VI.

Heti kohta päivällisen syötyä piti pastorin lähteä sairaan luo kauas

laitapitäjälle, josta hän ei voinut joutua kotiin, ennenkuin yöllä tai

maanantaiaamuna varhain. Hänen hyvästiä heittäessään oli Olavi

huomaavinaan, että pastori olisi tahtonut suudella rouvaansa, mutta

tämä esti sen jäykistämällä kätensä ja katsomalla hänestä pois. Pastori

ei sitä näyttänyt sen enemmän sydämelleen panevan, sillä kun hän tuli

Olavin kättä puristamaan, sanoi hän leikillisesti:

--Pidä sinä nyt, veli, huolta tuosta minun muijastani ja aja hänet

koreasti kotiinsa.

--Kuinka pastori uskaltaa antaa rouvansa sellaisen Helsingin herran

haltuun? pistihe neiti Liina sanomaan.

--Jo se toki uskaltaa, kun tietää, että omaa ukkoaanpa se kuitenkin

aina ikävöipi. Vai mitenkä, Elli?

--Ei mitenkään, menehän nyt vain, vastasi Elli koettaen nauraa muiden

mukana.

Ja koko herrasväen kurillaan nenäliinoja heiluttaessa ajoi pastori

tyytyväisenä ulos pihasta. Hän oli ollut sukkela mielestään, laskenut

taas leikkiä vähän ja istui nyt tyytyväisesti myhähdellen rattaillaan.

Erityisesti oli hän tällä kertaa hyvillään siitä, että hänen rouvallaan

oli seuraa ja että sen ei tarvinnut yksin ajaa kotiin. Sillä hämärästi

oli hän viime aikoina alkanut tuntea, että Tyynelässä ehkä oli liian

yksitoikkoista--silloin kun hän itse oli poissa--ja että Elli muutenkin

oli käynyt niin harvapuheiseksi ja alakuloiseksi. Viime syksynä se oli

ruvennut huolestuttamaan häntä niin, että hän oli mennyt kysymään

ruustinnalta neuvoa. Ruustinna oli neuvonut ottamaan jonkun

seuraneidin, mutta kun hän siitä puhui Ellille, vastasi tämä

kärsimättömästi, ettei tarvitse.--Oli hänellä toinenkin huoli, joka

hänen mieltään joskus painoi. Tapahtui usein pitäjällä liikkuessa, että

eukot tekivät hänelle kysymyksen, johon hän ei voinut vastata muuten

kuin kieltävästi. Syytä hän siihen usein mietiskeli, mutta turhaan. Ne

olivat kai asioita, joiden ratkaiseminen ei kuulu inhimillisen järjen

piiriin. Sanotaan, että se on suvussa, ajatteli hän. Meitä oli tosin

viisi veljeä ja kuusi sisarta, mutta Elli oli ainoa lapsi. Hän oli

syntynyt vanhempainsa jo ollessa iäkkäitä. Kyllä kai Jumala siis

tietänee aikansa lahjojensa jakamiseen. Ja se se häntä lohdutti joka

kerta, kun nämä mietteet tapasivat tulemaan.

* * * * *

Elli ja Olavi viipyivät koko illan pappilassa ja pääsivät vasta

illallisen jälkeen lähtemään. Koko päivän seisonut hevonen puhalsi

alkutaipaleesta virkeään juoksuun, ja täyttä ravia ajettiin kirkon ja

kirkonkylän ohitse tasaista tietä myöten, jonka kahden puolen olevat

viljapellot tuoksuivat iltakastetta ja heilimöivää ruista. Metsän

rantaan ehdittyään hiljensi hevonen kulkuaan ja taukosi vähitellen

käymään mäkitörmässä, josta leyhähti vastaan miellyttävä päivän esille

paahtama lämmin.

Elli istui etuistuimella, Olavi tasapainon vuoksi takana ajamassa.

Ajettaessa oli Elli miettinyt, mitä hänen olisi virkkaminen, ja kysäisi

nyt, oliko ollut hauska pappilassa. Tuttavallisesti nojasi Olavi

selkänojan yli eteenpäin, ja Elli vuorostaan taivutti itseään vähän

taapäin.

--Vaihteen vuoksi oli taas aika hupaista katsella tuollaista tukevaa

taloa ja sen säännöllistä komentoa, sanoi Olavi. On niin omituista

nähdä, kuinka ne tällaiset sunnuntait vanhoissa maalaispappiloissa

muodostuvat niin peräti samanlaisiksi pienimpiin piirteisiinsä saakka.

Ensiksi se vieraiden kahvittelu ennen kirkkoon menoa, sitten kirkossa

olo tai kirkkomaalla kävely, vähän juhlallinen päivällinen hyvine

ruokineen, tulee posti, jota jokainen lukee omassa nurkassaan, laskeva

aurinko, joka paistaa vinosti ja vähän surullisesti pihakoivujen läpi,

rovasti nukkuu ruokaleponsa, joll'aikaa nuoriso vetäytyy puutarhaan

leikkimään, rovasti herää, ja tehdään kävelyretki johonkin

näköalapaikkaan--aivan niinkuin nytkin.

Ellin muistot sunnuntai-illoista vanhoissa pappiloissa eivät juuri

olleet noin iloisia, niissä oli hänelle ollut yksinäisyyttä,

alakuloisuutta ja ikävyyttä sekä kotona ennen että varsinkin

jälkeenpäin Tyynelän painostavassa hiljaisuudessa, mutta tämä valoisa

ja eloisa päivä oli pyyhkäissyt pois kaikki entisyyden muistot ja

hyväntahtoisen hyväksyvästi hymyillen kysyi hän taas:

--Mitäs te pidätte niistä ihmisistä?

--Kaarlon kanssa olemme vanhoja tuttuja, ja kyllä minua ukkokin

miellytti.

--Hän rakastaa nuorisoa ja oleskelee kernaasti heidän seurassaan.

Huomasitteko, kuinka hartaasti hän kuunteli teitä ... te kerroittekin

niin elävästi ja kuvaavasti.--Entä Liina, mitä te hänestä pidätte?

--Onhan hän ... mutta te ette ole hänen ihailijoitaan?

--Kuinka niin? Mistä te sen tiedätte?

--En niin mistään erityisesti ... niin vain minusta tuntuu.

--Kylläpä teillä on tarkka silmä ... alkaa oikein peloittaa ... täytyy

ruveta olemaan varuillaan.

--Se on huono tapa salata jotain, sillä silloin juuri minä otankin

selon.

--Ette te saa minusta selkoa, jos oikein tahdon.

--Miksi te sitten tahtoisitte?

--Enhän minä tahdo, minä vain sanon, ettette saisi, jos tahtoisin.

--Elkää tahtokokaan, sanoi Olavi leikillisen hyväilevästi, ja kysyi

hetken kuluttua:

--Tuo herra Tavela, joka koko päivän seurasi mukanamme, hän on

kansakoulunopettaja?

--Niin hän on.

--Hän näytti erittäin hartaalta ja harrastavalta mieheltä.

--Minä pidän hänestä paljon ... hän on erittäin valistunut ja

vaatimaton.

--Eikö hän ole rakastunut neiti Liinaan?

--Senkin te huomasitte?

--Se oli jotenkin helppo huomata ... tuleeko siitä muuten mitään?

--Tuskinpa tulee.

--No ja miksei? Kertokaas siitä vähän!

--Vaan eikö ole väärin kertoa toisten salaisuuksia?

--Ei se ole ollenkaan väärin, jos _minulle_ kerrotte.

--Teille? Miksei olisi väärin teille kertoa!

--Siksi, että asia huvittaa minua vain ihmistuntemisen kannalta.

--Onpa sekin puolustus! nauroi Elli. Mutta mitä sanoisitte siihen, jos

joku kertoisi teidän asioistanne--ihmistuntemisen kannalta?

--Niin saisi mielellään kertoa ... kerron minä niistä itsekin.

--Ei se muuten ole mikään niin suuri salaisuus ... Liina ei huoli

hänestä.

--Ja miksei huoli? Kai liian halpa hänelle!

--Niin kai lienee.

Hevonen oli päässyt mäen päälle ja lähtenyt juoksemaan ensin vähän

tasaista maata, sitten alamäkeä, joka vei pienen virran poikki

menevälle sillalle. Sen yli tultua pysähtyi se taas astumaan, jolloin

Olavi jatkoi:

--Neiti Liina kai toivoo ja odottaa jotain parempaa?

--Kerran hän sanoi minulle, että jos hän ottaa jonkun, niin pitää sen

vähintään olla tohtori...

--Maisteritkaan eivät riittäisi?

--Ehkä sentään maisteri riittäisi,--jos sattuisi oikein hyvä.

He nauroivat sille.

--Liina on kuitenkin siinä onnellisessa asemassa, sanoi sitten Elli ja

koetti tehdä äänensä hyvin välinpitämättömäksi, että hän voi odottaa ja

valita ... hänellä on pian oma toimeentulonsa, ja hän saa ottaa lukuun

muitakin syitä kuin niitä, jotka usein ... minä tarkoitan, ettei hänen

tarvitse, niinkuin niin monen muun...

Hän keskeytti ... se tuli vähän liian aiheettomasti ... sammalsi eikä

löytänyt sanoja. Mutta Olavi tarttui kiinni hänen ajatusjuoksuunsa ja

jatkoi.

--Niin, se on kyllä totta sekin ... rakkaus saa useinkin olla

kuokkavieraana häissä, kun kutsuttujen penkillä istuu kaikenlaisia

muita näkökohtia ... niinkuin esimerkiksi vanhempain tahto,

välttämättömyys tulla turvatuksi ja muut semmoiset...

--Mutta eikö se ole väärin ... eikö se ole surkeata? innostui yht'äkkiä

Elli.

--Kuinka väärin se on, se näkyy siitäkin, että sellainen aina kostaa

itsensä.

--Miten niin?

--Siten, että tuollaisille perustuksille rakennetut avioliitot aina

lopulta kuitenkin sortuvat tavalla tai toisella. Onnellisin ratkaisu on

minusta se, mikä kuitenkin hyvin harvoin tapahtuu, että ne, jotka eivät

sovi yhteen, ne eroavat.

--Kuinka? Eroavatko?

--Miksei. Kyllä sellaista ainakin joskus tapahtuu.

--Niin, mutta kuinka se voisi olla mahdollista?

--Te kai kovasti hämmästytte kuullessanne tällaisia mielipiteitä?

--Ei, no, mitäs minä, mutta tehän vain laskette leikkiä.

--En minä laske leikkiä ... se on aivan tosi vakaumukseni ... elleivät

luonteet sovi yhteen ja ellei rakkautta ole olemassa, niin en voi

käsittää, kuinka yhdyselämä ilman suuria kärsimyksiä on mahdollinen...

--Täytyy silloin kärsiä.

--Kernaasti minun puolestani, jos asianomaiset niin haluavat.

Hetken vaiti oltuaan ja sitten ohjaksia nykäistyään virkkoi Olavi:

--Näin teidän albumissanne eilen rouva Sigrid Hammarin valokuvan.

--Hän on minun vanha koulutoverini ... tunnetteko hänet?

--Kyllä hiukan.

--Missä hän nyt on?

--Hän lienee viime kevännä matkustanut ulkomaille. Ette ole kuullut

hänestä mitään?

--En ole ollut missään yhteydessä hänen kanssaan, sen jälkeen kun

erosin koulusta. Ainoastaan kihlauskorttinsa hän lähetti minulle noin

neljä vuotta sitten, ja minä vastasin siihen kukkaskortilla. Mihin hän

on matkustanut?

--Luultavasti Kööpenhaminaan. Hän muistui nyt mieleeni siksi, että hän

on eronnut miehestään.

--Herra Jumala, onko hän eronnut miehestään! Milloinka se on

tapahtunut?

Hän käännähti kiivaasti niinkuin takaa satutettuna ja kävi kädellään

kiinni istuimen selustimeen.

--Viime talvena siitä alkoi kuulua huhuja, ja nyt keväällä hän jätti

miehensä.

--Ja minkä tähden, mistä syystä?

--En ole kuullut muuta syytä sanottavan, kuin että hän ei voinut sietää

miestään ... mutta onhan sitä tarpeeksi siinäkin.

--Ei mutta Sigrid Hammar! Eronnut miehestään?

--Olisikos teistä ollut parempi, jos he ikänsä olisivat viettäneet

epäsopuista elämää ... kiusaantuneet itse ja toinen toistaan

kiusanneet?

--En minä ymmärrä ... en tiedä, mutta se tuntuu niin kovin

kummalliselta.

Hän oli aivan hämmennyksissään ja ensimmäisen mielenliikutuksen jälkeen

tunki väkisinkin kyynel silmään.

Hän vaikeni, kääntyi syrjin Olaviin ja katseli jäykästi metsään päin.

--Ne nyt ovat muuten asioita, joissa ei syrjäinen voi lausua mitään

varmaa hyväksymistä eikä hylkäystä, jatkoi Olavi rauhallisesti, vähän

viihdyttävällä äänellä, ja nykäisi hevosen juoksuun, jolloin Elli

horjahti hiukan taapäin ja otti nenäliinansa esille. Jokainen saakoon

järjestää asiansa omain taipumustensa mukaisesti... Tottumus voi ehkä

useinkin tasoittaa suuretkin epäkohdat ... tässä, niinkuin niin monessa

muussakin. Vaikka onhan taas niinkin, että sekin ehkä enemmän

tuiskuttaa umpeen kuin todella tasoittaa...

Ja kun Elli käänsi kysyvät, hätääntyneet silmänsä häneen...

--Tarkoitan sitä, että kun lumi sulaa, niin tulevat epätasaisuudet taas

esille.

--Mikä sen lumen sitten sulattaisi?

--Mikä milloinkin sen saattaa tehdä. En tiedä, onko se totta, mutta

niin minä kuulin kerrottavan, että rouva Hammarin tekoon lienee

vaikuttanut sekin, että hänessä oli syntynyt tunteita toista kohtaan.

--Kuka se oli?

--Se oli muuan nuori lääkäri, joka pelasti hänen lapsensa hengen.

--Entä lapsi? Mihin se on joutunut?

--Sen sai hän viedä mukanaan.

Tuo yht'äkkinen tieto oli vaikuttanut Elliin niin, että hän teki

kysymyksensä hermostuneesti, melkein kiivaasti, niinkuin olisi tahtonut

ajaa luotaan jotain, joka tunki hänen päälleen:

--Entä se mies?

--Hän matkusti mukana.

--Hän siis rakasti häntä?

--Kyllä kai.

Se oli kuin helpotus, vapautus. Sillä nyt tuntui hänestä siltä, kuin ei

hänen olisi tarvinnut hyväksyä sitä, niinkuin olisi voinut moittia ja

vähän tuomitakin. Jos se nuori mies kerran rakasti häntä? Jos hän tiesi

sen? Ja hänhän tiesi sen! Eikö siinä jo olisi ollut korvausta kaikista

kärsimyksistä, eikö silloin olisi voinut kestää mitä tahansa! Kun oli

se varmuus, tarvitsisiko enää muuta mitään!

Mutta ei hän uskaltanut aloittaa puhelua uudelleen eikä väittää

vastaan. Hän tuolla takana puhui niin levollisesti ja varmasti. Se oli

hänestä aivan luonnollinen asia.

Ja yht'äkkiä pyysi hän kohteliaasti Elliä pitämään suitsia sill'aikaa

kun hän sytyttää tupakan. Olisi tehnyt mieli kääntyä häntä katsomaan ja

hävetti vähän, että oli itkenyt. Paperossilaatikon lukko napsahti, hän

rapisteli tulitikkulaatikkoa, raapaisi tulta ja nakkasi sitten

tulitikun edellepäin tielle hevosen viereen.

--No, mitäs te nyt niin kävitte miettimään, tapahtuuhan sellaista

useinkin ... teidän täytyy antaa anteeksi minulle, jos olen mielenne

pahoittanut, sanoi hän sitten lohdutellen ja otti ohjakset.

--Onhan sellaisesta kuullut puhuttavan, mutta se tuntuu kuitenkin niin

kovin oudolta, kun se koskee tuttavia.

He olivat tulleet sille mäelle, jossa he eilen illalla olivat istuneet.

--Tässähän me eilen istuimme, sanoi Olavi ja pysähdytti hevosensa.

Aurinko oli laskenut ja maisema vetäytynyt autereisen harson taa.

Etelän puolella sulivat järvet ja maat sinisenharmaiksi, pohjoisessa

valaisi iltarusko vielä etäisempiä vesiä. Havumetsä oikealla puolen

tietä huokui pihkaista lämmintä ja koivikko vasemmalla toi siihen vähän

viileätä tuoreutta. Yöllinen, yksikseen harhaileva tuulen henkäys kulki

maantien yli ja nukkui ensimmäisen lehtipuun lehdistöön ahon reunassa.

Laulurastas värähytteli ilmaa alempana tummassa viidakossa. Olavi oli

kääntynyt jälelleen päin katsomaan, ja Elli seurasi mukana. Kun Olavi

taas kääntyi takaisin, sattuivat he ohimennen katsomaan toisiaan

silmiin. Ja yht'äkkiä tulvahti lämmin, äärettömän onnellinen ja hellä

tunne läpi Ellin koko olennon. Sanaakaan sanomatta nykäisi Olavi vähän

päästä suitsia, ja he painuivat kärryjen pehmoisesti notkahdellessa

Tyynelää kohden.

Kun he saapuivat sinne, ei siellä kuulunut hiiskahdustakaan.

Tarhaveräjä oli auki ja karja jo lähtenyt yöllisille laitumilleen. Talo

oli autio ja ovet suljettuina. Elli meni kolkuttamaan renkiaitan

ovelle, mutta ei saanut vastausta.

--Ne ovat varmaankin menneet kylälle tanssiin, rengit niinkuin

piiatkin, sanoi hän vähän hämillään naurahtaen. Kuinkas nyt sitten--?

--Ei se mitään tee, minä kyllä saan hevosen riisutuksi, kun te vain

pääsette sisään.

--Ajatelkaa, jos he olisivat vieneet avaimetkin mukanaan...

--Sitten kai täytyisi meidänkin lähteä tansseihin.

--Eipä tarvitsekaan ... täällä onkin verannan avain seinän raossa.

Olavi oli alkanut päästellä valjaita.

--Antakaa minäkin autan.

--Ei, ei, elkää vaivatko itseänne, saan minä tämän itsekin.

Mutta Elli tahtoi välttämättä olla apuna.

--Minä olen vanha hevosmies, sanoi hän.

Ja yhdessä päästelivät he kumpainenkin puoleltaan auki tapit, remmit,

soljet ja vyöt ja kannattivat kumpainenkin aisastaan kärryjä.

Kun hevonen oli kaikista valjaista vapaa, tuli Elli portille saakka

mukana neuvomaan haan veräjää.

--Se on ensimmäinen tienhaara tarhalta vasemmalle...

--Hyvä, kyllä minä jo löydän.

Hän talutti sen sinne lepikon sisään, löysi aidan nurkkauksen ja

veräjän, ja suitset suusta otettuaan antoi hän hevosen hypätä hakaan.

Kuulostaen ja sitten kimakasti hirnahtaen lähti se hakemaan

tovereitaan, joiden vaskikellot kilkattivat alempana notkossa.

Pihaan palatessa muistui hänelle mieleen vanha mielihalunsa, joka

hänellä koulupoikana ollessaan oli ollut. Hän olisi tahtonut ruveta

maanviljelijäksi, ostaa talon ja mennä pian naimisiin. Naapurissa oli

reipas, punakka, pitkäpalmikkoinen neiti, hänen ikäisensä, jonka hän

oli valinnut emännäkseen. Ja nyt tuli nähdessä tätä yön hiljaisuudessa

lepäävää taloa, sen aittoja, kaivon vinttiä ja navettaa, tallia,

peltoja ja pientä rakennusta sama halu takaisin. Puuhata tässä, jättää

kaikki muut ja jäädä tänne iäksi päiväksi...

Elli oli työntänyt kärryt liiterin eteen ja koetti kaikin voimin saada

niitä kynnyksen yli, mutta ne palasivat aina takaisin. Ravakasti

tarttui Olavi takaapäin aisan kärkiin ja ajoi yhdellä sysäyksellä sekä

kärryt että Ellin edellään liiteriin.

--Kaksi on voimakkaampi kuin yksi, sanoi hän.

Elli oli aivan hengästynyt. Hattu oli pudonnut nurmelle, ja tukka oli

joutunut epäjärjestykseen. Rinta kohoili ja posket punottivat. Hän otti

hattunsa maasta ja tuulahdutteli sillä itseään niin kauan, kuin Olavi

selvitteli valjaita nauloihin ja lukkosi liiterin ovea.

Hitaasti menivät he sisään. Olavi pyysi saadakseen lasin vettä. Elli

nouti keittiöstä kauhallisen ja kaatoi siitä toisenkin lasillisen, kun

ensimmäinen oli tyhjä.

--Saako luvan olla vielä?

--Ei kiitos.

Antaessaan lasia takaisin tarkasteli Olavi juomanlaskijaansa. Sen oli

silmä kuin verhossa ja sininen suoni alaluomen alla paisuksissa.

Elli tyhjensi lasillisen hänkin vähän vapisevalla kädellä.

--Se on erittäin raikasta vettä, sanoi Olavi.

--Meillä on mainio lähde pellon alla, vastasi Elli.

Muuta he eivät keksineet sanoa. Vähän aikaa vaiti oltuaan sanoi Elli:

--Niin, hyvää yötä sitten!

--Hyvä yötä.

Hitaasti astui Olavi ylös vinnille. Hitaasti hän riisuutuikin jättäen

vaatekappaleen sinne, toisen tänne. Hän tapasi itsensä kuulemasta

liikettä ja askelia tuolla alhaalla. Ikkuna avautui, ovi kävi, kuului

meneviä askelia ja taas tulevia. Hänkin avasi ikkunassa ja heittäytyi

vuoteelleen puoleksi riisuutuneena.

Yht'äkkiä kuului järveltä harmonikan soittoa tanssitahdissa ja sitten

miesten ja naisten ääniä. Palvelijat ne kai palasivat yöllisistä

iloistaan...

... »Mitä se rouva oli niin hämillään äsken. Tuleekohan se sen härkä

mieheksi kotiin jo yön kuluessa.»--Hän nousi ylös, näki työnsä pöydällä

ja alkoi selailla sitä. Ei saanut kuitenkaan ajatuksiaan siihen

kiintymään. »Mutta huomenna minä aloitan enkä anna minkään häiritä

itseäni». Häntä harmitti jokin. Hän nakkasi viimeiset vaatteet luotaan

ja iski päänsä syvälle tyynyyn.

* * * * *

Vasta aamupuoleen yötä oli Elli saanut unta silmiinsä. Hänet oli

vallannut hermostus, jota hän muuten ei tuntenut. Tavallisesti ei hänen

miehensä kotiintulo keskellä yötäkään häntä häirinnyt. Niin pian kuin

kolkutus verannan ovelle oli lakannut ja joku palvelijoista päästänyt

pastorin sisään, nukkui Elli. Nytkin olisi hän tahtonut nukkua. Mutta

pakottaessaan silmiään umpeen ja ajatuksiaan yhteen kohtaan hän vain

valpastui. Hän kuuli palvelijain tulevan pihaan ja menevän aittaansa,

kuuli taas hiljaisuuden tultua kylän koirain haukkuvan kaukana toisella

pnolen järven.

Ja samalla päivän tapahtumat risteilivät hänen aivoissaan

epäsäännöllisessä kiertokulussa, antaen tietä toisilleen ja hypäten

toistensa yli, survien toisiaan ja puikahtaen taas odottamatta

takaisin...

... Oliko ehkä epäkohteliasta, että _minä_ sanoin hyvää yötä ensiksi

Hän saattoi luulla, etten tahtonut istua hänen kanssaan kahden kesken.

Kenties olisi hän vielä halunnut istua ja poltella... Ihmeellistä,

millaisista asioista me tulimme puhuneeksi. Mutta hänen kanssaan tuntuu

niin helpolta puhua mistä tahansa, hän sanoo kaikki niin luonnollisesti

ja avonaisesti... Hän näki, etten tahtonut suudella miestäni. Minä

huomasin sen hänen katseestaan. Mitä hän mahtoi siitä ajatella Hän

sanoi, ettei ole väärin, vaikka _hänelle_ sanookin, mitä ei tahdo

muille sanoa. Kuinka olikaan keskustelu liukunut sille alalle? Ja se

Sigrid!... Se antoi Ellille pitkäksi aikaa ajattelemista... Oli se

sittenkin väärin, kovasti väärin. Mutta luuliko hän todellakin

pahoittaneensa mieleni, koska sanoi: »Teidän täytyy antaa minulle

anteeksi.» Hänelle tuli mieleen hänen sanojaan muitakin: »Tässähän me

eilen istuimme»... »Kaksi on aina voimakkaampi kuin yksi.» Ei hän enää

tänään ollut niin juhlallinen kuin eilen ... ei hän pidä sellaisista

kuin Liina...

Elli oli mennyt unen horroksiin, kun kärryjen kolina herätti hänet. Se

oli kai pastori, koska ei koira haukkunut. Porttia avattiin, ja hevonen

pudistelihe kartanolla. Elli kääntyi seinään päin ja oli nukkuvinaan.

Hetken päästä tuli pastori sisään. Hän tuli vuoteen luo kuulostamaan.

Kun sieltä kuului tasainen hengitys, heittäysi hän maata ja nukkui

samassa. Elli ei enää saanut kiinni äskeisistä ajatuksistaan ja nukkui

hänkin tiukasti peitteeseensä kääriytyneenä ja ikäänkuin vuoteensa

laitaa vasten turvaa hakien.