IX.

Sadepäivinä oli Olavilta sujunut työ hyvin. Kun vesi yhtämittaa rapisi

ulkovinnin kattoon, antoi se hänelle kuuntelemista, silloin kun ajatus

tarvitsi lepoa. Hän oli saanut pitkän ajatussarjan päätetyksi, ja

useita uusia näkökohtia oli tullut entisten lisäksi.

Kun aurinko sitten eräänä iltapäivänä alkoi hajoitella pilviä, niin

tunsi hän kuitenkin tarvitsevansa jotain vaihtelua ja laskeutui

tyytyväisenä alas verannalle.

Elli istui siellä yhä ommellen. Pastori makasi vielä ruokalepoaan ja

kuorsasi huoneessaan, jonne ovi oli auki. Elli kävi sulkemaan sen ja

palasi sitten takaisin entiselle sijalleen. Hän näytti totiselta ja

vähän vieraalta... Miten itsepintaisesti, melkein uhkamielisesti hänen

kätensä liikkui kalvosesta! Suun ympärillä oli tuo kärsivä ja vähän

katkera piirre, jonka Olavi siinä välistä ennenkin oli huomannut...

Hänelle tuli yht'äkkiä sääli häntä, halu pudistaa pois tuo

surumielisyys ja tempaista hänet mukaansa. Hän oli jo huomannut, että

hän voi sen tehdä. Useinkin, kun hän vain puhutteli häntä, kääntyi

hänen puoleensa, hän ihastui ja ikäänkuin valkeni.

Olavi oli mennyt ulos ilmaa tarkastamaan. Elli istui, niinkuin ei häntä

olisi ollut olemassakaan, niinkuin ei olisi häntä huomannutkaan.

Olavi tuli takaisin ja seisahtui verannan ovelle.

--Ettekö tule soutelemaan? kysyi hän.

--Mutta nythän sataa.

--Se lakkaa heti kohta. Toinen puoli taivasta on jo poudassa. Tulkaa

katsomaan!

Elli muuttui silmänräpäyksessä. Hän nousi kiireesti, heitti työnsä

tuolille ja juoksi ulos kartanolle säätä katsomaan. Viimeiset

pilvenrepaleet heittelivät haihtuessaan vielä viimeisiä pisaroitaan.

Järvellä oli jo syntynyt leveitä tyyniä juovia, ja sen pintaa pitkin

kulki saarien lomitse ja niemien päitse laaja valokimppu, joka samassa

otti koko maailman haltuunsa. Se oli kuin ilon huudahdus Ellin omasta

rinnasta, ja hänen olisi tehnyt mieli hypähtää ja lyödä käsiään yhteen.

--No? sanoi Olavi, joka seisoi hänen vieressään puutarhan aitaa vasten

ja katseli häntä.

--Soutelemaanko! Mennään vain, jos teitä haluttaa!

--Eikö oteta onkia mukaan?

--Niin, mutta todellakin!

Ja voimatta pidättää itseään pyörähti hän kantapäillään ja juoksi

keittiön kautta sisään valmistuakseen lähtemään.

Ja kun he, toinen vapoja kantaen ja toinen airoja, puoleksi

juoksujalassa laskeutuivat rantaan, niin tuntui Ellistä, kuin he

olisivat olleet vanhoja lapsuuden tuttuja, joiden oikeastaan olisi

pitänyt sinutella toisiaan.

--Menkää te heittämään vettä venheestä ja hakemaan riippakiveä jostain,

niin minä sill'aikaa kaivan onkimatoja tästä saunan kupeelta.

--Ei, antakaa minunkin tulla kaivamaan! Saanko?

--Kaivakaa veikkonen!

Saunan märkä seinä höyrysi lämpimän ilta-auringon paisteessa, lastukko

oli murakkaa, ja onkimadot melkein uiskentelivat maanpinnalla.

--Tuoss? on ... ja tuossa taas ... hyi!

--Hyikö? Minusta ne pikkupoikana olivat niin maukkaita, että olisi

tehnyt mieli suuhuni pistää.

--Ush teitä! Ehkä kuitenkin suostutte siihen, että jätämme nämä

kaloille ja itse syömme kalat.

--Kernaasti minun puolestani, kuinka vain itse tahdotte!

--No, jo näitä nyt onkin.

He työnsivät Ellin pienen venheen vesille. Olavi aikoi Ellin antaa

mennä perään, mutta hän ei suostunut, hän tahtoi istua airoille.

--Miksen saa minä soutaa?

--Se on niin ruman näköistä, kun nainen pitää perää ja mies istuu

airoissa.

--Mutta neuvokaa sitten, mihin meidän on meneminen.

--Mennäänkö tuonne tuon saaren rannalle?

--Saako siellä?

--On sieltä ennen saanut.

Elli veteli pitkästi, voimakkaasti ja kauniisti.

--Tehän soudatte kuin vanha merimies...

--Tottahan nyt toki soutaa osannen, kun välistä vietän päiväkaudet

vesillä.

--Yksinkö?

--Melkein aina yksin.

--Ettekö pelkää tuulen vievän?

Kerran se oli ollut viedä hänet, kertoi hän. Nousi yht'äkkiä

ukkospilvi, kun hän sattui keskelle selkää. Hän taisteli voimainsa

takaa, mutta ei päässyt paikaltaan. Ja hänen täytyi kääntää

myötätuuleen, antaa venheen mennä menojaan, ajautua muutamalle saarelle

ja siellä kalasaunassa odottaa puoli päivää.

--Eikö miehenne ollut levoton?

--Ei hän sitä saanut tietääkään ... minä kun välistä olen päiväkauden

vesillä.

--Eikö hän tule mukaanne kalastamaan?

--Minä olen mieluummin yksin.

--Ehkä sitten laskette minut maihin?

--Eihän toki ... mitä te ajattelette!

--Te olette mieluummin yksin...

--Mutta ettehän te ole minun mieheni!

Ja sellaista leikkiä laskien saapuivat he ruohokkoniemeen ja pudottivat

kiviriipan. Elli sitoi kokan pitimiksi kaislasolmun tulloon. Sitten

alkoivat he selvitellä onkiaan. Järvi oli nyt kokonaan tyyntynyt,

ainoastaan hiljainen maininki kävi vielä monipäiväisen tuulen jäleltä

ja leikutteli vähän keveää venhettä. Siellä täällä tuonnempana näkyi

muitakin onkimiehiä.

--Nyt koetetaan, kumpi meistä on parempi kalamies.

--Minä tietysti!--ja samassa vetäisi Elli kalan venheeseensä.

--Särki! Se on kovin moukkamainen kala, semmoinen tuiki tavallinen,

poroporvarillinen.

--Mitkäs ne sitten ovat niitä aateliskaloja?

--Ahvenet tietysti!

--Ja kiisket?

--Miksei kiisketkin ... sellaiset itsenäiset, jotka aina ovat

vastarannalla ... mutta erittäinkin salakat--katsokaa, katsokaa ... ne

tuntee heti ... siin'on ... ja siinä taas!

Ja hän sujahutti salakan toisensa perästä venheen pohjaan, niin että

siima lauloi.

--Ne ovat toki toista kuin tuo teidän särkenne ... kas taas! ... ne

ovat tulisia ja intohimoisia ... ettekö luule, että kaloillakin on

tunteita?

--Voi olla, vastasi Elli nauraen.

--Minä olen varma, että heillä on ... mikseivät ne voisi nekin vihata

ja rakastaa.

--Sappi se ainakin on särjelläkin.

--Tehän osaatte olla leikillinenkin.

--Miksen sitten osaisi?

--En tiedä, mutta siltä minusta ainakin tuntui, kun ensi kerran teidät

näin ... te olitte silloin niin kauhean totinen.

--Samaa luulin minäkin teistä. Minä melkein pelkäsin teitä.

--Pelkäättekö vieläkin?

--Pelkään minä vähän vielä nytkin...

--Mutta mistä syystä?

--Kun te istutte siellä ylhäällä niinkuin tänään, eilen ja

toissapäivänä ja tulette vain pikimmältään alas ja olette niin kovin

miettiväisen ja viisaan näköinen, niin minua aivan hirvittää. Ja kun te

silloin katsotte, niin tuntuu siltä, kuin tahtoisitte tunkea läpi

luiden ja ytimien.

--En tiedä siitä itse mitään.

--Mutta tunnustakaa, että te arvostelette ihmisiä niin, että ne teidän

mielestänne ovat kovasti typeriä, ja ajattelette, että mitähän tuokin

puhuu, kun se ei kuitenkaan mitään ymmärrä.

--Nyt te aivan erehdytte ... ainakin mitä teihin itseenne tulee,

erehdytte perin pohjin ... minun kun päinvastoin on useinkin tehnyt

mieli sanoa, että on ihmeellistä, kuinka te käsitätte monet asiat aivan

samalla tavalla kuin minäkin.

--Ja sitten minä olen varma, että te sanotte paljon niinkuin nytkin ...

vain kohteliaisuudesta.

--Mutta siitä huolimatta sanon taas minä, että minua miellyttää tuo

teidän suorapuheisuutenne.

--Vetäkää, vetäkää! Kohonne on veden alla!

Olavi nosti järvestä suuren komean ahvenen, joka oli niellyt ongen

syvälle kitasiinsa.

--Tämähän on hauskaa! innostui hän saatuaan taas uuden ahvenen. Meidän

täytyy tulla usein tänne.

--Jos te ette vain kyllästy siihen yhtä pian kuin puutarhan hoitoonkin?

--Minäkö olisin kyllästynyt puutarhan hoitoon, joka jok'ainoa ilta olen

katsonut ikkunastani, eikö jo lakkaisi satamasta.

--Niinkö?

Ellillä oli koko ajan ollut mielessä kysymys, jota hän ei kuitenkaan

ollut uskaltanut tehdä ennen kuin nyt, jolloin Olavi onkeaan

heittäessään oli varomattomasti satuttanut sen Ellin ongen siimaan ja

josta irtipäästyään se tarttui hänen esiliinaansa.

--Oliko teillä hauska pappilassa toissa iltana? Tuoss' on nyt

onkenne ... elkää sitä enää kolmatta kertaa tartuttako?

--Eihän mitään erittäin ... mutta kun tuli ilta ja alkoi sataa

armottomasti, niin päätin jäädä yöksi.

--Olisihan sen kirjeenne voinut lähettää jonkun toisen mukana.

--Minun olisi kuitenkin täytynyt mennä noutamaan rahakirjettäni, joka

oli maannut postissa jo useita päiviä.

Ellin olisi tehnyt mieli kiittää häntä siitä tiedonannosta. Hänen oli

nyt taas niin hauska ja hyvä olla, hän oli niin iloinen, ettei olisi

malttanut istua ja onkia tässä yhdessä kohden, vaan soudella, meloa tai

mennä maihin tuonne saaren rannalle heittelemään kiviä tyyntä vettä

pitkin. Mutta tuskin oli hän ehtinyt ajatella niitä toivomuksiaan, kun

venheen kokka yht'äkkiä kohosi ylös ja kaisla katkesi tullosta ...

sitten painui kokka taas alas, jolloin perä keikahti ylös, airot

kieriskelivät venheen pohjalla ja onget joutuivat epäjärjestykseen.

--Mitä ihmettä! huudahti Olavi ja pudotti vapansa järveen tarttuessaan

molemmilla käsillään venheen laitoihin. Elli ei voinut pidättää

nauruaan ja Olavi nauroi mukana, kun oli huomannut, että laineet olivat

äsken ohi menneen höyrylaivan laineita. Salaperäisinä ja sileinä olivat

ne vaeltaneet yli tyynen selän ja jatkoivat matkaansa nuoleksien

mennessään niemien neniä ja saarien kivisiä rantoja.

--Ne menevät tuonne meidän rantaamme saakka.

--Kuuletteko, kuinka hauskasti ne kohisevat mennessään!

--Se on aina kesäaikoina minulle jokapäiväistä musiikkia. Ne tulevat

tuonne nuottakodan alle saakka, ja minä menen melkein joka ilta niitä

sinne vastaanottamaan. Teistä se varmaankin on hyvin sentimentaalista.

--Minä olen itsekin sentimentaalinen.

--Oletteko?... Minusta on niin hauskaa, kun ne vyöryvät sieltä aivan

hiljaa ja sitten yht'äkkiä murtuvat rantakiville ... kuuletteko, nyt ne

ovat jo siellä.

Kun kala ei enää tuntunut huolivan onkea, muuttautuivat he toiseen

paikkaan. Syöntiaika oli kuitenkin jo ohitse ja kalastus päätettiin

jättää sikseen. Olavi ehdotti, että he sen sijaan tekisivät pienen

kierroksen järvellä. Elli nosti taas airot tulloihin ja alkoi soutaa.

--Elkää soutako, antakaa minä melon, eihän meillä ole mihinkä kiirettä.

Päivä jo oli laskemaisillaan, ei läikähtänyt enää lainettakaan järven

pinnalla, pienet virit vain siellä täällä osoittivat, missä muikut

pistelivät. Äänet kuuluivat kirkkaasti pitkien matkojen päästä sateen

puhdistaman ilman läpi. Vasikat ynisivät erään rantatalon rannassa,

keskellä selkää souti venhe, sen hangat lauloivat, ja joskus välähti

melan kärki keltaisen päivänsäteen heijastusta. Korkealla ilmassa lensi

kaakottava kuikka pitkiä poutia luvaten.

Elli oli heittäytynyt kokkakaarta vasten nojaamaan ja tuijotti

olkihattunsa reunojen alaitse vettä pitkin peränpitäjän pään ohitse.

Olavi oli vaipunut katselemaan maisemaa edessään ja harhaillut siitä

vähitellen yhä loitommalle omiin mietteisiinsä. Hän meloskeli

koneellisesti. Hän näytti siltä, kuin olisi kuljeskellut hyvin kaukana

täältä, ja hiukan alakuloiselta. Mahtoiko hänellä olla suruja joitain

tai katkeria vanhoja muistoja. Olisi tehnyt mieli herättää hänet

mietteistään ja lohduttaa. Hän meloi huomaamattaan aivan väärälle

suunnalle, pois kotoapäin. Mutta Elli ei tahtonut häiritä häntä ... jos

meloo, niin melokoon ... meloisikin tuonne laivareitille ja sieltä yhä

eteenpäin ... eikä milloinkaan palattaisi takaisin.

Kauan aikaa lipui venhe näin veden pintaa myöten.

--Tämä on verratonta, sanoi Olavi vihdoinkin ja laski melan polvelleen.

Olen minä nähnyt paljonkin, olen nauttinut monestakin maisemasta, mutta

ei minussa kuitenkaan koskaan ole syntynyt sitä mielialaa, joka

tällaisena iltana syntyy. Pienenä poikanakin se otti minut välistä niin

täydellisesti valtaansa, että siitä suorastaan kärsin. Olisin ollut

valmis itkemään, tietämättä oikein miksi...

--Olen minäkin tuntenut samaa.

--Olen sittemmin usein ajatellut ja koettanut saada siitä selkoa ... ja

minä luulen sen tulevan siitä, että tässä yksitoikkoisessa

ympäristössä, jossa ei ole juuri muuta eloa kuin se, minkä aurinko

antaa, ja joka sen pois mentyä jää sitä kaipaamaan, juuri sentähden

tulee onnen kaipauskin niin hillittömästi esille. Ja tällainen

hiljainen ympäristö kai vaikuttaa siihenkin, ettei mikään estä tuota

kaipausta kaikin voimin kehittymästä ... se kasvaa kuin varjo yössä, ja

kun tietää, että onni on niin lyhytaikainen kuin tämmöinen kesäinen yö,

niin tuntuu se samalla mahdottomalta saavuttaa.

--Niin juuri se on ... kuinka onnellinen te sentään olette, kun voitte

noin pukea sanoihin sen, mitä tunnette.

--Jos osaisin, mutta enhän minäkään osaa sanoa sitä niin selvästi, kuin

tahtoisin. Jos olisin syntynyt säveltäjäksi tai runoniekaksi, niin ehkä

sen sitten voisin. Ne ovat onnellisia ne, joiden ei tarvitse kätkeä

mitään itseensä, jotka tulkitsemalla tunteensa voivat vapautua niistä

ja käydä taas vastaanottamaan uusia.

Hän lämpeni ja heltyi, ja kun hän näki, että Elli ymmärsi hänet, antoi

hän mielialalleen vallan, liioitteli sitä ehkä vähän, mutta tunsi

kuitenkin ehkä totisemmin ja selvemmin kuin pitkään aikaan.

--Aina muistuu minulle tällaisena iltana mieleen Runebergin »Svanen».

Tunnettehan sen?

--Tunnen hyvinkin.

--Siinä on mielestäni tällaisen kesäillan aate tulkittu pääpiirteissään

hienommin ja sattuvammin kuin kenties missään muussa, mitä siitä on

kirjoitettu. Muutamilla sanoilla on kuvattu kaikki: maisema, ilma, ne

tunteet ja toiveet, joita se herättää.

Ja hän hyräili siitä kuin itselleen seuraavan säkeen:

Om nordens skönhet var hans sång,

hur klar dess himmel är,

hur dagen glömmer natten lång

att gå till hvila där.

--Ja sitten tämä, jatkoi Elli, hänkin hyräillen:

Hur skuggan där är djup och rik

inunder björk och al,

hur guldbestrålad hvarje vik

och hvarje bölja sval.

--Mutta erittäinkin tämä, tarttui Olavi ja lausui:

Hur ljuft, oändligt ljuft det är

att ega där en vän--

Erittäinkin tämä viimeinen: ystävästä. Ei tulisia tunteita, ei riehuvaa

rakkautta, ei mitään aistillista ja intohimoista, ainoastaan tuo viileä

sydämellinen, kaukomielinen säe:

Hur ljuft, oändligt ljuft det är,

att ega där en vän,

hur troheten är hemfödd där,

och längtar dit igen.

[Suloa Suomen laulu soi,

sen ilmain ilontaa,

yökaudet kuinka päivän koi

unensa unhottaa.

Kuin varjot siell' on runsahat

all' leppäin, koivujen;

kuin salmet kullan-soiluvat,

ja vesi vilpoinen.

Siell' ystäväinen kellä on,

kuink' iki-ihanaa;

kuink' onpi unhottumaton

se uskollisten maa.]

siinä on tällaisen illan ja tällaisen luonnon suuri salaisuus

kätkettynä--ystävyydessä.

--Uskotteko sellaiseen ystävyyteen? kysyi Elli hetken kuluttua.

--Välistä on tehnyt mieleni uskoa, että se on ainoa, joka lienee jonkin

arvoinen, ainoa, joka jää jälelle, kun kaikki muu haihtuu ja katoaa. Se

on rakkauden synnyttäjä ja rakkauden perillinen. Kun rakkaus kuolee,

niin jää ystävyys elämään.

Niinhän Ellikin. Hänkin uskoi sen, uskoi niinkuin oman kauan

haparoimansa ja haaveksimansa elämän mahdollisuuden. Ja uskoi, että

Olavikin uskoi, niinkuin hän puhui.

Elli oli hänen puhellessaan varovasti tarttunut airoihin ja alkanut

hiljalleen soutaa kotirantaa kohti.

--Ei, mutta antakaa nyt minäkin soudan.--Elli ei vastustellut, ja he

vaihtoivat paikkoja siirtyen toistensa ohitse kapeassa venheessä.

Ja kun he sitten tulivat rantaan ja Elli sinä iltana käyskenteli

aitoissaan, valmisteli illallista ja istui itsekseen muiden maata

mentyä verannallaan, niin kulki hän kuin uudessa maailmassa, johon hän

aivan tietämättään oli joutunut, jossa hän liikkui kuin viileiden,

autereensinisten verhojen välissä, jotka liehtoivat ystävyyttä ja

onnea. Hän uskoi nyt niihin molempiin, hän luotti itseensä ja

muihinkin, eikä hänen miehensäkään tuntunut hänestä niin

vastenmieliseltä kuin ennen... Sehän oli siis mahdollista ja

saavutettavissa! Ja se oli tullut sieltä, mistä hän sitä aina oli

odottanut. Hänen toiveensa eivät siis olleetkaan turhat eikä hänen

elämänsä vielä loppuun eletty. Sillä voisihan sen toteuttaa ja voisi

niin helposti. Eihän siinä olisi mitään moitittavaa eikä kellään olisi

oikeutta tuomita. Saanenhan minä _ystävänä_ rakastaa ketä tahdon ... ja

saahan se olla _hän_... Hän kaipaa sitä myöskin, se on ainoa, johon hän

uskoo. Hän näytti niin alakuloiselta, mahtaako hänellä olla suuria

suruja, ehkä on joku hänet pettänyt ja hyljännyt, eikä hänellä ehkä ole

ketään, joka häntä lohduttaisi...