XVIII.

Ne olivat taaskin ihania päiviä, ihania iltoja ja öitä, samanlaisia

kuin viime viikollakin, mutta kuitenkin niin toisenlaisia. He

käyskentelivät maantiellä, soutelivat järvellä, istuskelivat

rantakivillä, puutarhan kiikkulaudalla, verannalla ja Ellin kamarissa.

Ei käynyt ketään koko viikolla, väki oli töissään, talo melkein autio

paitsi heitä molempia, paitsi päiväpaistetta, lämmintä ja valoa, joka

täytti pihamaan ja huljui huoneissa ulos ja sisään avonaisten ovien ja

ikkunan kautta. Ja missä he olivatkaan, puhuivat he toisilleen, kuinka

onnellisia he olivat, kuinka he ajattelivat ja tunsivat samalla lailla

ja kuinka ne tunteet olivat toisenlaisia kuin kaikki ne, mitä he ennen

olivat kokeneet ... ja tokkohan kukaan maailmassa rakastaa niin

hienosti ja samalla niin suuresti ja syvästi! Eihän se tavallisissa

oloissa ja tavallisille ihmisille voikaan olla mahdollista. Mutta

heillä, heillähän on siihen aivan erityiset edellytykset. Ja yhä

uudelleen luulivat he ne löytävänsä toisen pitkästä, monivuotisesta,

hiljaisesta uskollisuudesta ja toisen turhasta hapuilemisesta ja

ihanteensa etsimisestä. Yhtä kummaa kuin oli, että toinen täällä istuu,

odottaa ja luottaa, yhtä omituista oli, että toinen maailmaa

harhailtuaan ja turhaan etsittyään jotain rauhallista paikkaa, on tänne

saapunut ja täältä sen löytänyt. Oliko se sattuma? Kenties oli, mutta

Olavi vakuutti, että kun hän laivan kannelta katseli Tyynelän lahtea,

hän oli varma siitä, että tuossa se nyt on se satama, jota hän on

etsinyt ja jonne hän silloin samassa olisi päättänyt tulla, jos ei

olisikaan ennen sitä päättänyt.

--Ne olivat kai ne minun ainaiset toivotukseni, jotka teitä tänne

vetivät, sanoi Elli.

Ja nyt hän uskalsi kertoa hänelle, kuinka hän nuottakotansa kupeella

oli _häntä_, juuri häntä odottanut. _Siinä_ hän ei ollut koskaan

kaikkea toivoaan kadottanut.

--Ja _sieltähän_ te sitten tulittekin. Kuinka minä sitä pelästyin

ensin, ja kuinka olin hämilläni ja kömpelö sinä ensi iltana!

--Ja minusta te jo silloin olitte niin miellyttävä ... minä valvoin

kauan teitä ajatellen... Mutta sanokaa, eikö se ollut teidän panemanne

se kukkasvihko minun huoneeseen?

--Minunhan se oli ... minua niin peloitti, että te sen huomaisitte.

Ja kun he kerran näin olivat päässeet näihin yhteisiin muistoihinsa,

tuli niitä mieleen toinen toistaan liikuttavampia ja viehättävämpiä. Ja

mikä nautinto niitä ottaa esille ja saada niistä aina uutta

vahvistusta!

Mitä oli Elli ajatellut Olavista, silloin kun he ensimmäisenä

sunnuntaina palasivat pappilasta ja hän oli ollut niin liikutettu

siitä, mitä kuuli Sigridistä?--Hän oli ajatellut, että jos tietäisitte,

kuinka arkaan paikkaan te kosketitte ja kuinka minä kuitenkin

mielelläni kuuntelin, että te häntä puolustitte...

Entä mitä Olavi Ellistä, kun hän tarjosi juomavettä ja kun he eivät

kumpainenkaan saaneet sanaa sanotuksi?--»Se oli ehkä silloin, kun minä

ensi kerran ja melkein tietämättäni tunsin, että voisin alkaa teitä

rakastaa.»

--»Mutta entä kun olimme siellä kellotapulissa? ... te ette

aavistanutkaan, kuinka minä olin onnellinen, kun te tulitte pyytämään,

että istuisin siihen silmukkaan.»--»Mutta kirkkoaikana minä kuitenkin

koetin sakastin ovelta katsella, mihin te olitte istuutunut.»--»Jospa

tietäisitte, mitä kaikkea minä sinä sunnuntaina siellä kirkonpenkissä

haaveksin?»--»Kertokaa se!»--Ja Elli kertoi sen. Ja kertoi sitten

kaikesta muustakin: ikävästään, kun Olavi ei viikolla näyttänyt

viihtyvän hänen seurassaan puutarhassa; ilostaan, kun hän tuli

noutamaan häntä ongelle; onnestaan, kun hän Olavin puheista päätti,

että hän kaipasi ystävää ja ehkä sallisi hänen olla tuona kaivattuna;

onnettomuudestaan, kun luuli, että Olavi ehkä välittikin enemmän

Liinasta kuin hänestä; riemustaan, kun oli vakuutettu erehtyneensä

nähdessään, että Olavi tuli niityltä häntä noutamaan.

Mutta voi, kuinka hän oli ollut onneton lauantaina ja sunnuntaina! ...

ja se kauhea aika rippikirkossa ... ja kun Olavi ei ollut vielä

illallakaan kotona ... kuinka hän oli kärsinyt luullessaan, että kaikki

ehkä oli jo lopussa!

--Teidän täytyy antaa minulle anteeksi kaikki kärsimykset, joita olen

teille tuottanut ... teidän täytyy se ... minä en saa rauhaa, ennenkuin

tiedän sen...

--Eihän se ole mitään enää ... sehän on jo mennyttä ... en minä sitä

enää muistakaan... Mutta sitä minä en todellakaan voi käsittää, kuinka

elämäni olisi voinut olla sitten enää mahdollista, jos kuitenkin

olisimme sillä lailla eronneet.

--Unohtakaa se kaikki.

--Nyt sen voinkin unohtaa ... enkä ajattele edes sitäkään, että tämä

tietysti ei voi kauan kestää.

--Mutta miksei voisi?

--Teidänhän on kuitenkin pian meneminen.

--Mutta jos menenkin, niin voinhan tulla takaisin, ja jos en silloin

voi jäädä teille, haen asuntoni jostain muualta läheisyydestä. Minun

kun ei ole pitkään aikaan välttämätöntä olla Helsingissä, voin aivan

hyvin asettua tänne lukemaan ja työtä tekemään.

--Olisiko se mahdollista! Ja sitten ei tulisikaan enää niitä syysiltoja

ja pitkiä talvisia puhteita! Mutta vaikka menisittekin, olisin

sittenkin onnellinen, kun vain tietäisin, että saan nähdä teidät edes

kerrankaan vuodessa ... vaikka poistuttekin talveksi, niin lupaatteko

kuitenkin käydä minua kesällä katsomassa?

--Lupaan.

Ja niin he päivä päivältä tyhjensivät toisilleen varastonsa kaikkia

niitä muistoja, jotka heille olivat olleet yhteisiä. Elli antautui

siihen niinkuin soutaja, joka kokkaan selälleen heittäytyen antautuu

verkalleen vuotavaan virtaan, joka viepi ja viepi ohi niittyisten

lempeitten rantojen, eikä silmä näe muuta kuin korkean kaartuvan

taivaan. Olihan hän tätä tällaista elämää joskus kuvitellut

mahdolliseksi, oli silloin tällöin loihtinut toiveensa

toteutuneiksikin. Ja nyt hänestä näytti, että se ja se, mitä hän oli

kuvitellut, oli sitä, mitä hän nyt sai todellisuudessa elää. Kaikki ne

entiset toiveet ja kuvittelut, sanoi hän, ne olivat aikain kuluessa

muuttuneet kuin kuiviksi kukkasiksi, jotka hän huolellisesti oli

kätkenyt elämänsä kirjan lehtien väliin, uskomatta, että ne koskaan

tulisivat esille otettaviksi. Ja nyt ne ikäänkuin itsestään olivat

alkaneet uudelleen vihannoida ja uudelleen tuoksua!

Ja _hänellekö_ oli kaikki tämä tapahtunut, hänellekö, joka jo oli

pitänyt itsensä elävältä haudattuna! Se oli nyt niin huimaavan korkeata

ja valoisaa, mikä ennen oli ollut ammottavan syvää ja pimeätä! Se oli

kuin se hänen vanha taivaansa, jota hän kotona ollessaan oli hakenut

kotirantansa tyynestä kuvastuksesta, joka oli häntä hirvittänyt ja

vetänyt puoleensa, jota hän oli silloinkin ollut katselemassa, kun

Olavi oli heille saapunut, joka silloin oli vavahtanut koko

korkeudessaan ja hämmentynyt samassa, mutta joka nyt taas oli

kirkastunut eikä ehkä milloinkaan enää tulisi tummenemaan.