Olavi kuunteli häntä ja antoi hänen puhua pitkät hetket hennomatta
häntä keskeyttää. Elli oli hänelle siinä kuin uusi ilmiö sekä itseensä
että hänen mielestään kaikkiin muihinkin naisiin verrattuna. Hän antoi
itsensä niin täydellisesti, niin mitään säästämättä ja salaamatta.
Hän oli siinä niin erilainen kuin kaikki ne muut naiset, jotka Olavi
tätä ennen oli tuntenut ja jotka olivat avanneet hänelle sydämensä ja
sielunsa sulkeakseen ne taas samassa. Elli ei näyttänyt tahtovan mitään
salata, ei mihinkään verhoutua, ei estää mitään itsestään kuvastumasta.
Ja Olavia se alussa miellytti sanomattomasti. Se oli kuin satasärmäinen
kuvastin, jossa hän näki itsensä tuhatkertaisesti monistettuna.
Mutta sitten se alkoi vähitellen tuntua yksitoikkoiselta, välistä
melkein kyllästyttääkin.
Hän olisi kyllä tahtonut antaa kuvan kuvasta, palkita tunteen tunteella
ja luottamuksen luottamuksella. Mutta hänellä ei ollut juuri mitään
lisättävää siihen, mitä oli jo ennen itsestään kertonut, ei mitään
sellaista, jota olisi voinut Ellille kertoa. Sillä kaikkiahan hän ei
olisi voinut, Elli ei olisi ymmärtänyt ja olisi käsittänyt hänet
väärin. Ja sitten oli hänen rakkautensa niin uusi ja niin pinnalla
vielä, kun pohjalla oli elämä, jonka muodostamisessa Ellillä ei ollut
mitään osaa.
Hänen olisi kuitenkin tehnyt mielensä osoittaa niitä tunteitaan, joita
hänellä oli. Hän huomasi useinkin enemmän katselevansa kuin
kuuntelevansa. Hän seurasi Ellin liikkeitä, hiveli silmillään hänen
muotojaan. Hänestä oli hänen otsansa niin puhdas, silmäkulma niin
salaperäinen, posken ja tukan raja niin houkutteleva, olkapää niin
pyöreä, rinta niin täyteläinen ja tiukka, ja jalka, joka Ellin
ommellessa oli toisen jalan päälle nostettuna, niin kaunismuotoinen
ylhäältä alas. Hänen olisi sentähden tehnyt mieli hyväillä häntä, vetää
hänet luokseen, sulkea syliinsä ja suudella.
Mutta kun hän eräänä iltana heidän erotessaan tahtoi tehdä sen, väisti
Elli.
--Ei, ei, sanoi hän.
--Mutta miksei?
--Jos te kerran kadutte ja kyllästytte minuun, niin se olisi minusta
niin väärin.
Elli odotti, että hän sanoisi ei koskaan kyllästyvänsä eikä koskaan
katuvansa. Mutta sen sijaan sanoi Olavi nähtävästi vähän
loukkaantuneena:
--Niinkuin tahdotte...--ja meni ylös.
Miksei hän siihen suostunut? Mitä pahaa siinä olisi ollut?--Eikä hän
saanut torjutuksi ajatusta, että se oli vielä vanhaa ennakkoluuloa,
jota hän ei olisi odottanut Elliltä ja jota ei olisi pitänyt olla
heidän suhteessaan, joka hänen mielestään oikeutti kaikkeen.
Ja samalla tuli hänelle halu saada kuulla enemmän hänen suhteestaan
mieheensä. Elli ei ollut kertonut muusta kuin omista tunteistaan ja
huolellisesti välttänyt mainita miehensä nimeäkään. Millaista oli
heidän yhdyselämänsä ollut? Mihin määrin sitä oli ollut olemassa ja
miksi se tulisi tästä lähin muodostumaan? Olihan Elli sanonut, ettei
hän rakasta häntä eikä ole koskaan rakastanut. Mutta kuinka se silloin
ollenkaan oli ollut mahdollista? Se oli kuitenkin ollut ja ehkä tulisi
olemaan vastedeskin samalla lailla. Jos Elli olisi sitä edes
valittanut, kysynyt häneltä neuvoa...
Mutta kun Olavi seuraavana aamuna koetti saada puheen siihen, väisti
Elli ja väisti nähtävästi tahallaan.
Olavi koetti vakuuttaa itseään, että se tapahtui hienotuntoisuudesta
häntä kohtaan, hän koetti vielä kerran istuttaa mieleensä, etteihän se
kaikki tuo häneen kuulukaan ja että heidän suhteensa on asetettava
yläpuolelle sitä kaikkea. Mutta yhä vaikeampi oli hänen päästä siihen
mielentilaansa, jonka hän niin voimakkaasti oli tuntenut tuona yönä
aholla istuessaan. Eikö se ollut vain satunnainen puuskaus, joka oli
ollut seurauksena Ellin odottamattomasta tunteitten purkauksesta? Eikö
se ollut vain ylenihanteellinen teoria, joka, jos se koetettaisiin
toteuttaa, veisi ennenaikaiseen eroon? Voihan sen ehkä ajatella
pysyväksikin, mutta silloin täytyisi kieltäymyksen olla
molemminpuolinen. Ja sitä se ei ainakaan ole, ennenkuin Elli on
rikkonut vanhat välinsä kokonaan. Mutta voiko hän sen tehdä? Ja
tunteeko hän edes kaipausta sitä tekemään?
Kyllähän minä sen käsitän, ajatteli hän itsekseen, että hänen asemansa
on surkea ja traagillinen ja ettei minulla ole oikeutta häntä siitä
moittia. Ehkei hän muuta voi ... ja ihan varmaan ei hän voikaan muuta.
Mutta kuitenkin ... jos minä olisin hänen asemassaan, en voisi löytää
lohdutusta mistään muusta, kuin että heittäytyisin kokonaan hänen
haltuunsa, jota rakastan, hakisin hänen luonaan puhdistusta ja
unhotusta. Mutta jos Elli ei sillä lailla tunne, silloin ei hänen
elämänsä nähtävästi olekaan hänelle niin vastenmielistä kuin olen
kuvitellut.
Mutta ajatus, että Elli olisi siihen määrin jo tottunut sitä sietämään,
ei antanut rauhaa Olaville. Parhaimmalla tahdollaankaan hän ei päässyt
pois näistä mietteistään, jotka tulivat joka yö yhä kiinteämpinä häntä
ahdistamaan.
Ja vaikkei pastori ollut kotona, alkoi hänen läsnäolonsa kuitenkin
tuntua joka paikassa. Kaikkialla oli merkkejä hänestä, joka täällä
oikeastaan oli haltija ja isäntä. Missä oli hänen hattunsa, mistä pisti
näkyviin joku muu vaatekappale; hänen tavaroitaan riippui Ellin kamarin
seinällä, siellä oli vuoteen vieressä hänen tohvelinsa. Ja tuon
tuostakin tulee joku asiamies häntä kysymään. Elli vastaa, että hän on
pitäjällä. »Milloinkahan tuo tuolta tullee?» »Kyllä hän kai tulee
perjantai-iltana tai viimeistään lauantaiaamuna».
Tuli perjantai ja tuli perjantai-ilta. Hän voisi tulla milloin hyvänsä,
olla tuossa tuokiossa kotonaan. Ja jos hän tietäisi, mitä täällä on
tapahtunut? Jos hän alkaisi sitä aavistaa? Hän voisi karkoittaa minut
pois talostaan, ajaa ulos, ja hänellähän tietysti olisi oikeus
puolellaan jo se mahdollisuus, että hän _voisi_ joutua tällaiseen
asemaan _pastorin_ suhteen, jota hän aina oli pitänyt pilkkanaan, sai
aikaan epämiellyttävän häiriötilan hänen koko olennossaan.
Ellikin näytti ajattelevan sitä samaa. Hän oli levoton eikä nähtävästi
päässyt illallisen jälkeen oikeaan mielentilaansa.
--Mitä te ajattelette? kysyi hän Olavilta äänettömyyttä rikkoakseen.
--En mitään erityistä ... kuinka niin? Entä te?
Ellillä oli kuitenkin ehdotus, joka Olavin mielestä tuli erittäin
sopivasti ja johon hän heti ihastui.
--Minä ajattelen vain, että jos huomenna varhain tekisimme sen, mitä
olemme niin kauan aikoneet ... menisimme meidän karjakartanollemme.
Tahdotteko?
--Mielelläni!
Jos pastori tulisikin yön aikana kotiin, ei hän kuitenkaan lauantaina
voisi lähteä heidän mukaansa, ja he saisivat tehdä retkensä kahden...