Pian oli metsätaival päättynyt, ja kun tie oli kulkenut metsäjoen
poikki, jonka yli vei kaitainen karjasilta, kävi se nousemistaan
nousemaan. Tuli taloja, joiden pihan läpi he kulkivat. Väki oli
kaikkialla heinässä, pienet lapset vain pihasalla, josta he kerrankin
kuulivat heleän äänen jälkeensä huutavan: »Tuolla menee Tyynelän rouva
ja yks' vieras herra!»
Näköala avartui sitä mukaa kuin he nousivat. Joka aholla, johon he
metsikön läpi kuljettuaan tulivat, kääntyivät he jälelleen katsomaan.
--Aina kun tätä tietä kuljen, ja minä kuljen tätä monta kertaa kesässä,
nautin minä tästä noususta sanomattomasti. Ja nyt teidän kanssa nautin
siitä enemmän kuin koskaan ennen ... kun näen maailman noin jäävän
jälelleni tuonne alas, yhä pienenevän ja näköalan samalla etenevän ja
avartuvan.
Ja kuta ylemmä he tulivat, sitä onnellisemmaksi hän näytti tulevan.
Hänen poskensa paloivat, hänen silmänsä loisti, ja Olavi tuskin voi
seurata häntä hänen nopeasti ja uupumatta astuessaan. Mutta hänetkin
sai innostumaan se halu päästä pian perille, joka aina syntyy, kun
tietää lähenevänsä jotain huippupaikkaa.
--Tässä on tienhaara, sanoi Elli. Mennäänkö ensin taloon, vai
noustaanko ensin »temppelin harjalle?» Matka on melkein yhtä pitkä.
--Ensin »temppelin harjalle!»
He kulkivat sakeassa lehdossa, nousivat pitkän aikaa polkua, josta
eivät voineet nähdä mitään ympärilleen. Metsä oli kuitenkin kuin
kirkastettu, kuin valoa tulvillaan, jota tuli sinne joka taholta. Jo
välähteli etäisiä vesiä ja siintäviä kaukaisuuksia puitten välitse
milloin oikealla milloin vasemmalla. Olisi tehnyt mieli jouduttautua
pikemmin, jättää mutkitteleva polku, juosta suoraan eteenpäin tai
nousta varpailleen ja ponnahtaa ylös puiden latvain yli näkemään.
Mutta samassa oli siinä jo aukea paikka edessä, laaja näköala lävähti
kolmelta puolen esiin, ja Olavi aikoi pysähtyä sitä katsomaan.
--Ei, ei ... tulkaa tänne ... tänne teidän pitää tulla!
Siinähän se oli jo se suuri tuuhea vanha koivu, keskellä aukeaa,
sileätä nurmikenttää.
--Tässä! huudahti Elli, Olavia puun alla odottaen.
--Ei, mutta todellakin!
--Tässä on nyt se »temppelin harja!»
--Ei mutta todellakin! uudisti taas Olavi ja antoi katseensa halata
näköpiiriä kaikille tahoille.
Se oli kaikilta tahoilta vapaa. Kukkula oli kuin suuri suunnaton
kivimöhkäle keskellä lakeaa tasankoa, yhtäällä avarat vedet, joiden
takaa häämötti sinertäviä vaaroja, toisaalla matala manner metsineen,
taloineen, peltoineen, ahoineen ja siellä täällä parhaillaan palavine
kaskineen. Tuoll' oli kirkko ja kirkonkylä, vähän toisaalla Tyynelä ja
laaja metsäinen laakso välissä, josta he olivat tulleet. Ja se kaikki
näkyi tänne heleimmän auringon valossa, joka yhdeltä puolen
kimallutteli vesien pintaa, toisella toi pienimmätkin esineet pitkien
matkojen päästä näkyviin.
Se kaikki näkyi tänne suuren varjoisan koivun alle, joka oli ylin
huippu peninkulmien alalla, oli kuin kaiken keskipiste, oli kuin pyhä
puu luonnon uhrivuorella. Hän innostui sitä silloin kuvaamaan, hän
osoitti toista puolta ja osoitti toista, sanoi, ettei luonto ollut
häneen koskaan niin valtavasti vaikuttanut, ettei hän sitä koskaan
ollut niin hyvin ymmärtänyt ja ettei mikään ollut milloinkaan niin
likeisesti liittynyt hänen mielialoihinsa ja tunteisiinsa ja niin niitä
tulkinnut.
Elli oli istuutunut, ja Olavi istuutui hänen viereensä. Ensi innostusta
seurasi viehkeä kaihomieli, se omituinen tunne, joka saa hymyn ja
kyyneleet samalla esille eikä tiedä, kummalleko se etusijan antaisi.
--Jos voisi täällä aina elää ... jos ei milloinkaan tarvitsisi
laskeutua täältä tuonne matoiseen maailmaan...
--Ja viihtyisittekö te täällä todellakin? kysyi Elli säteilevin silmin.
Ettekö tahtoisi milloinkaan pois?
--Minusta tuntuu, että en ... minä olen jo ehtinyt nähdä, mitä se
kaikki oikeastaan on, ja se ei ole minulle mitään siihen verraten, mitä
täällä on... Entä te?
--Minäkö? sanoi Elli hymyillen. Minusta on niinkuin olisin siellä,
mihin en koskaan ole uskaltanut toivoa tulevani ... niinkuin olisin
onneni kukkulalla.
--Ja eikö teistäkin ole, niinkuin on minusta, että vasta täällä voisi
oikein rakastaa ... enemmän, suuremmin ja täyteläisemmin ... niinkuin
te vasta täällä olisitte täydellisesti minun ja minä teidän?
--Ja teidän ei tee mieli pois ... te ette tahdo minua vielä aivan kohta
jättää?
Hän oli vakuutettu siitä, että hän ei tahtonut, ja sen vakaumuksensa
voimalla hän sanoi:
--En, en ... elkää sitä ajatelko ... te epäilette minua, mutta te ette
saa ... minä en ole niin itsekäs kuin te ehkä luulette...
--En minä luule... uskokaa minua! sanoi Elli ja ojensi kätensä.
Olavi silloin veti hänet luokseen, tarttui hänen olkapäähänsä ja painoi
hänet syrjittäin rintaansa vasten. Ja Elli ... voimatta hillitä
liikutustaan, tuntien olevansa kaikista muista erillään, täällä
ylhäällä, kaukana maailmasta ... olkoot, ajatelkoot ... miksei hän
saisi kerran, kerran vain! ... ja nopeasti, kiihkoisesti hän levitti
käsivartensa, sulki hänet syliinsä, antoi hänen suudella ja suuteli
häntä otsaan, silmille, huulille ja poskille... Maailma oli niin
kaukana, oli kuin sitä ei olisi ollutkaan ... tuossa oli vain tuo
koivun lehtevä katto, sen läpi häämötti sininen taivas, ja viileä,
hivelevä tuulen henkäys tuntui hyväilevän hänen poskiaan...
Hän siitä kuin heräsi, mutta hän ei tahtonut päästää häntä vielä ... ja
vielä kerran puristi hän häntä vuosikausia hillityn rakkautensa
kootuilla voimilla rintaansa vasten...
Kuului pienten lasten ääniä rinteeltä. Hän tointui, hellitti,
irroittautui ja loittoni. Olavi tarttui hänen käteensä, tahtoi vielä
vetää hänet puoleensa.
--Ei, ei, sanoi hän ja nousi ylös. Elkää enää!
Ja hetken kuluttua, sidottuaan huivin päähänsä:
--Se oli ensimmäinen kerta ja viimeinen...
--Minkä tähden? sanoi Olavi melkein rukoilevasti.
--Sentähden, että sen täytyy niin olla, on parasta niin.
Ja hilliten mielensä kuohun sanoi hän nousten ylös ja koettaen
hymyillä:
--No, tulkaa nyt ... mennään nyt takaisin maailmaan ... tuletteko?
--Elkää vielä menkö! ... jääkää vielä vähäksi aikaa...
--Ei nyt enää. Emme saa olla heikkoja ... minä en tahdo ... mutta elkää
silti loukkaantuko minuun ... ettehän?
--Enhän minä ... mutta minä en kuitenkaan ymmärrä, minkä tähden...
--Enhän minäkään ymmärrä ... minä vain tunnen sen, että meidän täytyy
unohtaa se. Ja jos te rakastatte minua, niin elkää sitä enää uudistako
... elkäämme puhuko siitä ... meidän pitää olla, niinkuin olemme olleet
tähänkin saakka.