XIV.

Kaikkina noina iltoina, kun he istuivat ja puhelivat Ellin kanssa

verannalla, oli Olavi aina noussut ylös huoneeseensa omituinen itseensä

tyytyväinen tunne rinnassaan. Olihan Elli hänen ... eihän hänen olisi

tarvinnut muuta kuin ojentaa kätensä ja ottaa. Oli ollut kokonaista

kuusi vuotta ja tulisi aina olemaan.

Ottaisinko? kysyi hän. Hän mietti kauan ja vastasi sitten: en.

Ei, ei hän ainakaan tahtonut pitää kiirettä, ja hänelle oli kylläksi

tieto voittonsa mahdollisuudesta.

Rakastanko häntä? kysyi hän sitten ja vastasi: en tarpeeksi ... tai

oikeammin: kyllä tarpeeksi ollakseni hänen ulkonaista rauhaansa

häiritsemättä.

Ja se oli hänestä niin jalomielistä, että hän ajatteli sitä ihaillen

itseään. Hän olisi tahtonut, että kaikki ne, jotka tavallisesti olivat

sanoneet häntä kylmäksi, itsekkääksi ja tunteettomaksi, olisivat

voineet nyt nähdä hänet.

Mutta kun hän nyt kuuli, että pastori oli tullut kotiin, ja kuuli hänen

huutavan Elliä luokseen ja Ellin menevän hänen huoneeseensa, niin hän

alkoi näyttää omissa silmissään naurettavalta.

Häntä alkoi hermostuttaa ja harmittaa koko tämä suhde.

Tuon tuostakin hän oli heidän pappilasta kävellessään miettinyt neiti

Liinan ja hänen veljensä käytöstä heitä kohtaan. Eikä hän nyt voinut

päästä siitä, että oli jotain erityistä merkitystä heidän

viittauksissaan ja muutamissa vivahduksissa heidän kasvoillaan. Se

katse, jonka Liina vaihtoi veljensä kanssa pappilan puutarhassa, ja

omituinen vähän ivallinen hymyily tämän huulilla tulivat yhtämittaa

hänen eteensä.

Tietysti ne voisivat keksiä mitä hyvänsä ja vaikkapa kurillaankin panna

liikkeelle jos jonkinlaisia juttuja! Ja tietysti he veisivät ne

mukanaan Helsinkiin. Hän jo kuvitteli, kuinka hänet siellä

vastaanotettaisiin, kun kaikki toverit taas olisivat koolla ja

kohtaisivat hänet Esplanaadilla.--»Vai niin, vai sinä olet hakkaillut

nuoria papin rouvia siellä kesälaitumillasi!--No, ja millä

menestyksellä?--Elä helvetissä, senkö se on sen meidän yhteisen

ystävämme Mikko Aarnion rouvaa hakkaillut!»--Ja se, mikä häntä eniten

harmitti, oli, että hän luuli näkevänsä heidän kasvoistaan, ettei

valloitus, puolustajasta päättäen, heidän mielestään ollut erikoisemman

vaikea ja kunniakas.

Ja oliko se ollenkaan mikään valloitus? Sitä hän ei ollut ennen

epäillyt, mutta alkoi sitä epäillä nyt. Minkä nojalla hän oikeastaan

oli luullut voivansa päättää tuon varmuutensa valloituksestaan? Mitä

takeita hänellä oli siihen, ettei hän kokonaan ollut erehtynyt? Eikö se

vain ollut hänen omia kuvittelujaan, että Elli oli ollut häneen

rakastunut kaikki nämä kuusi vuotta? Eikö hän ole ollut lyhytnäköinen

ja lapsellinen sepittäessään koko tuon tragedian hänen kärsimyksistään?

Hän luuli ymmärtävänsä, mitä ne oikeastaan ovat tuollaiset suhteet,

johon hän oli joutumaisillaan. Saattaahan olla, ettei Elli ole niin

onnellinen kuin tahtoisi olevansa ja että hän luulee kaipaavansa tuota

»jotain parempaa», jota kaikki naineet naiset, varsinkin lapsettomat,

kaipaavat. Mutta siinä onnettomuudessa on huvinsakin, on aina pieni

uutuutensa, varsinkin kun saapi valoisina kesäöinä puhua siitä jonkun

kanssa, joka viitsii kuunnella. Ja mikä tyydytys itserakkaudelle saada

seuralaisekseen joku, joka on vähän erikoisempi, kun muut saavat tyytyä

kansakoulunopettajiin! Mutta sitä edemmä meneminen, valtavan tunteen

tunnustaminen ja sen vietäväksi antautuminen--se ei tietysti voisi

tulla kysymykseenkään!

Minä tahtoisin nähdä, sanoi hän itselleen ja hymähti ivallisesti, mikä

kauhistus ja siveellinen loukkautumus »kuvastuisi hänen kasvoillaan»,

jos minä tahtoisin kehittää suhdetta edemmäksi, odottaisin jotain tai

vaatisin jotain. »Mutta mitä _ajattelette_ minusta!» Tai sitten sitä

vanhaa ruikutusta: hänhän ei ole vapaa, hänenhän täytyisi pettää,

valehdella, teeskennellä, hän ei voisi katsoa rehellisiä ihmisiä

silmiin j.n.e.

Ja kuta enemmän hän ajatteli asemataan, sitä naurettavammalta se

hänestä alkoi näyttää. Mitä kaikkea olikaan puhuttu näinä päivinä,

vaivuttu kaikenlaisiin helliin tunnelmiin, istuttu yöt pitkät kahden

kesken ja katseltu maisemia ja auringon laskuja ja nousuja--miehen

poissa ollessa. Ja sitten tulee mies kotiin, tulee se kaiken kiusan syy

ja kaiken onnettomuuden alku, kutsuu luokseen ja saa, arvattavasti

suudelman vahingon palkkioksi.

Minä olen narri! yksi maailman kaikkein suurimpia narreja!--ja hän

paiskautui vuoteeseensa.

Mutta vaikka hän koetti, ei hän kuitenkaan voinut pidättyä väijyen

kuuntelemasta pienintäkin risahdusta alikerrasta. Hän näki hänet

tämänpäiväisessä somassa puvussaan ja hänelle tuli hurja halu ryöstää

hänet itselleen, ottaa omakseen hänet, joka oikeastaan oli _hänen_

omaisuutensa. Silloin tällöin hän oli sieltä erottavinaan puhelua,

milloin pastorin, milloin Ellin. Hän jo nousi ylös vuoteestaan, hiipi

ovensa luo, avasi sen ja koetti kuunnella vieläkin tarkemmin.

Mutta silloin hän suuttui itseensä.

Olenko minä aivan hullu? Mitä minä ajattelen! Olenko kadottanut

järkeni?

Vai olenko ehkä mustasukkainen? Kenelle? Mikolleko?

Tämä oli hänestä jo liiaksi naurettavaa... Hänkö, joka ... hänkö

mustasukkainen sellaiselle...?

Hän naurahti ylenkatseellisesti, kirosi hermojaan ja nakkasihe taas

vuoteeseensa.

Mutta hän ei sittenkään saanut unta silmiinsä eikä Elliä pois

mielestään. Ne kuvat, jotka yhtämittaa syntyivät ja vaihtelivat hänen

mielessään, olivat kuin yöllisiä itikoita, jotka aina ovat korvan

kuuluvilla, mutta joita ei koskaan saa oikein käsiinsä eikä luotaan

karkoitetuiksi. Jos yksi loittonee, kuuluu toinen jo lähenevän. Yö oli

jo kulunut yli puolen, huone alkoi valkenemistaan valjeta ja hän loikoi

yhä käsivarsi pään alla ja silmät kattoon tuijottaen.

Vähitellen alkoi hänestä kuitenkin näyttää siltä kuin hänen äskeiset

päätelmänsä Ellin tunteista sentään olisivat olleet väärät. Se ei ehkä

sittenkään ollut tavallista naisen turhamaisuutta ... kuka tietää,

mihin saakka sen tunteet jo ovat kehittyneet, ja voihan olla, että hän

jo aikoja sitten on elänyt hänestä erillään. Hän rakastaa _minua_, ja

mahdotontahan olisi, että hän voisi minut pettää. Ja hän alkoi

kuvitella, että Elli on hiipinyt pois huoneesta, mennyt ulos ja

nojautunut puutarhan aitaa vasten, josta hän nyt katselee ulos järvelle

ja odottaa, että minä hänet siellä näkisin. Hänen naisellinen vaistonsa

on sanova sen hänelle... Hän oli jo melkein kuulevinaan liikettä ulkoa,

hän pidättelihe kauan eikä olisi tahtonut nousta katsomaan. Mutta hän

nousi kuitenkin, sanoen syyksi itselleen sen, että hänen täytyy sulkea

ikkuna, josta tulee aamukylmää sisään. Päivä jo sarasti, järveltä

nouseva usva oli vetäytynyt pitkänä häntänä niitylle ja pelloille ja

vaippui metsän rinteessä puiden yli. Mutta pihamaalla ei näkynyt

ketään.

* * * * *

Aamulla hän heräsi siihen, että kuuli narinaa rappusissa, ja pastori

astui oven täydeltä huoneeseen.

--Hei vain! huudahti tämä iloisesti ja asettui kädet puuskassa keskelle

lattiaa. Täällä se mies vain vielä venyy, ja päivä jo kuluu pitkän

kuusen latvassa.

--Huomenta, huomenta! sanoi Olavi hieroen unta silmistään. Mitäs kuuluu

pitäjälle?

--Eipähän mitään erikoista! Oletko sinä edes uinutkaan, kun en minä ole

ollut komentamassa.

--Olenhan aina välistä.

--Välistä?--Sukkiasiko haikailet? Siin' ovat!

Olavi oli noussut istumaan ja työntänyt jalkansa ulos vuoteesta. Hän

haukottelihe, venyttelihe ja pudisti pois väsymystään.

--Joko kinkerit ovat loppuneet? kysyi hän.

--Vielähän niitä on toinenkin viikko minun osakseni.

Hän istuutui Olavin keinutuoliin, sytytti paperossin pöydältä ja alkoi

laverrella asioistaan.

Olavi peseytyi, pukeutui ja tarkasteli sillä välin ystäväänsä. Tämä oli

niin täydellisesti tyytyväisen ja rauhallisen näköinen, kuin Olavin

mielestä voi olla ainoastaan onnellinen aviomies, joka on matkalta

palattuaan tavannut talonsa täydessä kunnossa ja hellän vaimonsa

vastassaan veräjällä.

He menivät yhdessä alas ja tapasivat Ellin aamiaispöydässä odottamassa.

Rouva oli Olavin mielestä yhtä tyytyväinen kuin herrakin. Olavi koetti

etsiä hämmennystä hänen kasvoissaan, jotain pahan tuulen merkkiä siitä,

että mies oli tullut kotiin, mutta hän näytti olevan niinkuin ei olisi

mitään muutosta tapahtunut. Melkein oli hän kuin olisi ollut iloisempi

ja vapaampi ja jotenkuten kuin turvallisempi. Tavallisesti hän ei ennen

ollut koskaan kääntynyt miehensä puoleen ja jos sanoi jotain, sanoi hän

sen syrjittäin. Nyt hän kertoi pastorille heidän heinänteostaan, puhui

pappilaisten käynnistä heillä ja heidän käynnistään pappilassa, josta

pastori taas sai aihetta puhua Liinasta ja ehdotella häntä Olaville.

Ellikin otti siihen leikkiin osaa.

Se oli Olavin mielestä kaikista selvin todistus, että hänen eiliset

päätelmänsä sittenkin olivat oikeat, ja hänen yöllinen mielentilansa

palasi takaisin. Hän tekeytyi jäykäksi ja juhlalliseksi, mietti jotain

pistosanaa, jotain purevaa ja pilkallista. Hänen olisi tehnyt mieli

sanoa jotain raakaa ja loukkaavaa. Mutta kun ei siihen ilmaantunut

tilaisuutta, oli hän vaiti, pyysi anteeksi ja nousi ennen muita

aamiaispöydästä.

Hän ei ole mustasukkainen, sillä hän ei vähääkään hänestä välitä,

uskotteli hän itselleen. Hän on vain harmistunut siitä, että oli

kuluttanut kokonaisen viikon turhanpäiväisesti ja jättänyt työnsä

keskeneräisenä lepäämään. Ja hän vakuutti itselleen olevansa melkein

iloinen siitä, että hän näin pian oli saanut luoduksi päältään tunteen,

joka ehkä olisi voinut tulla hänelle hankalaksikin.

Hän kuuli, että pastori tuolla alhaalla oli kovassa hommassa lähteä

heinäniitylle ja että hän kutsui Elliäkin mukaansa kahvineuvojen

kanssa.

--Herra Kalm! huudettiin yht'äkkiä hänen ikkunansa alla. Ettekö tekin

tule heinään?

--Kiitos, mutta ei minulla nyt ole aikaa.

--Ehkä tulette ainakin päivälliskahvia juomaan ... se on aivan likellä

tuossa rantapellon alla.

--En tiedä ... minä tuskin ehdin.

--Tulkaa nyt vain!

Mutta hän oli päättänyt olla menemättä. Itsepintaisesti hän istui

pöytänsä ääressä lukien, kirjoittaen ja polttaen paperosseja toisen

toisensa perästä. Mutta kerä sydänalassa ei ottanut sulaakseen.

Jonkun tunnin parin kuluttua hän näki Ellin tulevan takaisin niityltä,

kiipeävän aidan yli, kulkevan pellon piennarta ja katoavan tallin taa.

Hän kuuli hänen laulahtavan kartanolla ja verannalla, nähtävästi

huomiota herättääkseen. Hetken päästä kuului hän nousevan vinnille ja

siellä jotain askaroivan. Olavi ei liikahtanut istuimeltaan eikä ollut

hänen läsnäoloaan huomaavinaankaan, vaikka ovi oli auki ja vaikka Elli

viivyttelikin odotellen.

Päivällispöydässäkin onnistui hänen säilyttää jäykkyytensä ja kylmä

kohteliaisuutensa. Häntä huvitti olla kertaakaan Ellin puoleen

kääntymättä ja häneen katsomatta. Hän näki, että se vaikutti ja että

Elli kävi siitä ensin äänettömäksi ja sitten surulliseksi. Ja kun hän

taas heti päivällisen jälkeen nousi ja meni pois, näki hän, että Elli

loi häneen pitkän kysyvän katseen.

Elli istui verannalla ommellen, kun Olavi auringon laskiessa tuli alas

ja meni pastorin kamariin. Siellä kuului hän pyytävän pyssyä lainaksi

ja sanoi aikovansa mennä yöksi lintuja ampumaan.

--Ota veikkonen velikulta!

Vähän päästä hän tuli ulos täysissä metsämiehen tamineissa.

--Menettekö metsälle? kysyi Elli.

--Menen.

--En tiennyt teidän olevan metsämies.

--Olenhan minä vähän sitä ja tätä.

--Mutta ettekö tahdo syödä illallista, ennenkuin lähdette?

--Ei kiitoksia.

--Vaan jos minä panen teille evästä mukaan?

--Elkää vaivatko itseänne ... saanhan jostain talosta järven rannalta,

jos jotain tarvitsen.

Ja hän meni vieraasti ja virallisesti hattuaan kohottaen.

Elli jäi katsomaan hänen jälkeensä. Mikä häntä vaivasi? Hän oli ollut

niin omituisen jäykkä ja juhlallinen koko päivän. Melkein kuin jostain

loukkaantunut. Ei hän tule niitylle, kun pyydän tulemaan, vaivoin

vastaa, kun häntä puhuttelen, tuskin on näkevinäänkään. Mutta millä

tavalla olisin voinut häntä suututtaa?

Hän arveli, otaksui, luuli yht'äkkiä käsittävänsä sen. Mutta eihän hän

silloin olisi ollut _minulle_ tyytymätön. Pitäisihän hänen tietää,

ettei se ole _minun_ syyni. Ehkei se olekaan mitään, ehkä vain turhia

kuvittelen.

Hänen olisi tehnyt mieli mennä Olavin jälestä rantaan, mutta ei

uskaltanut. Sen sijaan hän siirtyi verannalta puutarhaan ja istuutui

kiikkulaudalle ompelemaan. Siitä näki hän Olavin soutelevan tyyntä

lahden pintaa pitkin ja sitten katoavan saarien suojaan.