Sunnuntaiaamuna kysyi pastori Elliltä, eikö hän lähde kirkkoon. Elli
vastasi, ettei häntä haluta.
--Miksei? Minä ajattelin, että olisi menty ripille.
--Ripille? kysyi Elli ivan ja ylenkatseen sekainen vivahdus äänessään.
Ehdotus tuntui hänestä niin epäonnistuneelta ja päivä niin huonosti
valitulta kuin suinkin. Aavistiko mies ehkä hänen ajatuksensa, kun hän
virkkoi arasti ja vähän hämillään:
--Niin, miksemme voisi mennä ripille...
--Miksemme voisi mennä, sanoi Elli ääntään hiukan matkivasti venyttäen.
Sitten hän lisäsi, nousten aamiaispöydästä ja alkaen koota astioita:
Mene jos tahdot ... minä en nyt kuitenkaan tunne mitään erityistä
kutsumusta.
--Kuinkas minä yksinäni?
--Mikset voisi yhtä hyvin yksinäni?
--Ei se sovi ... ihmiset sitä kovin kummastelisivat.
--Minun tietääkseni on ripillä käyminen kunkin yksityinen asia, johon
kenelläkään ei ole syytä sekaantua, sanoi Elli ja meni keittiöön.
Pastori, joka tunsi hänen aika-aikaiset pahat tuulensa ja tahtoi niitä
aina väistää, antoi hänen olla.
Oli alkanut tulla seläntakaisia kirkkovenheitä pappilan rantaan, ja
tavallisuuden mukaan poikkesivat arvokkaammat emännät keittiöön rouvan
puheille levähtämään ennenkuin lähtivät kulkemaan maataivalta kirkolle.
Elli kuuli heiltä, että Olavi oli ollut pyhää vasten yöllä järven
takana kylän kentällä nuorten kanssa tanssimassa. Aamun valjetessa
kuului sitten lähteneen sydänmaalle päin pyssy olallaan.
Kun pastori oli valmis lähtemään, kysyi hän vielä kerran kamarinsa
ovelta:
--Et siis tulee?
Miksei hän oikeastaan voisi mennä. Mitä hän täälläkään tekee yksinään
koko pitkän päivän. Mutta ripille? Nuo puoleksi pakolliset
ripilläkäynnit olivat aina olleet hänelle vastenmieliset. Hänestä
tuntui sitä paitsi, ettei Olavi sitä hyväksyisi, että hän pilkallisesti
hymähtäen sanoisi: käyttekö _te_ ripillä? Mutta jos hän ei menisi,
kuinka se taas selitettäisiin? Pappilassa ollaan niin valmiit kaikkia
selittämään.
--Minä tulen, sanoi hän.
Ei koskaan ollut elämä kuitenkaan tuntunut hänestä niin äitelältä kuin
tänään, kun hän yksi-istuimisissa kärryissä yhdessä miehensä kanssa
ajoi ulos pihalta. Hän tuskin mahtui kaitaiselle istuimelle leveän
vierustoverinsa kupeelle, joka käytti tilaisuutta kietoakseen vasemman
käsivartensa hänen vyötäisensä ympärille, kun oikealla hoiti ohjaksia.
Kun edes olisi päässyt noista hyväilyistä, tuosta ruumiillisesta
koskettamisesta! Monet kerrat hän oli vannonut tekevänsä siitä lopun ja
monet pitkät yöt itkenyt vuoteensa äärimmäiseen nurkkaan paenneena, kun
häneltä oli puuttunut tahdonlujuutta ajaakseen päätöksiään perille.
Sehän on sinun velvollisuutesi, oli hänen äitinsä hänelle sanonut, kun
hän sille itkien valitti, sinähän olet siihen sitoutunut, olet antanut
sanasi etkä voi ottaa sitä takaisin.
Eikä se viime aikoina ollut tuntunutkaan niin raskaalta kuin alussa.
Kun Olavi nyt oli tullut, kun voi häntä ajatella ja mielessään
kuvitella yöllä niinkuin päivälläkin ja kun tiesi saavansa olla hänen
seurassaan, sai hän sen kaiken, mikä häntä muuten vaivasi, helpommin
unohtumaan. Mutta nyt tuntui taas siltä kuin hän olisi ollut kokonaan
poissa, kuin hän olisi ollut häneen suuttunut eikä hänestä koskaan
tulisi vähääkään välittämään. Elämä tuntui sentähden taas entistään
turvattomammalta ja tyhjemmältä.
He tulivat ajaessaan samoille paikoille, missä olivat Olavin kanssa
kävelleet ja ajelleet ja jotka alkoivat muodostua hänelle
jonkinlaisiksi muistopaikoiksi: tulivat tuolle mäelle, jossa olivat jo
niin monta kertaa istuneet virstapatsaan luona, sillalle, jossa hän oli
poikain kanssa onkinut ja jossa taaskin olivat kalastamassa samat
pojat, jotka toissa päivänäkin. Eihän siitä ollut kulunut kuin yksi
ainoa päivä, mutta se oli kuitenkin kaikki jo kuin jotain kaukaista
menneisyyttä.
Ja kun hän tuli pappilaan, oli kaikessa se vanha, vuosikausien vanha
väritys. Se ei ollut ollenkaan se sama pappila, jossa hän ensimmäisenä
sunnuntaina Olavin tulon jälkeen oli ollut. Hän itse oli nyt puettu
mustaan, kun pappilan nuorilla ja muilla vierailla oli valkeimmat
kesävaatteensa. Hän istui salissa vanhain vakavain rouvain kanssa,
jotka eivät osanneet keksiä mitä sanoa, ja heidän mukanaan hänen täytyi
mennä varhain alkavaan rippisaarnaan, kun nuoret jäivät verannalle
heidän jälkeensä katselemaan. Hän melkein olisi toivonut, että joku
olisi kysynyt häneltä, minne Olavi oli jäänyt, ja että neiti Liina taas
tekisi viittauksiaan. Se olisi hänestä ollut kuin merkki siitä, että he
luulivat Olavin hänestä vähän välittävän, että he olivat huomanneet
jotain hänessäkin. Mutta kukaan ei puhunut hänestä sanaakaan.
Koko pitkän kirkkoajan sai hän istua kuumassa, sipulille ja hielle
haisevassa täyteen ahdetussa kirkossa. Rippisaarna oli pitkä ja
väsyttävä, katkismussaarnasta, jonka hänen miehensä suoritti, ei
tahtonut loppua tullakaan ja puolipäiväsaarnan kestäessä hän oli siihen
paikkaansa menehtyä.
Hän koetti haihduttaa aikaa ajattelemalla kaikkia niitä hetkiä, jotka
hän oli ollut yhdessä Olavin kanssa, ja muistella niitä puheita, joita
heillä oli ollut. Hän painautui penkkiin, sulki silmänsä ja kuvaili
eteensä hänen ulkomuotonsa, liikkeensä, äänen vivahduksensa ja
katseensa. Mutta miksi oli heidän välinsä sitten eilen niin yht'äkkiä
muuttunut? Hän näki sen nyt vielä selvemmin kuin eilen, mutta ei voinut
enää mitenkään saada vakuutetuksi itseään, ettei se mitään merkinnyt ja
ettei se ollut tahallista ja aiottua. Mitäs hän minusta välittäisi!
Olenhan ollut mieletön sitä toivoessanikaan mahdolliseksi. Ja sitä ei
hän enää voinut salata itseltään, että hän sentään joskus oli sitä
toivonut, välistä ehkä vähän luullutkin: silloin kun hän esimerkiksi
puhui itsestään, tai kun hän tuli sinne niitylle häntä noutamaan, tai
kun istui verannalla pöydän takana ja katsoi häneen, tai aina kun
puristi hänen kättään hyvää yötä sanoessaan.
Mutta nyt ne merkit eivät hänen mielestään enää mitään merkinneet. Hän
istui taas tässä entisessä elämässään, entisessä ympäristössään
etäämpänä kuin koskaan ennen kaivatusta onnestaan. Pastorikin tuli aina
sakastista ja istuutui hänen viereensä, kun kirkkotoimituksilta jouti,
ja tarjosi hänelle virsikirjansa, josta hänen olisi pitänyt veisata.
Onkohan kukaan ihminen tässä maailmassa niin onneton kuin minä? kysyi
hän itseltään moneen kertaan. Ja mistä syystä? Mitä minä olen tehnyt
tämän kohtaloni ansaitakseei? Kun hän ei sitä muualta löytänyt, koetti
hän hakea sitä itsestään. Ehkä hän oli itse rikkonut jotain tämän
kaiken ansaitakseen, sillä eihän syyttömiä kuriteta eikä kiduteta. Kun
vain olisi tiennyt, mitä se oli, ja saanut sovittaa sen! Hänelle
muistui mieleen äitinsä puheet. Hän oli aina aavistanut, ettei Elli
tulisi onnelliseksi. »Meidän suvussa on aina ollut sellainen pyrkiminen
muuhun kuin siihen, mikä meille on annettu», oli hän kerran sanonut.
Eikä hän itsekään näyttänyt elämäänsä tyytyväiseltä. Hän ei rakastanut
isävainajaa niinkuin olisi tahtonut. Mutta miksi kuitenkin hän oli se,
joka kaikin voimin tahtoi naittaa minut? Eihän minulla olisi ollut
kiire! Olisinhan voinut henkeni elättää tavalla tai toisella. Ja kuka
tietää, enkö minäkin maailmaa kulkiessani olisi voinut omaa onneani
tavata?
Miksen minä noussut niitä vastaan? Miksen tehnyt sitä, minkä tunsin
oikeaksi, miksi annoin taivuttaa itseni? Mutta minä olen aina ollut
nahjus, saamaton, tahdoton, toisten kuletettava! Siitähän se oli
seurauksena kaikki tämä sisällinen kurjuus. Sehän se oli, joka nyt
rankaisihe. Sehän se oli se »synti pyhää henkeä vastaan», josta pappi
parhaillaan puhui. Ja se oli sovittamaton, sillä eihän tehtyä enää
voisi saada tekemättömäksi.
Mutta miksei voisi? Miksi minä istun tässä näin vain maailman tähden,
ihmisten vuoksi? Miksen riuhtaise itseäni irti ja juokse tieheni?
Mutta kun hän kehittää tätä päätöstä mielessään, ilmaantuvat papit
samassa alttarille ehtoollista jakamaan, lukkari aloittaa virren: »Oo
Jumalan karitsa», hänen miehensä tarjoaa hänelle käsivartensa ja viepi
hänet alttarille hajaantuvan väkijoukon keskitse. Hän tuntee
polvistuvansa miehensä viereen, pappi pistää öylätin hänen suuhunsa ja
sanoo: »Meidän Herran Jeesuksen Kristuksen ruumis kätkeköön sinun
ruumiis ja sielus iankaikkiseen elämään, ammen», toinen pappi kallistaa
viiniä hänen huulilleen ja sanoo: »Meidän Herran Jeesuksen Kristuksen
veri kätkeköön sinun ruumiis ja sielus iankaikkiseen elämään, ammen».
He sanovat sen kuin hautaa lukien, niinkuin tarkoittaisivat: »Maasta
olet sinä tullut, ja maaksi pitää sinun jälleen tuleman». Hän ei voi
enää pidättäytyä, kaikki on niin toivotonta, niin surkeaa, hän
purskahtaa kyyneliin, itkee alttarin reunaa vasten ja itkee vielä
penkissäänkin, johon hänen miehensä taluttaa hänet, liikutettuna
hänkin. Mutta Ellistä on niinkuin hän toisen kerran olisi astunut
vihkituoliin ja niinkuin hän vielä kerran olisi pettänyt periaatteensa
ja myynyt itsensä. Mutta hän on niin voivuksissa, ettei voi muuta kuin
itkeä.
Vihdoin viimeinkin päättyvät kirkonmenot. Kun olisi edes päässyt suoraa
päätä kotiin! Mutta täytyihän vielä mennä päivällisille pappilaan.
Näytti siltä kuin ne olisivat erityisemmän uteliaasti tarkastelleet
hänen itkettyneitä kasvojaan ja koettaneet arvata hänen ajatuksiaan--
Liina varsinkin--ja niinkuin todella olisivatkin arvanneet syyn hänen
surumielisyyteensä ja siitä keskenään puhelleet, koska aina syntyi
äänettömyyttä ja puhe nähtävästi siirtyi toisaanne, kun hän liittyi
heidän seuraansa.
Mutta pääsihän hän sieltäkin ja kuuli ilokseen, että kun hänen miehensä
taas menee pitäjälle, hän saa ajaa yksin kotiin.
Kuta enemmän hän ajaessaan läheni kotiaan, sitä enemmän alkoi hänen
sydämensä kevetä. Ehkei hänen sentään ollutkaan niin suurta syytä
valittaa onnettomuuttaan? Ehkä Olavi jo on tullut kotiin, odottaa
häntä, on kenties lähtenyt häntä vastaan maantielle ja asettuu hänen
viereensä tähän rattaille. Olisi voinut tulla sillalle saakka,--mutta
ei häntä siellä sentään näkynyt. Mutta tuonne virstapatsaan luo mäelle
hän olisi hyvinkin voinut tulla--vaan ei häntä ollut sielläkään. Tien
kääntyessä hän ehkä vielä ilmaantuu? Ei sielläkään. Eikä haan veräjällä
eikä tarhalla. Hän ehkä lepää, on tullut vasta kotiin, on ollut
väsyksissä ja nukahtanut.
Vaan ei hän uskaltanut kysyä sitä rengiltä, joka tuli hevosta ottamaan.
Hän meni sisään, mutta ei näkynyt missään hänen vaatteitaan, ja
pyssykin oli poissa. Mutta olihan hän voinut viedä ne mukanaan omaan
huoneeseensa, jonka ovi oli kiinni.
Jos hän menisi rantaan, siellä saisi hän sen parhaiten tietää. Hän meni
sinne kiertäen syrjäteitä, sillä hän oli jotenkuten saanut päähänsä,
että palvelijatkin arvasivat hänen mielentilansa ja tunteensa ja
seurasivat häntä väijyen. Siellä hän vasta sai varmuuden. Venhe, jolla
Olavi oli eilen lähtenyt vesille, ei ollut vielä rannassa.
Hän ei siis vieläkään ollut palannut? Mutta missä hän voi viipyä näin
kauan? Kunhan hänelle ei vain olisi mitään tapahtunut! Jokin tapaturma?
Sattuuhan niitä niin usein .. herra Jumala, eihän se vain liene
mahdollista!
Mutta ihmettä, kuinka se tuntui omituiselta: yht'äkkiä hän sitä melkein
kuin olisi toivonut. Jos hän olisi vahingoittunut jotenkin helposti ja
sairastuisi ... ja minä saisin häntä hoitaa...
Hän laitatti illallisen, katatti pöydän verannalle, laski palvelijat
vapaiksi, lupasi heidät kylälle ja istui itse kamarinsa ikkunaan
odottamaan. Hän odotti yhtä levottomasti kuin silloin ensi iltana, ja
hänessä syntyi sama epämääräinen, perusteeton pelko, ettei hän ehkä
tulekaan. Hän väsyi katselemaan järvelle, jossa ei näkynyt ketään ja
jossa auringon laskettua usva peitti näköalan, ja heittäytyi salin
sohvalle pitkäkseen. Ehkä kaikki tämä aika, jota hän oli luullut
todellisuudeksi, olikin vain kuvittelua. Oliko hän ollenkaan ollut
täällä? Eivätkö ne olleet pitkää unennäköä kaikki nämä viikot?
Hän oli niin uupunut, ettei saanut ajatuksiaan kootuksi, ei jaksanut
enää odottaa ja vaipui unen horroksiin. Lieneekö nukkunut kauankin, kun
kuuli kolkutusta rannasta, meni ikkunaan ja näki hetken kuluttua Olavin
nousevan pihaan pyssy olallaan.