X.

Sunnuntaipäivä oli taas tyven, paisteinen ja hiljainen. Tyynelästä

olivat menneet kirkolle kaikki muut paitsi Elli, Olavi ja Anni.

Kirkkoajan juhlallisuus levisi tännekin, eikä moneen tuntiin kuulunut

hiiskahdustakaan kartanolta. Ei muuta kuin hevosen kellon kalahdus

haasta, jossa se veräjän suulla seisten piti pyhäänsä sekin ja tuon

tuostakin pudisti kärpäsiä luotaan. Olavi oli ollut yöllä nuottamiesten

mukana järvellä ja nukkui nyt. Elli lepäsi puutarhassa suuren pihlajan

siimeksessä ja luki.

Hän oli nyt täydellisesti tyytyväinen ja onnellinen. Hän oli päässyt

selville tunteestaan, hän tunnusti sen itselleen. Se ei häntä

vaivannut, sillä hän ei siinä nähnyt muuta kuin hellyyttä ja osanottoa,

ja hän kutsui sitä ystävyydeksi. Eikä hän halunnut sitä miksikään

muuksi muuttaakaan. Hän olisi mielestään ollut valmis tyytymään kuinka

vähäiseen vastarakkauteen tahansa. Jos olisi saanut tavata häntä edes

kerran päivässä, tai viikossa, tai vuodessakaan. Ei hän vaatinut mitään

itselleen, ei sitäkään, että _hän_ sen tietäisi. Se häntä jo tyydytti,

että oli olemassa joku, jota voi ja sai pitää ihanteenaan, joka oli

niin täydellinen ja jonka kanssa hän _olisi voinut_ olla onnellinen.

Ei hän kaivannut häntä nyt alas tulevaksikaan, ei ikävöinyt, vaikka hän

olisi viipynyt kuinka kauan tahansa kamarissaan. Kunhan vain tiesi

hänen olevan siellä eikä kiirehtivän lähtemään pois. Ehkei hän

kiirehtisikään, ehkä viipyisi koko kesän ja syksyn ja kenties

talvenkin, sillä olihan hän sanonut, että hänen olonsa Helsingissä ei

ole hänen töittensä tähden välttämätön.

Hän kuuli Olavin tulevan alas ja käyskentelevän kartanolla. Hän tuli

puutarhaan ja nojasi aitaa vasten, katsellen järvelle ja hyräillen

jotain itsekseen. Kun hän ei huomannut Elliä, antoi Elli hänen olla, ei

mennyt hänen luokseen, vaan katseli ja ihaili häntä piilopaikastaan.

Kuinka hänen vartalonsa oli miehekäs, hänen piirteensä älykkäät ja

kuinka hänen ajatuksensa mahtoivat olla hienot. Ei saa häiritä häntä,

antaa hänen rauhassa mennä kirjoittamaan.

Anni kulki siitä ohitse rantaan päin.

--Ovatko kaikki menneet kirkkoon? kysyi Olavi.

--Rouva on kotona.

--Missä hän on?

--En tiedä, minne olisi pistäytynyt.

Elli istui rävähtämättä, ja Olavi meni verkalleen takaisin kamariinsa.

Ei hän tahtonut kuvitella sitä mahdolliseksi, että Olavikin häntä

rakastaisi. Mutta heittäytyen selälleen maahan, kädet ristissä pään

alla ja pään päällä pihlajan tuuhea lehvistö, antoi hän niiden

haaveiden kuitenkin ikäänkuin suotta, ikäänkuin leikillä liehakoida

ympärillään. Voihan sitä ajatella, haaveilla, uskotella itselleen.

Pappilan rannassa oli järventakaisten venhevalkama. Uimahuoneen viereen

hiekalle kokoontui sinne lauantai- ja sunnuntaiaamuina kirkkovenheitä

kymmenittäin.

Väki alkoi vähitellen palata kirkosta. Ne tulivat peräkanaa, miehet ja

naiset eri ryhmissä, asettuivat rantapenkereelle, avasivat

eväskonttinsa ja alkoivat syödä, toisiaan odotellen. Naiset heittivät

pois nuttunsa, miehet takkinsa, istuutuivat paitahihasillaan airoilleen

ja lähtivät valkoisina ryhminä soutaa nuokuttelemaan siintäviä salmia

kohden.

Elli oli laskeutunut muutaman tutun emännän kanssa rantaveräjälle.

Olavikin ilmestyi siihen venheiden lähtöä katsomaan.

--Ettekös te lähdekään? kysyi Elli eräältä ryhmältä, joka vielä

virkaili rannalla.

--Mehän odotamme pastoria.

--Tuleeko hän teidän mukaanne?

--Meillähän on huomenna kesäkinkerit.

Elli oli aivan unohtanut sen. Nythän ne näet alkavat ja niitä kestää

useampia viikkoja. Hänen miehensä tulee siis olemaan poissa ja he

Olavin kanssa kahden kesken? Hän säpsähti sitä uutista, ei tiennyt

oikein, millä lailla hän ottaisi sen vastaan. Mutta kun hän tunsi, että

hän siitä sittenkin oli hyvillään, tuli hänelle halu olla ystävällinen

miehelleen. Hän kiiruhti laittamaan hänen matkalaukkuaan ja tiedusteli

häneltä päivällistä syötäessä, missä kylissä kinkereitä pidettäisiin.

He saattoivat hänet sitten Olavin kanssa rantaan, ja Elli vastasi

nenäliinallaan, kun pastori mennessään heilutti omaansa.

--Vai niin, että hän viipyy koko viikon poissa, sanoi Olavi heidän

pihaan astuessaan.

--Niin, nyt saatte te niin kauan tyytyä minun seuraani.

--Ja te minun.

--Minä kyllä aina ... mutta te tulette varmaankin ikävystymään niin,

että piankin lähdette pois.

--Kyllä minä pysyn täällä, niin kauan kuin vain te pidätte.

--Jos ei muuta estettä olisi, niin saisitte minusta nähden olla täällä

vaikka koko talvenkin.

--Saisinko...

Vähän illemmalla, kun Elli istui kamarinsa ikkunassa tyynelle järvelle

katsellen, tuli Olavi sinne seisahtuen kynnykselle.

--Saako tänne tulla ... tänne teidän kaikkein pyhimpäänne?

--Tulkaa vain, olkaa hyvä ... istukaa tähän keinutuoliin.

He istuivat vastakkain toinen toiselle puolen pientä pöytää. Olavi ei

ollut ennen käynyt tässä huoneessa. Elli seurasi uteliaasti hänen

silmäyksiään, kun hän tarkasteli kattoa ja seiniä, joilla riippui

muutamia öljypainotauluja, ja näki hienon ivahymyn vivahduksen hänen

huulillaan, kun hän keksi siunaavan Vapahtajan kuvan vuoteiden

yläpuolella. Elliä hävetti se, häntä vaivasivat nuo vierekkäin asetetut

vuoteetkin, ja hänen olisi tehnyt mieli jotenkuten puolustautua.

--Eikö teitä nyt peloita nukkua täällä yksin, kun miehenne on poissa?

kysyi Olavi.

Elli sanoi, että hän oli tottunut siihen, että hän tavallisesti

nukkuikin yliskamarissa, silloinkin, kun hänen miehensä on kotona.

--Ja minäkö olen nyt vallannut teidän kamarinne?

--Eihän se mitään ... kyllähän meillä aina on tilaa.

--Tämähän on tämä huone aivan minun huoneeni alla.

--Niinpä melkein.

--Eikö teitä häiritse, kun minä useinkin niin myöhään valvon ja liikun

tuolla ylhäällä?

--Ei toki ollenkaan ... minä kuulen kyllä, niin kauan kuin valvon,

milloin te istutte, kävelette tai keinutte, ja minä luulen tuntevani

teidän liikkeistänne, milloin teiltä sujuu työ hyvin.

--Mistä te sen?

--Ettekös te viheltele, kun olette oikein tyytyväinen?

--Kuuluuko se tänne?

--Kuuluu se kaikki, varsinkin kun molemmat ikkunat ovat auki.

Kävi askelia verannalla, ja samassa juoksi piika ilmoittamaan, että

tulee vieraita. Elli nousi mennäkseen saliin, mutta kynnyksellä tuli

häntä vastaan jo neiti Liina ja hänen jälessään hänen veljensä, herra

Tavela ja tuomarin neiti.

--Otetaanko vieraita vastaan? kysyi neiti Liina. Tulemmeko ehkä

sopimattomasti?

Elli ja hän tervehtivät toisiaan tavattoman hellästi ja herttaisesti,

mutta nähtävästi kuitenkin vähän teeskennellen iloaan kumpainenkin.

--Olkaa hyvä ja käykää vain sisään kaikki ... vai menisimmekö ulos

verannalle?

--Mennään verannalle!

Kun oli asetuttu istumaan, kääntyi neiti Liina Olavin puoleen ja kysyi:

--Tekö täällä nyt olette isäntänä?

--Herra Kalm se nyt on isäntänä, niin kauan kuin mieheni on poissa,

kiiruhti Elli sanomaan. Teidän velvollisuutenne, herra Kalm, on nyt

huvittaa herroja ja erittäinkin naisia ... minä annan teille täyden

isäntävallan talossani niin kauaksi.

--Mutta jos minä en annakaan sitä sitten enää takaisin, leikitsi Olavi

muiden nauraessa ja meni noutamaan herroille tupakkaa.

--Me odotimme teitä, herra Kalm, tänä aamuna kirkolle, kun ette ollut

siellä viime sunnuntainakaan, mutta te nähtävästi viihdytte täällä niin

hyvin, ettei teitä enää muualla saa nähdäkään.

--Se on minun hauskan talonväkeni ansio, että viihdyn niin hyvin.

Minulla on niin ystävällinen ja herttainen emäntä...

--Nyt te teette pilkkaa meistä, herra Kalm. Elkää uskoko häntä, hän

istuu enimmäkseen vain ylhäällä kamarissaan ja huvittelee itse

parhaiten itseään.

--Eipähän, mehän hoidamme puutarhaa, kalastamme, soutelemme,

kävelemme...

--Niinhän pastori kertoi ... hän sanoi olevansa oikein mielissään, kun

sinulla, Elli, on seuraa eikä hänen tarvitse pelätä, että sinun on

häntä liiaksi ikävä.

Elli poistui toimittamaan tarjottavaa vieraille. Häntä vähän vaivasi,

että Olavi niin keveästi kertoi heidän elämästään. Eikö niissä hänelle

ollut sen enemmän merkitystä? Ja sitten häntä harmitti Liina, joka

nähtävästi tahallaan teki kärjen joka sanaansa. Sitä ei hän koskaan

ollut voinut hänessä kärsiä, se oli niin sydämetöntä ja kylmää.

Kun hän palasi takaisin, olivat muut menneet puutarhaan paitsi Olavi ja

Liina, jotka olivat jääneet istumaan verannalle. Liina oli jo ehtinyt

ottaa esille Helsingin asiat, joista hän aina mielellään keskusteli,

teatterit, konsertit, sanomalehtipolemiikit y.m. Ja he olivat molemmat

jo innostuneet niihin niin, että tuskin huomasivat Elliä, kun hän oli

tullut takaisin. Hän istui heistä vähän matkan päähän verannan

penkille, kuulosti heitä hetkisen, koetti muutamalla sanalla yhtyä

keskusteluun, mutta ei saanut siinä pysyvää jalansijaa, kun kaikki

asiat olivat hänelle outoja. Hän oli mielestään liikaa ja vetäytyi

hetken ääneti oltuaan pois, mennen puutarhaan muita etsimään.

Kun hän taas palasi ilmoittamaan, että puutarhassa olisi teepöytä

katettu, kiitti Olavi sivumennen, ja he jatkoivat keskusteluaan. Heitä

ei alkanut kuulua tulevaksi, ja Elli lähetti heille teen verannalle.

Kun he sitten vihdoinkin lopettivat ja lähtivät muita etsimään,

löysivät he Tavelan ja Ellin rantaveräjältä, jossa he seisoivat

jotenkin ikävystyneen näköisinä.

--Missä muut ovat? kysyi neiti Liina.

--Nuoret menivät soutelemaan, vastasi Elli.

--Ai, herra Kalm, eikö mekin mennä? huudahti neiti Liina. Onhan siellä

vielä venhe, saammeko ottaa sen, Elli?

--Olkaa hyvä.

--Entä rouva Elli ja herra Tavela ... te tulette tietysti myöskin

mukaan?

Tavela olisi nähtävästi mennyt mielellään mukaan, mutta Elli ei

suostunut. He istuvat täällä rannalla ja odottavat.

Neiti Liina oli Olavin mielestä pirteä tyttö, sillä oli jotenkin

hauskoja käänteitä puheissaan, se kärsi itselleen puhuttavan jotenkin

vapaasti ja piti väittelyissä jotenkin rivakasti puoliaan. Olavi oli

sentähden hetkellisesti kuvitettu hänen seurastaan, kun sai tilaisuuden

taas pitkästä ajasta päästää itseään vähän valloilleen. Elli oli kyllä

hienompi ja syvempi ja arvokkaampi, mutta kenties vähän liian totinen

ja raskas.

Elli tunsi sen itsekin vaistomaisesti. Hän näki heidän menevän rantaan

ja laittelevan hänen venhettään reilaan, he työnsivät sen vesille, ja

Olavi auttoi Liinaa kädestä, vei hänet sillä lailla perään saakka ja

käyttäytyi keikarimaisemmin kuin Ellin mielestä olisi ollut

välttämätöntä.

Kun he olivat päässeet vähän matkaa ulos rannasta, kuuli hän Liinan

ehdottavan, että he laulaisivat. Ja he aloittivat siellä dueton.

Istuessa veräjän selällä alkoi maalle jääneiden mieli katkeroitumistaan

katkeroitua, vaikka he molemmat koettivat puhella keveästi ja

välinpitämättömästi. Elli koetti turhaan torjua kaikenlaisia epäilyksiä

luotaan. Olivathan ne nuo vanhoja tuttuja, olivat tavanneet toisensa

ennen, olivat tulleet tänne samalla laivalla. Kerranhan hän kuitenkin

saa kuulla sen, että Olavi on kihloissa. Mutta ei hän kuitenkaan olisi

suonut häntä Liinalle.

Ja vain se mahdollisuus pisti häntä yht'äkkiä niin, että hänen täytyi

jättää heidät sinne laulelemaan ja soutelemaan ja poistua pihaan.

Tavelalle hän sanoi syyksi sen, että hänen täytyi mennä laittamaan

illallista.

Rannasta vihdoin ylös tultuaan rupesivat vieraat iloisesti melakoiden

vannetta heittämään. Elli ei mennyt mukaan, vaikka Olavi tuli häntä

kutsumaankin. Siellä tuntui kyllä olevan hauska ilman häntäkin.

Kun vieraat illallisen syötyään olivat menneet pois ja Olavi ja Elli

tulivat heitä saattamasta, sanoi Elli:

--Teillä oli hauska tänään?

--Olihan meillä.

--Sehän oli hyvä, että ne tulivat, muuten olisi tämä sunnuntai-ilta

ehkä tullut teille hyvinkin pitkäksi.

Ääni ilmaisi hänen mielialansa. Se oli katkera ja särmikäs. Ja kun

Olavi vähän hämmästyen katsahti häneen, oli suun ympärillä se piirre,

joka ilmaisee kateutta.

Olisiko niin? Voisiko se olla mahdollista? Jotain semmoista oli hän

vähän alkanut aavistaa.

Hän yht'äkkiä herkistyi ja lämpeni, hänen tuli sääli häntä, hänen olisi

tehnyt mieli tarttua häntä olkapäihin, pudistaa hänestä pois kaikki

sellaiset luulot ja vakuuttaa...

Mutta mitä hän olisi vakuuttanut? Sitäkö, ettei hän suinkaan ollut

rakastunut neiti Liinaan? Eihän hän ollutkaan ... mutta miten hän

voisi...?

Hänelle tuli sanomaton halu olla iloinen. Hän koetti puhua Ellille

kaikenlaista hupaista kotiin mennessä, mutta ei saanut häntä sulamaan.

Maata mennessä heitti hän hänelle hyvästin tavallista sydämellisemmin

ja koetti saada hänet vaihtamaan syvää silmäystä. Mutta Elli ei

nostanut silmiään ja tuskin vastasi.