III.

Hyvin nukkuneena heräsi Olavi seuraavana aamuna, hauska ja miellyttävä

tunne ruumiissaan. Oli niin rauhallista ajatella, että tässä nyt on

niinkuin entisessä vanhassa kodissaan. Tiesi saavansa virua taas

monesta ajasta mielensä mukaan, aamiainen odottaa alhaalla ja kahvi

pidetään uunin kolpperossa lämminnä. Kun laskeutuu tuonne alas, niin

otetaan siellä vastaan ystävällisesti hymyillen. Hän oli saanut

raha-asiansa järjestetyksi niin hyvin, että voi panna pari vuotta kauan

haluttuun mielityöhönsä: esteettisen väitöskirjan valmistamiseen. Nyt

hän saa järjestää kaikki kokoamansa ainekset ja ruveta luomaan jotakin

omintakeista. Tuntui aivan, kuin olisivat hänen aivonsa kauan seisseen

ratsun tavoin tahtoneet ryöstäytyä täyttä karkuaan menemään. Ei ollut

elämä hänelle hänen ensimmäisenä ylioppilaskesänäänkään näyttänyt niin

valoisalta kuin nyt.

Hän hyppäsi ylös vuoteestaan, sysäsi ikkunan auki eikä huolinut

kiinnittää sitä hakaankaan. Aurinko oli jo korkealla, järvi rasvatyven,

ruispelto aivan liikkumatonna, oksat riippuivat hiljaisina, ja pääskyt

vain suikkelehtivat sirahdutellen tallin luukusta ulos ja sisään.

Jonkun talonpojan hevonen pudisteli portin takana tiukujaan--aivan

niinkuin kotonakin ennen.

Hän peseytyi ja pukeutui ja pani ohimennen huomioonsa, että

pyyhinliinat olivat puhtaat ja tukevat ja nurkkiin oli ommeltu rouvan

nimikirjaimet punaisella.

Suuren ulkovinnin läpi, jossa lakanain alla mahtoi riippua talonväen

vaatevarasto, laskeutui hän alikertaan. Kahvipöytä oli valmistettu

verannalle, otettu esille nähtävästi uusimmat kupit, ja keskellä niitä

oli kukkasvihko laitettu samaan henkeen kuin se siellä ylhäällä. Mutta

tässä oli jotain auki puhkeavaa, helakampaa, iloisempaa ja vähemmän

arkaa. Hän tarkasti sitä, kun rouva ilmaantui salin oveen ja toivotti

hyvää huomenta.

--Hyvää huomenta, rouva!

He kättelivät. Ellillä oli pumpulihame ja edessä vaalea esiliina, jonka

rintapuoli oli neulalla kiinnitetty poven kohdalle. Hän oli

miellyttävä. Piirteet olivat pehmoiset, melkein vienot, ja ainoastaan

silmien nurkassa oli jotain kovempaa niinkuin kauan vuotaneiden

kyyneleiden jäleltä.

--Kuinka olette nukkunut? kysyi hän.

--Kiitoksia, erittäin hyvin. En ole vuosikausiin nukkunut niin

mainiosti.

Hän meni ovelle, ja pitäen toisella kädellään pihtipielestä nojasi hän

ulos ulkoilmaan. Aurinko häikäisi silmiä niin, että hänen täytyi

toisella kädellään varjostaa kulmiaan.

--Kylläpä nyt on kirkas paiste!

Elli järjesteli kahvipöytää ja katseli häntä tuohon, missä hän nyt niin

elävästi muistutti itseään silloin ennen aikaan samassa asennossa,

tuona aamuna Ellin isän kotona. Ja samat olivat hänen sanansakin:

»Kylläpä nyt on kirkas paiste!» Tukka oli vähän harvennut päälaelta ja

puku hienompi ja muodikkaampi. Silloin hänellä oli ollut pitkävartiset

saappaat ja kirjava paidan kaulus. Nyt olivat kengät keveät

vaatekengät, kaulus kiilloitettu ja siihen sidottu heleänsininen, pitkä

kravatti.

--Kuinka kaunis tällainen aamu on, sanoi Olavi kääntyen Elliin, ja

kuinka toisenlaiseksi kaikki näyttää muuttuneen eilisestään. Ei luulisi

koko taloa enää samaksi, mikä se oli eilen.

--Kuinka niin?

--Siinä oli eilen illalla jotain surullista ja alakuloista, ja nyt

siitä ei näy jälkeäkään. Se on kai tämä valaistus...

--Tai on se teidän oma mielialanne, joka sen tekee.

--Totta kyllä on, että eilen olin väsynyt.

Hän katsahti Elliin uteliaalla kummastuksella, niinkuin ei olisi

tuollaista huomautusta odottanut. Samassa tuli hänenkin mieleensä kuva

entisiltä ajoilta, ja hän kysyi leikillisellä vivahduksella:

--Vieläkö te haaveksitte kauniina kesäiltoina niinkuin ennen?

--Eihän se enää ole luvallista, vastasi Elli naurahtaen, mutta punastui

hiukan muistaessaan eilistä iltaa.--Saako olla kahvia?

Rappujen edessä hiekalla oli maannut suuri koira, joka nyt selvittelihe

kääröstään ja tuli venytellen vierasta tunnustelemaan. Sitten töykkäsi

se häntä turvallaan polveen ja heilautti vähän häntäänsä.

--Usko! Anna kättä vieraalle, ystäväni! Kas, että hän antaa ... minä en

ole koskaan ennen saanut häntä suostumaan vieraisiin.

Usko sai sokeria ja antoi silitellä itseään.

Pastori ilmaantui samassa toiselta puolen pihaa, paitahihasillaan,

lyhytvartiset, saveutuneet saappaat jalassa ja luuhkalakki päässä. Hän

kutsui Olavia mukaansa uimaan.

--Toimitapa, Elli, meille puhtaat uimalakanat! huusi hän, ja saatuaan

omansa kääräisi hän sen olkapäittensä ympärille ja alkoi kävellä

köllytellä edellä rantaan.

--Ja saippuata! muisti hän mennessään. Juoksuttakaa tytöt saippuata!

Hän oli ollut pellolla kyntömiesten luona, ja hiki tippui pitkin poskia

ja punertavaa parran sänkeä.

--Minä menen aina suoraan sängystä järveen, haasteli hän heidän pellon

piennarta kulkiessaan. Tavallisessa menossa uin jo tähän aikaan

päivästä toisen kerran. Olen jo syönyt aamiaisenikin. Aioin tulla sinua

ottamaan jo kello seitsemän, mutta vaimoni kielsi ja tahtoi antaa sinun

nukkua... Katsohan, kun tuossa jo ruis alkaa heilimöidä... Tästä pitää

jo ensi viikon alussa panna rengit pientaria niittämään... Sinulla

on vielä vanhat akateemiset tapasi, että valvot myöhään ja nukut

pitkään ... oletko sinä kalamies?

--Kyllähän minä kalastelenkin, kun sattuu.

--Täällä on hyvät kalavedet. Minä en paljon jouda, menee aikaa muissa

hommissa, mutta on meillä täydet pyydykset... Elli se välistä pitää

huvikseen verkkoja järvessä ja joskus onkiikin hyvällä ilmalla.

Oli tultu rantaveräjälle, ja hän pudotti kaikki puut alas, viitsimättä

kumartua tunkemaan niiden välitse. Ja sitten hän heittihe pehmeässä

pyöreässä juoksussa penkereeltä alas uimahuoneelle.

Uimahuone on lämmin, ja järvelle päin avatusta ovesta tulvii auringon

valo häikäisten sisään. Seinät tuoksuvat viileää puhdasta puuta, siinä

on veden tuoreutta ja pihkaisen mäntymetsän kiihoittavaa kuivuutta

sekaisin, ja melkein hekkumallisella tunteella koskettaa jalka

päivänpaisteesta kuumuneita lattialautoja. Verkalleen ja tahallaan

viivytellen tuota nautintoa, jota tuottaa hitainen riisuutuminen,

päästeli Olavi vaatekappaleen toisensa perästä ja asetti ne

huolellisesti penkille. Hänen vaatteuksensa oli erityisen aistikasta

kuosia, yksinkertaista leikkeeltään, tekotavaltaan ja muodoltaan, mutta

hienoa, tukevaa ja tarkoituksenmukaista englantilaista ainetta.

Liinavaatteetkin olivat kuin hänen mitallaan tehdyt ja puhtaat ja

pilkuttoman valkeat, niinkuin hän olisi ajatellut sitä mahdollisuutta,

että tarpeen tullessa täytyisi voida niissäkin esiintyä. Takin, liivit

ja kauluksen pois pantua oli hän yhtä hienosti puettuna ilman niitä

kuin niissäkin.

Pastori oli suurella vaivalla saanut saappaat jalastaan ja seisoi

keskellä lattiaa leveät lahkeet lyhyissä, harmaissa sukanvarsissa.

Housut olivat putoamaisillaan paksuilta lanteilta ja henkselit

kierossa. Toisen henkselit herättivät hänen huomiotaan.

--Näytäpäs ... käännypäs ... minkälaiset sinulla on mäkivyöt ... ka,

tuommoisten rissain kanssa ... mistä sinä olet ne saanut?

--Ne ovat Pariisista ... uusinta patenttia.

--Elähän, nepä ovat helkkarin mukavat ... se juoksee, näenmä, tuo

nuora noissa rissoissa sitä mukaan kuin kumartuu ... kumarrupas vielä

vähän ... minunkin pitäisi saada tämmöiset, minulta kun napit tinkivät

alituisesti raksahtelemaan ... paljonko nämä maksavat?

--Kymmenen frangia muistaakseni.

--Onpa niillä hintaa ... onpa vähän hävyttömänlaisesti hintaa ... mutta

kun ne on patentit ... eiköhän nuo jonkun ajan perästä huojistune?...

Sielläkö ne on tehty nämä housutkin!

--Siellä.

--Onkohan tuo oikein lujatekoista tuo vaate?... Mitä kangasta se on?

--Cheviot'ta.

--Vai niin, vai seviota ... maksaakohan tuota kyynärä paljon?

--Koko puku maksoi sata viisikymmentä frangia.

--Vaan onpahan tuosta vähän ommel ratkennut ... pitää sanoa eukolle,

että pistää kiinni ... käytkö sinä villapaidassa kesälläkin?

--Tämä on niin hienoa, silkinsekaista villaa, ettei se kuumenna.

--Hienoapa on ... on se minullakin villapaita talvella, mutta heitin

pois silloin kun talvikontinkin, kun tahtoo vähän liiaksi hiottaa

lihavaa miestä.

He valmistautuivat heittäytymään veteen, joka oli kirkasta ja puhdasta

ja jonka läpi kuulti hieno, kova hiekkapohja. Pastori joutui ensiksi

valmiiksi. Viimeksi riisui hän silmälasinsa uimahuoneen ikkunalle ja

sukeltautui kuin hylje veteen, puhkuen ja päristen mielihyvästä ja

tyytyväisyydestä.

--Huhhuh! kun tämä tuntuu hyvältä hikiseen ruumiiseen. Nakkaapa se

saippua sieltä ikkunalta!--ja intohimoisen nopeilla liikkeillä hankasi

hän pyöreät, punaiset kasvonsa valkeaan vaahtoon, syöksi päänsä

umpisukkeloon, saippuoi itsensä vielä kerran, huuhtelihe taas ja jäi

sitten liikkumatonna kellumaan veden päälle selälleen.

Olavi seisoi vielä ovella ja paahteli solakoita, sopusointuisia

jäseniään auringon paisteessa. Sitten nakkautui hän yht'äkkiä notkealla

heitolla veteen ja ui kauan aikaa umpisokkelossa, ruumis paistaen veden

läpi. Rauhallisesti kuin vesilintu pudisti hän sitten veden tukastaan,

ja teki sanaakaan sanomatta liukkaasti ja keveästi pitkän kierroksen

selemmälle.

--Olet sinä lihonut sitten, kun viimeksi tapasimme, sanoi Olavi, kun he

olivat nousseet järvestä ja kääriytyneet lakanoihin.

--Jokohan vähän olisin.

--Ja yhtä hyvä terveys nyt kuin ennenkin, kun selvisit pahimmasta

kohmelostasi saatuasi vähän löylyä niskaasi, tai menit, kun oli yö

valvottu, suoraan Kaisaniemestä Råberghin luennolle.

--Kävin minä toki sillä välin kotonakin silmäni pesemässä. Vaan sinä

olet laihtunut.

--Kaikkihan laihtuvat ulkomailla.

--Hyvinkö sinä muuten siellä viihdyit? ... mikäpäs siinä iloisessa

maailmankaupungissa, tietäähän sen, jos olit entistä poikaa.

--Mitenkä niin entistä poikaa?

--Ei mitään, ilman minä vain leikillä ... joko opit kielen miten?

--Ymmärrän minä kaikki ja puhunkin tavallisesti.

--Sinä otit tunteja?

--Otin tunteja, ja sitä paitsi oli minulla jokapäiväistä harjoitusta.

--Asuitko perheessä?

--Asuin omassani.

--Että mitenkä?

--Omassa perheessäni...

--Oliko sinulla tyttö itsepäällesi? kysyi pastori iskien silmää

lasiensa yli ja naurahtaen viekkaasti.

--Se on tietty se ... niinkuin kaikilla muillakin.

--Se on sitä elämäänsä se...

--Mitäs pahaa siinä on?

--On siinä toki ... vai niin, vai niin ... no tuota ... se oli näet

semmoinen grisetti.

--Mimmoinen grisetti?

--Eikös niitä sanota ... mitenkä niitä ... elikkä mitä koketteja ne

on ... niitäpä niitä kameelidaameja!

--Se oli tavallinen ompelijatar ... muistele vain vähän omia

ylioppilasaikojasi!

--Mitäs niistä vanhoista nuoruuden hullutuksista ... menisit sinäkin

naimisiin, se se on kuitenkin kaikista parasta, kun on oma eukko.

--Siltäkö tuntuu?

--Ei se siitään elämä somene, avioelämästä.

--Vaan somiapa ne olivat nekin ajat, kun asuttiin yhdessä

Vladimirinkadun varrella ja kuljettiin Esplanaadissa iltaisin--vai

mitä?

--Anna niiden olla muistelematta, eläkä viitsi niistä kenellekään puhua

täällä maalla, jos satuttaisiin nuorten miesten seuraankin.

--Mitäpä minä toki niistä, olenkos minä ennenkään puhunut?

--Etpä et, eipä sillä, eipä sillä ... vai niin, vai oli sinulla oikein

oma nimikkosi siellä ... oliko tuo nuori ja kaunis? ... eipähän

ilman...

--Olihan se sievä tyttö, niinkuin kaikki pariisittaret.

--Kaikkihan ne niitä kehuu...

Hän katseli, silmät vähän uteliaisuudesta vilkkuen, toveriaan, joka

rauhallisesti sitoi peilin edessä kravattiaan eikä malttanut, ääni

vähän epävarmasti värähtäen, olla kysymättä:

--Onko se totta, kun ne sanovat, että siellä naineet miehetkin elävät

niinkuin meillä poikamiehet?

--Puhtaastiko?

--Eihän, vaan päinvastoin.

--Totta se on.

--Monivaimoisuudessa niinkuin turkkilaiset?

--Ei ollenkaan niinkuin turkkilaiset, sillä nainen Pariisissa on yhtä

vapaa kuin mieskin.

--Hyväksytkö sinä ... se on toki epäsiveellistä se vapaa rakkaus.

--Se on sitä myöten, mitä epäsiveellisyydellä ymmärretään ... kaikkihan

on verrannollista ... maassa maan tavalla.

--Ei sitä voi puolustaa.

--Eihän sitä tarvitsekaan puolustaa, mutta ei saa myöskään ahdistaa.

--Täytyy sitä ahdistaa.

Olavi hymähti itsekseen muistaessaan noita aikoja, jolloin he ystävänsä

kanssa olivat viettäneet ensimmäisiä iloisia ylioppilasaikojaan

Helsingissä. Mutta hän oli kuitenkin puhuvinaan totisesti:

--Myönnä sinä kuitenkin, että tämä nykyinen maailmanjärjestys on varsin

mukava nuorille miehille, jotka ovat estetyt rakentamasta aikaisia

avioliittoja. Ja ajattele, mikä vaihtelevaisuus ... yhden hylkää ja

»ottaa uuden taas», niinkuin piirihyppylaulussa lauletaan.

--Ovatko ne sitten niin vain otettavissa? Mitenkä se sitten käy ...

millä lailla sinä siihen tutustuit?

--Tapasin erään tuttavani luona ... ja siitä sitä sitten jatkettiin

tuttavuutta ... kutsuttiin teattereihin ... tehtiin huviretkiä.

--Niinkuin ainakin oikeassakin menossa ... ja se oli hupaista elämää?

Pastori näytti siltä, kuin olisi halunnut kuulla lisää, enemmän

yksityiskohtia, mutta Olavi sanoi kuivasti:

--Tietysti oli hupaista,--ja otti lakkinsa.

--Entäs sitten, kun erottiin?

--Sitten heitettiin hellät hyvästit ja erottiin.

Pastori pani housujaan nappiin.

--Ei se ole kuitenkaan sen veroista, sano mitä sanot, kuin oikea

avioliitto.

--Sinä olet tyytyväinen tilaasi?

--En ole vielä päivääkään katunut, puhui hän puoleksi itseään kehuen.

Mainiosti se minulta onnistuikin eikä minun siinä tarvinnut kauan

kierrellä, ennenkuin osasin oikeaan. Heti kohta, kun olin tullut

apulaiseksi vanhan ukon luo, aloin pitää tyttöä kuumana, ja kun sain

tämän paikan, niin vietettiin häät ja muutettiin kohta tänne. Muutamat

ne saavat kauankin katsella sopivata, eikä ole sanottu, että sittenkään

saavat sen, joka tuntuisi mieleiseltä. Minä kun näin hänet, niin sanoin

itselleni jo samana iltana--muistatko, kun silloin tultiin sinne yhtä

matkaan--sanoin, että tuossa se nyt on, enkä lähde edempää katselemaan,

niinkuin sitten kävikin ... helposti ja ihan itsestään ... luulin minä

ennen, että siinä olisi hankalammatkin mutkat. Olihan se kyllä alussa

vähän estelevinään, vaan vaikka se ei sitä tunnusta, niin luulen, että

hänkin jo ensi illasta...

--Etkö tule jo? sanoi Olavi uimahuoneen sillalta.

--Tulen minä ... odotahan vain vähäisen, kunnes saan kengät jalkaan.--

Se on hyvä eukko, jatkoi hän yhä, kevennellen sydäntään, heidän pihaan

noustessaan. Hiljainen ja tasaluontoinen. Ei meillä ole ollut mitään

vastahakoisuuksia, ei aineellisia eikä muitakaan.

Olaville tuli hetkellinen halu muistuttaa ystäväänsä siitä, kuinka he

hänen nykyisen rouvansa kanssa olivat yhdessä hänelle nauraneet ja

häntä hiukan pilkkailleet. Ei tyttö ainakaan silloin ollut vielä

ihastunut. Mutta sitä tämä kunnon mies ei nähtävästi ollut

huomannutkaan tai ainakin sen kokonaan unohtanut.

Hän oli taittanut ruiskukan tiepuolesta antaakseen sen Ellille, joka

oli tullut heitä vastaan puutarhan portille.

Saattaahan olla, että he ovat hyvinkin onnellisia, että he mainiosti

sopivat toisilleen ja että rouvakin ihailee miestään yhtä paljon kuin

tämä häntä.

Ja hän nakkasi kukkansa pois, ja kun Elli leikillisesti toruen sanoi:

--Ei ole minun syyni, että ruoka jäähtyy,--vastasi hän epämääräisesti

hymyillen:

--Ei minunkaan, vaan miehenne, joka on minulle kertonut teidän

onnestanne.

Elli naurahti vähän väkinäisesti, punastui ja meni edellä pihaan.