--Ei! huudahti Olavi ylös tultuaan ja repäisi rinnastaan kukkavihkon,
jonka Elli oli matkalla poiminut ja antanut hänelle. Tämä on jo liian
naurettavaa! ... ja nyt on tämä lopussa.
Ja hän vetäisi esille matka-arkkunsa ja alkoi heitellä siihen
ylös-alaisin vaatteitaan ja kirjojaan, mitä vain käteen sattui.
Tämä täytyy kerralla katkaista! jatkoi hän. Ja huomenna minä matkustan
tieheni!
Tällainen suhde! Kulkea tässä kuutamosankarina hymyilyn palkasta,
haaveksia hienoa rakkautta, kiipeillä ihanteitten korkeuksiin, vaipua
tummapohjaisiin tunnelmiin ... ei kiitoksia! Minä olen jo liian vanha
ollakseni koulupoikatrubaduurina, huokaillakseni hellämielisiä
ruikutuksia maaseutukaunottarien ikkunain alla. Minulla on toden totta
muutakin tekemistä! Ja mikä minut on nyt taas saattanut näihin
suhteisiin, joita en eläessäni ole voinut sietää? Enkö minä ikinä
viisastu? Olenko se iänikuinen rakkauden narri?
»Mennään sitten maata koko komppania!» Menkää jumalan nimessä ja
nukkukaa, veikkoset, niin, että seinät helisee! Ottakaa siunaukseni,
lisääntykää ja täyttäkää maa!
Hän naurahti onton ivallisesti, nakkeli tavaroitaan ja naurahti
uudelleen sitä hullunkurista näytelmää, joka hänelle tänä iltana oli
esitetty. Ja sillä tullaan häntä tietysti vastedeskin huvittelemaan.
Mutta sitten oli hänestä kuitenkin liikaa tämä kiukku. Kaikki oli niin
liian narrimaista, ettei siitä olisi kannattanut edes suuttua. Ei toden
totta maksa vaivaa sen tähden rauhaansa rikkoa, särkeä mielensä malttia
ja kirjainsa kansia.
Itselleen hänen pitäisi ennemminkin nauraa. Hänkö tässä toteuttamaan
platoonisen rakkauden periaatteita? Hänkö sitä oli täydellä todella
ajatellut mahdolliseksi? Mutta kuinka hän oli siihen määrin voinut
järkensä menettää? Kuinka siihen määrin pettää entisyytensä? Olivatpa
ne vaatimuksia, joita hänelle oli asetettu onnen ehdoiksi! Minun
pitäisi kai pitää kaikki hyvänäni ja olla tyytyväinen, jos saan edes
hänen sormenpäitään suudella!
Mutta hänen omatuntonsa sanoi hänelle kuitenkin samassa, että hän nyt
tuomitsee väärin. Elli on siitä itsekin onneton, hän kärsii siitä, eikä
se tapahdu hänen tahdostaan.
Se alkoi häntä tyynnyttää, hän herkesi heittelemästä kapineitaan,
laitteli papereitaan, jotka olivat joutuneet epäjärjestykseen, ja
istuutui keinutuoliinsa rauhallisesti miettimään asemaa.
Olkoon kuitenkin miten on, päätti hän hetken kuluttua, minun asemani
_on_ täällä mahdoton. Minä en voi jäädä tänne, siitä ei syntyisi muuta
kuin ikävyyksiä itselleni ja hänelle. Ja hänelle varsinkin! Hänen
tähtensä juuri täytyykin minun peräytyä!
Hän ihan ilostui, kun sai sen uuden näkökohdan eteensä. Hän sitä
kehitti ja sai itsensä vakuutetuksi siitä, että hän tekisi väärin
_Elliä_ kohtaan, jos viipyisi kauemmin. Eihän se muuta kuin siirtäisi
eroa ja samalla tekisi sen yhä vaikeammaksi. Eikö olisi suorastaan hyvä
työ, jos hän menisi nyt kohta?
Ja jo huomenna varhain päätti hän lähteä tapaamaan helsinkiläisiä
tuttaviaan.
Aamulla ei hänen päätöksensa ollut horjunut. Mutta oli se kuitenkin
vähän noloa, kun hän ylös noustuaan melkein kuin hiipimällä hiipi pois
talosta. Nähdessään Ellin menevän rantaan pistihe hän ulos pihasta ja
ilmoitti ainoastaan palvelustytölle lähtönsä. Oli hänellä epämääräinen
tunne rinnassaan siitä, ettei hän menetellyt niin kuin oikeastaan olisi
pitänyt. Oliko hänellä kuitenkaan oikeutta yht'äkkiä itse ratkaista
kaikki, katkaista yhdellä ainoalla iskulla ne siteet, joita he molemmat
olivat olleet punomassa? Mutta miksei? Kun hän kuitenkin oli varma
siitä, että hänen tunteensa olivat kokonaan kylmenneet, niin kokonaan,
ettei hän enää tuntunut voivan kaukaisimmittainkaan käsittää, mitenkä
ne ollenkaan olivat voineet syntyä ja mitenkä hän siihen määrin oli
voinut niiden valtaan antautua!
Olisi hän niin mielellään tahtonut vakuuttaa itselleen, että Ellinkin
oli samalla lailla. Mutta se ei onnistunut. Elli oli pannut koko
elämänsä tähän rakkauteen ... sen Olavi tiesi, ja hän oli nähnyt siitä
niin monta todistusta. Eikä hän voinut estää itseään kuvittelemasta,
miten tämä yht'äkkinen ero häneen tulisi vaikuttamaan. Hän saa kuulla,
että olen mennyt kirkolle, ja samassa hän tietysti aavistaa kaikki. Ja
se uudistuu tietysti, tuo viimesunnuntainen surkeus, josta hän niin
elävästi oli kertonut.
Mutta samalla, kun Olavi taas tunsi heltyvänsä ja kun hänen omatuntonsa
häntä vaivasi, se suututti häntä ja paadutti. Kiukkuisesti tiuskaisi
hän itselleen maantietä myöten kiivakasti kävellessään: »Mutta mitä
minulla on hänen kanssaan tekemistä? Mitä hän tahtoo minusta? Täytyyhän
hänen käsittää, että meidän suhteemme on mahdoton! Enhän voi hänen
kanssaan Amerikkaankaan paeta!»
Vaan eihän hän mitään sellaista vaatisikaan, hän kai sanoisi. Ei hän
muuta kuin pyytäisi, etten vielä menisi, jos häntä vähänkään rakastan.
Mutta kun minä en rakasta! Vaan voinko minä sanoa sen niin
kovakätisesti? Ja minkä ajatuksen hän minusta saa, jos tänään vakuutan
päinvastaista kuin eilen... Minä en anna mitään selitystä, eikä hänellä
ole oikeutta minulta mitään vaatia. Kunhan kerran olen poissa, niin
voinhan jotain keksiä ja kirjoittaa... Kirjeessä se käy niin paljoa
helpommin.
Mutta on tämä kuitenkin ikävä juttu. Vaan mitä minä voin, enhän voi
teeskennellä, kun kaikki minua kyllästyttää... Oli kuitenkin ikuinen
onni, etten saanut tahtoani läpi. On minulla sentään onni vielä
toverinani, ainainen hauska ystäväni...
--Mies hoi, ota rattaillesi! huusi hän muutamalle hevosmiehelle, joka
oli ajanut hänen ohitsensa. Ja pian oli hän kirkonkylän majatalossa.
Siellä ne olivat, hänen tuttavansa, kolme herraa ja kolme naista,
iloisinta, hienointa helsinkiä, somissa, aistikkaissa
matkailijapuvuissa. Jo kaukaa he hänelle huiskuttivat hattuja ja
liinoja, huusivat ja hurrasivat. Se oli kuin tuulahdus vapaasta,
suuresta maailmasta, ja empimättä hän lensi sen avattuun syliin.
Ei otettu kuuleviin korviinkaan, ettei hän tulisi mukaan. Mitä hän
täällä ... sydänmaassa ... koko kesää...? Ihastunutko johonkuhun
sinisilmään? Eihän vain? Ehkä tosiaankin...--Oo, Oo!--Vai ei
kuitenkaan? No, hyvä sitten!--»Panet siis pillisi pussiin, ja tänä
iltana lähdetään ... eihän tämä seutu näytä miltään erikoisen
hauskalta ... me emme ainakaan viitsi viipyä täällä kauempaa.»
Hänet oli helppo saada houkutelluksi. Ja kysymyksien ja vastauksien
sadellessa ja naurun niitä yhtämittaa keskeyttäessä päätettiin
yhteisäänestyksellä, että Olavi Kalm syötyään heidän kanssaan aamiaisen
ottaa talosta hevosen, ajaa takaisin pappilaan, laittaa kapineensa
kuntoon ja hellät hyvästit otettuaan rouvalta, koska siellä kuuluu
olevan nuori, sievä rouva, soudattaa itsensä Tyynelästä laivaan, kun
toiset astuvat siihen kirkon rannasta. Ja sitten sitä mennään, yksi
hauska mies lisää ennenkin iloisessa seurassa!
--Mutta elkää vain peruuttako, herra Kalm! huusi vielä yksi neitosista
hänen jälkeensä, kun hän ajoi ulos pihasta.
--En, en!
--Saammeko olla aivan varmat, että tulette?
--Saatte olla!
Se oli pieni ketterä tyttö, eloisa kuin orava, ja keikkui koko matkan
hänen silmissään, niin että hän vasta Tyynelän kattojen näkyessä taas
muisti, minne hän oikeastaan ajoi.
Mutta nyt tuli hänelle oikein kiire saada kaikki suoritetuksi niin
pian kuin mahdollista. Ja ennen kaikkea, sanoi hän, ei mitään
hellämielisyyttä ja peräytymistä.