XVII.

Kun Olavi turhaan odotti Elliä takaisin tulevaksi verannalle, otti hän

hattunsa ja lähti maantielle päin kävelemään. Pitkän matkaa hän astui

kiivaasti voimatta mitään ajatella ja mistään tehdä selkoa itselleen.

Tultuaan muutamaan tienhaaraan poikkesi hän maantieltä ja jatkoi

matkaansa tuntematonta metsäpolkua, joka vei ensin koivikon läpi,

sitten laskeutui alankoon, nousi niityn päitse kankaalle ja päättyi

veräjään ahon aidan takana, jonka liepeessä oli pieni mökki. Hän aikoi

nousta aidan yli, mutta jäikin sen selälle istumaan. Vasta siinä hän

sai alempana olevan metsän yli katsellessaan ja yörastaan laulua

kuunnellessaan selville, mitä oikeastaan oli tapahtunut.

Olihan se tullut niin äkkiä ja sellaisella voimalla, ettei hän

vieläkään oikein ymmärtänyt, kuinka se oli käynyt. Ei hän koskaan ennen

ollut tuntenut sellaista tunnetta. Se erosi niin kokonaan siitä, mitä

hän tähän saakka oli kokenut ja mistä hän jo aikoja sitten oli saanut

tarpeensa. Tässä oli jotain muodotonta ja salaperäistä niinkuin tuossa

kesäyössä, joka häntä ympäröi. Oli kuin kulkisi hän jossain kielletyssä

satujen lumotussa puutarhassa, missä väijyvä vartia voi piillä joka

kiven ja kannon takana, mutta jossa kuitenkin saa liikkua vapaasti ja

häiritsemättä. Sydäntä ahdistaa joka askeleella, mutta ei kuitenkaan

malta kääntyä takaisin. Ja miksi pitäisi kääntyä? Eikö hänellä ole

siihen yhtä paljon oikeutta kuin muillakin? _Hänhän_ se on, joka

rakastaa, ja _häntähän_ rakastetaan... Hän muisti eilisen ja

tämänpäiväisen mielentilansa eikä voinut enää käsittää, kuinka oli niin

voinut sen valtaan joutua. Mistä hän oli saanut ne epäilyksensä? Kuka

sanoi, että niissä oli ollenkaan mitään perää? Mutta jos olisi

ollutkin, mitä se kuuluu tähän? Yhtä hyvin voisi hän syyttää minua

entisyydestäni ... yhtä hyvin voisin minä hyljätä jonkun, joka

tuskissaan juoksee luokseni ja tunnustaa, että hänet on väkisin viety.

Hänelle muistui mieleen Ellin viittaukset häämatkastaan ja tulostaan

uuteen kotiinsa. Mitä hän oli mahtanut kärsiä, miten itkeä ja surra--

minua samalla ajatellessaan. Eikä hän taaskaan voinut käsittää, miten

hän ei jo ennen ollut tullut siitä selville ja miten hän vielä aivan

äsken oli voinut epäillä hänen tunteittensa todellisuutta. Millä

voimalla, millä hillittömällä intohimolla ne olivatkaan purkautuneet

hänen rinnastaan! Ja kun ajattelee, että hän on vuosikausien kuluessa

koettanut kasvattaa ja pakottaa itseään niitä kätkemään... Ja Olavi

näki taas edessään hänen pinnistetyt kasvonsa, näki hänet

nyyhkyttämässä pöytää vasten, näki hänen itkettyneen katseensa, ja

olisi vielä kerran tahtonut vetää hänet luokseen ja lohduttaa häntä.

Samalla hän tuli ajattelemaan itseään, punnitsemaan omia entisiä

tunteitaan ja vertailemaan niitä toisiinsa. Ne olivat niin vaaleita ja

värittömiä näihin verraten, niissä ei ollut koskaan ollut tarpeeksi

syvyyttä, ja siksi ne olivatkin aina niin nopeasti haihtuneet. Mutta

olisiko hän nyt vihdoinkin löytänyt sen todellisen, sen suuren ja

epäitsekkään, sen n.s. aatteellisen tunteen, jota hän kaiken elämänsä

oli hakenut? Hän luuli niin... Mitäkö tästä seuraisi? Kuinkako tämä

tulisi päättymään? Mutta eihän siitä tarvitsisi seurata mitään, eihän

sen tarvitsisi mihinkään johtaa. Olihan Elli voinut säilyttää sen, se

oli ollut hänen ihanteensa vuosikausia... »Enkö minä sitten voisi

säilyttää sitä samalla tavalla?» Ja yht'äkkiä sopi se hänen mielestään

niin hyvin sisällöksi siihen ihanteelliseen aivotyön elämään, jonka

ulkopiirteet hän, muuhun kaikkeen kyllästyneenä, oli tänne tullessaan

eteensä piirtänyt. Miksi ei hän kuitenkaan ollut tuntenut täydellistä

tyydytystä työssään? Siksi, että häneltä oli puuttunut sen hengetär.

Mutta nyt hän oli sen tavannut.

Haaveellinen kesäyö antoi vahvistusta sille mielialalle, johon hän oli

joutunut. Ei koskaan hän ollut luullut voivansa tuntea niin puhtaasti

ja niin kirkkaasti... Kuinka kaukana hän olikaan nyt tovereistaan,

heidän katsantotavoistaan ja entisestä itsestäänkin!

Kuinka maailma sentään oli läpikuultavan hieno, kuinka luonto oli

ihana!

Aamu jo valkeni, kun hän lähti palaamaan Tyynelään. Sitä lähetessään

hän tapasi itsensä ajattelemasta, että ehkä tämä kaikki sentään onkin

vain unelmaa ja hän huomenna jo tuntee ja selittää kaikki toisin. Mutta

entä sitten, jos se olisikin unelmaa! Mikä ei ole unelmaa?

Oikeastaanhan sitä on kaikki se, mikä on yläpuolella tavallisuutta. Ja

kestäähän se niin kauan kuin kestää ... ei ainakaan ole tarvis siitä

ennen aikojaan ja tahallaan herättää itseään.

Kun hän tuli verannalle ja siitä porstuaan, näki hän, että Elli oli

heittäytynyt salin sohvalle ja nukkunut siihen. Jos hän menisi ja

suutelisi hänet hereille? Mutta hänestä oli hienompaa antaa hänen olla

... nukkua rauhassa... Ja sukkasillaan hän hiipi hiljaa ja varovasti

ylös vinnille.

Mutta kun hän aamulla heräsi, oli hänen ensimmäinen tunteensa jo pieni

epäilys. Hän olisi kuin toivonut, ettei se vielä olisi tapahtunut, mikä

oli tapahtunut eilen. Entä jos Elli ei vastaisikaan sitä, mitä hän oli

kuvitellut? Hän oli niin usein saanut sen kokea, että hän pelkäsi

nytkin käyvän, niinkuin oli käynyt ennenkin. Hän muisti, kuinka hän

nähtyään morsiamensa sen eron perästä, mikä oli seurannut ensimmäistä

tunteen purkausta, oli joutunut aivan kokonaan hämmennyksiinsä. Se ei

ollut ollenkaan se ihanne-impi, joksi hän erilläänolo-ajallaan oli

häntä kuvitellut. Oli silloin melkein tehnyt mieli juosta pois,

livistää tiehensä. Mutta tyttö oli kiitänyt häntä vastaan, heittäytynyt

hänen syliinsä, ja hänen oli täytynyt sulkea hänet siihen, vaikka rinta

oli aivan rauhallinen ja sydän kylmä. Nytkin näytti kaikki niin

järkevältä aamuvalossa, niin vähän salaperäiseltä ja suurelta. Olenko

minä taaskin antanut satunnaisen mielialan vaikuttaa? Mutta hän tahtoi

kuitenkin saada vakuutusta tunteelleen, hän viivytteli nousuaan,

houkutteli esille eilisiä kuvia ja saikin ne sen verran palaamaan, että

hän uskoen ainakin hyvään tahtoonsa laskeutui alas.

Ja ilokseen hän näki, ettei vaikutus ollut se, jota hän oli pelännyt.

Kun hän tuli verannalle, ei Elli ollutkaan siinä odottamassa, niinkuin

Olavi oli luullut. Hän näki hänet täysissä talouden toimissa tuvan

rappusilla, tulossa tuvasta viilipyttyjä kantaen. Kuinka kauniissa

kaaressa notkui hänen ruumiinsa, kun hän kohotti kannettavaansa päänsä

tasalle ja mitään huomaamatta kulki pihan poikki keittiöön! Noin juuri

piti hänen ollakin, noin ulkonaisesti rauhallinen, vaikka hänen

mielensä varmaankin on levoton.

Ja toinen yhtä miellyttävä piirre, kun hän sitten salin kautta tuli

verannalle ja he siellä tapasivat toisensa. Ei kaukaisinta

viittaustakaan siihen, mitä eilen oli tapahtunut ... kenties sentään

jokin vähäinen silmän alaluomen värähdyksessä.

Vasta sitten, kun Olavi oli mennyt hänen jälessään puutarhaan,

tarttunut häntä siellä käteen ja uudelleen vakuuttanut samaa mitä

eilenkin, sanoi Elli:

--Onko se sitten todellakin totta?

--On se totta, sanoi Olavi niin hellällä, syvällä ja vakuuttavalla

äänellä, että Elli ei voinut sitä enää epäillä.

Mielenliikutuksesta uupuneena hän oli eilen illalla nukkunut melkein

heti kohta, kun oli heittäytynyt pitkäkseen. Ja aamulla se oli

hänestäkin ensi alussa ollut mahdotonta. Se olisi ollut liian

onnellista, jos se olisi ollut totta. Hänkö, joka niin kauan ja niin

toivottomasti oli sitä toivonut, mutta jonka vallattomimmatkaan unelmat

eivät olleet menneet niin pitkälle ... joka tuskin oli tullut

ajatelleeksikaan sitä, että Olavi häntä rakastaisi, vaan jonka kaikki

vaatimukset elämältä olivat pysähtyneet siihen, että vain saisi olla

hänen seurassaan, kuulla häntä ja nähdä häntä ja silloin tällöin vain

_kuvitella_, että Olavin tunteet ovat samat kuin hänenkin--hänkö nyt

yht'äkkiä ja juuri silloin kun kaikki näytti olevan lopussa, saisi

kuulla sen hänen omasta suustaan! Mutta niinhän se oli, ja nyt vakuutti

hän taas sitä samaa... Mitä syytä olisi hänellä sanoa niin, jos hän ei

niin ajattelisi ja tuntisi?... Mutta hänen teki mielensä kuulla se

vielä kerran...

--Mutta jos te vain niin luulette? ... jos te erehdytte itsenne

suhteen?

--En, en ... minä en erehdy ... minä olen vain erehtynyt siinä, että

niin kauan olen sitä pidättänyt, niin kauan ollut ymmärtämättä itseäni

ja teitä ... te ette saa enää epäillä minua ... ettehän?

--En...--ja hän ojensi hänelle kätensä vakuudeksi siitä, että hän

uskoi.

--Ja annatteko anteeksi, että eilen pahoitin mielenne?

--Elkää nyt sitä enää ajatelko!

Siinä istuessaan kiikkulaudalla ja Elliä katsellessaan oli Olavi

piankin voittanut ensimmäisen hetkellisen heikkoutensa ja antautui nyt

mielihyvällä sen tunteensa valtaan, joka pitkästä ajasta oli hänelle

niin uusi ja entisestään niin erilainen. Kuinka hän rakasti sitä, että

Elli käyttäytyi niin arasti ja samalla niin arvokkaasti! Hän oli

poistunut vähäksi aikaa, jättäen Olavin yksin. Mutta sitten hän tuli

takaisin, levitti valkoisen, kaikkein hienoimman pöytäliinansa

kiikkulaudan eteen asetetulle pöydälle ja toi siihen hänen

aamukahvinsa. Kuinka se oli kodikasta ja kuinka se samalla oli kuin

jonkinlainen salaperäinen, harvinainen juhla! Ja Elli ei tehnyt häneen

sitä vaikutusta kuin hän olisi ollut morsian, hän oli kuin hänen

vaimonsa, hänestä tuntui kuin he jo olisivat häänsä viettäneet ja kuin

he jo nauttisivat yhdyselämänsä rauhasta. Aamukin oli tuollainen tyyni

puolipilvinen kesäaamu, jolloin taivas selviää hiljalleen, varovasti ja

ilman tuulta. Näkymättömästi, tuntumattomasti hienonevat pilvet,

kohoavat pois ja haihtuvat korkeuteen niinkuin ne olisivat vain maan

tuoksua. Ennenkuin auringon terä näkyy ja alkaa kuumentaa, näkyy jo sen

luoma varjo. Ja kun se sitten alkaa paistaa, jää järvi kuitenkin

tyyneksi ja lehvät liikkumattomiksi. Taivas ja maa ikäänkuin ihailevat

toisiaan, katselevat toinen toisensa kuvaa silmissään. Pilvet ovat

liikkumattomia ja jäävät valkeina marmoripatsaina taivaalle seisomaan,

muotojaan muuttamatta.

--Ollaanko siis onnelliset? sanoo Olavi jatkoksi puheilleen ja

ajatuksilleen, ja hakien vastausta, joka olisi sopinut hänen

mielentilaansa kuvaamaan, luulee hän sen löytäneensäkin ... yhtä

onnelliset kuin nuo kaksi riippuoksaista koivua tuolla pientarella,

jotka eivät näytä toisistaan tietävän, mutta jotka kuitenkin

kaipaisivat toisiaan, jos eivät saisi seisoa vierekkäin.

--Ollaan, sanoo Elli ... minä ainakin olen niin ... niin, etten voi

sitä sanoa.

--Sanokaa kuitenkin...

--En voi.

--Ja minä kun jo luulin, ettette minusta välittäisikään.

--Minäkö? Voi, voi! ... jos tietäisitte, mitä kaikkea olen teistä

aikain kuluessa haaveksinut.

--Teidän pitää siitä kertoa.

--Mutta sittenhän minun pitäisi kertoa teille uudelleen koko elämäni.

--Niin teidän pitääkin.

--Mutta mitä te oikeastaan minusta ajattelette ... eikö tämä kaikki

kuitenkin ole teidän mielestänne kovasti väärin.

--Pitäisihän teidän jo siksi tuntea minut, että tiedätte, mitä

ajattelen.

--Mutta jos te sanotte sen vain minua rauhoittaaksenne?

--En suinkaan ... sillä minä en tiedä, mistä teitä rauhoittaisin ja

minkä tähden. Siksikö, että olette antanut tunteittenne puhua? Mutta

kerranhan niidenkin täytyy saada puhua ja kerran niidenkin päästä

oikeuksiinsa.

Tekihän niin hyvää kuulla hänen sitä sanovan, ja saihan hän itse

vakuutusta siihen, mitä oli ajatellut. Hän oli kysynyt itseltään--sekä

ennen että nyt--tekisikö hän siinä väärin, jos tekisi niinkuin nyt oli

tapahtunut. Mutta hänestä näytti, ettei hän tehnyt. Olkoon, että hän on

kerran lupauksensa antanut--jonka lupauksensa hän tahtoo pitääkin--

mutta sydäntään, sieluaan hän ei ole kenellekään luvannut. Se, jolle se

olisi ollut tuleva, se ei sitä ole ymmärtänyt ottaa, ei sitä kaipaa

eikä tule mitään kadottamaankaan. Miksei hän saisi siis rakastaa ja

olla rakastettu? Ja jos hänestä eivät ole olleet vääriä hänen

tähänastiset tunteensa, miksi ne nyt sitten olisivat? Eihän oikeastaan

ole mitään muutosta tapahtunut. Ei muuta, kuin että Olavi tietää sen ja

että hän itse tietää sen myöskin. Olihan ollut turha se pelko, jota hän

joskus oli tuntenut tätä mahdollisuutta ajatellessaan. Onhan heidän

suhteensa vast'edeskin oleva samaa ystävyyttä, jota se on ollut

tähänkin saakka ja josta se ei saa muuksi muuttua. Niinhän sen käsittää

Olavikin ... hän käyttäytyy niin hienosti, niin arasti ja kohtelee

häntä niin kunnioittavasti ... juuri niinkuin ainoastaan sellaisen

täydellisen gentlemannin tuleekin ... kuinka hän on onnellinen! kuinka

hän on onnellinen!