaan erästä vastaavan luokan poikaa, jota
luonteettomuutensa ja silmäänpistävän naisekkaisuutensa vuoksi yleiseen
kutsuttiin neiti Halliksi.
Muutamana kevätsunnuntai-iltana, kun järvi jo oli luonut peitteensä,
osui Aape yhättämään nuo kaksi, jotka olivat menossa vesille,
saadakseen kuherrella rauhassa. Turhamainen kunnianhimo rupesi
kutkuttamaan Aapea, ja hänessä heräsi mieliteko lyödä pikku leikit
tytön kanssa, joka oli niin monen pojan pään pyörälle pannut. Hän
lyöttäysi mukaan. Halli yritti päästä tungettelijasta eroon, mutta Aape
oli keksivänään tytön silmäyksissä jotakin rohkaisevaa ja kehoittavaa,
ja hän työntyi veneeseen, jossa sitte nauraa hohotteli omalle
kursailemattomuudelleen.
Tästä venematkasta se lähti jatkumaan. Aape oli keksivinään tytön
silmäyksissä yhä rohkaisevampia ilmeitä, eikä hän siinä kohden
erhettynytkään. Halli työntyi taustaan, hän rupesi voittamaan. Hän
oli leikinteolla tupannut itsensä kahden lempiväisen väliin, mutta
leikinteosta tuli tosi, kevytmielisestä kipinästä totinen tuli. Erään
kerran he sitte lähtivät kaksin vesille. Aape oli silloin jo varma.
Vaikka muodollinen kosinta oli vielä tekemättä, oli tyttö lujasti
hänen, ikilujasti.
He viipyivät vesillä noin parisen tuntia. Kun vene laski rantaan, oli
tyttö surullisen ja loukkaantuneen näköinen. Aape piti sitä oikkuna
ja naureli iloisesti, niinkuin ei olisi mitään tapahtunutkaan heidän
välillään.
— Anna, minä en ymmärrä, miten saatat olla noin turhamainen, noin
pikkumainen, puheli hän mitä iloisimmalla äänellä.
— Mieleni pahoittui... kirkas kuvasi sameni.
— Ei totuus samenna milloinkaan, se kirkastaa, valhe se on, joka samentaa.
— Kuuntelen mieluimmin semmoista valhetta, että meissä kaikissa on
jotakin hyvää ja jaloa, kuin mokomaa totuutta, ettei meissä ole muuta
kuin huonoa ja alhaista. Minäkin siis läksin seminaariin yksinomaan sen
vuoksi, kun en kehdannut ruveta navettapiiaksi.
— Enhän minä sinusta erittäin puhunut.
— Puhuit yleensä kaikista naisista, sen pahempi.
— Ja miehistä myöskin. Sanoin että me teeskentelemme ja salaamme
itsekkäät vaikuttimet, jotka meitä kannustavat. Sehän on valkean päivän
totta.
— Ei se ole aina totta. Luokkatoverieni joukossa on kaksi tyttöä, jotka
ovat lähtöisin hienosta ja sivistyneestä kodista, kummankaan ei olisi
tarvinnut pelätä vanhaksipiiaksi jäämistä. Mitä siihen sanot?
Aape vaikeni.
— Tunnen mökin tytön, joka erosi seminaarin kolmannelta luokalta ja
antautui kiertokoulunopettajattareksi vastoin
setänsä tahtoa, joka häntä koulutti. Mökin tyttö ymmärtää paraiten
mökin tyttöjä, väitti hän. Oliko siinäkin alhaiset vaikuttimet?
— Poikkeuksia löytyy, erittäinkin naisissa. Olkoon menneeksi että
te naiset yleensä...
— Niitä on miehissäkin, on yhtä paljo, keskeytti tyttö intoisesti. Syy
on vain se, että hyvä ei ole sinussa itsessäsi vielä herännyt, ja siksi
et sinä näe hyvää muissakaan.
Aape nauroi yhä, mutta poskiin kohoava tumma todisti, että keskustelun
käänne rupesi kuumentamaan häntä ja että hän vain vaivoin kykeni
hillitsemään itsensä.
Tätä vesimatkaa ei enää mikään kyennyt perinpohjin hyvittämään,tyy ai
sillä siitä jäi tympäisevä muisto, joka milloin ärsytti mielen, milloin
manasi sen surulliseksi. Aape koetti kaikin voimin tehdä hyväksi, mitä
oli rikkonut, mutta hän tunsi itsekin onnistumattomuutensa, jopa hän
toisin silmänräpäyksin häpesikin itseään ja teeskentelyään, kun tyttö
loi häneen tutkivan ja epäluuloisen katseensa.
Ja niin sattui eräänä iltana, jolloin heidän taasen oli määrä
yhtyä, että Aape sai odottaa hukkaan, häntä vastaan ei astellutkaan
harmaasilmäinen ja yksinkertainen, mutta vilkaseleinen tyttö, ei
helskähtänyt hänen korviinsa iloinen tervehdys, jonka soinnukkaisuutta
hän jo vähin kaipasi joka päivä.
Tyttö oli hylännyt hänet.
Tämän tosiasian tunsi Aape sydämmessään, vaikka se olikin järjelle
vaikea pähkinä purra. Hänen itserakkautensa
nousi vastustamaan koko käsitystä, sillä olihan melkein mahdotonta,
että niin yksinkertainen tyttö kuin Anna oli, voisi hyljätä hänet,
jolla oli naisihailijoita joka sormea kohti. Ja kauniimpia, hienompia,
sivistyneempiä...
Mutta sittekin, ken kykenee tutkimaan naissydämmen ja sen tuhannet
salaisuudet. Ken? Jos sittekin...
Aape valvoi melkein koko kevätyön, asettuen nukkumaan vasta sitte kun
viisi kuusi arkkia sisältävä kirje oli valmis. Kirjeessä esitti hän
itsensä ja kantansa taivaan ja maan valossa, väliin vuodattaen ylpeitä
kyyneleitä, väliin riemuiten sekä ihaillen omaa selvänäköisyyttään ja
totuudentuntoaan.
Tähän kirjeesen ei saapunut vastinetta. Aape kirjoitti toisen ja
kolmannen. Huomaamattaan luiskahti hän narriksi, kun rupesi suorastaan
kerjäämään rakkautta. Viimeiseen kirjeesen vastasi Anna muutaman rivin,
selittäen ettei sitä voi antaa, jota ei ole. Minulla ei ole rakkautta
sinulle, kirjoitti hän. Se oli kaikki erhetystä, luuloa, hetken
viehätystä. — — —
Rivit toivat tolkun Aapen päähän.
Kun hänen ja Annan välit eivät olleet voineet pysyä salassa, oli
hänen pakko jollakin tavoin viedä toverit harhaan. Hän rupesi äkkiä
hakkailemaan muuatta vastaavan luokan komeata tyttöä, jonka hän tiesi
ihailijakseen. Se oli viisas keino, joka verhosi arvelujen sumuun
kaikki, mitä oli tapahtunut. Yleensä otaksuttiin että Aape oli hylännyt
Annan, joka ei ollutkaan kumma, sillä olivathan he täydelliset
vastakohdat. Toinen yksinkertainen ja vaatimaton, toinen komea ja
paljovaativainen sekä itseensä että muihin nähden.
Viimeiset päivät tuntuivat Aapesta kiusallisilta, hän odotti
kärsimättömästi hetkeä, jolloin laiva vie hänet seminaarikaupungista ja
Annan läheisyydestä jonnekin kauas, jossa hän löytää unhotusta.
Se päivä läheni yhä lähemmäksi.
Mutta sitä ennen piti hänen vielä loistaa yli seminaarimaailman. Hän
tiesi että se oli kerta viimeinen, ja sen vuoksi tahtoi hän että
loiste olisi niin täydellinen kuin suinkin. Koko viikon teki hän työtä
valmistaakseen ja oppiakseen ulkoa puheen, joka hänen tuli pitää
johtajan luona erojaistilaisuudessa.