XVI.

Olavin metsästysretki ei ollut oikein onnistunut. Hän ei voinut panna

siihen tarmoaan eikä se häntä nyt ollenkaan huvittanut. Mistä hän sen

oikeastaan oli saanutkaan päähänsä? Ajettuaan takaa muutamia

telkkäpoikueita, jotka sukeltelivat hänen edellään ja sitten

hajaantuivat ympäri selkiä, hän jätti ampumisen sikseen ja nousi

maihin, kuultuaan viulun soittoa muutaman rantatalon takaa mäeltä.

Sinne oli kokoontunut kylän nuorisoa kiikkumaan ja tanssimaan. Hän

koetti liittyä heidän seuraansa ja puhella tyttöjen kanssa, mutta ne

ujostelivat ja vetäytyivät toistensa taa. Hän kehoitti viuluniekkaa

jatkamaan soittoaan, joka hänen ilmestyessään oli keskeytynyt, mutta

kun hän itse yritti tanssia, lakkasivat kaikki muut ja pysähtyivät

tarkastelemaan, »kuinka herra tanssii.» Hän oli mielestään

epäonnistunut, tuli pahalle tuulelle ja vetäytyi puhelemaan muutamain

isäntämiesten kanssa, jotka istuivat veräjän päällä tupakoiden.

Heiltä hän sai kuulla, että talon takana olevassa metsälammessa pitäisi

olla suuri sorsapoikue. Hän meni aamun koitteessa sinne, mutta ei

saanut ammutuksi kuin pienen tavin. Suota myöten rämpi hän toiselle

lammelle, jossa pitkän väijymisen jälkeen sai tapetuksi pienten

poikainsa ympärillä häärivän telkän. Väsyksissä, nälissään ja

suuttuneena itseensä hän palasi venheelleen. Eikä hän edes ollut

saanut ajatuksistaan ajetuksi sitä, mitä oli tahtonut haihduttaa. Elli

koko ajan ikäänkuin kihisi hänen verissään, soi hänen korvissaan,

paneutui hänen soutunsa tahtiin ja hänen askeliensa liikkeisiin.

Talosta, johon hän poikkesi ruokaa saamaan, oli isäntäväki mennyt

kirkolle, ja pitkän odotuksen jälkeen hän ei saanut syödäkseen muuta

kuin leipää, suolakalaa ja piimää. Syötyään heittäysi hän uupuneena

pirtin lattialle heinille ja nukkui siinä siihen saakka, kunnes väki

tuli kirkosta kotiin. Emäntä kertoi käyneensä aamusella Tyynelässä

rouvan puheilla, olivat olleet kirkossakin molemmat, pastori ja

pastorinna, ja olipa satuttu samaan ehtoollispöytäänkin.

Vai oli Elli ollut ripillä? Yhdessä miehensä kanssa?

Tämähän alkaa olla jo liikuttavaa, sehän on jo täydellinen perheidylli!

Mutta tappio ei toden totta ole suuri! Varsinkin kun voittopuolelle saa

panna uuden sielutieteellisen kokemuksen entisten lisäksi.

Mutta kuta enemmän hän selkää soutaessaan läheni pappilan rantaa, sitä

vähemmän alkoi hän voida katsoa asiata sielutieteellisen kokemuksen

kannalta. Häntä kirveli yhä se, että hän kuitenkin oli voinut niin

täydellisesti erehtyä. Hänellä oli mielestään täysi oikeus kohottaa

olkapäitään ja halveksia. Jotain tyydytystä saadakseen täytyi hänen

jotenkuten saada osoittaa ylenkatsettaan, iskeä tai raapaista niin,

että se tuntuisi, antaa hänen tietää, mitä hän ajattelee, ja haihduttaa

hänestä kaikki mahdolliset luulot ja kuvittelut. Ehkä olisi parasta

panna tavaransa kokoon ja jättää heidät nauttimaan toistensa seurasta.

Sillä siellä kai jo taas nukutaan laskettujen uutimien takana.

Mutta kun hän kääntyi huoneen nurkan ympäri pihaan, näki hän Ellin

istumassa verannan alimmalla rappusella, poski käden varassa,

tuijottamassa eteensä pihaa pitkin.

--Hyvää iltaa, rouva! sanoi hän vähän teeskennellyn kohteliaasti.

Elli nousi ylös ja tuli häntä vastaan.

--Minä kun luulin teidän jo sille tiellenne uupuneenkin!

--Kuinka niin?

--Kuvittelin jo aivan, että teille oli tapahtunut jokin onnettomuus.

--Sehän on ikävä, jos olen saattanut teitä _turhanpäiten_ levottomaksi.

--Turhanpäitenkö? Onhan päinvastoin hauska, että pelkoni on ollut

turha. Mutta te olette varmaankin aivan väsynyt ja nälistynyt ...

antakaa minulle nämä ja istukaa nyt heti paikalla illalliselle.

Elli otti hänen hattunsa ja pyssynsä huolimatta hänen estelyistään ja

vei ne eteisen naulaan.

--Ettehän vain ole odottanut minua illalliselle? kysyi Olavi.

--Olenhan toki! Miksen olisi? Olkaa hyvä!--No, ja kertokaa nyt, kuinka

metsästysretkenne on onnistunut.

Olavi vastasi lyhyesti, että olihan se tavallisesti.

--Sitten on teillä varmaankin ollut hauska retki. Minä kuulin eräältä

emännältä, että olitte mennyt jollekin metsälammelle ... sellaisistahan

niitä aina taitaa olla helpompi löytää lintuja.

--Onhan niitä helppo löytää, kun niitä vain on.

--Aivan yksinkö te eilen souditte sinne ... minä aivan unohdin, että

olisihan joku renkipojista joutanut tulla mukaan.

--Kiitoksia vain, mutta se ei olisi ollut tarpeellista.

Ellin osanotto tuntui hänestä tehdyltä. Hän vastasi niin lyhyesti ja

yksikantaan kuin suinkin voi näyttämättä tahallisesti epäkohteliaalta.

--Saako luvan olla teetä?

--Ei kiitoksia!--mutta kun Elli oli jo valmistanut lasin ja ojensi sen

hänelle, ei hän voinut olla sitä ottamatta.

--Entäs miehenne? kysäisi hän yht'äkkiä. Eikö hän tulekaan

illalliselle?

--Hänkö? Hänhän on pitäjällä.

Olavi ei voinut enää pidättäytyä. Liikutellen hermostuneella kädellä

lusikkaa lasissa sanoi hän:

--Ja teidän täytyy siis elää leskenä ja kestää eron katkeruutta taas

koko viikko?

Mitä oikeastaan hyödytti pistellä näin ... parasta kun ei ole mistään

tietävinään ja menee tiehensä, jos ei voi olla täällä. Mutta kun Elli

ei vastannut, niin se taas suututti häntä ja hän jatkoi:

--Se kai ei ole niinkään helppoa?

--Eikö ole helppoa?

--Niin, minä vain ajattelen, ettei mahda olla.

Elli oli vähän aikaa vaiti vetäytyneenä teekeittiön taa, josta laski

vettä kannuun. Asettaen sen paikoilleen sanoi hän sitten ääni vähän

värähtäen:

--Sanokaa minulle, miksi olette niin pilkallinen ... oletteko suuttunut

jostain ... olenko tehnyt jotain, joka...?

--Ette suinkaan!... Kuinka voitte sellaista otaksuakaan!... Pyydän

anteeksi, jos olen tietämättäni antanut aihetta sellaiseen luuloon.

--Mutta teidän äänessänne on kuitenkin jotain, joka...

--Joka mitä?

--Jotain, joka ... en minä tiedä ... mutta en minä nyt enää ymmärrä

teitä ollenkaan...

Viivytellen vastaustaan, miettien sitä ja löytäen mielestään purevan,

sanoi hän tekeytyen rauhalliseksi:

--Ehkä olettekin oikeassa ... minä ylipäänsä luulen, ettemme oikein

ymmärrä toisiamme.

Se näytti sattuvan...

--Niinkö? Mutta olettehan niin usein sanonut päin vastoin?

--Alussa, kun kaksi ihmistä tapaa toisensa, tapahtuu usein, että he,

pintapuolisesti oppien toisiaan tuntemaan, luulevat olevansa samaa

mieltä ja heidän katsantotapansa näyttävät sopivan yhteen, mutta sitten

ilmaantuu useinkin jotain, joka yht'äkkiä osoittaa, että he ovat

toistensa suhteen erehtyneet.

--Te olette siis erehtynyt minun suhteeni--?

--Ja te ehkä myöskin minun?

--Enhän minä tiedä sitä tehneeni ... tehän sen sanoitte?

--Ehkä onkin sitten syy vain minussa ... ja minussahan se onkin...

--Mitenkä teissä?

--Siten vain, että minä en ole ymmärtänyt teitä niin hyvin kuin te ehkä

minua. Ja koska olen sitä erityisistä syistä tänään tullut

ajatelleeksi, niin voinhan sen sanoakin ... tai oikeastaan on vain eräs

anteeksipyyntö, jonka katson velvollisuudekseni tehdä.

--Hyvänen aika! Mitä te tarkoitatte?

--Tarkoitan sitä, että varmaankin olette tuntenut itsenne syvästi

loukatuksi, vaikkette ole sitä osoittanut, kun olen niin ajattelematta

ja teidän mielestänne ehkä kevytmielisestikin puhunut asioista, joiden

kuuleminen on saattanut olla teille hyvinkin vastenmielistä. Mutta se

ei ole tullut siitä, etten olisi tahtonut antaa arvoa teidän

vakaumuksillenne, vaan etten ole niitä tuntenut tai oikeammin luullut

teillä niitä olevan.

--Mutta minä en ollenkaan ymmärrä ... ettehän ole milloinkaan ettekä

mitenkään minua loukannut.

--Enkö? No, sittenhän on kaikki hyvin.

--Mutta mitenkä te luulette sen tehneenne? ... minkä johdosta olette

voinut tulla sellaiseen käsitykseen?

--Jos olen erehtynyt ja luullut väärin, niin onhan tarpeetonta sitä

selittää.

--Selittäkää nyt kuitenkin ... sanokaa nyt, minä pyydän.

--En ole tiennyt, että olisitte uskonnollinen.

--Mutta mitenkä te ... mistä te nyt sitten olette saanut sen, että

olisin?

--Olettehan ollut ripillä tänään?

--Olenhan... Sitäkö te? Ja sitäkö te pidätte niin suurena merkkinä

minun uskonnollisuudestani, että...

--Eikö se sitten ole tarpeeksi suuri?

--Mutta eihän se ... enhän minä ... hyvänen aika...!

--Minä olen tietysti päättänyt vain itseni mukaan ... _minä_ jos

menisin ripille, olisi se merkki siitä.

--Niinhän sen pitäisi olla, vaikkei aina ole.

--Mutta suokaa anteeksi, jos minä sitten käsitän teitä vieläkin

vähemmän.

--Yhtä vähän kuin minä itsekään ... (ja tuntien vastustamattoman halun

selittää ja puhdistautua, sanoi hän:) ... en tiedä muuta kuin että kun

mieheni tänä aamuna pyysi, niin minä menin hänen pyynnöstään.

--Ja hänen tahtonsa on tietysti teidän lakinne! sanoi Olavi kiivastuen.

Hän oli noussut ylös ja käveli edestakaisin verannan lattiaa. Elli

seurasi häntä arasti silmillään ja melkein rukoileva värähdys äänessään

hän sanoi:

--Eihän ollenkaan siinä merkityksessä ... miksi te selitätte kaikki

niin väärin ... pitäisihän teidän kuitenkin tietää...

--Mitä niin?

--Ei mitään...--mutta kun hänestä Olavi näytti loukkaantuvan, jatkoi

hän:--sitä vain, että ettekö tiedä, että voihan olla kaikenlaisia

syitä, jotka melkein kuin pakottavat ... joista ei voi irtaantua, kun

niihin kerran on takertunut.

--Ja joista ei tee mielikään irtautua ... onhan se aivan luonnollista

ja niin peräti inhimillistä ... sitä sanotaan suureksi, jopa jaloksikin

... kaikki runoilijat ovat sitä ylistelleet ... ja minä kyllä osaan

minäkin antaa arvoa sydämen ja tunteiden vaikuttimille... Kun kerran

rakastatte miestänne ja tahdotte olla hänen kanssaan onnellinen--

--Ja te luulette todellakin! huudahti Elli.

Olavi oli hermostunut, se oli niin kauan kuohunut hänen sisässään, koko

eilisen ja tämän päivää hän oli ajatellut sitä sanoakseen...

--Enhän minä _luule_ mitään! En puhu muusta kuin mitä olen omin korvini

kuullut ja omin silmini nähnyt.

--Ja mitä te olette kuullut ja nähnyt?

Olavi kohotti kulmiaan ja teki epämääräisen ylenkatseellisen liikkeen

olkapäillään:

--Ei mitään muuta kuin mikä on, niinkuin olla pitääkin.

Mutta Elli näki hänen ivansa ja luuli jo aavistavansa, mitä hän

tarkoitti. Hän muisti, mitä he ensimmäisenä sunnuntai-iltana pappilasta

palatessaan olivat puhuneet, hän ymmärsi nyt selvemmin kuin koskaan,

että se oli se, joka häntä vuosikaudet oli vaivannut, kalvanut ja

hävettänyt ... ei koskaan hän ollut uskaltanut nousta sitä vastaan, hän

oli kaikkien edessä teeskennellyt ja valehdellut ... mutta hän ei

mitenkään enää voinut kestää, että Olavikin luulisi sitä hänestä...

Sana oli niin monta kertaa ollut putoamaisillaan hänen huuliltaan, se

täytyi saada sanotuksi, seurasipa siitä, mitä seurasikaan ... ja

ikäänkuin torjuen jotain syytöstä luotaan, ikäänkuin luoden

vuosikausien taakan hartioiltaan, huudahti hän kiivaasti, itkunsa

kanssa taistellen:

--Mutta se ei ole niin ... se ei ole totta ... minä _en_ ole

onnellinen, minä _en_ rakasta häntä enkä ole koskaan rakastanut!

Mutta tuskin oli hän sen saanut sanotuksi, kun hän hämmästyi

rohkeuttaan, kauhistui itseään, katui, häpesi ja heittäytyen pöytää

vasten purskahti hän hillittömään, hermostuneeseen itkuun.

Olavi häpesi samassa epähienouttaan, iva ja katkeruus sulivat kuin vaha

valkeassa, hän heltyi, katui, tahtoi sovittaa kaikki millä hinnalla

hyvänsä ja tarttuen Elliä käsivarteen hän koetti nostaa hänet ylös

istualleen:

--Elkää nyt! kuulkaahan ... elkäähän itkekö niin ... rauhoittukaa

nyt ... enkö voi teitä mitenkään lohduttaa?

Ellin koko ruumis värähti, kun hän tunsi Olavin häntä koskettavan.

Mutta hänen täytyi saada itkeä, tyhjentää pakahtumaisillaan oleva

mielensä, siihen paikkaan menehtyä...

Olavi istuutui hänen viereensä, kumartui häntä lähelle, vakuutti, ettei

hän ollut mitään pahaa tarkoittanut, että Elli oli käsittänyt hänet

väärin.

--Te halveksitte minua ... ja te olette oikeassa ... minä olen kurja

olento, heikko, raukka...

--Enhän minä ... minä päinvastoin...

--Te saattekin halveksia minua ... minä ansaitsen sen ... voi, voi,

minä olen onnettomin ihminen maailmassa.

--Antakaa minulle anteeksi ... ettekö voi sitä tehdä ... enhän olisi

loukannut teitä niin, jos en teitä rakastaisi...

Ja hän oli vakuutettu siitä, että hän nyt todella rakastikin häntä. Hän

tahtoi vetää hänet luokseen, pyyhkiä pois hänen kyyneleensä.

Mutta Elli kääntyi pois, nousi ylös ja meni verannan kulmaan, jossa hän

katsoen ulos ikkunasta vähitellen rauhoittui, tyyntyi, herkesi

nyyhkyttämästä ja kuivasi kyyneliään... Hän näki siinä tuon tutun

pihamaansa, tuvan rappuset, joissa valkea kissa kyyhötti liikkumatonna,

porstuan oven, jonka toinen puolisko oli auki, tuvan ikkunan ja sen

läpi toisen ikkunan, aitan ja tuvan välitse ruispellon, tarhan ja

kaivon vintin ... ja kaikki oli hänestä niin vierasta, niinkuin hän ei

olisi sitä tuntenut ja ymmärtänyt ja niinkuin kaikki olisi ollut niin

kummallisen kaukaista ja epämääräistä...

Onko se mahdollistaa ... oliko hän kuullut oikein ... oliko _hän_

sanonut häntä rakastavansa ... onko hän vielä siellä?...

Siellähän hän on, oli ottanut häntä olkapäistä, tahtonut lohduttaa

häntä ... ja oliko hän sanonut rakastavansa?

Olavi istui ja odotti. Hän olisi tahtonut virkkaa jotain, mutta ei

tiennyt miten aloittaa ja kuinka sovittaa sanansa.

Hetken kuluttua kääntyi Elli häneen päin, pyyhki hiukset otsaltaan,

katsoi häneen silmät suurina kyyneleistä, tarttui hänen käteensä,

puristi sitä kauan ja sanoi surullisesti hymyillen:

--Hyvää yötä nyt sitten!--ja meni sisään.

Olavi olisi tahtonut mennä hänen jälkeensä, sulkea hänet syliinsä...

Mutta hän ei uskaltanut edes pyytää häntä jäämään vielä vähäksi aikaa.