Kun he kulkien kukin omissa aatoksissaan nousivat metsäpolulta
Tyynelään vievälle kärrytielle, näkivät he pastorin tulevan vastaansa.
Hänkin huomasi heidät samassa, tarttui hattuunsa ja heilutti sitä
heille tervetuliaisiksi.
He olivat hänet kokonaan unohtaneet. Elli oli ajatellut, että he kotiin
tultuaan taas ehkä istuvat verannalla, puhelevat niinkuin ennenkin ja
selviävät entiselleen. Olavikin ajatteli samaa ja toivoi hänkin omalta
kannaltaan.
Sentähden oli pastorin ilmestyminen Ellille kuin kylmä tuulahdus, joka
vilusti häntä selkäpiihin saakka. Ja Olavi tuskin voi pakottaa itseään
nostamaan hattuaan vastaukseksi hänen tervehdyksellensä.
Ilosta loistaen tuli pastori heitä kohti ja huusi jo kaukaa:
--Hyvää päivää! Jopahan sieltä viimeinkin tulette ... minä olen tässä
odotellut pitkin iltaa ja olin jo lähdössä vastuuseen ... ajattelin,
että kävelen niin kauan kuin kohtaan, ja jos eivät tule tiellä vastaan,
niin astelen karjakartanolle saakka. No, mitäs kuuluu ja mitenkä olette
jaksaneet?
Ja tervehdittyään asettui hän heidän väliinsä kävelemään jääden hetken
päästä yksin keskelle maantietä, kun Olavi ja Elli vetäytyivät toinen
toiselle puolen tietä.
--Sinun kinkerisi ovat jo lopussa? kysyi Olavi.
--Ovatpa jo, Jumalan kiitos! Olisihan niitä vielä tavallisessa menossa
ollut yksi viikko, mutta me sovimme rovastin kanssa, että kun minulla
on harvinainen vieras ja kun kesätyötkin kiirehtivät, niin jätetään
syksyyn.
Ja huomaamatta heidän mielentilaansa alkoi hän tavallisuuden mukaan
kertoa omista asioistaan.
Hän oli viime viikolla ollut aivan pitäjän laidassa, sen pahimmalla
perukalla, saanut ajaa selkähevosella, rämpiä soita ja korpia. Mutta
nyt hän oli tyytyväinen, että ne retket olivat lopussa ja että hän sai
asettua kotiinsa kerrankin oikein vierastansa huvittamaan. Heidän pitää
kalastaa, metsästää, käydä vieraisilla.
--Olisittepas vielä vähän odottaneet, niin olisi menty yhdessä
karjakartanollekin.
Hän ei sanonut sitä mitenkään moittien, sillä äänellä vain, kuin olisi
ollut itsestään selvä, että vasta _hänen_ kanssaan heillä olisi ollut
hauska retkellään.
Hän ei saanut vastausta, mutta ei sitä kaivannutkaan.
--Tänä iltana pidetään meillä pienet kekkerit, sanoi hän. Minä
ajattelin jo kutsua vieraitakin, mutta jätin, kun en tiennyt,
tulisitteko ... mutta totit meidän täytyy kuitenkin juoda ja
välttämättä syödä pieni juhla-illallinen.
--Miksi juuri tänä iltana? kysyi Olavi.
--Sinä et tiedä, Olavi, mutta Elli sen kyllä muistaa. Nythän on sen
päivän vuosipäivä, kun minä ensi kerran tulin Ellin kotiin, ja olithan
siinä sinäkin mukana, Olavi. Se on minusta melkein niinkuin olisi se
hääpäivämme.
--Olihan se merkkipäivä! sanoi Olavi. Mutta hän ei nyt kuitenkaan
tuntenut olevansa totituulella. Ja pihaan tultua hän nousi
huoneeseensa.
Mutta pastori tuli kohta vaatimaan häntä alas puutarhaan, johon hän
kiikkulaudan eteen oli katattanut juomapöydän.
Hän oli juhlatuulella, sanoi hän, tuntui siltä kuin olisi ollut
vuosikausia poissa kotoaan. Ja hän sanoi tahtovansa uudistaa vanhoja
muistojaan, istua taas pitkästä ajasta vanhan toverinsa kanssa.
--Olitpa sinä kuitenkin kunnon mies, kun tulit tänne meidän luo, puhui
hän lasia laittaessaan. Eläkä sinä kiirehtii pois ... voithan olla
täällä niin kauan kuin haluttaa ... meille sinä aina olet hupina,
vaimolleni ja minulle, jos vain itse viihtynet.
--Ethän vain aikone puhetta pitää! sanoi Olavi väkinäisesti naurahtaen.
--Mitäpä niistä pitkistä puheista ... ei muuta kuin terveyttä vain ...
maljasi, sinä vanha veikko!
Hän oli niin sydämellisellä tuulella, että vesi kiehahti hänen
silmäkulmaansa jo ensimmäistä kulahdusta ottaessa. Olavista oli asema
oikeastaan sanomattoman koomillinen, mutta hän ei kuitenkaan parhaalla
tahdollaankaan voinut pakottaa pois myötätuntoisuutta, jota toisen
odottamaton, perustelematon hellätuntoisuus hänessä herätti. Usein se
oli sekä koulussa että yliopistossa puhjennut näin aika ajoittain ja
yhtä aiheettomasti. Hän olisi silloin tahtonut juottaa ja kestitä
kaikkia ystäviään, hän olisi tahtonut käydä kaikkia kaulaan, ja hän oli
äärettömän onnellinen, kun hän vähänkään aikaa sai pitää sanan vuoron
yksinään ja muut keskeyttämättä kuuntelemaan. Sille naurettiin,
jälestäpäin häntä siitä pilkattiin, mutta hänen hyvälle sydämelleen
annettiin se arvo, mikä sille oli tuleva, ja se oli syynä siihen, että
häntä siedettiin toveriseuroissa, joihin hän ei muuten olisi voinut
kuulua.
Hän lämpeni yhä enemmän, hän katseli Olavia pöydän yli lempeästi
silmiin ja sanoi, että hän aivan näkyvästi oli lihonnut täällä maalla,
saanut uutta eloa ja tuoreutta kasvoilleen.
Olavi vastaili yksikantaan, ei voinut katsoa häntä silmiin, tunsi
olevansa vähän hämillään ja sytytti paperossin toisensa perästä
viskaten ne aina puolipalaneina luotaan. Hän vähän häpesi itseään,
hänen alkoi olla kiusallista ottaa noin vastaan hänen ystävyytensä, ja
hän toivoi vain, että joku kolmas olisi tullut heitä keskeyttämään.
Mutta vaikka pastori useampia kertoja huusi Elliä tulemaan, ei tämä
näyttäytynyt.
Hänen asemansa kävi hänelle melkein sietämättömäksi, kun pastori
tapansa mukaan alkoi puhua avioliitostaan. Hän taaskin ylisteli
vaimoaan, puhui hänet parhaaksi ihmiseksi maailmassa. Näkyi kaikesta,
että hän, entinen talonpojan poika, oli ylpeä voitostaan, että papin
tyttären omistaminen oli ollut hänelle hänen elämänsä ihannepäämaali.
Kaikesta varmuudestaan, erehtymättömyydestään ja itserakkaudestaan
huolimatta asetti hän vaimonsa kuitenkin yläpuolelle itseään, piti
häntä itseään viisaampana ja sivistyneempänä. Mutta vaikkei hän näkynyt
aavistavankaan, mikä osa vanhempien tahdolla ja olojen pakotuksella oli
ollut, kävi hänen puheistaan kuitenkin Olavin salaiseksi mielihyväksi
selville, että hänellä oli salaisia epäilyksiä siitä, ettei Elli ehkä
sentään ollut niin onnellinen kuin hän olisi toivonut. Hän valitti
sitä, että ainoa pilkku heidän onnessaan oli se, ettei heillä ollut
perillisiä...
--Eikö ole tietoakaan?
--Ei ole vielä tähän asti ollut.
Ja hän luuli, että Elli siitä syystä välistä oli niin alakuloinen, että
olisi voinut luulla häntä onnettomaksikin.
--Mutta jos vaimosi sinua rakastaa, niin eihän sillä onnettomuudella
ole niin suurta merkitystä?
--Rakastaahan se ... kyllähän minä tiedän, että se rakastaa ... mutta
ymmärräthän sen, että sille saattaa käydä elämä ikäväksikin, kun minun
täytyy talvisin olla kuukausmääriä pitäjällä. Nyt toki on ollut toista
tänä kesänä, kun sinä sentään olet ollut seurana. Mutta välistä minä
olen pelännyt, että hän tulisi synkkämieliseksi, kun ei puhu
päiväkausiin sanaakaan...
--Ei hän nyt ainakaan ole ollut synkkämielinen ... päinvastoin minä
olen saanut sen käsityksen, että hän on enemmän iloluontoinen.
--Onko se puhunut sinulle minusta mitään?
--Mitäs hän olisi minulle siitä?
--Ei mitään erittäin ... mutta minä vain ajattelin, olisiko sattunut
sanomaan jotain itsestään, kun olette keskustelleet... No, mutta terve
nyt ... pannaan nyt toiselle jalalle.
--Ei kiitoksia ... en minä enää.
--Tee nyt pois vain ... istutaan nyt tässä, kun kerran on päästy
alkuun ... mutta missä se Elli on?
Hän sai Ellin nyt vihdoinkin tulemaan, istutti hänet heidän keskelleen
kiikkulaudalle, teki hänelle miedon todin ja kun kuuli, että Olavi ja
Elli teitittelivät toisiaan, sanoi hän:
--Heittäkää jo toki pois nuo haukkumanimet ... vanhat tuttavat ja
viikkokausia haukkuvat toisiaan.
Heidän täytyi juoda veljenmalja. Sitten kietoi hän kätensä Ellin selän
taa, poltti toisella sikariaan ja puhkesi taas tunteisiinsa:
--Oikein minulla oli ikävä siellä pitäjällä viimeiseltä ... alussa se
aina menettelee, mutta lopulta tuli niin kova kaipuu, että lähdin yötä
myöten ajamaan ... mutta kun tulin kotiin, niin olitte juuri
lähteneet...
Elli koetti vetäytyä hänestä erilleen.
--Elähän nyt ... kas, kas, kuinka se ujostelee vierasta ... ei sinun
tarvitse ujostella tätä Olavia ... me olemme niin vanhat tutut ja me
olemme tässä juuri puhuneet sinusta ja minusta ... olisi se sentään
kovin mukavaa, jos sinullakin, Olavi, olisi pikku vaimosi niinkuin
minullakin ja me tässä näin parittain istuskelisimme kesäisen illan
helmassa...
--Sinähän tulet aivan runolliseksi...
--Onhan sitä ehkä minussakin hiukan verran sitä vikaa ... mutta sen
minä sanon sinulle, Olavi, että _kun_ sinä kerran menet naimisiin,
niin tuo sinä se rouvasi tänne ... tule meille koko kesäksi niinkuin
nytkin ... voisittehan te asua minun kamarissani ja me pitäisimme teitä
niin hyvänä, että ... eikö totta, Elli?
Johtaakseen keskustelun toiseen suuntaan kysyi Elli:
--Olivatko kotona pappilassa?
--Olivat ... mutta nythän olen aivan unohtanut ... minullahan on
sinulle kirje.
Hän haki sitä taskuistaan, huomasi muuttaneensa takkia ja meni sitä
noutamaan.
Kun hän oli ehtinyt ulos puutarhan portista, kääntyi Elli rukoilevasti
Olavin puoleen, tarttui hänen käteensä.
--Ettehän ole minuun suuttunut? Ettekö?
--Mitäs minä olisin...
--Mutta te ette rakasta minua niinkuin ennen?
--Rakastanhan ... mutta minä toivoisin...
--Mitä ... sanokaa...
Hän viivytteli. Pastori kuului jo tulevan.
--Voi, voi, sanokaa nyt!
--Voisitte te sentään säästää minua hänen hellyyksiltään ... vaikkei se
teitä itseänne vaivaisikaan, niin pyytäisin teitä kuitenkin tekemään
sen minun tähteni.
--Kuinka te voitte sitä epäillä ... pitäisihän teidän tietää, että
tahdon tehdä kaikki, mitä voin...
--Mutta te ette kuitenkaan luule voivanne tehdä _kaikkea_!
Elli ei ehtinyt vastata, sillä pastori tuli samassa takaisin kirjettä
tuoden. Se oli niiltä Olavin helsinkiläisiltä tuttavilta, jotka olivat
olleet koko kesän jalkamatkalla ja nyt ilmoittivat kuitenkin
päättäneensä, että he kulkevat tätä kautta, saapuvat ensi
maanantaiaamuna kirkonkylään ja sitten jonkun päivän levättyään
jatkavat matkaansa laivalla etelään. Ja vaatimalla he yhäkin vaativat,
että Olavi tulisi heidän mukaansa.
Ellistä näytti, että hän kertoi sen aivan rauhallisella mielellä,
melkeinpä mielihyvällä.
--Sinä tietysti vastaat, että he saavat mennä menojaan, sanoi pastori.
--En tiedä vielä.
--Mutta minä sanon, että sinä et mene ... vastahan tässä juuri
tulit ... ja joko nyt pois? Siitä ei tule mitään!
--Olenhan ollut täällä jo toista kuukautta.
--Ei niistä puhettakaan ... tyhjennä lasisi ja pane kolmannelle
jalalle! Vai pois? Me kutsumme ne turistit tänne, pidetään täällä
kestejä, tehdään huviretkiä ja annetaan sitten meneväin mennä
menojaan... Sano sinäkin, Elli, sille, että sen täytyy jäädä!
--Sanoisinhan, jos vain tietäisin, että voin jotain vaikuttaa.
--Voit sinä ... mutta sinun täytyy sanoa vakuuttavammin... Olavi voi
muuten ajatella, että sinulle on samantekevä, meneekö hän vai jää.
--Mutta eihän hän ole vielä todella aikonutkaan.
--No, no ... se on hyvä se ... nyt mennään syömään, koska kuuluu jo
illallinenkin olevan valmis.
Illallisen aikana tuli pastori ryypyn otettuaan ja olutta juodessaan
yhä puheliaammaksi ja hellemmäksi. Hän koetti sanoa sukkeluuksia ja
nauroi niille vedet silmissä. Mutta Elli oli joka hetki vähällä
purskahtaa itkuun. Hänen olisi tehnyt mieli itkeä sekä harmista että
häpeästä. Kuinka hän häntä nyt vihasi! Kuinka hän oli hänen mielestään
raaka, typerä ja kömpelö! Tuollako oli häneen kaikki oikeudet? Tuonko
tähden hän asetti alttiiksi Olavin rakkauden ja tuotako varten hän
tahtoi olla hienotunteinen? Voi, jos olisi uskaltanut rikkoa kaikki ...
puhua suunsa puhtaaksi ... särkeä kaikki yhdellä ainoalla sanalla
säpäleiksi!
Ja omasta onnettomuudestaankin hän olisi tahtonut itkeä. Jos tietäisi
edes, mitä Olavi ajattelee. Hänestä ei saa mitään selkoa, hän näyttää
niin kylmän ivalliselta--minuakin kohtaan.
--Eikö mennä vähän kävelemään ... tahi ehkä vähän soutelemaan, kun
järvi on niin tyven? ehdotti pastori illallisen jälkeen.
--En minä nyt, sanoi Olavi.
--Etkös tule Ellikään?
--En.
--No mennään sitten nukkumaan koko komppania.
Hän otti Elliä vyötäisistä ja sanoi hyvää yötä niinkuin heidän
kumpaisenkin puolesta. Eikä Elli osannut irroittaa itseään, ennenkuin
Olavi jo oli kääntänyt selkänsä ja alkanut nopein askelin kohota
vinnille. Hän näki, että Olavin kasvot olivat vähän kalvenneet, että
hän puri poskensa yhteen niin, että ne hetkeksi kuin luutuivat, ja että
hän, jääkylmästi kumartaen ja heittäen häneen ylenkatseellisen katseen,
käänsi hänelle selkänsä.
Vasta sitten riuhtaisihe hän irti ja tiuskaisi miehelleen:
--Anna minun olla!
--No, no ... etkö tule kohta nukkumaan?
--En! huusi Elli silmät säihkyen. Mene sinä tiehesi ja anna minun olla
rauhassa!
--Ka, ka ... mikäs nyt?
--Sinä olet kömpelin, tyhmin, sivistymättömin mies maailmassa!
Pastori seisoi siinä silmät selällään, koetti lyödä leikiksi, mutta kun
hän näki, että Elli oli tosissaan, ja tiesi, ettei silloin auttanut
ruveta keskustelemaan, meni hän kiltisti kamariinsa.
Ja Elli vaipui verannan rappusille purskahtaen kauan pidätettyyn
itkuunsa.
Hän ylenkatsoo minua ... hän halveksii minua! vaikeroi hän kasvot
käsiin kätkettyinä. Minä näin sen hänen silmistään, hänen pilkallisesta
hymyilystään. Ja hän on oikeassa! Minä olen halveksittava! Minä
rakastan toista ja suostun kuitenkin olemaan toisen...
Mutta minä _en_ suostu! Minä en voi kestää tätä kauemmin!... Minä
tahdon sanoa hänelle, että hän luulee väärin ... että hän saa tehdä
minulle kaikki, mitä tahtoo, kunhan vain rakastaa minua eikä minua
jätä!
Ja ajattelematta sen enempää, mitä hän aikoi tehdä, hyppäsi hän ylös,
juoksi vinnin rappujen juureen ja juoksi niitä ylös, mennäkseen hänen
huoneeseensa, heittäytyäkseen hänen jalkoihinsa.
Mutta ovi oli kiinni, se oli niin armottomasti, niin kylmentävästi
kiinni... Hän ei tahdo minusta enää mitään tietää!... Eikä Elli
uskaltanut edes kolkuttaa.
Hän tointui, selvisi huumauksestaan, pelästyi itseään, sieppasi orrelta
jotain käsivarrelleen ja juoksi alas kuin takaa ajettuna.