Elli nojasi piha-aitaa vasten ja odotteli Olavia tulevaksi aitasta.
Hänen oli niin hyvä olla, luonto oli niin raitis, ilmassa oli
sunnuntaituoksua, ja lepopäivän rauha oli jo aamusta varhain
laskeutunut sekä taloon että maisemaan. Lapset seisoivat, aidan raon
läpi katsellen sen varjossa lepäävää pikkukarjaa, puhtaina ja
pyhäpukuisina, tyttöjen hiukset punottuina pienille tiukoille
palmikoille ja pikkupoikain tukka jaettuna huolelliselle jakaukselle.
Rengillä, joka istui joutilaana tuvan rappusilla, loisti uudet
kellonperät verkaliivin päällä, isäntä luki puoliääneen lehteä pirtin
ikkunan alla, ja emäntä, joka äsken oli lopettanut lypsynsä, oli
muuttanut uudet vaatteet ylleen. Ja kun Elli katsahti ulos maisemaan,
ei hän siellä nyt nähnyt ainoatakaan kaskisavua, joita eilen oli
kohoillut joka taholta lähellä ja kaukana. Eilisen päivän hiottava
lämminkin oli poissa, ja viileä tuulenhenki oli haihduttanut autereen
ilmasta.
Hän oli herännyt varhain ja käyskennellyt metsässä. Sieltä hän oli
kohonnut Koivumäelle ja istunut pitkän aikaa eilisellä paikalla.
Oli ollut niin kummallista eilen... Ei hän ollut sellaista koskaan
ennen tuntenut ... se oli tullut aivan yhtä odottamatta kuin viime
sunnuntaina tuolla kotona.
Eilen hän oli koettanut haihduttaa sitä mielestään, olla sitä
ajattelematta... Kumpi olisi ollut oikeammin tehty, työntääkö hänet
luotaan vaiko niin kuin oli käynyt? Mutta mitä hän siitä nyt miettii?
Eikähän se häntä vaivannutkaan. Ja tottahan Olavi oli käsittänyt hänet
oikein.
Mutta hän ei ollut eilen näyttänyt oikein tyytyväiseltä. Hän oli ollut
niin hajamielinen ja suljettu. Ei hän tainnut olla huvitettu talonväen
seurasta eikä täällä viihtyä. Ja hän katseli välistä niin oudosti,
hänen silmissään oli kiilto ja hänen katseissaan ilme, joka Elliä
vaivasi ja häiritsi. Niin ei saa olla, hän ei saa niin ajatella, se
olisi meidän molempain onnettomuus, meidän rakkautemme loppu.
Illalla varsinkin oli tuntunut siltä, kuin ei heidän suhteensa olisi
ollut niin kirkas ja sekoittamaton kuin ennen. Se oli kuin samennut.
Miksi hän oli ollut niin heikko eilen .... ja voisiko syy olla siinä?
Mutta tänään sen pitää selvitä entiselleen. Olavi hänet kyllä tulee
käsittämään ja ymmärtämään hänen asemansa. Olihan hän puhunut niin
paljon heidän suhteensa ihanteellisuudesta, ja tahtoohan hänkin sen
pysyttää semmoisena, jommoisena se heidän välillään oli mahdollinen ...
niinkuin ne kaksi riippuoksaista koivua siellä Tyynelän
pellonpientarella.
Ehkä hänen arkuutensa eilen illalla oli ollutkin turha ja hänen
pelkonsa hänen oman mielikuvituksensa tuote. Olisi hänen pitänyt
heittää hänelle hellempi hyvästi. Kuinka hän olikaan voinut niin
käyttäytyä? Mutta hän pyytää sen häneltä anteeksi tänään! Heidän
välillään ei saa olla mitään kangertavaa väärinkäsitystä...
Ja kaikissa näissä mietteissään kulkien tuli hän taas siihen: kuinka
minä häntä rakastan, kuinka olen onnellinen! Kuinka nyt on toista kuin
viime sunnuntaina: silloin kuin maan alla, haudassa, ikuisena orjana.
Ja nyt...!
Elli oli itse taas niin hyvällä mielellä, ettei ensin huomannut Olavin
pahaa tuulta, kun tämä tuli aitastaan. Iloisesti hän meni häntä
vastaan, ojensi hänelle poimimansa marjatertun ja tarttui hellästi
hänen käteensä. Mutta aamiaisen syötyään istuutui Olavi tikapuille, kun
Elli istui tuvan rappusille, ja hänen kasvojensa piirteet näyttivät
niin jäykiltä ja vierailta.
Täytyi saada puhua hänen kanssaan kahden kesken, ja Elli ehdotti, että
he menisivät kävelemään.
--Jos teitä nimittäin haluttaa?
--Kyllä minä mielelläni. Mutta kun hän lisäsi: »mihin päin sitten
menemme?» oli hänen äänessään sellainen sointu, ettei Elli voinutkaan
aloittaa puhetta siitä, mistä oli aikonut. He kulkivat äänettöminä
jonkun aikaa, vaihtoivat sitten jonkun välinpitämättömän sanan ja
vaikenivat taas. Elli ehdotti, että he menisivät mäelle. Mutta siellä
ei keskustelu sujunut sen paremmin. He istuivat vähän aikaa ja
katselivat näköalaa, sanoivat siitä sanasen, mutta ilman eilistä
innostusta. Tuuli humisi koivun lehvistössä voimakkaasti ja ilman
eilistä salaperäisyyttä, tuo eilinen haaveellinen lempeän lämmin
maisema näytti nyt niin järkevältä, ja he eivät päässeet lähellekään
sitä mielentilaa, joka heidät eilen oli vallannut. Kummallakin olisi
ollut jotain sanottavaa sydämellään, mutta he odottivat toisiaan ja
laskeutuivat hetken kuluttua taas taloon.
Sieltä he eivät voineet irtautua ennen kuin päivällisen syötyään.
Emäntä tahtoi välttämättä laittaa sen heille parhaan taitonsa mukaan,
se viipyi ja viipyi. Ellistä näytti, että Olavi yhä enemmän ikävystyi
ja kiusaantui, ja siitä hän kiusaantui itsekin. Turhaan hän koetti
häntä lepyttää, istuutumalla hänen luokseen, keksimällä puheen ainetta.
Olavi vastasi kohteliaasti, mutta ilman sitä sydämellisyyttä ja
hellyyttä, jolla hän aina ennen oli häntä puhutellut. Hänestä näytti
olevan hauskempaa lukea sanomalehtiä, hän tutki ne lävitse, luki
ilmoituksetkin. Elli harhaili pirtissä, pihanpääkamarissa, kuunteli
hajamielisesti emäntää ja meni lopulta aittaansa, jossa ei voinut estää
itkua tulemasta... Miksi tämä nyt on tämmöistä ... näinkö oli päättyvä
tämä matka, josta hän oli toivonut niin suurta iloa?
Mutta matkalla kotiin se ehkä sentään selviää. Hän toivoi sitä ...
mutta sittenhän taas ollaan kotona, tuolla alhaalla, tuolla kaikkien
muiden maailmassa, vaan ei hänen ja heidän... Ja oli taas, niinkuin
olisi kaikki siinä samassa ollut mennyttä.
Kun vihdoin oli päästy liikkeelle, tuli emäntä saattamaan ja seurasi
heitä melkein puolimatkaan. He kävelivät Ellin kanssa yhdessä, ja Olavi
kulki heidän edellään välistä niin pitkän matkaa, ettei hän ollut
näkyvissäkään.
Mutta kun Johanna vihdoinkin oli heistä eronnut ja kääntynyt kotiinsa
ja Olavi ei sittenkään muuttunut ystävällisemmäksi, ei Elli enää voinut
sitä kestää.
--Kuulkaa, eikö istuta vähän, pyysi hän.
--Istutaan vain ... uuvuttaako teitä?
--Ei, mutta minä tahtoisin kysyä teiltä jotain.
He istuivat tien viereen kaatuneelle puunrungolle ja itku kurkussa,
puun kaarnaa irti repien, kysyi Elli, mikä häntä vaivasi ... miksi hän
oli niin...?
--Mitä tarkoitatte?
--Elkää olko noin, pyysi Elli hellästi ja siirtyi häntä lähemmä ...
minä oikein pyytämällä pyydän teitä ... sanokaa, mistä olette minuun
noin loukkaantunut ... miksi ette enää välitä minusta vähääkään?
--Enhän minä ... mutta te itse olette sekä tänään että eilen ollut niin
omituinen, etten tiedä, mitä ajatella...
--Sanokaa, millä lailla olen ollut ... mikä teitä minussa vaivaa?
--Kai olette ollut niinkuin pitääkin ... ja syy on ehkä vain minussa,
etten osaa asettua teidän kannallenne ... mutta minä sanon suoraan,
etten sitä voi...
--Mutta miten tahtoisitte, että olisin ollut?
--Te ette luota minuun, ja se minua loukkaa.
--Etten minä teihin luottaisi!
--Jos luottaisitte, ette olisi eilen välttänyt minua koko päivän ...
ettekä eronnut, niinkuin erositte illalla.
--Enhän tiedä itsekään oikein, miksi minä niin olin ja miksi illalla
niin kävi ... voihan se teistä näyttää hyvinkin kummalliselta ... mutta
en minä silloin osannut muuten ... ja teidän täytyy antaa se minulle
anteeksi.
--Te pelkäsitte minua? sanoi Olavi.
Elli kääntelihe levottomana, aukoi ja tiukoitti nyyttinsä solmua ja
sanoi sitten:
--Enhän ainoastaan teitä ... voihan olla, että pelkäsin itseänikin ...
meidän kummankin heikkouttamme...
Siinäkö oli ollut syy hänen käytökseensä eilen! Olavi tunsi heti
lauhtuvansa, ja kääntyen hänen puoleensa hän sanoi hellällä,
värähtelevällä äänellä:
--Mutta hyvä, rakas Elli, mitä siinä olisi pelkäämistä ... miksi te
sanotte sitä heikkoudeksi, joka on tunteittemme luonnollisia ilmaus...?
--Ei se ole ... se ei saa olla meidän tunteittemme ilmaus...
--Mutta miksi ei? Sanokaa, ettekö tekin sydämessänne tunnusta, että me
emme _voi_ karttaa toisiamme noin ... emmekä teeskennellä kylmyyttä
silloin, kun rakastamme toisiamme niin ... sanokaa!
Hän tarttui hänen käteensä, kumartui hänen luokseen, aikoi kietoa
käsivartensa hänen vyötäisiinsä.
--Ei, ei! pyysi Elli taas ja koetti irtautua.--Elkää, minä pyydän!
--Mutta miksei? Sanokaa miksei?
--Siksi, etten minä saa ... etten minä saa, vaikka tahtoisinkin.
--Mutta tehän rakastatte minua ... tehän olette sanonut sen tekevänne!
--Ja juuri siksi, että teitä niin rakastan, minä tahtoisin, ettei minun
tarvitsisi tuntea, että kukaan voi minua siitä syyttää.
--Mutta kuka teitä syyttäisi?
--Kaikki, koko maailma...
--Ja te välitätte maailmasta ... siitä, mitä se sanoo!
--Enhän ainoastaan maailmasta ... mutta itsestänikin ... yhtä paljon
minä itsenikin tähden ... meidän suhteemme olisi minusta niin
ihanteellinen, niin hieno, jos se voisi jäädä entiselleen ... ja minä
olen luullut, että tekin ajattelette samalla lailla.
--Mutta minä en voi sietää ... minä en voi kärsiä, että te, samalla
kuin työnnätte minut luotanne, olette toisen oma ja että minun
täytyy...! huudahti Olavi ja hypähti seisoalleen.
--Enhän minä ole kenenkään toisen niinkuin teidän!
--Ettekö todellakaan?
--Enhän ole ollut kaikkina näinä vuosina, kun olen teitä odottanut,
kenenkään niinkuin teidän ... teidän hengessäni ja tunteissani...
--Vai niinkö?
--Miksi te sanotte niin pilkallisesti: vai niinkö? Jos tietäisitte, mitä
olette ollut minulle ja kuinka lähellä, ette sanoisi noin ... jos
tietäisitte kaikki tilaisuudet, milloin olette ollut minun luonani
tuskaani lievittämässä ja häpeään haihduttamassa ... kuinka ensi
illasta saakka olen teitä avukseni huutanut ... teille pyhittänyt
henkeni, sieluni ja tunteeni, jotka eivät koskaan ole olleet eivätkä
tule olemaankaan kenenkään muun kuin teidän omanne ... sillä niihin ei
kenelläkään muulla ole ollut sitä oikeutta kuin teillä ... ja teille
minä olen ne säilyttänyt puhtaina ja koskemattomina... Eikö niillä ole
teille mitään merkitystä ... ettekö anna niille mitään arvoa?
--Annanhan, mutta jos te minua niin rakastatte, miksette tahdo sitä
osoittaa minulle, niinkuin ainoastaan rakkaus oikeuttaa osoittamaan? Ja
miksi te ajattelette, että meidän suhteemme siitä tulisi kadottamaan
puhtautensa ja hienoutensa?
--Miksikö?--Niin miksikö!--hän vähän hämmentyi.--Ettekö sitä ymmärrä.
Mutta onhan minulla lupauksia, jotka minua sitovat ... jotka olen
antanut ja joita en voi rikkoa, jos en tahdo kaikkea rikkoa. Vai
voinko?
--Ette tietysti voi.
--Niitä on niitä onnellisia, jotka voivat mennä ja jättää kaikki ...
mutta minun täytyy jäädä tänne ... ja kuinka ajattelette, että voisin
jäädä tänne ... näihin oloihin, näiden ihmisten keskeen ... syömään
hänen leipäänsä, tietäen, että jos hän, jos he sen tietäisivät, he
voisivat sanoa minulle vasten silmiä ... nyt on minulla ainakin vielä
puhdas omatuntoni ... sillä siitä, millä lailla minä teitä rakastan, ei
heillä ole mitään oikeutta minua tuomita ... ja sen verran katson
minäkin oikeudekseni saada onnestani nauttia... Ymmärrättekö minut nyt?
--Luulenhan ymmärtävän.
--Sehän on vain sentähden ... eikä minkään muun ... sanokaa, että sen
hyväksytte...
--Niin, kyllähän ... voihan olla, niinkuin te sen sanotte.
Ja hänen järkensä, hänen oikeudentuntonsa sanoi hänelle, että Elli oli
omalta kannaltaan oikeassa. Hän ei voinut väittää vastaan, hän käsitti,
ettei hän voinut mitään vaatia, sillä hän tiesi, ettei hän voisi mitään
tarjota sen sijaan, mitä hän ottaisi. Ja hänen täytyi tunnustaa Ellin
vaikuttimet hienommiksi ja puhtaammiksi kuin omansa. Ja koko hänen
elämänsä tragedia taas häntä liikutti. Mutta samalla hän käsitti, ettei
hän voisi rakastaa häntä niinkuin oli luullut voivansa ja niinkuin Elli
tahtoi. Koko hänen olentonsa kuohui, hän tuskin voi hillitä itseään
tempaamasta häntä väkisin luokseen. Vielä uudelleen olisi hänen tehnyt
mieli vakuuttaa häntä, saada hänet uskomaan, että kahdenlaista
rakkautta ei voi olla, että Ellin mielipiteet ovat ennakkoluuloja ja
hänen ihanteellisuutensa pinnistettyä ... että ei voi tehdä sellaista
erotusta ... että ajatuskin jo on rikos ja että hän jo on ollut
miehelleen uskoton. Mutta samalla hän tunsi kuitenkin niiden syittensä
voimattomuuden ... ne soivat hänen korvissaan viettelijän sanoilta,
niin kauan kuin hän ei ollut valmis alistumaan kaikkien niiden
seurauksien alle ... ja sitä hän taas ei tahtonut. Ja Elli ei
nähtävästi ollut niitä naisia, joita voisi voittaa salaisesti
hiipimällä luo, puhaltamalla tulta tuhkaan. Hän tunsi heikkoutensa ja
oli sitä vastaan varuillaan. Ja hän oli puhunut sellaisella sisällisen
vakaumuksen innostuksella, se vakaumus oli tulos vuosikausien
hiljaisesta työstä oman itsensä kanssa, ettei sitä voisi saada
muuttumaan. Tietysti aikaa voittaen, mutta maksaisiko se taas vaivaa
sekään?
--Mennäänkö? sanoi hän ja nousi lähteäkseen.
He kulkivat metsätietä, samaa, jota olivat eilen tulleet. Ja kun he
eivät pitkään aikaan mitään virkkaneet, oli Ellillä aikaa mietteisiin.
Hän näki, ettei hän ollut saanut häntä vakuutetuksi, niinkuin olisi
tahtonut. Olavi näytti yhäkin tyytymättömältä, ja hän vastasi hänen
katseeseensa kylmällä epäilevällä silmäyksellä. Ja Elli aavisti
hämärästi, mitä hänessä liikkui... Hänen suostumuksensa ei ollut
vapaaehtoinen. _Hän_ ei olisi ylläpitänyt entistä suhdetta, jos se
olisi ollut hänen vallassaan. Olavi ei rakasta minua samalla lailla
kuin minä häntä. Eikö hän tahdo minua ymmärtää vai eikö sellainen
olekaan mahdollista? Ovatko minun ihanteeni sitten vain haaveita? Eikö
niitä voikaan toteuttaa? Eikö ystävyys voi olla rakkaudessa ylinnä?
Hän ei saanut vastausta kysymyksiinsä, eikä hänen tehnyt mieli niistä
uudelleen puhua Olaville. Hän ei tahtonut kuulla hänen laimeasti
myöntävän sitä, mistä hän sydämessään ehkä oli toista mieltä.
Oliko hän pettynyt hänen suhteensa? Eikö hän ollutkaan sellainen, joksi
hän oli häntä kuvitellut. »Ette tietysti voi», oli hän sanonut. Mutta
miksen minäkin voisi niinkuin Sigridkin? Se nuori mies, se lääkäri, oli
seurannut häntä. Mutta Olavi ei ehkä sitä tekisi ... hän ei minua niin
paljon rakasta. Mutta ainoastaan siinä tapauksessa voisi se olla
mahdollista. Hän ei tahdo, että minä rikkoisin, ja kuitenkin hän
tahtoo...
Hän tunsi kuin pettymyksen pistoksen rinnassaan. Oli kuin olisi se
loisto, joka oli Olavin päätä ympäröinyt, siitä hälvennyt.
Mutta sitten nousivat hänen tunteensa noita ajatuksia vastaan. Ei ole
niin. Minä en saa ajatella hänestä mitään alhaista.
Ja hän olisi jo itse tahtonut olla väärässä, että Olavi vain olisi
voinut olla oikeassa.