Mutta muutamien päivien kuluttua alkoi Olavia jo kyllästyttää puutarhan
hoito. Hän sai taas työstään kiinni, uppoutui siihen kokonaan ja
unhotti kaiken muun. Oli sitä paitsi alkanut sataa ja tuulia. Se esti
olemasta ulkona, eivätkä kukatkaan tarvinneet kastelemista.
Elli oli taas istuutunut tavalliselle paikalleen verannan ikkunan alle
ompelemaan. Olavi laskeutui sinne harvemmin kuin ennen, oli silloinkin
hajamielinen ja harvasanainen ja meni kohta jo takaisin työhönsä.
Pastori enimmäkseen nukkui, ja silloin kun ei nukkunut, hän haukotteli.
Sadetta kesti monta päivää perätysten. Ilma oli syksyistä ja kylmää.
Näköpiiri pappilan ympärillä oli pienentynyt, järventakaisia saaria
tuskin erottikaan, ja metsän ja talon välissä oli ainainen harmaa
verho. Märät olennot juosta rääppivät keittiöstä pirttiin ja pirtistä
keittiöön, ja pihamaa oli vesilätäköillä.
Eräänä iltapäivänä sateen lomalla otti Elli kuitenkin työaseensa ja
meni puutarhaan. Hän kuuli Olavinkin tulevan alas, mutta puutarhaan hän
ei tullut. Hän oli ottanut päällystakkinsa ja keppinsä ja näkyi menevän
maantielle päin.
Puutarhatyössä ei ollut nyt enää entistä viehätystä. Siellä oli niin
kolkkoa ja likaista. Pastori tuli haukotellen sinne ja istuutui
keinulaudalle.
Vasta jonkun ajan kuluttua sai Elli rohkeutta kysyäkseen oliko Olli
mennyt kävelemään.
--Sanoi menevänsä kirkonkylään asti.
--Mitä hän sinne meni?
--Kuului olevan kirje postiin vietävänä.
--Eikö sitä olisi voinut lähettää?
--Itse sanoi tahtovansa mennä.
Se oli varmaankin kirje, jonka osoitetta hän ei tahtonut muille
näyttää. Voihan olla, että hän oli kihloissakin? Tietysti hän olikin.
Mitäpä se muutakaan olisi ollut... Ja hän koetti taas sanoa, että eihän
siihen kellä ollut mitään asiaa, jos niin olikin...
Olavia ei kuulunut kotiin tulevaksi. Hän oli luultavasti jäänyt yöksi
pappilaan, ja Elli sai syödä ikävän yksitoikkoisen illallisen kahden
kesken pastorin kanssa.
Yötä vasten kiihtyi yhä enemmän tuulemaan ja satamaan. Puut huojuivat
raskaasti, tuuli painoi ikkunoihin kuin niitä särkeäkseen, ja vettä
valoi lattioita pitkin. Oli aivan kuin elämä taas olisi vajonnut
vanhaan väyläänsä, matalain rumain rantojensa väliin.
Ellille muistui mieleen niin selvästi hänen ensi yönsä täällä, jolloin
hän luuli olevansa koko maailman hylky ja jolloin hän epätoivoissaan ja
häpeissään oli melkein toivonut kuolemaa itselleen.
Silloin oli ollut talvi. Vietettyään häänsä olivat he lähteneet ajamaan
aamupimeässä ehtiäkseen päivässä perille. Hän istui reessä
matkaturkkiin käärittynä, riippuen äitinsä kaulassa, joka kumartui
hänen ylitsensä viimeisiä hyvästejä heittäen. Molemmat he itkivät
ääneen, eikä erosta tahtonut tulla mitään. Viimein riuhtaisi hevonen,
ja he lähtivät ajamaan. Vielä kerran jäljelleen kääntyessään hän näki
vieressään miehensä. Kun se edes olisi antanut hänen rauhassa itkeä
itkettävänsä! Mutta hän pyrki lohduttamaan, kietoi suojelevasti kätensä
hänen selkänsä taa ja koetti viihdyttää. Eikä Elli päässyt mihinkään,
hänen täytyi kuunnella. Päivä sitten vähitellen valkeni. Se oli
tuollainen päivä, jolloin aurinko ei pääse esille huuruisen pakkasen
takaa, jolloin kaikki on raakaa, väritöntä ja harmaata. He ajoivat
virstoittain hiljaista, natisevaa menoa. Elli tuijotti sivulleen, jossa
hitaasti vilisi jälellepäin kurjaa männikköä ja matalaa lumeen
peittynyttä aitaa. Kun pastori oli aikansa häntä puhutellut, saamatta
sanaa vastaukseksi, kääntyi hän juttelemaan kyytimiehen kanssa. Ne
haastoivat halki kaikki pitäjän asiat. Syöttöpaikoissa tulivat emännät
Elliä tervehtimään, puhuivat omista lapsistaan ja Ellin. Kohtahan niitä
hänkin kai tulee saamaan. Elli oli menehtyä häpeäänsä.--Sitten pimeni
ilta pimenemistään. Pastori oli nukkunut rekeen, suu auki, pää Ellin
puoleen retkottaen. He ajoivat maantieltä oikotielle synkkään metsään.
Nietokset näyttivät tulevan yhä suuremmiksi, ja puut olivat painuneet
luokiksi tien poikki. Oli hän ennen aikaan hiukan toisenlaiseksi
haaveillut häämatkaansa. Hän oli mielikuvituksessaan nähnyt kesäisen
luonnon, päivänpaisteessa kimmelteleviä selkiä, suuren avaran
laivankannen ja valkeita, komeita pukuja vilkkailla laivarannoilla.
Alkoi tuikkaa tulia metsän sisästä, häämötti huoneita, ajettiin
portista pihaan. Hän kuuli sanottavan, että oltiin perillä. Kahden
korkeaksi luodun lumivallin välitse ajettua pysähdyttiin verannan
eteen. Pastori hyppäsi ylös, auttoi häntä reestä, vei hänet sisään,
päästeli pois turkit ja palttoot, suuteli ja sanoi: »Tervetullut uuteen
kotiin!» Mutta kun hän tuli tähän huoneeseensa, jossa oli kaksi
vuodetta vierekkäin, ja näki ikkunanruudut ulkopuolelta lunta
puolillaan, tuntui hänestä kuin hän olisi ollut elävältä haudattu. Taas
hän tahtoi tulla häntä hellyttelemään, mutta itkien heittäytyi hän
vaate päällä vuoteelleen ja vaati häntä menemään tiehensä. Mutta hän ei
mennyt. Ja silloin tuli hänelle ensi kerran kuin unennäkönä ilmestys,
joka sitten usein uudistui. Hän luuli näkevänsä Olavin, joka tuli häntä
vapauttamaan, joka vaati hänet omakseen ja joka lähti viemään häntä
pois täältä kaukaisiin ihaniin maaiilmoihin. Se kasvoi varmaksi
toivoksi, hän uskoi siihen kuin annettuun lupaukseen, hän odotti...
Mutta hän oli nähtävästi odottanut turhaan. Hän oli tullut, mutta ei
nähtävästi hänestä välittänyt. Hän menee niinkuin on tullutkin...