XX.

Elli oli pukeutunut savolaistytöksi. Hänellä oli suora pumpulihame

synkänsinisestä, punaraitaisesta vaatteesta, lyhyt nuttu, pää paljas,

niskassa valkoinen huivi ja huivin alla riippumassa hänen pitkä,

keltainen palmikkonsa. Tämän pukunsa hän oli miettinyt ja valmistanut

tätä huviretkeä varten, jota hän jo kauan oli ajatellut.

Kädessä pienoinen nyytti, jossa hänellä oli vähän virvokkeita matkaa

varten, odotti hän keskellä pihamaata Olavia tulevaksi. Olavi tuli

verannalle, astui alas rappusia ja näytti jäävän häntä odottamaan.

--No, ettekö tule jo, herra Kalm?

--Ka, tekö siinä olette! Enhän teitä tuntenutkaan! Mutta sehän sopii

vallan mainiosti!--ja piikatyttöjen keittiön rappusilla nauraessa

erehdykselle he lähtivät menemään.

--Miellyttääkö tämä puku teitä? kysyi Elli, kun he olivat tulleet ulos

portista.

--Sanomattomasti.

Ja se häntä todella miellyttikin. Sehän oli hänen vanha ihanteensa

ilmielävänä, se reipas maalaisneiti, jonka kanssa hänen piti perustaa

talo ja antautua maanviljelijäksi. Se oli hänen ehkä puhtain ja

ihanteellisia muistonsa niistä monista naismuistoista, jotka vähän

itsekukin olivat häneen jälkiänsä jättäneet. Elli miellytti tuossa

puvussaan häntä vielä siksikin, ettei hän nyt, hänen vierellään

maantietä astuessaan, muistuttanut entisestä itsestään juuri ollenkaan,

ei asemastaan eikä tavallisesta ympäristöstään. Hän oli nyt enemmän ja

suoranaisemmin Olavin oma, ja vähitellen katosi Olavista se hermostus

ja paha tuuli, joka häntä oli alkanut häiritä. Ellikin näytti tuntevan

vaikutuksen siitä, että he poistuivat pappilasta. Kun he tarhan takana

kääntyivät sille metsätielle, joka vei karjakartanolle, huudahti hän

iloisesti nyyttiään heilauttaen ja ottaen hyppyaskeleen Olavin edelle:

--Nyt meidän pitää olla iloisia kuin taivaan linnut!

--Niin pitääkin! sanoi Olavi, kiiruhtaen hänen jälkeensä.

--Ja te ette saa ajatella mitään niistä entisistä ikävyyksistä, joista

olen teille puhunut! Minusta tuntuu nyt siltä, kuin ei niitä olisi

koskaan ollutkaan ... niinkuin aina olisin tätä tietä kävellyt ja

tulisin vastakin kävelemään!

--Mutta tämä alkaakin lupaavasti ... katsokaa noita koivuja, kuinka ne

ovat solakoita ja valkoisia ja puhtaita ... tämä on kuin pyhä lehto,

temppelin etehistö ... tuolla taampana on tuo jylhä hongikko, ja se on

itse kirkkoholvi...

--Se on minun koivikkoni ja minun hongikkoni ... ja minä en ole niistä

kummastakaan antanut oksaakaan taittaa.

--Teitä saattaa siis sanoa tämän temppelin papittareksi.

--Sanokaa vain ... ja minä nyt vienkin teidät täällä minne minua

haluttaa ... te ette kohta osaisi täältä mihinkään, jos en olisi teitä

ohjaamassa.

--Viekää te vain, minne teitä haluttaa ... viekää vaikka siihen

»kaikkein pyhimpään».

--Sinne ei ole lupa kenenkään kuolevaisen mennä.

--Eikö kenenkään?

--Ei kenenkään ... mutta temppelin harjalle me voimme kuitenkin

kiivetä, ja sinne minä lupaan viedä teidät.

--Missä se on?

--Se on täällä edessäpäin.

Ja reippaasti kävellen ja iloisesti jutellen he painuivat yhä

syvemmälle tuuheaan metsään, mikä joka askeleella näytti tulkitsevan

heidän tunteitaan ja ottavan osaa heidän mielialoihinsa.

Siinä oli ensiksikin se koivikko, ja sen lehvistöstä tippuivat vielä

viimeiset yökastekyyneleet mustikan varsilla peitettyyn maahan, mutta

sisässä peippo säesti peippoa ja runkoja kultaili heleä, hohtava päivä.

Siellä täällä oli kukkiva pihlaja jonkin korkean kiven kyljessä ja

toisessa paikassa hienoinen haapa, joka ei ollut saanut yksinään

vauhtia ja ryhtiä rungolleen ja joka kuin olemisensa lupaa anoen

alituisesti lehtiään lepatteli.

He tulivat hongikkoon, kuivalle, tasaiselle kanervakankaalle, jossa he

tunsivat kuin pienenevänsä, jossa mieli kävi melkein hartaaksi ja sai

heidät hetken aikaa äänettöminä vaeltamaan, honganlatvojen kohinaa

kuunnellen.

Hongikko vaihtui kuusikoksi. Siinä vallitsi salaperäinen varjoisa

hämäryys, jonka sisästä kuului metsäpuron lirinää ja siihen sointuvaa

hyttysten hyrinää. Kuusikkoa seurasi hyötyvä, kaskesta kohonnut

leppälehto, kotoinen ja herttainen, jonka sisässä kasvoi mehevä heinä

ja alalaidassa kuului laitumellaan kulkevan Tyynelän karjan kelloja.

Lepikko loppui jyrkästi ja ilman rajaa, ja heille aukeni aho eteen,

jonka Olavi tunsi samaksi, mihin hän sunnuntai-iltana kävellessään oli

joutunut.

--Mutta minähän olen ollut täällä kerran ennenkin, sanoi hän ja kertoi,

heidän halmeen aitaa vasten nojatessaan, mitä hän tässä oli ajatellut.

Elli pani sen mieleensä ... tässä olisi siis yksi paikka lisäksi, johon

hänelle jäisi muisto Olavista ja johon hän voisi tulla häntä

ajattelemaan ... ei kaipaillen, ei epäillen enää, vaan rauhallisesti ja

toivoisasti.

He nousivat aidan yli ja tulivat ahon toisessa laidassa olevalle

mökille. Siellä ei ollut ketään kotona, seinävieressä oli kerppuja

kuivamassa, ja ovi oli ulkopuolelta telkitty. He painoivat kumpainenkin

kasvonsa pieneen ikkunan ruutuun, poski melkein poskessa kiinni. Tupa

oli autio, pankolla pata kumollaan, pöydällä tyhjä tuoppi, ja aurinko

paistoi heleästi mustalle lattialle.

--Heinässäkö he lienevät, sanoi Elli.

--Ketä tässä asuu?

--Eräs vanha kalamies vaimoineen.

He puhuivat melkein kuiskaamalla ja katsoivat yhä ikkunasta sisään.

--Mennäänkö taas? sanoi Elli ja vetäytyi pois.

--Mennään vain.--Minnepäin?

--Ei sinne ... sieltähän me tulimme ... tästä veräjästä.

Olavi olisi tahtonut auttaa Elliä, ottaa häntä vastaan, varata

kainalosta, nostaa ... mutta hän ehti vain vähän kannattaa

kyynärpäästä, Ellin hypätessä maahan veräjän selältä.

Mökiltä vei tie harvaa petäjikköä jyrkkänä polkuna ylös sille

hiekkaiselle selänteelle, joka järveltä tullessa näkyi kohoavan

Tyynelän takana. Siitä näkyi toisella puolen Tyynelä lahtineen,

toisella avara metsäinen maisema, joka katkeamattomana, tummanruskeana

alankona ulottui mäkikyliin saakka.

--Tuolla se on, sanoi Elli, tuo kukkulajono, johon päivä niin helakasti

paistaa. Meidän karjakartanomme on vähän alapuolella tuota korkeinta

yppylää.

--Nyt näen ... tuo uusi valkea huone.

--Se on heidän uusi riihirakennuksensa.

--Onko se puu vai mikä tuolla kukkulalla?

--Se on ikivanha, suunnattoman suuri tuuhea koivu. Sen juuresta on

näköala, joka ... saattepahan sitten nähdä...

--Sekö se on teidän temppelinharjanne?

--Se se on! Mutta sinne on vielä matkaa ... koko tuo metsäinen

taival ... ja koko tuo rinne kiivettävänä.

Harjua vähän aikaa kulettuaan painuvat he tien mukana korpeen, jonka

laidassa on pieni pyöreä lampi. Sen rannat ovat hyllyvää hetettä, vesi

on mustaa, ja sen pohjaa ei ole kukaan mitannut, ja ainoa asukas siinä

on mustaselkäinen, kyrmyniskainen ahven.

--Tuommoiseen lampeen minä tahtoisin upottaa itseni, jos kerran tekisi

mieleni maailmasta kadota kenenkään tietämättä...

--Hyi, elkää sellaista puhuko...

--Sillä se olisi oikea loppu elämälle, joka niin usein ei ole muuta

kuin vaivalloista rämpimistä tuommoisella suolla kuin tuo, mikä tästä

lähtee ja jatkuu petäjä petäjältä niin pitkälle kuin silmä kantaa...

--Ja oletteko tekin sellaista tuntenut, te, joka minun mielestäni

olette oikein onnen lempilapsi?

--Luuletteko, että minulla on juhla aina minullakaan...

--Mennään pois eikä ajatella nyt sellaista, sanoi Elli ja veti häntä

käsipuolesta tulemaan. Ette te todella ajattelekaan, te vain minua

suotta peloittelette.

Suottahan se oli, mutta häntä huvitti nähdä Elli liikutettuna.

Suon poikki päästyä maat taas kovenivat, ilostuivat ja virkistyivät, ja

tie, joka vaivalloisesti oli kulkenut lahonneita pitkospuita myöten,

alkoi taas hauskasti ja kuin omiksi huvikseen heitelläitä milloin

millekin puolelle pienen puron pohjaa, jonka kesä oli kuivannut melkein

vedettömäksi.

Ilmestyi suokytöjä, joiden savu täytti koko metsän tuoksullaan. Tuli

niittymaita, joissa toisissa oli jo heinä tehty, toisissa paksu angerva

ja tuuhea saraheinä vielä hurotti altain täyteisenä ja pyrki niiden

raoistakin ulos.

--Eikö istuta tähän ladon kynnykselle? ehdotti Olavi.

--Istutaan vain, matka alkaakin olla jo puolessa.

Lato oli heiniä puolillaan, tuoreita, hyvänhajuisia, vasta korjatuita.

Olavi heittäytyi pitkälleen ja katseli Elliä, joka keskellä ladon ovea

oli kuin kuva kehykseen sovitettuna. Hänen vartalonsa ulkopiirteet

haihtuivat hiukan mustanviheriään kuusimetsätaustaan, mutta kun hän oli

riisunut huivinsa päästään, erottuivat hänen kasvonsa ja keltainen

tukkansa siitä kuin kullattuina. Hän oli siinä niin kiihkoton, niin

puhdasaatteinen, vähän haaveileva. Mutta Olavi olisi kuitenkin niin

haikeasti halunnut kiertää käsivartensa hänen ympärilleen, kietoa

toisen hänen kaulaansa, vetää tuon pään povelleen, painaa hänet

viereensä rinnalleen, suudella tulisimmalla suutelollaan hänen

otsaansa, poskiaan ja huuliaan ... täällä yksinäisessä metsäladossa,

kaiken maailman kuulumattomissa...

Elli katsahti taakseen. Hän näki, että Olavi lepäsi kädet pään alla

heinissä, joihin hänen vartalonsa oli vain vähäisen vaipunut ja joissa

hän näytti olevan kuin aalloilla, jalka sulavasti koukussa ja polvesta

pienenä kaarena... Hattu varjosti hänen kasvojaan, hänen silmänsä

paloivat sen alla mustina, eikä niiden katse väistynyt. Elli katsahti

pois, ylös kattoon, ulos niitylle, kääntyi taas takaisin ja taas pois

eikä uskaltanut enää käydä kolmatta kertaa vastuuseen. Nuo silmät

olivat monta kertaa ennenkin seuranneet häntä samalla lailla venheen

perästä heidän soudellessaan, pöydän takaa heidän verannalla

istuessaan, mutta eivät koskaan niin läpitunkevasti, niin melkein

herpaisevasti.

Hän tuli vähän levottomaksi, olisi tahtonut pois, mutta ei uskaltanut

liikahtaa. Hän olisi tahtonut sanoa jotain, mutta jäi kuuntelemaan

äänettömyyttä, joka yht'äkkiä kuin humisi hänen ympärillään, mutta

josta hän samalla erotti kaikki pienimmätkin äänet: peipposen

sirahduksen metsän rinteessä, heinäsirkan kitinän niityllä, leivon

viserryksen taivaalla jossain ja ladosta heinäkorren kahauksen.

Hän hämmentyi. Eikä hän tiennyt, halusiko hän, että Olavi levittäisi

hänelle sylinsä ja pyytäisi häntä siihen heittäytymään, vai pelkäsikö,

että hän sen tekisi, vai olisiko hän pyytänyt häntä jättämään sen

tekemättä, niinkuin silloin, kun hän sitä yritti, jota hän koko sen

yötä oli sekä katunut että hyväksynyt, jota hän oli odottanut

seuraavana iltana uudistuvaksi ja taas ollut tyytyväinen, ettei se

ollut uudistunut.

Ei, ei! Niinhän sen kuitenkin pitää olla, niin hän oli sitä aina

ajatellut ja ainoastaan niin oli oikein! Ja temmaten itsensä irti

tunteittensa ja omien aatoksiensa hetkellisestä lumouksesta, asettaen

itsensä siihen tasapainoon, joka oli kuin hänen onnensa ehto ja se

varustus, jonka takaa hän tunsi voivansa vastustaa koko maailman

tuomiota ja jossa hänen omatuntonsakaan ei vielä ollut tullut häntä

ahdistamaan, sanoi hän ojentautuen suoraksi ja sitaisten huivin

päähänsä:

--Joko olette tarpeeksi levännyt?

--Entä te?

--Minä jo olen.

--Mennäänkö sitten taas?

Pian sai Olavikin takaisin vähäksi aikaa häiriytyneen rauhansa.

Mitäs siitä, parastahan oli näin!

Ja kun hän näki Ellin kulkevan edellään kukkivaa ojanreunaa pitkin ja

sitten veräjän yli noustuaan siihen nojaten häntä odottavan ja

leikillään tarjoovan hänelle kätensä avuksi, hellä, syvä ja luottava

ilme niissä suurissa, aina vähän surullisissa silmissä, niin hän käsitti

kuin yht'äkkisenä ilmauksena, että jos heidän suhteensa olisi siitä,

mitä se nyt oli muuttunut toisenlaiseksi, se olisi samalla ollut

pilattu ja menettänyt sen hienon lemunsa, jota hän siinä oikeastaan

rakasti. Ei, ei, sanoi hänkin itselleen; mutta lisäsi kuitenkin kuin

tietämättään: en ainakaan minä tahdo tätä edemmä jatkaa, niinkuin en

ole sitä oikeastaan aloittanutkaan.

Ja sillä hän ikäänkuin siirsi sen edesvastuun tunteen hartioiltaan,

joka välistä hiipi niiden päälle laskeutumaan, kun hänelle tuli

mieleen, mitä tästä ehkä sittenkin seuraisi. Hänhän ei ollut

aloittanut ... jos Elli ei olisi tullut häntä niin paljon vastuuseen,

ei hän olisi koskaan lähtenyt liikkeelle... Hän oli näinä päivinä

kuullessaan Ellin puhuvan tunteistaan tullut yhä enemmän vakuutetuksi

niiden voimasta ja syvyydestä ja valtavuudesta. Vaikka ne eivät olleet

päässeetkään purkaumaan, vaikka ne ilmenivät vain sanoissa,

kasvonpiirteissä ja katseissa, niin ne kuitenkin ja ehkä juuri

sentähden, että niiden juuret olivat niin syvällä, häntä melkein

peloittivat. Hänen omat tunteensa, se kiintymys, mikä hänessä oli

syntynyt, olivat niihin verraten niin heikot. Hän tiesi sen siitäkin,

että hänen välistä täytyi ajatella, millä tavalla hän ne ilmaisisi ja

saisi esille. Kun hän sanoi: »Onko totta, että te rakastatte minua»

niin kuinka heikolta se kuului siihen verraten, miten Elli vastasi: »On

se totta».

Jos hän kyllästyisi, jos hänen täytyisi mennä ... ja kerran kai se,

ja ehkä piankin, tulisi tapahtumaan ... miten se tulisi Elliin

vaikuttamaan, millä epätoivolla hän heräisi unelmastaan! ... Ei, ei,

edemmä se _ei saa_ mennä, hänen täytyy hillitä itsensä, pitää

varansa ... säilyttää itselleen jokin tie avoinna, olla itseään

kokonaan sitomatta...

Mutta kyllähän minäkin rakastan, rakastan ehkä paremmin ja syvemmin

kuin koskaan ennen!... Tuolla hän kulkee niin arvokkaana, suorana ja

vakavana, ajattelee tietysti vain minua, on päässyt pois surkeasta

jokapäiväisyydestään, saanut uutta rohkeutta elääksensä niin, kuin oli

niin monesti sanonut sitä toivoneensa...

Ja noudattaen sen mielentilansa puuskahdusta, joka hänessä oli

syntynyt, tahtoen osoittaa, sanoa jotain, kiirehti hän askeleitaan

häntä saavuttaakseen ja sanoi hänen rinnalle tultuaan:

--Eikö teistä ole kovasti omituista, että me näin kahden vain vaellamme

... emme kaipaa muuta enmmekä tarvitse muuta, tiedämme vain sen, mitä

tiedämme.

--On se, on se niin, että minä en ymmärrä, kuinka tämä kaikki...

Ellin kasvot eivät mitään ilmaisseet eikä hänen äänensäkään, mutta

Olavi näki, että hänen silmänsä täyttyivät kyynelillä ja että hän

kumartui tiepuoleen kukkasta noukkimaan niitä salatakseen.