XII.

Elli oli muuttanut ruokapöydän ikävästä ruokasalista hauskalle

valoisalle verannalle, ja sen ääressä tuli heille tavaksi istua vielä

kauan senkin jälkeen, kun ruuat olivat pois korjatut ja väki lakannut

liikkumasta ja kesäinen luonto hetkeksi silmänsä ummistanut.

Tavallisesti asetti Elli aina astian täynnä tuoreita kukkasia keskelle

pöytää ja istui sen ääressä ompeluksineen, sill'aikaa kun Olavi

poltteli, käyskenteli edestakaisin lattialla, katseli ulos ikkunasta,

puheli, kertoi ja tuon tuostakin istahti toiselle puolelle pöytää

vastapäätä Elliä.

Heille oli vähitellen ilmautunut yhä enemmän puhelemista.

Tavallisimmatkin pikkuasiat huvittivat, sillä niistä tuli aina esille,

että he rakastivat samaa, olivat samaa mieltä ja olivat juuri olleet

sitä samaa sanomassa, minkä toinen oli ehtinyt sanoa.

Alussa enimmäkseen Olavi puhui. Elli vain kuunteli, kasvot onnellisina

ja huulilla hyväksyvä hymyily. Ainoastaan joskus hän väitti vastaan,

kun Olavi lausui jonkin oudomman ajatuksen, jota hän ei heti osannut

sulattaa, mutta väisti pian ja oli taipuvainen omaksumaan kaikki, mitä

kuuli. Kaikenlaiset uudenaikaiset mielipiteet, joita hän kirjoista oli

lukenut ja jotka olivat tuntuneet hänestä niin »hirveiltä», soivat

Olavin suussa luonnollisilta ja ymmärrettäviltä. Hän kertoi Olaville

avonaisesti, että hän ennen aikaan, luettuaan Ibsenin »Noran», oli

tuominnut häntä siitä, että hän jätti lapsensa, mutta että kun Olavi

nyt selitti, ettei muuten ollut mahdollista ja että Noralla oli

velvollisuuksia itseäänkin kohtaan, se alkoi tuntua Ellistäkin

välttämättömältä.

Useat niistä »totuuksista», joita Olavi lausui, tarttuivat melkein

sanasta sanaan hänen mieleensä ja soivat siinä yhtämittaa. »Naisten

oikeus määrätä elämästään ja hakea itse vaikutusalansa täytyy tietysti

olla yhtä suuri kuin miestenkin»----»Ne vanhemmat, jotka eivät ole

tytöilleen antaneet siihen samaa tilaisuutta kuin pojilleenkin, ovat

ankarasti moitittavat».

----»Minä pidän suurena onnettomuutena, että avioliitto on rikkomaton

laitos, sillä eihän vihkiminen oikeuta avioelämään, vaan rakkaus».

Kirkon oppia, pappeja ja raamatun totuuksia hän arvosteli ja puhui koko

ajan, niinkuin olisi Ellikin jo aikoja sitten ollut samaa mieltä.

Tottahan oli, että hän oli kaikkia noita asioita usein itsekseen

ajatellut, mutta kaikkialla näyttivät aitaukset niin korkeilta, ettei

hän itsekseen uskaltanut ruveta niiden yli nousemaan. Mutta nyt tuntui

niin suloiselta, kun voimakas käsi auttoi häntä toiselle puolelle,

jossa kaikki oli kuin kotoisampaa ja valoisampaa.

--Voi, voi, mitä te puhutte! sanoi hän usein, mutta kun Olavi kysyi:

--Eikö se sitten ole totta? niin ei Elli voinut olla myöntämättä:

--Ehkä se sitten on.

Ja Olavi oli mielissään ja nautti siitä vaikutuksesta, mikä hänellä oli

Elliin. Sentähden viihtyi hän yhä paremmin hänen seurassaan ja antautui

vastustelematta sen miellyttävän tunteen valtaan, joka syntyy, kun

tietää olevansa ihailtu ja rakastettu. Ja hän tuli yhä enemmän

vakuutetuksi siitä, että Elli rakastaa häntä. Monet merkit sanoissa,

silmäyksissä ja käytöksessä sen hänelle ilmaisivat. Hän unohti

päätöksensä olla mistään muusta välittämättä kuin työstään eikä enää

pitänyt kiinni teoriastaan »järjen puhtaasta tyydytyksestä». Häntä

huvitti nähdä, mihin tällainen suhde, joka oli hänelle aivan uutta ja

erityistä, kehittyisi. Eihän siitä hänelle voisi syntyä mitään

suurempaa häiriötä tai vastusta. Eihän se häntä mitenkään sitoisi, kun

hän ei antaisi sen kärjistyä. Hehän voisivat lähetä toisiaan kuin kädet

selän taakse vapaaehtoisesti sidottuina, kumartua toisiaan vasten, ei

puristaa rintaa rintaa vasten, mutta kuitenkin suudella toisiaan--

kurkalta.

Ja sen mielentilansa hiljaa kantaessa joutui hän pian puhumaan

itsestään ja esittämään pääpiirteet elämästään.

Alussa antoi hän siitä vain kylmiä ulkopiirteitä, kertoi

perheoloistaan, äidistään, sisaristaan, huolettomasta lapsuudestaan,

iloisista ensi ylioppilasvuosista, Helsingin elämästä ja

ulkomaanmatkastaan. Mutta sitten hän tuli vähitellen puhumaan

rakastumisistaan ja kihlauksistaan, jotka olivat puretut. Hän puhui

niistä mietelmäin muodossa ja otti vain kuin selvittääkseen esimerkkejä

omasta itsestään.

--Usein kuulee sanottavan, sanoi hän eräänä iltana, että rakkaus on

kaikkein hellintä ja hienointa, mitä maailmassa on, että se jalostuttaa

ihmistä ja saattaa kaikki hyvät voimat meissä liikkeelle...

--Eikös se sitten niin tee?

--Jos se niin tekisi, niin täytyisi sen kai vaikuttaa takaisinpäinkin,

jättää jotain jälkeä itsestään, kun se on kadonnut. Mutta minä luulen,

ettei ainakaan tässä kohden pidä paikkaansa sananlasku, että työ

tekijäänsä kiittää.

--Minä en oikein ymmärrä.

--Ettekö? Mutta minä tiedän sen omasta kokemuksestani ja jos sallitte,

niin otan esimerkin itsestäni.

--Ottakaa ... on niin hauskaa kuulla teidän puhuvan itsestänne.

Olavi kertoi, kuinka hän oli vähitellen alkanut kyllästyä ja kuinka hän

sitten viimein oli rikkonut suhteensa vähintäkään sääliä tuntematta,

vaikka näki toisen sydäntä särkevän surun ja epätoivon. Kuta enemmän

toinen itki, kuta surkeampana hän esiintyi ja samalla koetti panna

kaikki viehätysvoimansa liikkeelle ja vedota hänen hellyyteensä, sitä

kylmemmäksi tuli toinen.

--Minä välistä melkein toivoin, että hän kuolisi, että hänelle

tapahtuisi jokin onnettomuus, päästäkseni siitä säälin tunteesta, joka

minua vaivasi. Minä tietysti kohta taas kauhistuin tätä ääretöntä

itsekkyyttäni ja minä halveksin itseäni, mutta minä en voinut sille

mitään. Kaikki paremmat tunteeni olivat kuin kuolluksissa.

Kun Elli ei vastannut mitään, sanoi Olavi:

--Te varmaankin tekin kauhistutte tällaista ... tuomitsette ehkä...

--En, sanoi Elli verkalleen asettaen sanansa, minä ymmärrän sen--aivan

hyvin--omasta kokemuksestani.

Olavi katsoi ulos ikkunasta, Elli ompeli, ja vähään aikaan he eivät

virkkaneet mitään. Olavi jo vähän katui tunnustustaan. Mutta sitten

kysyi Elli arasti:

--Rakastaako hän teitä vieläkin?

--En tiedä, minä en ole häntä tavannut moneen vuoteen, sen jälkeen kuin

lopullisesti erosimme.

--Mutta ehkä taas entiset tunteenne havahtuisivat, jos hänet

kohtaisitte?

--En luule, meissä oli niin paljon erilaista sekä luonteissa että

katsantotavoissa, etten uskoisi niiden koskaan soveltuvan yhteen.

--Eihän se sitten olisi mahdollista, uusi yhtyminen.

--Eihän olisikaan. Mutta olkoon se kuinka ymmärrettävää tahansa, se

siitä kuitenkin jää, että on tuottanut toiselle tuskaa ja kärsimyksiä,

ja sellainen ei jää koskaan rankaisematta. Minä olen saanut osani

minäkin.

Hän puhui--itseään kuitenkin vähän säälien ja ikäänkuin omaa tilaansa

hellytellen--ettei hän senjälkeen ole oikeata tunnetta löytänyt, ei

itsestään eikä muista.

--Se on tullut kuin kostoksi se, että minä vähitellen olen tullut

siihen uskoon, ettei oikeata epäitsekästä, suurta tunnetta olekaan ...

ehkä olen väärässä, mutta siltä minusta vain tuntuu.

--Minä luulen, että olette väärässä.

--Kuinka niin?

--Niin, minä vain luulen, että olette väärässä sekä itsenne suhteen

että muiden ... ja tuomitsette itseänne liiaksi.

--Olisihan lohdutus, jos niin olisi ja jos muut olisivat parempia kuin

minä.

Kuinka avonainen hän on, kuinka suoraan hän tunnustaa vikansa! Olisiko

sitä kukaan muu tehnyt? Kaikkihan ne, hän, Ellikin, koettavat peittää

ja salata omia vikojaan, esiintyä aina paremmassa valossa. Sentähden

hän ei olisi voinut häntä tuomita, vaikka hän olisikin tehnyt väärin.

Hän näyttää niin alakuloiselta ja kärsivältä ... on ehkä tullut tänne

huoliaan pakoon. Hän tarvitsee uskottua, semmoista, jolle saa huolensa

puhua. Ja Ellille tuli halu häntä vaalia, lohduttaa ja hoitaa ...

silittää hänen otsaansa ja tukkaansa ... suudella hänen silmiään.

--Ette tekään ole niin paha kuin itse luulette, sanoi hän hellästi.

Ette saa panna sitä niin sydämellenne ... onhan se mennyttä, eihän

sille enää mitään voi.

Eihän hän oikeastaan ollut enää pitkään aikaan tuota asiaa muistanut.

Sen jälkeen oli jo paljon muutakin samanlaista tapahtunut, hän oli jo

aikoja sitten rauhoittanut omantuntonsa. Mutta kun hän näki, millä

osanotolla Elli häntä kuunteli, niin hänen teki mieli kertoa, ja

kertoessaan hän sai katuvan mielentilansa takaisin sen verran, että hän

vähän itsekin uskoi, mitä puhui.

Olivathan ne vanhoja oireita tällaiset, olihan hän samalla tavalla

tehnyt selkoa menneisyydestään kaikkien muidenkin uusien suhteiden

alkaessa, ja olihan se aina samalla tavalla vaikuttanut. Häntä se

välistä tympäisi, varsinkin aamulla herätessä ja muistellessa, mitä

illalla oli puhuttu. »Se on sitä samaa iankaikkista!»

Mutta kun taas oli tullut ilta ja kun he taas istuivat verannalla

kahden kesken, niin he palasivat samaan aineeseensa, hän teki uusia

syytöksiä itseään vastaan ja antoi Ellin puolustaa hänen tekojaan. Elli

puolusti ja koetti osoittaa hänelle, että hän antoi niiden liiaksi

painaa mieltään.

--Te olette ehkä ensimmäinen, joka ei ole minua tuominnut ja joka on

minua oikein ymmärtänyt, sanoi Olavi.

--Enhän minä muuta tiedä, sanoi Elli onnellisena, mutta minä ajattelen,

että te hyvässä tarkoituksessa teitte sen, minkä teitte ... olisittehan

te kuitenkin tulleet onnettomiksi molemmat, kun ette _te_ kerran häntä

rakastanut ... ja eiväthän siis ainakaan vaikuttimenne olleet huonot...

--Sehän se on ainoa, joka on minua lohduttanut.

Olavi heltyi, hän antoi vielä kerran anteeksi itselleen, ja kun hän

niitä aikoja oikein ajatteli, niin olihan hän kärsinyt kenties yhtä

paljon kuin tuo toinenkin.

Elli osasi hänen mielestään asettua niin hyvästi hänen kannalleen, ja

siitä hän nousi hänen silmissään. Miten hän oli mahtanut kärsiä sen

tunteensa alla! Ja minä kun en ole sitä aavistanutkaan, en tiennyt

siitä mitään kaikkina noina pitkinä vuosina. Mutta enköhän sentään ole?

Ja hän kysyi itseltään, eikö hänestä välistä ollut tuntunut, niinkuin

joku aavemainen olento olisi häntä seurannut, kulkenut mykkänä ja

kuulumattomana hänen edellään, ja eikö hän ollut silloin tällöin nähnyt

noita kalpeita, itkettyneitä kasvoja ikkunan ruudun takana. Eihän sen

tarvinnut olla mahdotonta, onhan niitä, jotka väittävät tuollaisia

tiedottomia vaikutuksia olevan olemassa.

Ja hellällä, tutunomaisella, hyväilevällä äänellä sanoi hän Ellille:

--Mutta tässä minä vain kaiken aikaa puhun itsestäni ... kertokaa tekin

jotain itsestänne!

--Mitäs minä ... eihän minulla ole mitään.

Yön taas hämärtyessä, kun ei oikein erottanut toinen toisensa

kasvonpiirteitä eikä Elli enää nähnyt ommellakaan, sai Olavi hänet

kuitenkin vähitellen puhumaan. Hän johti puheen heidän yhteisiin

muistoihinsa: hänen vierailuunsa Ellin kotona ja lähtöönsä sieltä. Ja

hän sai selville, että Elli muisti kaikki hänen sanansa ja tekonsa,

että hänellä oli ollut ikävä hänen mentyään ja ettei hän ymmärtänyt,

kuinka hän sen jälkeen oli tullut menneeksi naimisiin. Sitten hän

kertoi, kuinka he melkein väkisin olivat saaneet riuhtaista hänet äidin

kaulasta, kuinka sitten oli ajettu talvisena harmaana päivänä

virstoittain ja penikulmittain ja hän vain tuijotti sivulleen, jossa

vitkalleen vaelsi jäljellepäin lumeen peittynyttä aitaa ja matalaa

havumetsää. Ilta pimeni, poikettiin synkkään metsään, nietokset

näyttivät yhä kasvavan, ja puut notkistuivat tien poikki lumen

painosta. Tultiin tänne, nietokset vain yhä nousivat, lunta oli

lapioitu seinien ympärille, ja kun tultiin sisään, oli ikkunan ruutu

puolitiehen lumessa. Hän oli silloin tuntenut itsensä kuin elävältä

haudatuksi. Vaikeahan siihen oli ollut tottua, mutta siinähän tuo

sitten oli mennyt.

Olavi kuunteli häntä utelias, tarkkaava piirre kasvoillaan, lisäsi itse

sen, minkä kertoja näytti jättävän pois, ja luuli ymmärtävänsä oikean

syyn kaikkiin noihin hänen kuvaamiinsa mielentiloihin.

Elli kertoi vielä talvisesta elämästään täällä maalla. Aamulla se vielä

menetteli, kun päivää vähän näkyi ja ihmisiä liikkui tästä läpi pihan.

Mutta sitten tulivat ne pitkät illat, jolloin ei kuulu muuta kuin

kellon nappaisu ruokasalin seinältä ja ulkona silloin tällöin kaivon

vintin narina. Panisi maata, mutta eihän aina saa untakaan, varsinkaan

kuutamoiltoina, kun kalpea valo kiertelee huoneita ja siirtyy ikkunasta

ikkunaan jäähileitä kimmellyttäen. Silloin hän usein muiden maata

mentyä hiipii ulos, ottaa suksensa ja lähtee hiihtelemään alas jäälle.

Vastaantulevat satunnaiset yölliset matkustajat herähtävät

horroksistaan reen perässä, katsovat harralla silmin outoa haamua

eivätkä pitkään aikaan saa sanaa suustaan, ennenkuin ovat jo pitkän

matkaa ohitse. Mutta Elli hiihtää ja hiihtää, vitilumi lähtee edellä

juoksemaan, hän kiertää niemen nenitse, nousee metsään, liukuilee

heinäteitä ja läpi avattujen veräjien eikä palaja kotiin, ennenkuin on

aivan väsynyt. Hän on innostunut kertoessaan ja punastuu vähän omaa

innostustaan.

--Jotakinhan sitä tulee tehneeksi täällä yksinäisyydessään, kun ei ole

muutakaan. Te varmaankin ajattelette, että se on kovin lapsellista ja

naurettavaa.

--Miksi niin ... ei suinkaan ... päinvastoin ... kertokaa nyt vieläkin

jotain...

--Eihän nyt ... olen teille jo muutenkin puhunut liian paljon itsestäni

... ei se ole ollenkaan hauskaa ... ehkä teitä jo väsyttää.

--Väsyttääkös teitä, kun minä kerron itsestäni?

--Teidän on aivan toista ... mutta en minä vielä kenellekään ole voinut

puhua niin avonaisesti kuin teille.

Ja taas kertomaan. Eihän sentään pidä luulla, että elämä aina on niin

surullista ja toivotonta hänellekään. Kesät ovat hauskemmat, hän saa

hoitaa puutarhaansa, kalastaa ja kulkea väen mukana töissä. Ja kesän

aikana, sanoi hän, tulee useinkin niin valoisia, keveitä, iloisia

ajatuksia, ettei itseään tunne. Kun hän joutohetkinään istuu tuolla

pikkuniemen kärjessä nuottakodan kupeella, katselee laivoja ja ottaa

niiden laineita vastaan, niin on häneen siellä kuin kasvamalla kasvanut

usko siihen, että sieltä tulee jotain erikoista ... jotain, joka ...

joku, joka ... jonkinlainen pelastaja ... »En minä tiedä oikein

mitä ... ne ovat sellaisia mielikuvituksia, sellaisia avosilmäisen

unia ... (hän sekautuu vähän, mutta pelastuu siitä ja jatkaa:) ... minä

tarkoitan ... mitä minä sanon, minä kuvittelen, että joku hyvä kapteeni

keksisi minut siitä kiikarillaan, laskisi laivansa rantaan, kutsuisi

minut huvimatkalle ja veisi minut Helsinkiin tai jonnekin sinne

päin...»

Hän nauroi, pani pois Olavin paperossikotelon, jota hän oli sormiellut,

aukoillut ja taas sulkenut ja tarttui työhönsä.

--Saanko sakseni?--Kiitos!

Sitä seurasi äänettömyys, jolloin Elli leikkasi vaatetta ja Olavi

ryyppäsi teetä lasista, jonka Elli oli hänelle illallisen loputtua

vielä täyttänyt.

--Mutta sieltä ei ole vielä tullut sellaista kapteenia? kysyi Olavi

merkitsevästi.

Elli väisti taitavasti ja sai esille keveän luonnollisen naurahduksen:

--Eihän ne ... niillä on kaikilla ne vanhastaan viitoitetut väylänsä,

joita ne purjehtivat.

Ne olivat ihania nämä illat ja yöt, jolloin he istuivat näin puhellen

ja varovasti toisilleen aukoellen elämäänsä, Ellille varsinkin, sillä

hän oli niin onnellinen, ettei hän enää mitään toivonut, ei edes tullut

enää ajatelleeksi, että se kerran loppuu. Eikä Olavikaan tehnyt

itselleen selkoa siitä, seuraisiko tästä mitään, vai tähänkö tämä

päättyisi. Hän nautti vain siitä, että sai puhua, että häntä hartaasti

kuunneltiin ja että hän Ellin joka sanasta sai vahvistusta siihen, että

hän oli häntä rakastanut ja yhä rakasti.

Aamurusko useinkin valaisi jo keveitä kesäpilviä, ennenkuin he

huomasivat ajan olevan käsissä mennä levolle.

--Katsokaa taaskin, kuinka hienoa on tuo punertava pilven reuna.

--Ei mutta todellakin ... vielä ihanampi kuin eilen.

--Jos ihmiselämäkin aina noin ihanoituisi ... toisena aamuna

kauniimmaksi kuin toisena.

--On niitä aikoja välistä, jolloin se sen tekeekin.

--Ja kun ei ajattele, mitä sitten tulee, niin...

Vaikka auringon yläkulma jo kiilui puiden lävitse, eivät he sittenkään

olisi hennoneet erota. Menivät ulos, kävivät puutarhan aidan luo ja

katselivat siihen nojautuen järvelle päin, jossa saaret olivat kuin

kohonneet korkeammiksi, haaveellisiksi...

--Mutta nyt meidän täytyy mennä, sanoi Elli, paljonko kello jo on?

--Kohta kaksi.

--Kuinka aika kuluu! Huomenna täytyy olla järkevämpi.

Mutta yhtä kauan he istuivat huomennakin.