Kun Elli sai palvelijalta kuulla, että Olavi oli mennyt kirkonkylään,
hänelle siitä mitään virkkamatta, luuli hän jo aavistavansa kaiken.
Mutta hän ei sitä vieläkään tahtonut uskoa. Hän ei _voi_ niin tehdä,
hän ei voi olla niin sydämetön. Mutta sitten tuli tyttö vähän päästä
vinniltä ja kertoi, että herra varmaankin on poislähdössä, koska on jo
heitellyt kapineitaan matka-arkkuunsa. Ja kun Elli näki ne siinä kuin
vihaisella kädellä viskeltyinä sinne tänne kirstun pohjaan, niin hänen
jo täytyi uskoa. Hän luuli nyt tietävänsä syynkin siihen. Eilen illalla
heidän erotessaan hän sen oli päättänyt ... hän ei tahdo viipyä
hetkeäkään enää ... hän halveksii ja ylenkatsoo.
Ja taaskin Elli syytti siitä vain itseään. Eihän hän, Olavi, joka oli
niin arka ja hienotuntoinen, voinut sitä sietää, jos hän kerran
luuli... Hän, jolla oli niin korkeat käsitykset rakkaudesta ja joka oli
sanonut, että ainoastaan rakkaus oikeuttaa... Mutta hän ei saa jäädä
siihen luuloon, hänen täytyy tietää se! Ja vielä viimeisenä
pelastuksenaan hän tarttui siihen toivoon, että kunhan hän saa puhua
hänen kanssaan, saa sanoa kaikki, luvata, mitä hän tahtoo, hän ehkä
vielä jää ... ja se ei ehkä vielä ole lopullisesti lopussa.
Pitkän rupeaman harhaili hän sinne tänne huoneissa, verannalla,
pihamaalla, puutarhassa, taas huoneissa ja taas verannalla. Ja joka
hetki hän luuli kuulevansa hänen tulevan maantiellä.
Hetkellisenä toivon salamana leimahti hänen mielessään, että hänhän on
voinut mennä noutamaan noita tuttaviaan ja että hän tuopi ne tänne.
Mutta se sammui samassa. Mitäs varten hän oli ajanut tavaroitaan
kokoon? Ja olisihan hän siinä tapauksessa ilmoittanut siitä...
Hän istui taas verannalla, oli jotain tekevinään, mutta ilman mitään
selkoa siitä, mitä teki...
Silloin hän kuuli kiivasta ajoa portin takaa, sinne seisahtui hevonen
ja rattaat. Olavi hypähti rattailta maahan, eikä hänellä ollut ketään
muita mukanaan.
Elli aikoi jäädä siihen, missä oli, ottaa hänet rauhallisesti vastaan,
mutta kun Olavi juoksi pihamaan poikki, pakeni hän saliin ja sieltä
omaan huoneeseensa.
Ja sinne hän kuuli, nyrkillä sydäntään painaen, kuinka Olavi aikoi
ensin mennä ylös, mutta poikkesi sitten pastorin luo, joka häntä huusi
kamaristaan.--»No», sanoi pastori, »mitäs miehelle kuuluu?»--»Ei juuri
muuta kuin että minun täytyy pyytää sinulta kyytiä laivalle.»--»Kyytiä
laivalle? Aiotko sitten todellakin lähteä»--»Niin, kyllä asia nyt on
niin päin kääntynyt.»--»Elähän, ja jo tänä iltana...»
Enempää ei Elli kuullut, sillä pastori ja Olavi poistuivat porstuaan,
ja Olavi kuului nousevan ylös kamariinsa. Hän alkoi siellä kävellä
edestakaisin lattiaa Ellin pään päällä, ja joka askel tuntui kuin
sattuvan hänen päälakeensa, kuin takovan hänen aivojaan. Nyt hän
liikautti kirstuaan, veti sitä lattiaa pitkin, pudotti sen pohjaan
jotain raskasta. Nyt hän oli vähän aikaa hiljaa ja sitten hän alkoi
viheltää.
Ja eikö hän aio tulla minulle mitään sanomaan, eikö tule edes itse
ilmoittamaan lähdöstään?
Joku tuli. Se olikin vain pastori.
--Kuulehan, Elli, sanoi hän huolestuneesti, melkein kuin jotain
onnettomuutta valittaen,--kun se kuitenkin on päättänyt mennä ... eikä
sitä näy voivan mikään pidättää ... pitää kai laittaa sitten
päivällinen valmiiksi laivan tuloon.
Mutta Elli ei liikahtanut paikaltaan, istui ikkunansa ääressä ja
tuijotti järvelle.
Vihdoin hän kuuli hänen tulevan alas, kävelevän porstuassa ja
verannalla, ja luuli hänen häntä etsivän. Hän nousi ja meni saliin.
Vaan Olavi hakikin joitain vaatteitaan porstuan naulasta. Mutta Elli
meni kuitenkin häntä vastaan.
--Te matkustatte tänään? sanoi hän eikä ymmärtänyt, kuinka hän
kuitenkin sai estetyksi äänensä särkymästä.
--Niin, olenhan päättänyt...
--Ettekö tule takaisin?
--Tuskin tulen, ainakaan tänä kesänä.
--Teille tuli kiire lähtö?
--Niin, toverini vaativat välttämättä.
--Onhan hauskempi matkustaa seurassa.
Elli oli mennyt verannalle ja laskeutunut alimmalle portaalle, seisoen
oven aukossa syrjittäin. Olavi oli löytänyt eteisestä sen, mitä hän
sieltä etsi, ja aikoi taas mennä ylös. Mutta sitten hänkin meni
verannalle. Ja vaikka hän oli päättänyt välttää kaikkia selityksiä,
tuli hänelle nyt kuitenkin halu niitä antaa, koska Elli ei niitä
vaatinut eikä kysynyt syytä hänen lähtöönsä.
--Te ehkä kummastelette äkillistä lähtöäni...
--Enhän sitä kummastele ... tottahan teillä on siihen syynne.
--Eihän minulla ole muuta mitään ... mutta uskokaa, että näin on
parasta meille molemmille ... sekä teille että minulle...
--Tehkää sitten vain niinkuin teille on parasta...
--Niin, ja teille myös...
--Ja minulle myös.
Elli seisoi siinä liikkumatonna kuin patsas, kasvot jäykkinä ja vartalo
suorana, näytti kuin ei olisi silmiäänkään räpäyttänyt, ja ääni tuli
jostain kuin ulkopuolelta häntä. Olavin valtasi yht'äkkinen katumus,
kaikki entiset tunteet tulvahtivat takaisin hänen rintaansa. Hän ei voi
sitä tehdä, hän ei voi jättää... Mutta silloin raukesi samassa myöskin
Ellin keinotekoinen pinnistys, hän astui alas rappusilta ja katosi alas
pihalle. Olavi otti askeleen seuratakseen häntä. Mutta silloin hän näki
pastorin tulevan pirtin puolelta... Ja mitä siitä tulisi, jos hän taas
peräytyisi ... hän oli luvannut tovereilleen ... ei, ei, kyllä hänen
täytyy mennä ... ja hän nousi takaisin lähtöään laittamaan, iloissaan
siitä, että kaikki kuitenkin oli käynyt helpommin kuin mitä hän oli
osannut toivoakaan.
Eikä enää ilmaantunut tilaisuutta uuteen yhtymiseen ennen kuin
päivällistä syödessä. Se oli myöhästynyt, ja täytyi kiiruhtaa
ehtiäkseen ajoissa laivan tuloon. Elli istui toisessa päässä pöytää,
Olavi ja pastori toisessa. Hän koetti saada häneltä silmäyksen
vastaukseksi, selitykseksi, lohdutukseksi. Mutta Olavin katse ei
hetkeksikään pysähtynyt yhteen paikkaan, näytti kuin olisi joka
taholla, minne hän sen loi, ollut jotain, jota samassa täytyi välttää.
Katuiko hän, vaivasiko häntä paha omatunto? ja samalla hän oli Ellistä
siinä niin vieras, niin kaukainen, niinkuin hän ei enää olisi ollut
täällä, niinkuin ei olisi koskaan ollutkaan. Koko ympäristössä,
kaikessa, mitä Elli näki ja kuuli, oli jotain epätodellista,
suhdatonta, muodotonta ... huone ikäänkuin isoni, pöytä kuin venyi ja
piteni, ja Olavi ja pastori kuin loittonivat jonnekin, ja niiden äänet
kaikuivat luonnottomilta. Kunhan hän ei pyörtyisi, kunhan ei tuoli
kaatuisi ja seinät hajoaisi. Ja hän ei voinut enää muuta ajatella kuin
koettaa koota kaikki voimansa, ettei mitään häiriötä syntyisi.
Sitten hän näki heidän nousevan pöydästä, ja hän nousi itsekin. Olavi
heitti serviettinsä tuolille, tuli hänen luokseen, sanoi jotain, sanoi:
»Jääkää hyvästi nyt ja kiitoksia kaikesta», ja ojensi hänelle kätensä.
Puristiko se hänen kättään? Vai hänkö puristi Olavin kättä? Ja olivatko
hänen kasvonsa surulliset, vai niinkö hän vain luuli ja ihmetteli,
etteivät olleet? Oliko hän vastannut mitään vai eikö? Mutta sitten taas
Olavi meni ja Elli jäi korjaamaan astioita. Hän käski tytön panna
sokeriastian kaappiin kärpästen käsistä ja viedä voilautasen kellariin.
--Nyt me menemme, Elli, sanoi pastori salin ovelta, joudu pian, jos
aiot mukaan.
Oliko hän sitä aikonut? Eikö hän äsken puutarhassa turhaan häntä
odottaessaan ollut päättänyt, ettei hän mene saattamaan? Hän on
pettänyt minut, se on kurjasti tehty, hän on pitänyt minua
leikkikalunaan, minä en tahdo nähdä häntä enää ... eikähän se ollut
hän, joka pyysi tulemaan.
Mutta kun hänelle selvisi, että Olavi todella menee, ettei saa nähdä
häntä enää ... onko hän edes jättänyt hyvästiään? ... rantaan mennessä
saavat he ehkä vielä vaihtaa jonkun sanan ja hän lupaa ehkä tulla kohta
takaisin,--niin kiiruhti hän heidän jälkeensä.
Herrat odottivat verannan edustalla. He kulkivat kolmisin rantaan,
Olavi kantaen päällystakkiaan ja sateenvarjoa ja kulkien hiukan edellä.
Venheeseen noustessa tarjoo hän Ellille kätensä, ja Elli ottaa sen
vastaan. Sitten kehoittaa hän häntä istuutumaan, ettei kaatuisi, kun
kokka irroitetaan maasta. Mutta kun Elli ei tule totelleeksi, typertyy
hän venheen liikahtaessa tuhdolle, loukkaa kyynärpäätään ja saa vaivoin
kyyneleensä pidätetyksi.