V.

Pappilan nuoret istuivat sunnuntaiaamuna verannalla ja katselivat

huvikseen pihan läpi astelevia kirkkomiehiä. Heitä oli rovastin kaksi

tytärtä, joista toinen, Liina, oli vähän yli kahdenkymmenen ja kävi

jatko-opistoa. Hän oli valmis helsinkiläinen ja pukujensa, käytöksensä

ja mielipiteittensä vuoksi pitäjän kaikkein muiden naisten esikuva ja

johtaja. Ja herroista valtasi hän aina parhaat omalle osalleen jättäen

muille tähteet. Toinen tytöistä oli vähän yli viidentoista ja kävi

vasta lähikaupungin tyttökoulua. Nuoria herroja ei ollut kuin yksi. Hän

valmistui hiljalleen maisteriksi, ja häneen oli rakastunut tuomarin

neiti, joka kävi pappilassa joka sunnuntai ja usein viikollakin. Yhtä

uuttera vieras oli kansakoulunopettaja Tavelakin, joka oli rakastunut

vanhimpaan tyttäreen, mutta jota tämä, yhtä vähän kuin muutkaan, tuskin

huomasikaan. Hän istui vaatimattomana ja äänetönnä, sill'aikaa kun muut

puhuivat.

Vieraan herran yht'äkkinen tulo paikkakunnalle, jossa harvoin näkyi

muita kesävieraita kuin oman pitäjän nuoria, oli herättänyt erityistä

huomiota.

Neiti Liina, joka oli palannut kaupungista samalla laivalla kuin hän,

kertoi, että hra Kalm oli hienosti puettu herra, mustatukkainen, somat

pienet viikset, ja kiikari kupeella riippumassa. He olivat jo

Helsingissä kerran tavanneet toisensa ja tulleet esitellyiksi, nyt oli

hän tullut puhelemaan laivassa ja kauan aikaa he olivat keskustelleet

kaikenlaisista asioista kävellessään edestakaisin peräkannella. Oli hän

puhunut ulkomaanmatkoistaankin, kertonut Eiffeltornista, bulevardeista

ja ranskalaisten naisten erinomaisesta pukeutumistaidosta. Hymyily oli

hänellä hyvin kaunis ja miellyttävä, ja hän sanoi jäävänsä tänne koko

kesäksi. Kun pastori tuli häntä venheellään noutamaan keskeltä selkää,

oli hän hypännyt laivasta alas niin notkeasti kuin merimies.

--Hän on vanha voimistelija, sanoi nuori herra avonaisen ikkunan läpi

ruokasalista, jossa hän, vast'ikään ylös noustuaan, söi aamiaista

yksinään ja joi kahvia, jota oli häntä varten pari tuntia pidetty

uuninkolpperossa lämpimänä.

--Tunnetko sinä hänet, Kaarlo?

--Tunnen.

--Mikset ole sitä ennen sanonut?

--Tahdoin kuulla sinun häntä ensin ylistelevän ... nähtävästi olet sinä

jo häneen aivan ihastunut...

--Ihastunut! Pitääkö aina olla ihastunut, jos lausuu jostain herrasta

mielipiteensä? Tehän sitä paitsi itse pyysitte kertomaan, millainen hän

on. Ja tiedän minä sitä paitsi, että hän on ollut kaksi kertaa

kihloissakin.

--Ei kaksi kolmannetta!

--Ole vait siellä!

Nuori herra oli jo lopettanut aamiaisensa ja tuli paperossia poltellen

muiden joukkoon. Rovastikin, pienikasvuinen, hyväntahtoinen ja viisaan

näköinen vanhus, pistäytyi sinne hetkeksi ja hymähti nuorten puheille.

Ruustinna kävi hänkin katsomassa, eikö kirkkovieraita jo alkaisi näkyä

portin taa ajavaksi.

Ja yht'äkkiä kuuluikin tuttujen rattaiden ritinää kirkkoon vievältä

lehtikujalta. Pastorin ajopelit samassa seisahtuivat portin taa.

--Juokse, Liina, avaamaan!

--Juokse itse!

Nuori herra lähtikin menemään, mutta samassa näkyi Olavi hyppäävän

maahan ja avaavan portin.

Sill'aikaa kun pastori ajoi hevosen tallin eteen, tulivat Elli ja Olavi

sisään. Kun oli esitelty ja tervehditty, pyydettiin vieraat astumaan

huoneeseen. Naiset menivät saliin, herrat poikkesivat eteisestä

rovastin kamariin.

--Olipa hauska sinuakin tavata ... aiotko viipyä täällä koko kesän?

sanoi Kaarlo tarjotessaan tupakan.

--En tiedä varmaan, miksi nyt tässä näyttäytyy...

--Sinä aiot lueksia?

--Niinhän olisi aikomukseni...

Sytyttäessään paperossia ja viedessään tulitikkua uunin eteen katsahti

Olavi ohimennen saliin. Liina oli tarttunut Elliä vyötäisiin ja

pyöräytti häntä pari kertaa ympäri huudahtaen:

--Ei mutta, kuinka sievä sinä olet!

Jo aamulla kotoa lähdettäessä oli Olavinkin silmiin pistänyt, että

rouva oli ottanut ylleen uuden vaalean kesähameen, kiinnittänyt kukkia

hattuunsa ja sitonut siihen uuden hienon harson.

--Liina, Liina! Ihanhan sinä saat minut pyörtymään! kuuli hän Ellin

nauravan.

--... minulla on täällä väitöskirja tekeillä ja hyvä olisi, jos saisin

tänä kesänä osankaan valmiiksi.

--Sinä tulit keväällä ulkomailta?

--Kesäkuussa sieltä palasin...

--Hän on minun mieheni vanha koulutoveri, kuuli hän taas Ellin salissa

vastailevan neiti Liinan kysymyksiin. On hän kerran ennenkin käynyt

meillä, minun kotonani nimittäin... Niin, tehän kuuluitte tulleen

samalla laivalla... Miksei, hauskaahan se on, kun saa lisäseuraa ....

kernaasti hän minun puolestani saa tulla tänne...

--Tästä kulkee vanha kirkkotie läpi pihan, selitti Kaarlo, kun Olavi

kääntyi katsomaan ikkunasta ulos kartanolle.

Samassa tuli pastori sisään, otti kamman taskustaan ja alkoi sukia

tukkaansa.

--Tässä se vasta pappila on ... puustelli ja huoneet parhaita

Suomessa, puhui hän ja alkoi siivota piippua, joita oli kymmenkunta

suurempia ja pienempiä erityisellä hyllyllä. Saatuaan sen reilaan meni

hän kansliahuoneeseen tervehtimään kirkonpalvelijoita, jotka istuivat

seinämillä ja joivat kahvia.

Olavi ehdotti, että mentäisiin verannalle, ja he istuutuivat Kaarlon

kanssa sinne tupakoimaan. Siitä oli laaja näköala yli tasaisten

peltojen, joiden takana kulki maantie edempänä olevan mäntymäen

rinnettä laskeutuen. Pihamaa oli avara vihreä neliö, jonka toisella

sivulla oli tukevia aittarakennuksia ja iso-ovinen kärryliiteri,

toisella puolen huvimetsikkö haapoineen, koivuineen ja marjapensaineen.

Pihan läpi kulkeva oikotie vei verannan rappujen ja kansliahuoneen oven

editse suurelle ajoportille, josta jatkui kirkolle saakka tuuhea

koivikkokäytävä, minkä rippikoululapset monta vuosikymmentä sitten

olivat siihen istuttaneet.

Olavi ja Kaarlo olivat osakuntalaisia ja vanhoja tuttuja Helsingin

ajoilta, vaikka Olavi olikin muutamia ylioppilasvuosia vanhempi. Niissä

piireissä, jotka harrastivat kirjallisuutta ja kansallisia rientoja,

oli Olavilla ollut jonkunlaisen arvostelija-johtajan asema, ja vaikka

hän ei itse mitään luonut--yhtä vähän kuin muutkaan--määräsi hän

kuitenkin sen hengen ja mielipiteiden suunnan, mikä milloinkin oli

vallalla. Ensi ylioppilasvuosina oli Snellman ollut kaikkien ihanne,

sitten norjalaiset kirjailijat, Georg Brandes ja Strindberg, myöhemmin

venäläiset ja lopuksi ranskalaiset. Arvostelu olevista oloista ja

ihmisistä oli aina ankara, mutta kun ei ryhdytty juuri minkäänlaisiin

toimenpiteisiin tai mullistushommiin, vaikutti se takaisin

arvostelijoihinsa niin, että heistä tuli ainoastaan blaseerattuja,

teräväpäisiä epäilijöitä. Lueksien hiljalleen ja valmistuen johonkin,

oikein tietämättä mihin, pysyttelivät varakkaammat Esplanaadin

kantajoukkona; varattomammat taas velkojen ja vekselien ristiaallokossa

taistellen joko joutuivat haaksirikkoon tai vähitellen ajautuivat pois

näkyvistä jollekin pienelle virkakarille.

--No, ja kuinka sinä viihdyt täällä? Mitenkä oikein tulit tänne

tulleeksi?

--En tiedä oikein itsekään, kuinka se pisti päähäni. Tulin ensin

kaupunkiin ja siellä muistin vanhan koulutoverini Mikko Aarnion.

Kirjoitin ja kysyin, enkö saisi tulla hänen pappilaansa. Ajattelin,

että täällä olisi mukava oleksia, ja siltä kyllä näyttääkin ... luulen

tulevani täällä hyvästi viihtymään. Tuo rouva näyttää muuten

miellyttävältä ihmiseltä.

--Ei hän ole hulluimpia.

--Hänessä on jotain erityisen hienoa ja salaperäistä, jotain hillittyä

surumielisyyttä ... luuletko, että ne ovat onnelliset, hän ja hänen

miehensä?

--Semmoinen mies kuin pastori on aina onnellinen, mutta mitä rouvaan

tulee, niin en tiedä, mitä erityistä syytä hänellä olisi olla asemaansa

ihastunut...

--Siltä minustakin näytti jo heti ensi iltana, etteivät »nuo kaksi»

juuri ole luodut toisiaan varten. En ole koskaan huomannut, että hän

katsoisi miestään silmiin tai häntä ensiksi puhuttelisi.

--Seurassa voi hän välistä olla hyvinkin vilkas ja vapaa, mutta kun

mies tulee sisään, niin vaikenee ja jäykistyy hän kohta niin, että sen

vieraatkin ovat huomanneet. Puhutaan muuten, en tiedä, lieneekö sitten

totta, että hän otti hänet vain jonkun ottaakseen.

--Niinpä niin, sanoi Olavi pitkäveteisesti, vähän ajatuksissaan. Vai

niin, vai todellakin! lisäsi hän sitten vilkkaammin ikäänkuin selviten

johtopäätöksissään.

Heidän istuessaan olivat papit ja kirkonpalvelijat tehneet lähtöä

kirkkoon ja menivät sinne jalkaisin pitkässä jonossa kulkien keskellä

koivukäytävää.

--Menemmekö mekin ehdotti Olavi. Olisi hauska katsella kirkkoväkeä.

Samassa tulivat naisetkin verannalle, ja lähdettiin yhdessä.

* * * * *

Koivukäytävä vei kirkkomäelle saakka. Hevosia oli sidottu aitovarsille

ja kirkon seinämille. Kirkon ovien edustalla seisoskeli joitakuita

kirkkomiehiä, jotka eivät olleet viitsineet mennä sisään ja jotka nyt

paikoiltaan hievahtamatta katselivat pappilasta päin tulevaa

herrasväkeä. Avonaisen kirkon ikkunan läpi näkyi alttari, josta kuului

pastorin ääni, parhaillaan rippisaarnaa pitämässä. Suntion korkea otsa

paistoi sakastin ikkunasta. Tapulin luukut olivat suljetut muut paitsi

keskimmäinen, jonka aukossa suurin kello riippui kuin torkkuva, leväten

äskeisistä vaivoistaan.

Kun oltiin menossa tapulin holvin alaitse kirkkomaalle, keksi neiti

Liina, että mentäisiin ylös katsomaan näköalaa ja kelloja. Elli vähän

esteli, mutta kun Olavi kehoitti tulemaan, niin tuli hän heti.

Rappuset olivat pimeät ja kahden puolen niitä ammotti syviä, mustia

kuiluja. Mutta ylhäällä löi vastaan heleä valo, niin että silmiä

huikaisi. Ylös tultua hypittiin penkeille, huudahdeltiin näköalalle

sekä yhdeltä että toiselta puolen ja alettiin puuhailla kellojen

kimpussa. Tavailtiin hämäriä valukirjaimia ja koeteltiin saada selkoa

vuosiluvuista. Sitten tahdottiin saada suuren kellon kieltä hiljalleen

laitaan kalahtamaan. Naiset istuivat jokainen vuorostaan hihnan

mutkaan, jota joku herroista toisesta päästä kannatti. Mutta eivät he

sittenkään saaneet kellon paksua alahuulta nousemaan tarpeeksi ylös.

Elli oli eronnut muiden seurasta. Hän seisoi ja nojasi luukkuun

katsellen alas tyyneen maisemaan.

Olihan tämä nyt taas melkein samanlaista kuin _silloin_, kauan sitten.

Hän muisti taas nuo sanat: »On sentään hauskaa rientää ulos avaraan

maailmaan!» Mutta nyt oli hän kuitenkin tullut takaisin, hänen äänensä

kuului aivan likeltä tuossa takana. »Mitäs, jos hän olisi tullut tänne

minun tähteni, minua ajatellen!» Ehkei hän itsekään tiennyt oikeata

syytä tuloonsa. »Ehkä ovat minun ainaiset ajatukseni ja toivotukseni

häneen vaikuttaneet hänen sitä tietämättä». Olihan hän siitä jotain

jossakin lukenut, että sielut sillä tavalla vaikuttavat toisiinsa

pitkien välimatkain päästä... Ja hän nukahdutti itsensä hetkeksi tähän

uneen. Se oli kuin salainen huumaus, josta hän ei tahtonut selvitä. Hän

tahtoi vain uskoa, että hän on onnellinen ja että kaikki entinen on

pois elettyä. Hän halusi nousta nyt niin ylös, vapautua kaikesta niin,

ettei hän enää koskaan voisi tulla siihen takaisin. Joskus ennenkin oli

hän joutunut tämän tunteen valtaan: silloin kun oli lukenut jotain

jaloa ja suurta, joka antoi hänelle uusia ajatuksia, vapautti ja ylensi

hänet, tyydytti ja antoi ihastuneelle mielelle miettimistä.

Hänet herätettiin miellyttävästi tästä miellyttävästä unesta. Olavi

kutsui häntä koettamaan, eikö hän istumalla hihnan silmukkaan

onnistuisi paremmin kuin muut. Hän vastusteli ensin, mutta kun Olavi

vaati, niin täytyi hänen nauraen suostua. Mutta ei hänkään jaksanut

painaa perille saakka. Silloin lisäsi Olavi kädellään painoa vielä

vähän ja kaikkien säikähdykseksi ja nauruksi nykäisi kieli kelloa ja

sai aikaan heikon kalahduksen.

--Elkää, elkää! sanoi kellonsoittaja, joka koko ajan oli seisonut

vieressä ja hymyillen katsellut pappilan herrasväen leikkiä. Kun

sakastista samassa annettiin merkki yhteensoittoon, alkoi hän

keskimmäisen, suurimman kellon hihnassa kiikkua. Tapuli huojui,

puitokset natisivat, ja kun tuo miehen reiden paksuinen rautakieli ensi

kerran ulvahdutti malmia, pakenivat naiset korviaan pidellen alas

maahan.

Pappilasta lähtiessä oli Liina jo ottanut Olavin haltuunsa. Tornissa

hän koko ajan koetti pitää huomiota itsessään ja nyt hän taas alas

tultua riensi hänen kupeelleen.

--Herra Kalm, tulkaa tänne lukemaan näitä hullunkurisia

hautakirjoituksia!--Ja he lähtivät kulkemaan hautarististä toiseen ja

niitä tavailemaan.

--Minä menen kirkkoon, sanoi Elli, vähän aikaa heitä seurattuaan.

--Ehkä mekin menemme, sanoi Olavi.

--Ja me myös, lisäsi neiti Liina vähän kuivasti.

Naiset menivät silloin kaikki naisten ovesta sisään, herrat kiersivät

kirkon ympäri sakastiin.

Ei ollut Elli pitkään aikaan käynyt kirkossa. Tavallisesti hän jäi

kotiin, otti jonkun kirjan mukaansa, työnsi pienen venheensä vesille ja

meloskeli jonkun läheisen saaren rannalle lukemaan, haaveksimaan ja

lintuja kuuntelemaan. Siellä tunsi hän olevansa Jumalaa yhtä likellä

kuin kirkossakin ... niinkuin tuo suuri salaperäinen olento vasta

täällä olisi oikein ollut olemassa ja niinkuin se täällä olisi ollut

aivan häntä varten. Näin hän ainakin rakasti kuvitella mielessään...

Nyt hän kuitenkin tunsi mielellään menevänsä kirkkoonkin. Kun oli

jotain erityistä ajattelemista, oli niin turvallista istua penkin

pohjassa tuntemattomien ihmisten keskessä ja antaa urkujen soiton tai

yksitoikkoisen saarnan nuotin aikana ajatusten mennä omia menojaan.

Vanha rovasti saarnasi. Ennen aikaan oli Elli paljonkin pitänyt hänen

saarnoistaan. Sillä melkein kohta sen jälkeen, kun he häänsä

vietettyään olivat tulleet tänne, oli heistä, rovastista ja hänestä,

tullut hyvät ystävät. Pian oli tuo hienotunteinen, ystävällinen

ihmistuntija huomannut, että Elli ei ollut onnellinen. Talvisina

sunnuntai-iltoina jäi Elli usein pappilaan, kun hänen miehensä matkusti

pitäjälle sairaan luo tai kinkerille. Ja kun riutuva, kylmä rusko

heikosti punasi keinutuolissa soutelevan vanhuksen leppeitä kasvoja ja

kirjahyllyä hänen päänsä päällä, ja kun Elli pöydän ääressä istuen

sormiensa välissä kierteli paperiliuskoja tai hajamielisesti leikitteli

kynän varrella tai lakkatangolla, puhui nuori rouva vanhalle rovastille

kuin vertaiselleen peitetyin, puolinaisin sanoin kaikki surunsa ja

kaipuunsa. Rovasti lohdutteli häntä kautta rantain ja hänen alakuloinen

maailmankatsomuksensa sopi muutenkin niin hyvästi Ellin omaan.

Rovastikin tuli esimerkkiä mielipiteilleen ottaessaan kertoneeksi

omasta itsestään--ettei hänkään ollut onnellinen ... että kukapa sitä

lieneekään tässä maailmassa ... kullakin on ristinsä, pettymyksensä ja

vaivansa. Se on vaikea sellainen, se on kaikista vaikein, sydän nousee

usein sotaan ... tahtoo vaatia osansa eikä tyydy siihen, mikä sille on

annettu ... mutta hän, jolla on lahjat takanaan, hän kai myöskin

tietää, kenelle hän niitä jakaa ja kuinka paljon kullekin.

Se lohdutti Elliä, se tyynnytti ja vaivutti häntä joka kerta, kun hän

noin kuuli puhuttavan. »Onhan niitä siis ollut muitakin enkä ainoastaan

minä...»

Rovastikin näki mielellään läheisyydessään tuon suurisilmäisen, totisen

ja älykkään nuoren naisen, jonka kanssa hän sai puhua asioista, jotka

häntä huvittivat, joka tuossa ikkunaa vasten istuessaan vaikutti niin

sopusointuisesti ja jonka ujo, valkea kaulus niin vienosti pisti esiin

mustan leningin alta. Saarnoissaankin hän jatkoi näitä puhelujaan,

kääntyi kuin hänen puoleensa, haki hänet joukosta ja puhui ikäänkuin

hänelle erityisesti. Seuroissa ja pitopaikoissa istuutui hän ennen

pitkää pastorin rouvan viereen, voi laskea leikkiäkin hänen kanssaan ja

ulotti leikillisen kohteliaisuutensa niinkin pitkälle, että auttoi

turkkia hänen ylleen, ja jos oli pappilasta lähtö, peitteli häntä

rekeenkin.

Tämä herttainen väli loppui kuitenkin rumasti ja typerästi. Oli kuultu

--kuka oli kuullut, sitä ei voitu sanoa, mutta Ellinkin korviin se

tuli--että ruustinna kerran Ellin pihasta lähdettyä olisi sanonut

miehelleen: »Mitä sinä, vanha ukko, hääräät sen Aarnion rouvan kanssa

niinkuin nuori poika ... voisi luulla, että olet rakastunut».--»Oletko

sinä hullu!»--Lieneekö ollut totta, mutta yht'äkkiä muuttui rovasti

suljetummaksi, jäykemmäksi ja virallisemmaksi. Ja Elli huomasi, että

hän melkein vältteli tulla siihen huoneeseen, missä Elli sattui

olemaan, silloin kun ruustinna oli läsnä. Siitä se sitten väli kylmeni

ja ystävyys jäähtyi.

Vähän aikaa koetti hän nyt kyllä taas kuunnella rovastin saarnaa, mutta

sen sisältökin oli jo vanhaa tuttua ja hiukan heikkoa. Mielikuvitus

pääsi sen sijaan kulkemaan ja lähti kulkemaan omia teitään. Ja kun se

Elliltä kerran pääsi liikkeelle lähtemään, ei sen määrää rajoittanut

mikään. Kaikki, mitä olisi toivonut, näytti mahdolliselta. Kaikki

toiveet tuntuivat niin helposti toteutuvilta, ja kuta mahdottomampiin

ne menivät, sitä suurempi nautinto oli niitä seurata.

Hän istui niin, että näki kuorin ja avonaisen sakastin oven. Olavi ja

hra Kaarlo näyttäytyivät kynnyksellä, tarkastelivat sieltä hetken aikaa

kirkkoa ja sitten taas katosivat. Hän odotti heitä uudelleen esille

tulevaksi, mutta ei heitä enää näkynyt.

Ja vähitellen liukui häneltä unohduksiin, missä hän oli ja ketä oli

hänen ympärillään. Katse ohjattuna yli huivitettujen ja hatuttomien

päiden, tuijottaen ohi lukkarin penkin vastapäätä olevaan ikkunaan,

jonka takaa näkyi vähän koivun latvaa ja palanen sinistä taivasta,

liiteli hän ajatuksissaan entisiin tyttöaikoihin, jolloin hän vielä oli

vapaa ja irtonainen. Väki on kirkossa, ja toisia nukkuu päiväpaisteessa

pihamaalla. Ne eivät kuule hänen poistumistaan, Mustikaan ei mitään

aavista rappujen edessä loikoessaan, kun hän kotoansa salaa hiipii

järven rannalle niemeen nuottakodan kupeelle. Ja kun hän huivi

silmillään lepää veden rajassa kalliollaan, kuulee hän airon loisketta

ulapalta. Hän ei nouse, hän ajattelee, että se on kalamies. Soutu

lähenee, lakkaa hetkeksi ja taas alkaa. Se tulee tänne päin, siellä on

ihan varmaan joku, joka kuuntelee ja katselee. Ruohikko kahahtaa,

venheen kokka kolahtaa maahan. Sehän on hän! Se kutsuu hänet

venheeseen... »Tule, niinkuin olet...» hän nostaa hänet maasta ja

suutelee otsalle...--»Mistä sinä tiesit, että minä sinua rakastan?»--

»Näinhän sinun katseistasi, silloin kun lähdit.»--»Ja tulit minua

noutamaan?»--»Tulin, sillä minä olen ajatellut sinua aina ja joka yö

nähnyt sinut unessani.»--»Minnekä me menemme?»--»Mennään täältä

pois ... nyt on myötätuuli ja helppo viiletellä ulapoita pitkin.»--»On

siis totta, että rakastat minua?»--»Totta se on!»--»Ja että aina

rakastat?»

»Aina! Tule jo, ei kukaan tiedä sinua kaivata ... sinä menit suuren

selän rannalle uimaan ... luulevat sinun hukkuneen ... 'kiistasit

kivelle uida'... Nosta liinasi purjeeksi!»... Ja se pullistuu, vene

kiitää laineen harjalta toiselle, hän hymyilee, ja lakin sametti

hulmuaa tuulessa ... ja venheen palko kevenee, kohoaa, purje suurenee

ja täyttyy ... laineet kuohuvat venheen alla, vaahto ei ulotu sen

pohjaankaan enää. Se on kuin ilmapallo! Kotiranta on tuolla kaukana, ei

näy enää kuin vähän vain valkoista uimahuonetta, punaista päärakennusta

... viheriäisiä peltoja.--»Me mennään maiden ja merien taa ... huomenna

ollaan siellä .. siellä on minulla maja vuoren rinteellä...»

Papin »amen» herätti hänet, hän oli taas kirkossa ja painautui muiden

mukana rukoukseen...

Hetken päästä huomasi hän olevansa porstuassa, laskeutumassa rappuja

alas, tuomarin neiti käsipuolessaan. Herrat odottivat heitä siinä, ja

kun Olavi keksi hänet, teki hän pienen tervehdyksen päällään ja

kepillään.

--Minä näin teidät siellä niin totisena istumassa, sanoi hän sitten

hymähtäen.

--Näin minäkin teidät, sanoi Elli.

Pappilaan palatessa jäivät he muista vähän jälemmä. Neiti Liina kulki

vähän aikaa heidän kupeellaan, mutta kun Olavi koko ajan puhui Ellille,

liittyi hän muiden kanssa menemään edeltä, jättäen Olavin ja Ellin

hiljalleen kävelemään suurten koivujen siimeksessä.