Talossa otettiin heidät avosylin vastaan. Ihastuneena vei Johanna
vieraansa pihanpääkamariin, kiiruhti panemaan kahvia tulelle ja
laittamaan ruokaa ja pistäytyi taas hetkisen poissa oltuaan vieraidensa
luo.
Hän sanoi heitä monta viikkoa turhaan odottaneensa, oli jo menneellä
viikolla sanonut miehelleen, että kyllä se rouva nyt ensi pyhän seutuna
ilmaantuu. Mutta kun ei alkanut näkyä, niin oli jo arvellut, että
taisipa tämä kesä jäädäkin käymättä. Ei oltu nyt osattu aavistaakaan
... ja mistä se herrasväki lienee pihaan pistäytynytkään, kun en
nähnyt, vaikka olin tässä aivan pihasalla?
Elli kertoi, että hän oli käyttänyt vierastaan Koivumäen näköalaa
katsomassa.
--Eipähän se rouva ole sitä paikkaansa vielä unohtanut ... muistaa se
siellä käydä ja käyttää muitakin--»temppelin harjallaan».
--Eikö hän teistä ole miellyttävä ihminen? kysyi Elli, kun Johanna taas
oli mennyt askareilleen.
--Onhan hän, vastasi Olavi hajamielisesti.
--Ennen minä melkein kadehdin hänen onneaan ja hänen elämänsä
sopusointua. Hänellä oli minusta juuri kaikkea sitä, mitä minulta
puuttui ja mitä minä kaipasin. Hän ja hänen miehensä näyttivät niin
täydellisesti täydentävän toisensa ... ymmärtävän toisensa ... ja
kaikin puolin olevan malli-ihmisiä avioliitossaan.
--Ja nyt ette enää heitä kadehdi?
--Enhän nyt enää ... minä olen mielestäni nyt yhtä onnellinen kuin
hekin.
--Ettekö näe mitään erotusta heidän suhteessaan ja meidän?
--Enhän näe ... olemmehan nyt yhtä onnelliset ja tyytyväiset kuin
hekin ... ainakin minä olen... entä te?
--Olenhan sitten minäkin...
--Ettehän ole ... sanokaa, miksette ... oletteko jostain minulle
tyytymätön?
--En suinkaan.
--Elkää olkokaan, sanoi Elli ja ojensi hänelle pöydän yli kätensä.--
Vietetään nyt täällä oikein hauska ja iloinen päivä ... niinkuin
olisimme jossain ulkomailla, jossain aivan tuntemattomassa seudussa ...
niinkuin siinä kaukaisessa vedentakaisessa huvilassa, jonne minä aina
kuvittelin, että te minut halki ilmojen lennättäisitte.
Olavi ei osannut siihen oikein mitään vastata, tuijotti vain häntä
hajamielisesti silmiin.
Hän oli kuin huumaantuneena, kuin omasta itsestään haihduksissa. Ellin
yht'äkkinen, odottamattoman raivokas tunteiden purkaus, joka oli tullut
kuin äkkimyrsky hänen ylitsensä, oli kuin herpaissut hänen voimansa,
sekoittanut hänen käsitteensä niin, että hän vasta taloon tullessaan
pääsi tekemään itselleen selkoa siitä, mitä oli tapahtunut. Oliko se
todellakin ollut se entinen, hiljainen, tyyni, arka olento, joka oli
häntä sellaisella raivolla rintaansa vasten puristanut? Oliko tuo, joka
nyt taas niin rauhallisena keskusteli emännän kanssa ja innostui hänen
asioistaan, se sama, joka äsken silmät hehkuvina ja kaikki jäsenet
mielenliikutuksesta vavisten oli suudellut häntä niin tulisesti ja
intohimoisen hurjasti? Ja hänelläkö taas oli ollut voimaa vaatia, että
se olisi viimeinen kerta?
Luuliko hän todellakin, että hän voisi sen toteuttaa? Olavi puolestaan
tunsi, ettei _hän_ voisi ja että hänen _kaikki_ päätöksensä ja
lupauksensa olivat kuin pois puhalletut. Ja mikseivät olisi olleet!
Miksei hän saisi rakastaa, niinkuin hän itse tahtoo ja niinkuin Ellikin
oikeastaan tahtoo? Ensimmäinen ja viimeinen kerta! Mitä ne merkitsevät
tuollaiset vaatimukset? Hän ei tahtonut tietää mistään puolinaisista
tunteista!... Hän tahtoi omistaa hänet kokonaan! Ainoastaan siten voisi
heidän suhteensa jäädä pysyväiseksi ... ja ensi tilassa tahtoi hän
saada sen Ellille sanotuksi. Saada sen sanotuksi sydämensä tulisimmin
sanoin ... saada vastata siihen syleilyyn, johon hän ei äsken ollut
ennättänyt ... niin pian se oli tullut ja mennyt.
Mutta siihen ei näyttänyt koko päivänä ilmestyvän tilaisuutta. Elli
näytti kokonaan unohtaneen, että heidän suhteessaan oli mitään muutosta
tapahtunut. Ei näyttänyt ollenkaan käsittävän, mihin mielentilaan hän
oli hänet saattanut. Koko sielullaan hän antautui vain nauttimaan ja
iloitsemaan ympäristöstään ja näytti otaksuvan, että Olavikin niin
teki... Oliko se luontoa vai teeskentelyä? Oliko se viattomuutta vai
mietittyä? Hän oli ihastunut talon lapsiin, joita hän kanneskeli,
joiden kanssa hän leikitteli ja puheli lampaista, lehmistä ja
vasikoista. Talon pieni pirtti oli hänen mielestään kaikkien asuntojen
ihanne. Eikö tämä ole herttainen? kysyi hän, tämä suloinen pihamaa ja
tuo kuivanut juhannuskoivu sen keskellä, jota he eivät ole hennoneet
viedä siitä pois? Katsokaa noita pääskyjä tuossa räystään alla ...
heillä on jo pojat! Katsokaa nyt!
Olisihan Olavikin ollut yhtä mielissään kaikesta tuosta... Mutta nyt
oli se kuitenkin hänestä vähän lapsellista, ja hän olisi mieluummin
nähnyt, että he niin pian kuin suinkin olisivat päässeet kahden kesken
ja että Elli olisi ehdottanut, että he menisivät kävelemään jonnekin.
Päivällisen syötyä, jonka emäntä oli kattanut parhaalla, mitä ehti
saada laitetuksi: siinä oli verestä rieskaa, viiliä, marjamaitoa ja
tuoretta kalaa, olisi siihen ollut sopiva tilaisuus. Mutta Elli kuului
yhä vain juttelevan Johannan kanssa pirtissä, jossa tämä soudatteli
nuorinta lastaan nukuksiin, sill'aikaa kun Olavi istui rappusilla ja
poltteli ja odotteli häntä. Eivätkä he sittenkään eronneet toisistaan,
kun lapsi oli saatu nukutetuksi, menivät maitokamariin, rupesivat
katselemaan aittoja.
Olavi nousi ja sanoi menevänsä lepäämään jonnekin, hän menee ehkä
tuonne pellon pientarelle nurmikolle, sanoi hän. ja siellä hän odotti
Elliä tulevaksi, seisoi kauan aitaa vasten ja näki, että Elli hänet
kyllä huomasi, ja päätti, että hän ei ollut voinut olla ymmärtämättä
hänen viittaustaan. Mutta hän ei tullut hänen jälkeensä. Ja Olavi
päätti taas, että hän ei ehkä tullut tahallaan. Hän käveli hetken aikaa
rinteitä pitkin, istuskeli siellä yksinään ja palasi tyytymättömänä
pihaan.
Elli oli täydessä hommassa lehmitarhalla, jossa emäntä lypsi ja hän
ripsui.
--Tulkaa tänne! huusi hän. Missä te olette niin kauan viipynyt?
--Olen ollut vähän kävelemässä, vastasi Olavi kuivasti, seisoi vähän
aikaa aidan takana ja meni sitten pihaan. Hän koetti taistella mielensä
murtumista vastaan, hän koetti vakuuttaa ja rauhoittaa itseään, mutta
sitä huonommalla menestyksellä, kuta enemmän hän koetti.
Isäntä saapui niityltä kotiin. Hän oli älykkään ja hienotunteisen
näköinen talonpoika, ja jos Olavi olisi ollut oikeassa mielentilassaan,
olisi hänen ollut ilo hänen kanssaan keskustella ilmoista, vuodentulon
toiveista, pitäjän riennoista ja muista maan asioista, mitkä erittäin
näyttivät huvittavan isäntää, joka luki sanomalehtiä. Mutta nyt tahtoi
puheenlanka tuon tuostakin katketa. Hän ei voinut ajatella muuta kuin
Elliä, katseli häntä tarhalle, kuuli hänen äänensä sieltä ja näki
yhtämittaa kohtauksen tuolla mäellä, tuntien hänen syleilynsä ja hänen
rintansa ja jäsentensä värähdykset.
Jos hän olisi nähnyt pienintäkään merkkiä siitä, että Elli tunsi
samalla lailla kuin hän ... jos hänen silmistään olisi voinut lukea
viittauksenkaan niihin samoihin tunteisiin, mitkä hänessä kuohuivat ...
mutta hän tuli tarhalta täyttä, vaahtoavaa raintaa kantaen ja istuutui
sitten isännän viereen tuvan portaille ja sai pian eleille ne puheet,
joita Olavi ei ollut voinut ylläpitää.
Se kyllä sopi Ellille, se puki häntä, hän oli täällä somempi ja
sopusointuisempi kuin koskaan ennen, mutta juuri sentähden...
Hetken aikaa istuttuaan arveli isäntä, että hänen ehkä pitäisi mennä
laskemaan verkkoja lähilampeen, että jos hyvinkin saisi tuoretta kalaa
vieraille aamiaiseksi.
--Minä tulen mukaan, sanoi Olavi. Hänen täytyi saada jäähdytellä,
haihduttaa ajatuksiaan, koettaa saada mielentilaansa vaihtumaan ja
veriään asettumaan.
Aurinko oli jo laskemaisillaan, kun he sieltä palasivat takaisin
pihaan. Elli oli sill'aikaa kylpenyt ja istui tyynenä, puhtoisena ja
onnellisena rappusilla odotellen. Kylvettyään tuli Olavikin siihen
vastapäätä istumaan.
Hän oli jo jotenkin rauhoittunut ja hänen hermostuksensa vaihtui
vähitellen helläksi tunteellisuudeksi.
Illallisen jälkeen palasivat he siihen takaisin. Kun Elli, muiden
poissa ollessa, salaa ja sivumennen puristi hänen kättään, kysyi hän:
--Eihän se ollut niin todella tarkoitettua?
--Mikä niin?
--Se, mitä sanoitte, että sen täytyy olla ensimmäinen ja viimeinen
kerta...
--Oli se...
Mutta äänestä oli Olavi kuulevinaan, ettei se ollut niin vaarallista,
niin aivan toden todella tarkoitettua.
Ja hän oli jo mielestään turhanpäiten itseään kiusannut. Tulisihan
vielä tilaisuus, saisihan ehkä kohtakin sanoa sen, mitä tahtoi.
Aurinko oli jo laskenut. Näköala tuvan rappusilta, melkein sama kuin
mäeltä, sinne kun häämöttivät samat metsät ja samat järvet, vaikka
kirkko, pappila ja Tyynelä jäivätkin harjanteen taa piiloon, kietoutui
kesäiseen utuisuuteensa. Ruislintu, kehrääjä ja muut yölliset eläjät
tulivat vähitellen esille päivä-äänien vaietessa. Aittansa edustalla
istui talon renki paitahihasillaan ja viillytteli itseään saunan
jäleltä. Emännän, isännän ja Ellin verkkainen vuoropuhelu soveltui niin
hyvin tähän kaikkeen, Olavi kuunteli sitä nyt mielellään ja otti siihen
osaakin.
Tuli aika mennä levolle. Renki kulki pihan poikki ja kiipesi tallin
ylisille. Emäntä ilmoitti, että vieraille oli tehty tila toiselle
toiseen aittaan ja vetäytyi vähän päästä lastensa luo pirttiin. Kohta
katosi sinne isäntäkin.
Mutta kun Elli ja Olavi jäivät kahden kesken, eivät he oikein tienneet,
kuinka käyttäytyä. Ei ollut mitään virkkamista eikä kumpainenkaan
tahtonut ensiksi ehdottaa levolle menoa. Aitat olivat samassa
rakennuksessa, ovet vierekkäin, seinä vain väliä, ja heidän olisi
pitänyt mennä sinne samaa tietä.
Elli teki asiaa pihanpäähän, siinä toivossa, että Olavi menisi ensin.
Mutta kun hän tuli sieltä takaisin, istui Olavi vielä rappusilla.
--Hyvää yötä, sanoi Elli loitolta, hänen luokseen menemättä, kääntyi
aittapolulle, pistäytyi aittaansa ja väänsi sen sisäpuolelta lukkoon.
Vähän päästä meni Olavikin aittaansa.
Mutta mitä merkitsi tuo yht'äkkinen kaukainen hyvästi? Miksei Elli
tullut hänen luokseen?
Aittaan tultuaan luuli hän sen ymmärtävänsä, mutta se vain lisäsi hänen
pahaa tuultaan. Hän näki, ettei aittoja erottanut toisistaan kuin hieno
väliseinä eikä sekään ulottunut kattoon saakka. Yläsilta oli harva ja
hatara ja nähtävästi yhteinen molemmille aitoille. Vähimmätkin
risahdukset kuuluivat aitasta toiseen. Elli kuului riisuutuvan
varovasti, asettavan kenkänsä hyvin hiljaa lattialle, ottavan pari
askelta sukkasillaan, hiipivän sänkyyn ja vetävän peitettä päälleen.
Miksei hän virkkanut mitään? Miksei sanonut hyvää yötä vielä kerran?
Olivathan he pappilassa useinkin heittäneet viimeiset hyvästinsä vielä
kumpikin ikkunastaan.
Eikähän nyt olisi kukaan nähnyt, ei kukaan kuullut ... ei olisi
tarvinnut ketään pelätä ... Eikä kenties koskaan enää ilmaantuisi
tällaista tilaisuutta...
Hän ei siis _tahtonut_, se oli nyt ainakin selvä.
Mutta se olisi voinut tapahtua yhteisestä sopimuksesta ... ilman hänen
erityisiä varokeinojaan. Se oli kuin epäluottamus Olavia kohtaan, jota
hän mielestään ei ollut ansainnut.
Olkoon vain sitten ensimmäinen ja viimeinen kerta! Hän näyttää
tietävän, mitä tahtoo. Tähän asti, mutta ei edemmä, toisin sanoen. Koko
hänen tämänpäiväinen käytöksensä sitä osoittaa.
Mutta nyt tiedän minäkin, mitä tahdon! Joko--taikka! Elli oli
valinnut... Hän myös!--vaikkei hän vielä ollutkaan oikein selvillä
siitä, mitä hän oli valinnut...
Jos Elli olisi hiiskahtanutkaan... Mutta hetken kuluttua katosi sekin
toivo, kun seinän takaa alkoi kuulua tasaista tyyntä hengitystä.
Olavi heittelihe vuoteellaan levottomasti ja nukkui vasta aamupuolella
yötä.