XIII.

Elli oli tullut avonaiseksi ja iloiseksi. Muutamissa päivissä hän oli

kuin kehittynyt nuoremmaksi ja noussut kuin nuuduksistaan. Jäykkyys ja

entinen arkuus olivat kadonneet ja oli tullut liikkeitä ja äänen

vivahduksia, jotka eivät olleet pitkään aikaan olleet käytännössä.

Hänen olisi tehnyt mieli laulahdella ja iloita lintujen kanssa, jotka

hänen herätessään visertivät kuin _hänelle_ serenaadejaan pitäen.

Hän ei oikein muista, mikä päivä viikosta tämä on. Perjantai se sentään

taitaa olla: maanantainahan he olivat niityllä, tiistaina he istuivat

ja puhuivat verannalla siitä ja siitä, keskiviikkona istuivat he

samalla lailla ja eilen illalla niinikään. Sunnuntai näytti olevan niin

kaukana, että se melkein kuului menneisyyteen. Nykyaika, elämä, alkoi

maanantaista!

Riemu, autuus osas olkoon,

luonnon laps sä kaunoinen

------

Riemu, autuus osas olkoon

luonnon laps sä kaunoinen--laulahteli hän pukeutuessaan.

Oli siitä aikaa, kun hän oli laulanut näin.

--Ostaako rouva marjoja? tuli piika kysymään.

--Mitä marjoja ne ovat?

--Mansikoita!

--Ostetaan, ostetaan ... mitatkaa jauhoja kukkura kuppi!

Laskeutuessaan rantaan uimaan hän oli niin hyvällä mielellä, että hänen

käyntinsä tuntui hänestä itsestäänkin keveältä ja reippaalta. Hän

hypähteli, hyräili yhä ja heitteli uimalakanaansa olkapäältä toiselle.

Ja alkoi tulla tuollaisia hullunkurisia, tyttömäisiä ajatuksia...

Olenkohan minä kaunis? ajatteli hän avatessaan vaatteitaan

uimahuoneessa. Jos tietäisin, pukevatko nämä vaatteet minua? Jos

tekisin uuden puvun ja kysyisin herra Kalmilta neuvoa!... Hän katseli

käsivarsiaan, tutkisteli, olisivatko ne kauniit, jos saisivat olla

näkyvissä ... täyteläiset ne olivat ja valkoiset.--Kuinka täällä on

puhdasta ja lämmintä, kuinka onnelliselta näyttää tuo tyven veden

pinta! Kuinka autuaallista on elämä! Kuinka maailma välistä voi olla

ihana!... Hän hajoitti tukkansa, nakkasi sen eteenpäin ja antoi levitä

avonaiselle rinnalleen. Kerran hän oli aikonut leikata hiuksensa,

tyhmää se olisi ollut, se tuo Olavi ei kärsi leikkotukka-naisia. Ja nyt

hän heitti taas sen taapäin sulavalla päänliikkeellä, jonka hän oli

tekevinään kuin jonkun nähden, sitaisi sen juuresta nauhalla ja

kietaisi kaikki päälaelleen. Pienessä peilissä, joka riippui

ikkunapielessä, hän tarkasteli silmiään, joissa oli toinen loisto kuin

tavallisesti ... suuremmat, mehevämmät ja tummemmat.

Verkalleen hän laskeutui veteen, antaen auringon paahtaa jäseniään.

Usko oli juossut hänen jäljessään rantaan, työntänyt auki uimahuoneen

oven ja tullut portaiden päähän vikisemään ja häntäänsä heiluttamaan.

Elli alkoi houkutella sitä luokseen veteen. Koiran teki mieli, se

katseli käpäliään, yritti lähteä uimaan, mutta ei saanut päätetyksi.

Elli taittoi hauenkukan, vilkutti sitä ja heitti sen olkansa yli kauas

jyrkkäyksen taa. Silloin otti Usko pitkän laukan, räiskäytti vettä

korkealle ilmaan ja Ellin silmille ja alkoi uida hänen ympärillään,

tuuhealla hännällään huitoen. Elli kirkaisi, juoksi portaita myöten

ylös uimahuoneeseen, paiskasi oven kiinni ja nauroi katketakseen oven

raosta koiralle, joka pyrki sekin sisään. Mutta Usko sai uida rantaan,

jossa se pudistelihe ja alkoi laukkailla edes takaisin hiekkaa pitkin,

kunnes viimein istuutui uimahuoneen sillan päähän kiltisti emäntäänsä

odottamaan.

Kun Elli nousi rannasta pihaan, tuli Olavi puolitiessä vastaan. Ellillä

oli tukka hajallaan, yhdestä paikasta vain vähän sitaistuna sinisellä

nauhalla. He menivät toistensa ohitse, Elli nauruaan pidätellen. Mutta

sitten Olavi kääntyi jälelleen ja kysyi:

--Olikos vesi kylmää, kun niin huusitte?

--Ei ollut.

Elli painoi päänsä rintaansa vasten ja meni juosten pihaan. Häntä olisi

niin kovasti naurattanut, vaikkei hän oikein tietänyt, mikä häntä

nauratti.

Ei ollut Olavi työtuulella tänäänkään vielä, uimasta tultuaan. Ei olisi

viitsinyt panna tikkua ristiin. Hänen mielestään pitäisi heidän keksiä

jotain erikoisen hauskaa ... lähteä jonnekin ulos, kun oli niin kaunis

ilma. Ehtiihän sitten taas lukea ja kirjoittaa, kun tulee sadepäiviä.

Ja pian oli päätetty, että he lähtevät pappilaan ja tekevät sen

retkensä jalkaisin.

--Mutta jaksatteko te kävellä?

--Josko minä jaksan kävellä!

He söivät nopeasti aamiaisen ja menivät kukin laittautumaan

matkakuntoon. Hetken kuluttua oli Elli jo valmis ja odotti verannalla

vierastaan. Hän oli pukeutunut keveään, lyhythihaiseen, kaulasta

avonaiseen mekkoon, päässä pikku lakki, puukko vyöllä ja jalassa

lipokkaat. Tukka oli melkein yhtä hajallaan kuin uimasta tultua. Hän

oli vähän levoton siitä, miten hän vaikuttaisi, mutta kun Olavi tuli

alas ja näki hänet, luuli Elli huomaavansa hänen silmistään, että puku

oli hänen mieleensä.

--Lähdetäänkö sitten?

--Lähdetään!

Ja juoksemalla juoksi Elli alas rappusista. Usko loikoi siinä jo

tavallisella paikallaan päivänpaisteessa.--»Usko se! Usko se! tule

mukaan, Usko!»--Ja iloissaan, kun kerrankin sai luvan seurata mukana,

hypähteli se pystyyn ja alkoi taas laukkailla edestakaisin pihamaata

pitkin.

--Ai, mutta meillä ei ole matkasauvoja! huudahti Elli.

--Me taitamme ne tiepuolesta mennessämme.

Ilma oli lämmin ja puhdas, koivut kahden puolen tietä levittivät

lehtiensä tuoksua, ja maantien multa oli vielä vähän kostea

varjopaikoista yöllisen pikkusateen jälestä.

Haan veräjän takana seisoivat Tyynelän hevoset, katselivat aidan yli,

lepäsivät ruokalepoaan ja huiskuttivat kärpäsiä. Kun he näkivät tuttuja

tulevia, nostivat he päänsä veräjän selälle ja aukoilivat silmiään

ikäänkuin luokseen kutsuen.

--Mennään pikku Pulmua katsomaan! ihastui Elli.

Se seisoi siinä emänsä ja vanhan ruunan välissä, pisti turpansa aidan

raosta ja tavoitteli huuliensa väliin kätösiä, jotka koettivat niitä

taputella.

--Katsokaa, kuinka se on hieno ... herranen aika ... niinkuin

silkkisamettia!

--Soko ... soko ... soko...

Elli antoi sille sokeria, jota oli sitä varten ottanut mukaansa. Se

otti sen pienten huuliensa väliin, veti turpansa pois, maisteli vähän,

purra narskutteli muutamia kertoja päätään nyökytellen ja tahtoi kohta

taas uutta. Elli häntä syötteli ja suositteli ja aikahevoset seurasivat

sitä suojelevin silmäyksin itse siihen osallisiksi pyrkimättä.

--Ei nyt enää ... ei makeata mahan täydeltä ... hyvästi Pulmu!

Mutta hänellä oli yhä halu jotain keksiä, ryhtyä johonkin.

--Entä keppimme? Meidän täytyy saada jostain kepit!

--Antakaa minulle puukkonne, niin minä leikkaan tuolta pihlajan.

Elli koetti vetää veistä tupesta, mutta ei saanut sitä irtautumaan.

Olavi tuli avuksi ja he vetivät yhdessä.

--Ai, ai, enhän vain leikannut?

--Ette leikannut ... te, joka olette aina niin varovainen.

--Minäkö varovainen? puhui Olavi maantien ojan takaa pihlajata

katkaistessaan ... joka olen aina tehnyt niin paljon tyhmyyksiä

maailmassa.

--Leikannut monta haavaa?

--Ja haavoittanut sekä itseäni että muita. Mutta te vasta varovainen

olette ... ette koskaan ole tehnyt mitään tyhmyyksiä.

--En leikannut mitään haavoja, toisin sanoen.

--Olisitteko sitten tahtonut?

--Enhän.

--Siinä on nyt keppinne ja tässä veitsenne ... mistä olette saanut niin

kauniin veitsen?

--Tahdotteko sen? Te saatte sen mielellänne!

--Enhän toki...

--Ottakaa vain ... teidän täytyy ... muistoksi minulta.

Elli irroitti tupen vyöltään ja kiinnitti sen Olavin nutun nappiin.

--Kiitoksia vain ... mutta nythän te olette aseeton.

--Sitä suurempi syy on minulla toivoa, että te puolustatte minua.

--Keitä vastaan?

--Niin, keitäs vastaan te täällä todellakin minua puolustaisitte!...

No, onhan aina lehmiä, härkiä, sikoja ja--ja pahoja kieliä.

--Pahoja kieliä!

--Jotka jo kuuluvat pitävän suurta huolta siitä, että minä mieheni

poissa ollessa asun nuoren herran kanssa saman katon alla.

--Kummankohan meistä pitäisi muuttaa majaa! On ne ihmiset hassuja!

Ja näin he reippaasti kävellen ja keveästi jutellen kulkivat toinen

toista kärryn jälkeä, sill'aikaa kun Usko juoksi edellä tuon tuostakin

hypähdellen metsään ja sieltä takaisin.

Tultuansa sille mäelle, jossa he tätä tietä ensi kerran kulkiessaan

olivat istuneet, seisahtuivat he vähäksi aikaa lepäämään ja näköalaa

katsomaan.

--Oletteko käynyt Puijolla? kysyi Elli.

--Olen useinkin. Kuinka niin?

--Ilman vain, minulle muistuu aina tällä paikalla mieleeni, mitä

minulle tapahtui, kun ensi kerran nousin sinne. Ja hän kertoi, kuinka

hän nähdessään tuon avaran näköalan oli yht'äkkiä siitä niin

huumautunut, että oli alkanut hyppiä, teuhata ja käsiään yhteen

taputtaa. Ne olivat katsoneet häntä hulluksi sekä opettajat että

toverit, toiset toruneet, toiset nauraneet ja pilkanneet. Sigrid oli

ainoa, joka ei nauranut ja joka tuli häntä lohduttamaan, kun hän

itki...

--Mutta kas, minähän olen unhottanut näyttää teille ... katsokaa!--ja

hän veti esille kirjeen taskustaan, pitäen osoitekirjoitusta Olavin

silmien edessä.

--Rouva Sigrid Hammar! Mitä ihmettä? kirjoitatteko _te hänelle_?

--Miksi en _minä_ kirjoittaisi _hänelle_?

--Mutta _mistä_ te hänelle kirjoitatte?

--Kirjoitan hänelle vanhoista yhteisistä muistoistamme ... kirjoitan

vähän teistäkin...

--Mitä te minusta ... saanko lukea?

--Ette saa...

--Mutta milloin olette mielipiteenne hänestä muuttanut? Tehän

tuomitsitte häntä niin.

--Tuomitsinko? En tiedä. Mutta minun teki niin mieleni kirjoittaa

jollekulle jotain itsestäni ja samalla saada tietää, kuinka hänen

on ... onko hän onnellinen vai onneton.

--Minua ilahuttaa suuresti se, mitä olette tehnyt.

--Ilahuttaako?

--Ilahuttaa siksi, että näen, kuinka vapaamielinen ja valistunut te

todella olette: olette koko merkillinen papin rouva!

--Tunnetteko te hänen veljensä?

--Tunnen hyvinkin.

--Mitä hänestä on tullut?

--Hän on tätä nykyä Helsingin hienoimpia keikareita, yksi noita, joita

näkee joka päivä tavanmukaisella esplanaditunnilla kulkevan Edlundin

nurkalta Uudenteatterin kohdalle ... aina muodinmukaisissa vaatteissa

... hän on jonain ylimääräisenä senaatissa.

Hän oli ollut Ellin ensimmäinen rakkaus ja hänen ensimmäinen suuri

pettymyksensä, kertoi hän, sillä Sigridin veli ei hänestä välittänyt.

Sen hän oli huomannut eräissä lasten tanssiaisissa. Ja siitä hän oli

ollut niin onneton .... niin onneton, että toivoi kuolemaa ... oli

itkenyt niin, että oli luullut näkönsä menevän ... ja ollut niin

mustasukkainen, niin kateudesta raivostunut, että välistä pelkäsi

siihen paikkaan menehtyvänsä ... ja kun se tyttö, se kilpailija oli

vielä hänen vierustoverinsa koulussa... Oo! kuinka hän häntä vihasi ja

vihasi koko maailmaa!

Olavi käveli Ellin rinnalla uteliain, hämmästynein ja samalla vähän

iloisin silmin katsellen häntä, jonka kasvoilla hän ei koskaan ollut

nähnyt sellaista hehkua eikä äänessä sellaista painoa. Hänen olisi

yht'äkkiä tehnyt mieli tarttua häntä tuohon käteen, joka teki niin

kiihkeän, miltei intohimoisen liikkeen, vetäistä hänet luokseen ja

painaa suudelma hänen avonaiselle kaulalleen. Mitenkä hän sen ottaisi

vastaan? suuttuisiko hän? juoksisiko tiehensä? Viime päivinä Elli oli

alkanut häntä yhä enemmän miellyttää, alkanut hänen itsensä huomaamatta

mennä kuin hänen veriinsä: joka liike, kasvonpiirre, sana ... häntä

miellytti hänen murteensakin kansanomaisine käänteineen.

Kivikkoisena mäkenä laskeutui maantie alas notkoon, jossa oli joki ja

joen poikki silta. Jo kauas näkyi sieltä vatsallaan loikovia poikasia,

jotka tuon tuostakin sivalsivat kimmeltävän kalan ylös sillalle. Elli

ja Olavi seisattivat kaiteen varaan katsomaan onkimista.

Vanhojen painuneiden arkkujen välissä juosta jollotteli musta soilta

tuleva mutavesi hiljaisissa syvämietteisen näköisissä häränsilmissä,

joiden ympärillä veden pinnalla uiskenteli laumoittain virkeäliikkeisiä

salakoita. Joka kerta kun onki heitettiin veteen, tuikkasivat ne

toistensa kilvalla sitä tavoittaakseen.

--Mistäs nämä pojat ovat?

--Tuolta ollaan virran rannalta mökistä.

Poikia oli siinä kolme ongella varustettua. He olivat niin totisessa

hommassa, että tuskin malttoivat katastaa. Apunaan heillä oli pieni

paitaressu ja liinatukka, joka keräsi kalat sillalta kuivamasta suureen

tuohiseen sitä mukaa kuin toiset vetelivät niitä ylös.

--Kenenkäs poika sinä olet? kysyi Olavi.

--Jutti Hätiten ja Heta Liita Kiitkiten.

--Vai niin, no onkos isäsi kotona?

--Heinättä on.

--Mutta minkä tähden et sinä ongi?

--Kun ei oo onkee.

--Onkisitkos, jos olisi?

Poika oli juuri korjaamassa astiaansa uutta salakkaa, joka oli korkeana

kaarena lentänyt ilmaan ja sieltä pudonnut sillalle.

--Oon minä välittä Villen ongella onkinna.

--Tässä on sinulle viisi penniä, niin saat ostaa itsellesi omituisen

ongen.

Poika ei tiennyt, mihin sen pistäisi, käänteli ja katseli sitä vähän

aikaa, mutta kun uusi salakka taas tärähti siltaan, paiskasi hän rahan

suuhunsa ja lähti juosten noutamaan saalistaan.

Olavi meni jälestä, ja Elli kuuli heidän juttelevan sillan päässä.

--Kyllähän sinun pitäisi saada onki nyt heti paikalla ... eiköhän

noilla pojilla olisi siimaa sinullekin antaa?

--Oit' niillä, voan kun n'ei anna.

--Antaa ne, kun me oikein koreesti pyydetään.

Hän sai ongen ja siiman ja yhdessä he menivät pojan kanssa sillan

korvasta pajukosta vapaa taittamaan.

Kun kaikki oli kunnossa, kiipesi Olavi Heikin kanssa aidan yli virran

äyräälle. Hän pani madonkin onkeen, neuvoi, minne viskata, ja poika

aivan hehkui haltioissaan kädet ojona ja jalat tanassa.

--Jo nykii, jo nykii! puheli Olavi hänen takanaan. Vedä, vedä!--ja

samassa vetäisi poika ahvenen maihin.

--Sillä lailla! Me sitä Heikin kanssa vasta oikeita kalamiehiä ollaan

... me ei ongitakaan salakoita ja särjensinttejä.

--Pthyi! sylkäisi Heikki urhoollisesti lieroon ja heitti taas ongen

järveen. Heti kohta alkoi viedä kohoa.

--Nosta, nosta!--Vapa notkistui, Heikki nosti, kala jutusi tullessaan,

mutta tulihan kumminkin.

--Semmoisia ... kun on kuin pikku porsas!

Jo siirtyivät siihen muutkin pojat onkineen. Elli seisoi sillalla

kaiteen takana ja katseli hymysuin kalamiehiä. Olavi näytti olevan yhtä

innoissaan kuin pojatkin. Hän keräsi heidän kalansa, jotka välistä

lensivät kauas heinikkoon, seurasi heidän onkivapojensa liikkeitä,

huudahteli ja riemastui yhtä paljon kuin hekin joka kerta, kun joku

suurempi ahven potki siiman päässä. Poikia naurattivat hänen sanansa ja

sukkeluutensa, he tulivat pian tuttavallisiksi ja vastailivat

ujostelematta. Tuollainen kylän lasten kanssa ilakoiminen oli aina

ollut Ellin suurimpia huvituksia, ja kesällä hän aina keräsi heitä

joitakuita Tyynelään heidän kanssaan onkiakseen ja marjassa

kulkeakseen. Että Olavikin noin rakasti lapsia, sitä ei hän olisi

uskonut, ja hänen oli vaikea estää liikutuksen kyyneliä silmiinsä

tulemasta katsellessaan ryhmää tuossa rannalla.

--Joko te alatte kiirehtiä? Olavi kysyi.

--En ollenkaan ... onkikaa te vain!

--Tulkaa tekin ongelle!

--Minä katselen mieluummin täältä, sanoi Elli.

He vitkailivat siinä niin kauan, että päivä jo oli puolisissa, kun

tulivat pappilaan. Koivukäytävää tullessaan he huomasivat, että pöytä

oli katettu ulkoverannalle ja että herrasväki parhaillaan oli

päivällisellä.

--Ikävä kyllä he ovat kotona, sanoi Olavi.

--Meidän täytyy asettaa niin, että päästään pois heti päivällisen

jälkeen ... minunkaan ei nyt tekisi mieleni siellä kauan viipyä.

--Mutta miksi me sitten sinne menemme? Voimmehan poiketa saamaan ruokaa

jostain talonpoikaistalosta.

--Kyllä meidän nyt sentään täytyy mennä ... he ovat jo meidät

huomanneet.

Heidät otettiin vastaan suurella riemulla ja heille valmistettiin heti

paikalla sija pöydässä toinen toisensa vieressä. Heitä kohdeltiin

molempia kuin yhteisesti, heille sanottiin, »te tyyneläiset», ja kun he

vastasivat tai kertoivat jotain, tekivät he sen kumpainenkin toinen

toisensa puolesta.

--Ai, täällä on kirje hra Kalmille, huudahti neiti Liina ja juoksi sitä

noutamaan. Katsokaa, se on naisen käsialaa, sanoi hän sen tuodessaan ja

vilahdutti kirjeen kuorta Ellin silmäin alaitse.

Mutta Olavi tarkasteli rauhallisesti päällekirjoitusta eikä sanonut

voivansa aavistaa, keneltä se voisi olla. Hän avasi, luki ja selitti

sitten, että joukko hänen tuttaviaan herroja ja naisia Helsingistä on

matkailijaretkellä ja aikoo pohjoisesta päin palatessaan kulkea tästä

kautta. He kysyvät, eikö hän tahtoisi liittyä heidän seuraansa, niin

mentäisiin yhdessä Punkaharjulle ja Imatralle.

--Milloinka ne tulevat? kysyttiin.

--Noin viikon tai parin perästä.

--Ja aiotteko mennä? kysyi Elli arasti.

--En tiedä ... tuskinpa ... en ole sitä ollenkaan ajatellut ... mutta

minä luulen, etten vielä lähde.

Elli katseli häneen ikäänkuin sanoakseen: »Niin, elkää menkö!» Olavi

luuli ymmärtävänsä hänen ajatuksensa ja lisäsi:

--Eihän se sitä paitsi sovi minun alkuperäiseen ohjelmaanikaan.

Päivällisen jälkeen otti Liina Ellin vyötäisistä ja vei hänet

puutarhaan, jossa hän heti alkoi tutkia häntä.

--Teillä on varmaankin hyvin hauska siellä Tyynelässä, koska kuulutte

siellä tekevän heinää, onkivan ja kalastelevan.

--Olimmehan me kyllä kerran ongella ja toisen kerran niitylläkin.

--Hän on kovasti miellyttävä ... eikö totta? Vai eikö hän sinusta ole?

--Onhan hän.

--Meneekö miehesi vielä ensi viikollakin kinkerille?

--En minä varmaan tiedä... vaan eiköhän hän ehkä mene.

--Meidän pitäisi panna pian toimeen joku huviretki ... mennä johonkin

saareen kaikki pitäjän nuoret.

--Niin, kyllä se olisi kovasti hauskaa, sanoi Elli.

--Et sinä oikein ole siihen innostunut ... teillä on ehkä paljoa

hauskempi siellä Tyynelässä.

--Ei, kyllä minä hyvin mielelläni.

--Entäs herra Kalm?

--Senhän sinä voit kysyä häneltä itseltään.

--Kuule, Elli, tiedätkö onko hän kihloissa?

--Hänkö? Mistäs minä sen tietäisin.

--On hän ainakin ollut.

--Kyllä hän on tainnut olla.

--Onko hän siitä sinulle mitään kertonut?

--Ei hän minulle ole ... vaan miehelleni.

Elli oli painautunut syvälle viinimarjapensaaseen terttua taittamaan.

Samassa tulivat sinne Olavi ja herra Kaarlo.

--Tuletteko noutamaan pois rouva Elliänne, herra Kalm? huusi neiti

Liina.

--Niin, eiköhän olisi jo aika lähteä.

--Mutta mihin teillä on niin kova kiire ... olkaa meillä yötä.

--Ei, kyllä meidän nyt täytyy mennä.

Liina näytti vähän ivalliselta, ja Olavi huomasi, että hän heitti

pikaisen merkitsevän silmäyksen veljeensä, joka veti huultaan hymyyn.

Kun he heittivät hyvästiään, sanoi Liina taas, Ellin pukua

tarkastellen, peitetyn pisteliäästi:

--Sinulla on niin vähän vaatteita, Elli ... etkö tahdo tätä minun

shaaliani hartioillesi?

--Ei kiitoksia ... kyllä minä tarkenen ilmankin.

Alkutaipaleesta ei puhelu tahtonut oikein sujua. Pappilaisten

kohtelussa oli ollut jotain, joka heitä kumpaakin vähän häiritsi.

Vasta kun he olivat tulleet takaisin sillalle ja istuutuneet

kaidepenkille, uskalsi Elli tehdä sen kysymyksen, joka hänellä yhäkin

oli mielessä ja joka ei lakannut häntä vaivaavasta, ennenkuin hän vielä

kerran sai sen tehdyksi.

--Ettekö sitten todellakaan mene niiden matkailijain mukana, kun ne

tulevat?

--En mene ... he tuskin tulevatkaan ... minä kirjoitin heille

kirjekortilla, ettei heidän ainakaan sen vuoksi tarvitse tulla, että

liittyisin heidän seuraansa.

Kun päivä vielä oli korkealla ja kun kotiin ei ollut kiirettä,

poikkesivat he sillan korvassa olevaan mökkiin ja istuivat siellä

mökinväen kanssa jutellen pitkän aikaa. Ja lähdettyään taas liikkeelle

kävelivät he kiiruhtamatta, istuskellen ja lepäillen vähän väliä

tiepuolessa ja kuunnellen ilman laulua sähkölankapylväissä.

--Te ette soita? kysyi yht'äkkiä Olavi.

--En ole saanut siihenkään tilaisuutta yhtä vähän kuin niin moneen

muuhunkaan, vaikka olisin niin halunnut. Minusta on monta kertaa

tuntunut siltä, että jos olisin osannut soittaa, olisin ollut paljoa

onnellisempi ja säästynyt monesta suuresta surusta.

--Onko teillä sitten ollut paljon suuria suruja?

Ellin olisi yht'äkkiä tehnyt mieli sanoa kaikki, avata koko sydämensä,

ei muuta kuin sanoa vain ja sitten juosta tiehensä. Hän virkkoi vain:

--Kelläpä niitä ei liene ollut, milloin suurempia milloin pienempiä.

--Kyllähän niistä taitaa jokainen saada osansa ... ennemmin tai

myöhemmin.

--Oletteko _te_ ollut elämässänne onneton?

--Sanokaa, mitä luulette?

--Mistäs minä sen tietäisin.

--Olen kai minäkin. Mutta mistä ihmeestä me nyt tulimme tähän aineeseen

... keskellä tällaista ihanaa iltaa ja myhäilevää maisemaa.

--Se onkin aivan hullua! sanoi Elli, ja he nousivat taas kävelemään.

--Paras onni maailmassa, sanoi Olavi, on olla onneaan ajattelematta.

Meidän pohjoismaalaisten vika on se, että me pyrimme yhtä paljon

mittailemaan sekä onnemme korkeutta että onnettomuutemme syvyyttä ...

määrittelemme, millaista sen pitäisi olla ja ei olla ... ja kun sen

sitten kerran sattumalta saavutamme, niin ei se tunnu millekään

toiveihimme verrattuna. Etelämaalaiset ne ampuvat sen kuin lennosta,

kun se sattuu heidän kohdalleen, nauttivat siitä päivittäin,

välittömästi...

--Niin se on ... se on aivan totta se ... niin tahdon minäkin tästä

lähin aina tehdä! sanoi Elli vakuuttavasti.

He tulivat taas sille mäelle, missä oli virstapylväs. Sähkölanka lauloi

taas niin, että se kuului maantielle saakka.

--Kylläpä se nyt on levoton, sanoi Olavi. Se merkitsee varmaankin

äkkinäistä sään muutosta tuo.

--Voi, voi, kunhan ei taas tulisi sateita ja rumia ilmoja.

Kun he tulivat Tyynelään, oli verannan ovi suljettu, ja Elli meni

kyökin kautta avaamaan. Palatessa oli hänellä liina hartioillaan ja hän

näytti vähän hämmentyneeltä.

--Mieheni on tullut kotiin, sanoi hän vain.

--Vai niin ... onko hän täällä kamarissaan?

--Ei, hän kuuluu jo menneen levolle.

He eivät olleet kumpainenkaan tulleet ajatelleeksi sitä mahdollisuutta.

Se vaikutti heihin epämiellyttävästi ja häiriten. He olivat näinä

päivinä aivan unohtaneet, että häntä oli olemassakaan. Sanaakaan

sanomatta, muistamatta edes toivottaa hyvää yötä lähti Olavi nousemaan

ylikertaan.

Elli jäi vielä vähäksi aikaa askaroimaan verannalle. Pastori oli siinä

syönyt iltasen, jonka tähteet olivat vielä pois korjaamatta, ja

heittänyt hattunsa ja matkalaukkunsa tuolille, josta ne olivat

pudonneet lattialle. Elli ei voinut niihin kajota, hän kutsui piian

niitä korjaamaan ja käski tehdä itselleen tilan salin sohvalle. Mutta

kun pastori ei ollut vielä nukkunut ja kuuli liikuttavan, pisti hän

päänsä oven raosta ja huusi Ellin luokseen makuuhuoneeseen.