VII.

Jo varhain seuraavana aamuna, ennenkuin hänen miehensä oli herännyt,

hiipi Elli ulos makuuhuoneestaan. Hän antautui puuhaamaan taloudessaan

ja puutarhassa ja asettui sitten verannalle odottamaan ompeluksineen.

Mutta kun yliskamarin ovi kävi ja sieltä kuului alas tulevia askeleita,

vetäytyi hän pois. Vasta sitten kun hän oli nähnyt Olavin menevän

uimaan ja nousevan sieltä pyyhinliina käsivarrellaan takaisin pihaan ja

seisahtuvan rappujen eteen koiraa hyväilemään, teki hän pihan poikki

asiaa aittaan. Olavi tervehti häntä tyynesti, tutusti, melkein

sydämellisesti.

--Te olette ollut varhain liikkeellä, sanoi hän.

--Ja te olette nukkunut tavattoman kauan, herra Kalm.

Hän on herttainen, ajatteli Olavi hänen jälkeensä katsoessaan. Ellin

silmäyksessä ja äänessä oli jotain viehätyshaluun vivahtavaa. Siinä

liikkeessä, millä hän väänti aitan suurta avainta, oli samalla

pehmeyttä ja voimaa. Mistä hän oli saanut sen käsityksen, että rouva

oli alakuloinen ja surunvoittoinen? Ja mikä siinä oli, joka muistutti

jostain toisesta?

Aamiaisen aikana koetti hän saada sitä selville, aivan

itsetiedottomasti. Ja kun Elli kerran meni astiakaapilleen ja otti

sieltä jotain, pää pöytään kääntyneenä, selvisi se hänelle. Sehän oli

se sama tyttö, jota hän eilen illalla haasta tullessaan oli ajatellut.

Se liike oli heillä molemmilla yhteinen. On omituista, ajatteli hän,

kuinka tuollaiset kaukaiset, kadonneiksi luullut muistot tietämättä

tulevat esiin.

Mutta nyt ei hän tahtonut muuta ajatella kuin työtään. Ja hän pakotti

pakottamalla itsensä asettumaan yliskamariinsa ja toden teolla

tarttumaan kirjoihinsa kiinni. Olikin niin suloista istua viileässä

huoneessa, verkalleen keinuen, yllään keveät kesävaatteet ja jaloissa

leppoisat vaatekengät. Päivälliskahvin lähetti rouva hänelle tänne

ylös, ja kun hän oli kuullut hänen kehuvan tuota kylmää, kirkasta

lähdevettä, seurasi sitä aina lasillinen tarjottimella. Usein seurasi

siinä tuores kukkaskimppukin mukana. Olavi ei niistä koskaan kiittänyt;

ei koskettanut sitä sanallakaan, mutta palkitsi kuitenkin

kohteliaisuuden kohteliaisuudella siten, että hän päivälliselle

mennessään taittoi niistä oksan tai lehvän ja kiinnitti sen rintaansa.

Hän luki, kirjoitti ja ajatteli. Mutta silloin kun ei häntä kirja enää

viehättänyt tai kun kynä ja ajatus eivät ottaneet juostakseen,

heittäytyi hän lepäämään selkäkenoon, poltteli, katseli ulos ikkunasta

yli peltojen ja rantapuiden toiselle puolelle lahden, jossa oli talo ja

talon takana mäkirinne, samalla kuunnellen, miten alhaalla liikuttiin.

Rappujen kautta kuului kuin torven läpi tänne ylös kaikki, mitä siellä

puhuttiin ja tehtiin. Hän kuuli pastorin kamarissaan ryiskelevän,

kolistelevan porstuassa ja istuutuvan nariseville verannan rappusille,

josta hän antoi määräyksiä kartanolla käyskenteleville rengeilleen.

Silloin tällöin tuli joku asiamies, joskus kastettiin lapsi tai

vihittiin pariskunta.

Rouvalla ja herralla ei tuntunut olevan toisilleen paljon puhumista.

Olavi tiesi heidän istuvan verannalla, mutta kuitenkaan ei kuulunut

pitkään aikaan mitään sananvaihtoa. Jos se joskus tapahtui, päättyi se

kysymykseen ja lyhyeen yksitoikkoisella, kuivahkolla äänellä annettuun

vastaukseen.

Sitä hän ei kuitenkaan ollut huomannut, että sopu olisi ollut huono.

Ainakin näytti mies olevan tilaansa tyytyväinen. Kaikki hänen

vaatimuksensa elämältä näyttivät olevan täytetyt. Usein otti hän heidän

aamuisilla uimaretkillään puheeksi samat asiat kuin ensimmäisenäkin

aamuna. Tahtoi kuulla hauskoja juttuja Pariisin elämästä, väitti niitä

vastaan, joutui kehumaan vaimoaan ja kehoitti aina lopuksi ystäväänsä

avioliittoa rakentamaan.

--Ottaisit sen rovastin Liinan, sanoi hän kerrankin. Sehän on semmoinen

lukenut nainen, joka sopisi sinulle mainiosti.

--Luuletko, että hän lähtisi minulle?

--Jo toki mielelläänkin lähtisi. Eihän se muuta olekaan kuin miestä

vailla.

--Mutta kun se on semmoinen pystynenä, leikkotukka ja liian terhakka...

--Minkäslainen se sinulle sitten pitäisi olla?

--Hiljainen, vaatimaton, hieno, samalla kuitenkin lujaluontoinen ja

itsenäinen.

--Ota sitten semmoinen, kunhan vain otat ... saahan niitä semmoisiakin

... minullakin on semmoinen ... eikös ole?

Ja siitä se sitten alkoi hänen oman rouvansa avujen ylistys, joka

jatkui ja kerrattiin uudelleen aamiaispöydässä Ellin itsensäkin

läsnäollessa. Elli punastui, joutui hämilleen, ja se vaivasi häntä

silminnähtävästi, vaikka hänellä ei näyttänyt olevan kylläksi voimaa

sitä osoittaakseen.

Onhan se totta, ajatteli Olavi tultuaan taas huoneeseensa, että hän

jotakuinkin vastaa sitä ihannetta, jonka välistä olen itselleni

ajatellut, s.o. hänessä olisi ehkä alkuaineet sopivaan muodosteluun,

jos hän olisi kasvanut toisissa oloissa.

Mutta aikapa nyt ihanteita ajatella ja niiden muodostelemista! Oli hän

harjoittanut sitä tarpeeksi monta kertaa onnistumatta, kerran siihen

kyllästyäkseen. Eikä hän nyt voinut käsittää sitä aikaansa, jolloin hän

oli ajautunut seikkailusta seikkailuun, uhrannut niihin kaiken aikansa

ja menettänyt niihin voimiansa. Kuinka toista onkaan nyt, kun ne siteet

ovat lauenneet. Hän ei olisi tahtonut takaisin ainoatakaan entisistä

suhteistaan, eikä hän mielestään voinut verrata mitään tämän

säännöllisen, kiihottoman elämänsä tasapainoon. Eikä _täällä_ ainakaan

näyttänyt olevan mitään, joka saisi hänet siitä pois ja josta voisi

uusiakaan verkkoja kutoutua. Ja hän venyttelihe itsetyytyväisesti

hymähtäen.

Tottahan kyllä on--ajatteli hän kuitenkin, kun samat asiat toisen

kerran johtuivat hänen mieleensä--että kaikissa naisissa sentään aina

olen tavannut jotain uutta ja opettavaa. Tavallisinkin suhde kehittää.

Mutta kyllä niihin kuluukin joku määrä sielua ja hermostoa ja aikaa,

kuinka viattomia olkootkin. Kuta platoonisempi rakkaus on, sitä

hivuttavampi tauti se on. Työnteko on ainoa intohimo, joka tekee

jauhoja, joskin kivet kuluvat. Ja yhtä paljon kuin hän ennen oli

kuluttanut aikaa »joutaviin», yhtä paljon tahtoi hän sitä nyt ottaa

tositoimella takaisin. Minulla on aina ollut, enkä tiedä, mistä se on

tullut, se käsitys, että kaikessa täytyy olla naisia mukana, jos mieli

onnistua. Typeryyttä! Turhaa hellämielisyyttä! Järjen puhdas tyydytys

on niin toista kuin tunteiden. Se on niinkuin sateen virvoitusta

kuivaan palaneeseen maahan pitkien poutain perästä. Se kirkastuttaa

näköpiirin, raitistuttaa koko olennon. Tai se on niinkuin heleä

talvinen taivaanranta, jonka läpi voi erottaa tähdet miljoonain

peninkulmain päähän. Mielialojen auer ei silloin sulje näköaloja eikä

estä näkemästä esineitä niiden oikeissa, tarkkaan määritellyissä

muodoissa.

Mutta tämän kylmän katsomuksensa näkölaseja näin laitellessaan omiin

silmiinsä sopiviksi sai hän niihin useinkin varjokuvan kasvoista ja

vartalosta, jotka hän melkein aina verannan läpi kulkiessaan näki sen

ikkunaa vasten. Se oli hieno liikkumaton linja, joka ei muuttanut

muotoaan, ennenkuin hän jonkun sanan sanomalla antoi sille eloa. Mutta

se painui hänen mieleensä, hän tapasi itsensä sitä ajattelemasta, hän

olisi voinut piirtää sen yhtä varmalla kädellä kuin entisajan

freskomaalari kiinnitti seinälle madonnansa ihanteelliset piirteet. Sen

väri oli yhtä hillitty ja arka. Se näytti kehyksessään tahtovan elää

omaa sisäistä elämäänsä. Sen mietteitä ja tunteita ei tuntunut voivan

tulkita muuten kuin aavistamalla... »Olisi sentään hauska tietää,

millaisen vaikutuksen olen häneen tehnyt; olen ehkä ollut hiukan

epäkohtelias ... olen häntä ehkä liiaksi laiminlyönyt näinä viime

päivinä...»

Elliin oli tullut työinto häneenkin. Hän jätti kudoksensa ja

ompeluksensa, meni puutarhaansa, alkoi siellä raataa marjapensaikossa

ja päätti kitkeä sen perin pohjin.

Ja kun hän eräänä päivänä, hihat ylös käärittyinä ja leveä olkihattu

päätä suojaamassa, puuhasi työnsä ääressä, kuuli hän portin saranan

narahtavan, näki Olavin tulevan puutarhaan ja istuutuvan

kiikkulaudalle.

--Täälläkö te olettekin, alkoi Olavi puhella. Tehän olette täydessä

työssä ... oletteko jo kauan ollut täällä?

--Olenhan aamiaisesta saakka.

--Huvittaako teitä puutarhan hoito?

--Tämä on suurin nautintoni kesällä ... talvella on niin ikävä, kun on

lunta monen kyynärän paksulta ... tuolta järveltä kun tuulee, niin

nietostaa tähän seinää vasten melkein ikkunain tasalle.

--Siinähän onkin lumen hautoma sija.

--Mutta kesällä se taas tuo järvi suojelee ... päivä kun paistaa ja

järvi lämmittää, niin säilyvät tässä kukkaset useinkin melkein siksi,

kunnes syksy sataa lumensa. Minä oikein ikävöin aina kesää saadakseni

tämän vaikutusalani taas takaisin.

--Mutta siinä näkyykin joka paikassa teidän käsialaanne.

--Jossainhan sen pitänee minunkin käsialani näkyä.

--Kuinka niin?

--Niin noin yleensä vain.--Hän ei tiennyt oikein itsekään, mitä hän oli

tarkoittanut, löysi kuitenkin selityksen ja lisäsi:--Mitäs meidän

naisten toimista ... mehän emme kykene mihinkään oikeaan.

--Olisiko teillä sitten puolestanne halua johonkin erityiseen?

--Minullako? En minä puhu itsestäni erityisesti, yleensä vain meistä

naisista.

Olavi katseli häntä tuohon, missä hän polvillaan maassa haki

rikkaruohoja kukkastaimien välistä ja varovasti noukki niitä sieltä

pois, eikä tullut vastanneeksi. Vähän aikaa vaiti oltuaan sanoi Elli:

--Mieheni moittii minua siitä, etten pidä tarpeeksi huolta

hyödyllisistä kyökkikasveista, vaan viljelen ainoastaan kukkasia eli

_ruohoja_, niinkuin hän sanoo. Siitäkin sen nyt näette, mitä sanoin.

Olavi oli ottanut esille paperossilaatikkonsa, joka oli hienoa hopeata,

hän keikutti sitä vähän aikaa kahden sormen päässä ja sanoi sitten kun

oli saanut tulen hienon, hyvälle tuoksuvan paperossin päähän:

--Tiedättekö, mistä tuo teidän taipumuksenne tulee?

--En.

--Teissä on varmaankin joku määrä taiteilijaluonnetta kätkettynä.

--Mistä te sen päätätte?

--Siitä, ettette tee sitä, mitä teette, käytännöllisessä

tarkoituksessa, vaan ainoastaan sen itsensä vuoksi. Te rakastatte

kukkien hoitoa kukkien vuoksi, nähdäksenne niiden kasvavan silmienne

edessä.

Se oli kohteliaisuus, jonka hän muisti sanoneensa joskus ennenkin,

kenties useammankin kuin yhden kerran. Ja hän oli tehnyt sen huomion,

että kaikki naiset mielellään omaksuivat.

--Kyllä se on totta, että se siinä on minua enin kaikesta

viehättänyt... Mitä pidätte näistä?

Hän näytti hänelle kimpun kieloja.

--Ne ovat mielikukkiani.

--Niin minunkin.

Olavi siirtyi hänen viereensä ja kumartui tarkastelemaan hänen

kukkiaan.

--Nämä ovat erittäin viehättäviä.

--Ovat ne.

--Tämä on varsin soma ja aistikkaasti järjestetty tämä teidän

»vaikutusalanne», mutta yksi pieni muistutus olisi minulla kuitenkin...

--Mikä sitten?

--Miksi olette istuttanut noin paljon noita syreenejä tuonne

alalaitaan?

--Ettekö rakasta niitä?

--Minusta ne ovat niin kovin tavallisia.

--Niinhän minustakin ... mutta ne ovat oikeastaan mieheni tahdosta

siinä ... hän niitä ihailee.

--Sehän on kauniisti teiltä, että tahdotte tehdä hänelle mieliksi.--

Mutta ettekö salli minun auttaa teitä jotenkin ... neuvokaa minulle

joku penkki, jota saisin ruveta kitkemään.

--Ei toki, eihän teillä ole siihen _aikaa_. Te kun istutte niin

ahkeraan päiväkaudet työnne ääressä, niin teille tekee varmaankin

parempaa, jos vain poltatte rauhassa paperossianne ja kiikkulaudalla

keinuen lepuutatte aivojanne.

--Päinvastoin minulle tekee hyvää, jos saan vähän liikettä.

--Mitä te niin uutteraan kirjoitattekaan, jos saan olla utelias? Se on

varmaankin niin oppinutta, etten minä käsittäisi, vaikka

selittäisittekin?

--Ei suinkaan ... aineeni on hyvinkin helppotajuinen, minä kirjoitan

naisista.

--Naisista?

--»Nainen Ranskan nuoremmissa realisteissa».

--Ovatko ne hauskoja ne ranskalaiset naiset?

--Ovathan ne.

--Hyvin puetuita?

--Erittäin hyvin.

--Saako sen sitten lukea sen kirjanne, kun se valmistuu?

--Kyllä varmaan ... minä lähetän sen teille, sitten kun se on painettu.

Hän ei ryhtynytkään puutarhatyöhön, niinkuin Elli oli toivonut, vaan

meni paperossinsa pohjaan poltettuaan taas takaisin työhönsä.

Mahtaisiko hän lähettää minulle kirjansa? ajatteli Elli hänen mentyään.

Ja mitähän se mahtaa sisältää? Pastori oli kertonut, että hänellä oli

ollut »morsian» Pariisissa, mutta että hän oli hänet jättänyt.

Kevytmielinen ja häilyväinen hän taisi olla. Mutta ei Elli sentään

tuntunut voivan häntä siitä tuomita. Hän tahtoi jättää toisten ihmisten

asiat heidän omiksi asioikseen. Itsepähän he parhaiten tietävät, mitä

tekevät. Ja hän jäi siihen auringon laskuun saakka polvilleen maata

penkomaan, antaen ajatustensa samalla aikaa kulkea omia epämääräisiä

kulkujaan.

Mutta kun Olavi seuraavana päivänä samalla aikaa laskeutui puutarhaan,

viipyi hän siellä jo kauemmin.

Hän sanoi välttämättä tarvitsevansa liikettä, ja hän pyysi saada olla

avullisena vettä kantamassa ja käytäviä puhdistamassa. Elli oli

estelevinään, mutta suostui kuitenkin mielihyvällä ottamaan hänet

auttajakseen.

Se oli Olaville mukavaa tointa ajatustyön lomahetkinä. Milloin hän

kantoi vettä kaivosta Annin kanssa, milloin ruiskutti sitä kukka- ja

taimilavoihin, milloin pitkävartisella lapiolla katkoi käytävistä

rikkaruohon juuria. Ja vähitellen innostui hän työhönsä niin, että hän

heti aamulla noustuaan meni tarkastamaan, miten taimet yön kuluessa

olivat edistyneet, ja usein hän vielä illallisen jälkeenkin ehdotti

Ellille, että he menisivät puutarhatyöhönsä.

Hän kutsui sitä leikillä heidän »yhteistyökseen». Ellille oli siinä

sanomaton viehätys, jota hän ei koskaan ennen ollut tuntenut, että oli

joku, joka noin otti osaa hänen harrastuksiinsa ja viihtyi olemaan

hänen seurassaan. Useinkin keskustelivat he pitkät hetket

kaikenlaisista, joutuivat puhelemaan varsinkin taiteesta ja

kirjallisuudesta. Ei hän ollut paljoa lukenut, mutta Olavi huomasi,

että hän käsitti hyvin, ymmärsi heti kaikenlaiset pienet vivahdukset ja

osasi kuunnella niin, että se innoitti puhumaan. Olavi oli siitä

mielissään ja innostui kertomaan. Melkein aina oli hän se, joka puhui,

mutta välistä hän otti hyväksyvästi vastaan senkin, mitä Ellillä oli

sanomista. Silloin oli Ellistä, kuin hän olisi ollut ymmärtävämpi ja

viisaampi kuin ennen.

Näissä toimissa ja puheissa oli Ellille vielä se viehätys, että pastori

tavallisesti jäi ulkopuolelle niitä, aivan niinkuin ennen aikaan, kun

he ensi kerran olivat tavanneet toisensa Ellin kotona. He olivat kuin

salaliitossa keskenään ja häntä vastaan. Näkyi välistä sanoista ja

käytöksestä, että hän, kun pastori sattui olemaan läsnä, kääntyi

kohteliaisuudesta hänenkin puoleensa, antoi hänen puhua vähän aikaa,

mutta palasi taas hetken kuluttua siihen, mistä he äsken olivat Ellin

kanssa keskustelleet. Kun he sitten eivät näyttäneet lopettavankaan,

poistui pastori omiin askareihinsa, tai jos oli ilta, meni ennen muita

levolleenkin, jättäen heidät jutteluihinsa joko puutarhaan tai

verannalle.

Silloin tällöin teki Olavi hienoa ivaa pastorista, tämän sitä

huomaamatta, mutta kuitenkin niin, että Elli sen ymmärsi ja naurahteli

itsekseen vähän poispäin kääntyneenä. Kerrankin, kun he olivat

parhaillaan kukkia kastelemassa, sattui pastori tulemaan puutarhaan.

Leveällä äänellään sanoi hän seisten kädet puuskassa:

--En minä vain viitsisi nähdä tuota vaivaa noin turhan tähden ...

veisitte toki nuo ruiskunne ennemmin tupakkamaahan tallin taa ... mitä

hyötyä niistä on noista teidän kukkasviljelyksistänne!

--Me olemme taiteilijaluonteita, sinun vaimosi ja minä ... me emme aina

ajattele hyötyä, vaan rakastamme kauneutta kauneuden itsensä vuoksi,

sanoi Olavi vastaten leikkipuheella leikkipuheeseen, mutta samalla

iskien silmää Ellille, niinkuin olisi tahtonut sanoa: »Me kyllä

ymmärrämme toisemme».

Ja sellaisia pieniä iloja valmisti hän Ellille useita näiden päivien

kuluessa.