Voisiko se olla mahdollista? kysyi hän vielä uudelleen itseltään.
Ja miksei voisi? vastasi hän mielihyvällä.
Kun tarkemmin ajatteli, niin osoittivathan sitä monet merkit. Useat
kerrat oli hän viitannut siihen, että hänen elämänsä oli ikävää ja
ilotonta. Nähtävästi hän ei viihtynyt siinä asemassa, johon oli
joutunut. Ja mahdollistahan se olikin. Eihän niiden välillä ollut
vähintäkään henkistä yhteyttä, eivät ne ymmärtäneet toisiaan eivätkä
luonteetkaan käyneet limikkäin.
Olihan sentähden hyvinkin ymmärrettävää, että hänen tunteensa pyrkivät
pois, toisaalle, ja että hän oli hiukan mustasukkainenkin. Rouva parka,
sanoi Olavi hyväntahtoisen säälivästi, melkein niinkuin opettaja, joka
on huomannut oppilaansa itseensä rakastuneeksi.
Mutta yht'äkkiä leimahti hänen mieleensä ajatus, joka sai hänet pystyyn
hypähtämään.
Jos Elli minua rakastaa, niin voihan olla, että hän on rakastanut minua
siitä pitäen, kun me viime kerran tapasimme toisemme kuusi vuotta
sitten! Mutta jos niin on, niin on se todellakin suurta, on
traagillista! Miten hän on mahtanut kärsiä! Miten onneton hän on
mahtanut olla! Ja hän näki taas nuo kalpeat kasvot verannan lasin
takana ... ne olivat nuo samat kasvot ja niissä se sama ilme, jotka hän
oli nähnyt äsken vierellään maantiellä ja jotka olivat jääneet
rantaveräjälle, kun he menivät Liinan kanssa soutelemaan.
Hän oli tässä ehkä likellä syvempää elämän tragediaa kuin mitä hän oli
osannut ajatellakaan. Eiväthän ne ole verisiä tällaiset draamat, mutta
kuinka ne mahtavat kuihduttaa ja imeä pois elämän ytimen. Se, joka
kärsii, eihän hän voi ottaa ainoatakaan askelta eteenpäin, hänen täytyy
jäädä tyytymättömyytensä hivuttavaa tautia sairastamaan ja litistyä
velvollisuudentuntonsa painon alle. Ja tuo äänetön kärsimys se tässä on
niin suurta, sanoi Olavi itsekseen. Tulisten etelämaalaisten naisten
tunteiden purkauksissa oli hänen mielestään aina ollut jotain mahtavaa
ja vaikuttavaa. Tavallisinkin revolverinäytelmä oli häntä viehättänyt.
Mutta kuinka toista sentään tämä! Ei sitä helpotusta, jonka tunteiden
purkaus tuottaa, ei sitä hoivaa, että saisi maailmalle huutaa sydämensä
kyllyyden. Ei muuta kuin ikänsä istua ja koettaa kätkeä rakkauttaan,
ehkä itseltäänkin.
Tätä kaikkea kuvitellessaan tuli Olavi hellämieliseksi ja ajatteli
sitä, mitä hän muuten hyvin harvoin tuli ajatelleeksi: kuinka ihminen
sentään saattaa olla sydämetön ja kevytmielinen ja kuinka hän
tietämättään voi antaa aihetta toisen ihmisen kärsimyksiin.
Kuta enemmän hän yön hämärtyessä ja hiljaisuuden ympärillään vallitessa
ajatteli tätä kaikkea, sitä mahdollisemmilta rupesivat Ellin tunteet
häntä kohtaan näyttämään. Ja sitä mukaa kasvoi Elli hänen silmissään,
kasvoi jonkunlaiseksi salaperäiseksi olennoksi, marttyyriksi, joka
kärsii syvästi ja kärsii syyttömästi.
Mutta kun hän aamulla heräsi ja alkoi taas uudelleen läpikäydä, mitä
eilen oli ollut hänen mielessään, näytti se kaikki hänestä
mielikuvitukselta. Ehkä hän oli eilen kokonaan erehtynyt; eihän hänellä
ollut mitään todistusta, jota ei olisi voinut toisinkin selittää.
Eilinen katkeruus, voihan se olla tavallista satutetun itserakkauden
nyrpeyttä.
Mutta samalla hän kuitenkin koetti saada kaikki siksi, miksi eilen oli
luullut sen huomanneensa. Kuta vähemmän todenmukaiselta se näytti, sitä
enemmän tahtoi hän sen semmoiseksi kuvitella.
Epävarmana laskeutui hän alas. Tästä lähin tulisi hänen kuitenkin panna
kaikki pienimmätkin seikat tarkasti huomioonsa.
Elli ei ollut verannalla, jossa he tavallisesti aina tapasivat
toisensa. Eikä häntä näkynyt muuallakaan. Turhaan haki Olavi häntä
puutarhastakin, ja aamiainen oli laitettu yhdelle hengelle.
--Eikö rouva ole kotona? kysyi hän vihdoinkin.
--Rouva meni jo aamulla varhain heinäniitylle.
Se tuli vähän odottamatta ja niinkuin olisi siinä ollut jotain
tarkoitusta. Miksi hän oli mennyt yksin? Olihan ollut puhetta siitä,
että kun tulee jokin kaunis luokopäivä, mennään yhdessä heinää
tekemään.
Ikäänkuin vähän pettyneenä söi hän aamiaisensa. Yksin siinä istuessaan
tuli hän ensi kerran tarkastaneeksi ruokasalia. Se näytti nyt yht'äkkiä
niin surkean ja epätoivoisen näköiseltä, oli kuin leima talonväen
elämästä. Niihin oli noihin värittömiin ja vähän likautuneihin seiniin
ja noihin kuluneihin huonekaluihin painunut koko heidän avioelämänsä
ikävyys ja yksitoikkoisuus. Tässä he syövät kumpikin nurkallaan,
tuijottavat lautaseensa, eikä kummallakaan ole mitään virkkamista
toisilleen. Joskus vain kuuluu: »Saanko leipää» tai: »Voi loppuu»
t.m.s.
Olavi koetti asettua työhönsä, mutta ajatus pyrki pois aineestaan.
Äskeinen kuva mielessään heidän elämästään hän ei voinut mitenkään
käsittää, kuinka tuo Elli oikeastaan ollenkaan saattoi tulla toimeen ja
kuinka hän ei siihen paikkaansa menehtynyt täällä, jos hän kerran
kaipasi ja haaveksi jotain parempaa. Eihän hänellä ole minkäänlaista,
ei etäisintäkään mahdollisuutta saavuttaa, mitä toivoo, eikä edes niitä
toiveitaan unohtaa. Ei seuraa, ei viihdytystä, ei uusia vaikutelmia,
jotka haihduttaisivat sitä sumua, mikä alinomaa seisoo ympärillä.
Jonkun aikaa istuttuaan ja keinuttuaan oli Olavi taas alhaalla. Hän
kysyi tietä heinäniitylle, otti hattunsa ja lähti sinne.
Niitty oli järven lahdelmassa vähän matkaa talosta. Tie kulki haan
läpi. Hänen aitaa lähetessään kuului sen takaa hiottavan viikatteen
helinää, pian niitä yhtyi kaksikin samaan tahtiin, ja puitten lomitse
alkoi jo vilkkua valkopaitaisia niittymiehiä. Miehet niittivät, naiset
kulkivat jälessä kouhotellen. Niityn ranteet kasvoivat kaunista
solakkaa haavikkoa, metsän laidassa oli lato, jonka kupeelle oli tehty
tuli, mistä savu nousi kohtisuorana patsaana heleään, tyyneen
aamuilmaan. Niityltä tuoksahti tulijaa vastaan tuores, niitetty heinä.
Hänelle tuli yht'äkkiä ilo mieleen, yksi noita tunteen puuskahduksia,
joista ei tiedä, mistä ja mitä varten ne tulevat. Ja notkeasti ponnahti
hän aidan yli ja hyppeli ojien poikki. Häntä hurmasi halu heittäytyä
johonkin uuteen seikkailuun, hakea jotain, jota ei ollut ennen kokenut.
Ja mikä häntä siitä estäisi, mikä häntä sitoisi, miksei hän sitä
tekisi? Entisyydestään hän oli selvillä, tulevaisuudesta hän ei
välittänyt. Ja muutamissa silmänräpäyksissä menivät hänen ajatuksensa
niin pitkälle, että hän rupesi puolustaumaan itsensä edessä. Tunteilla,
sanoi hän, ei ole muita lakeja kuin omansa ... ne eivät huoli muista
esteistä kuin niistä, joita eivät voi voittaa!
Elli oli heittäytynyt kuivien tuoksuvien heinien päälle pitkäkseen
latoon. Hän oli tullut tänne varhain aamulla, keittänyt kahvia joukolle
ja haravoinut. Hän oli tarttunut työhön melkein epätoivoisella innolla,
sillä hän tahtoi saada ajatuksensa haihdutetuiksi, saada kaikki äänet
sisässään vaikenemaan. Kaiken sen, mikä hänessä oli alkanut viime
aikoina herätä, tahtoi hän taas nukuttaa ... nukuttaa ikuiseen uneen.
Mutta pian alkoi häntä työ väsyttää, ja hänen levätessään kädet pään
alla ristissä, edesään ovesta näkyvä tyyni järvi ja uhkea niitty
reippaine työmiehineen, tuli häneen taas voimakas halu vielä toivoa ...
edes vähän aikaa vielä. Silmät puoliummessa antoi hän taas haaveittensa
entiseen tapaansa lentää ja liihotella edessään, ja hän katseli niitä,
niinkuin olisi katsellut kauniita poutaperhosia. Ehkä hän eilen oli
ollut väärässä, ehkei se mitään merkinnyt. Itsehän hän oli kehoittanut
häntä pitämään vieraille seuraa. Ja ikäänkuin koetuskeinoksi, ikäänkuin
taiaksi asetti hän, että jos hän tulee tänne minua katsomaan, jos hän
hakee minut käsiinsä...
--Herra tulee! huudahti yht'äkkiä joku naisista niityllä.
Elli luuli, että se oli pastori. Mutta samassa hän näki Olavin astuvan
latoa kohti. Hän hypähti ylös ja riemastui niin, että oli vähällä
juosta vastaan. Tukka heinän vallassa ja vaatteet täynnä kukkain korsia
hän jäi ladon edustalle odottamaan ja pudisteleimaan. Hän oli avopäin,
yllään väljä, lyhythihainen mekko ja jalassa lipokkaat. Hän huitoi
huivilla helmojaan peittääkseen hämmennystään.
--Löysinpähän minä teidät!
--Oo, herra Kalm? Kuinka te olette tänne osannut?
--Minun kun tuli teitä ikävä. Mutta mitä te täällä oikeastaan
toimitatte?
--Teen heinää, niinkuin näette.
--Ladossako sitä tehdäänkin?
--Jo minä olen haravoinutkin ja keittänyt kahvia ja aioin taas juuri
lähteä, kun te tulitte.
--Ja noin te vain teette huviretkiä, ettekä virka minulle mitään.
Ellin mieliala oli jo kokonaan muuttunut. Eilisestä saakka jäytäneet
mietteet olivat kuin pois puhalletut, ja hän virkkoi vähän
veitikkamaisesti:
--Kuinkas olisin virkkanut, kun en voinut tietää, tekikö teidän
mielenne tulla mukaan.
--Antakaa minäkin rupean heinäntekoon!
--Siin' on harava!
--Ei, minä tahdon viikatteen.
--Oikeinko viikatteen ... osaatteko sitten muka niittää?
--Mitäs en minä osaisi!
Hän sieppasi joutilaan viikatteen ladon nurkasta ja alkoi niittää. Se
sujui hyvästi. Pitkinä palkareina kaatui heinä ja kokoontui molemmille
puolille kauniisiin laisteihin.
--Ottakaa vain haravanne ja alkakaa kouhotella! komensi hän Elliä.
Elli alkoi kulkea jälestä ja siirteli haravan kärjellä märkiä heiniä
erilleen toisistaan.
Muu heinäväki kokoontui heidän ympärilleen katsomaan ja kehumaan.
--Sehän käypi herrasväeltä kuin vanhoilta mestareilta.
--Nyt ne on jokaisella niittytoverinsa, nauroi muuan piioista, rouva
kun äsken valittikin, ettei hänellä ole edelläniittäjätä.
Olavi innostui niittämään. Hän heitti pois takkinsa ja liehui
paitahihasillaan koko rupeaman. Elli ehdotti, että he menisivät
päivälliseksi pihaan, mutta Olavi tahtoi, että he jäisivät syömään
niitylle muiden kanssa. Ja he söivät yhdessä kehässä suuresta perheen
padasta ja loikoivat ruokaleponsa ladon siimeksessä.
Iltapäivällä pantiin heinät ruolle, ja kuivat ruot kannettiin latoon.
Olavi ja Elli kantoivat samoilla sapilailla. Kun he kilpaa ladolta
ruolle juosten olivat sysänneet sapilaansa heinäin alle, tarttuivat he
toisiaan käsiin ja painoivat niiden varaan heittäytyen heiniä
tiukemmalle. Olavin valtasi poikamainen vallattomuus, hän teki pitkiä
hyppyjä sapilaansa varassa ja heitteli kuperkeikkoja ladon heinissä.
Hän nauroi, telmi ja sai pian Ellinkin mukaansa.
--Kerranpahan näkee meidän rouvankin nauravan, sanoivat piiat
keskenään.
Hän viskeli heiniä toverinsa päälle, hänen silmänsä säihkyivät, posket
hohtivat ja rinta kohoili.
--Teille sopisi paljoa paremmin olla noin iloinen, kuin nyt olette,
sanoi Olavi, kun he olivat istuutuneet levähtämään.
--Teille myös!
--Sentähden täytyy teidän aina tästälähin olla hyvällä tuulella ...
eikä koskaan olla niinkuin olitte eilen.
--Kuinkas minä sitten olin eilen?
--Olitte niin happamen näköinen ettekä tullut heittämään vannettakaan.
--Minun kun piti olla teetä laittamassa.
--Oliko se ainoa syy?
--Ja sitten minä ajattelin, että teillä olisi yhtä hauska ilman
minuakin.
--Teidän täytyy pyhästi luvata, ettette enää milloinkaan sellaisia
tyhmyyksiä ajattele.
--No hyvä, minä lupaan.
--Tuohon käteen
--Tuohon käteen!
Se oli lämmin, luja käsi. Olavin olisi sitä myöten tehnyt mieli kohota
hänen aaltoileville rinnoilleen, valkealle kaulalle, josta ylimmäinen
nappi oli auennut, huulille ja poskille, jotka hehkuivat ja joihin
häntä vetivät nuo suuret, vähän kosteat, häntä alituisesti seuraavat
siniset silmät.
Myöhään illalla, vasta auringon laskun jälkeen, palasivat he venheellä
kotiin. Olavi istui perässä, ja Elli oli asettunut kokkatuhdolle
käppyrään soutajien selän taa. Matka vei ympäri pitkän niemen, jonka
ruohikkorinteitä he hiljalleen soutelivat. Olavi puheli renkien kanssa,
Elli oli omissa mietteissään, oli vähän väsynyt, mutta onnellinen, niin
onnellinen, ettei tahtonut mitään muuta ajatella, ei eteensä eikä
taakseen. Ja niissä ajatuksissaan noukki hän hauenkukan kokan edestä,
tarttui lumpeeseen tai taittoi kaislan mennessään viistättäen niitä
pitkät matkat venheen kupeella.
Kun lähestyttiin kotirantaa, näytti siellä kaikki, uimahuone, venheet,
sauna ja nuottakota, niin omituisen myhäilevältä, kuin olisi niiden
sisään lukittu jotain hyvin kallista ja salaperäistä. Ja kun hän muiden
edellä nousi ruispellon piennarta pihaan, tuntui tähkäin kahina
kuiskailulta, ja pihaportti narahti toisella äänellä kuin ennen. Hänen
olisi tehnyt mieli tarttua johonkin ja puristaa jotain rintaansa
vasten. Ja kun Usko hyppäsi pihamaalla häntä vastaan, tarttui hän sitä
etukäpäliin ja kaulaan ja pyörähti sen kanssa monta kertaa ympäri.