II.

Elli kuuli heidän tulevan puutarhan kautta pihaan, nousevan verannalle

ja menevän pastorin huoneeseen. Hän kuuli vieraan käynnin, joka oli

tuntuvinaan tutulta. Hän kuuli hänen kauniin, selvän äänensä miehensä

hiukan epäsointuisen äänen rinnalla. Itse hän oli mennyt ruokasaliin ja

asetteli koneentapaisesti serviettejä lautasten viereen. Salin

avonaisten ovien läpi erotti hän joka sanan, samalla kuin palvelijat

yhtämittaa kalistelivat keittiössä astioitaan.

--No, kas niin, nyt tulta ja tupakkaa päälle! Poltatko sinä piippua vai

paperossia?

--Kiitoksia, annahan olla ... minä sytytän mieluummin paperossin.--Vai

niin, vai tämä se nyt on sinun pappilasi?

--Tämähän se on ... eikös tämä näytä mukavalta paikalta?

--Näyttää tämä hyvinkin hauskalta ja rauhalliselta...

--Tuossa on pirtti ja nuo tuolla vastapäätä ovat talli- ja

liiterirakennukset. Siinä on ruoka-aittakin yhdessä jaksossa ja aitan

päädyssä on kellari. Se on hyvä kellari, pysyy jäät syksyyn asti.

Navetta on tuolla takana, mistä näkyy koivujen yli kaivon vintti. Se on

aivan uusi kivinavetta, minun aikanani rakennettu...

--Jahah, vai sinun aikanasi.

--Sai siinä pitäjän kanssa painiskella, ennenkuin rupesivat tekemään,

mutta ikuinen kalu siitä sitten tulikin. Tämä pytinki pitäisi saada

kanssa uusi, se on vanha ja matalalla kivijalalla, mutta siinähän tuo

vielä menee, On minulla sentään tiukka tuuma saada uusi katto, uudet

vuorilaudat ja multimukset. Maansa puolesta on tämä paikka tavallisen

hyvässä kunnossa...

--Onko sinulla suurikin maanviljelys?

--Ei ole suuren suuri, tavallisen pienen puustellin viljelykset ...

saattaa tässä hyvinä heinävuosina elättää kaksi hevosta ja

toistakymmentä lehmää ... myön minä voita...

--Ja sinä olet kovasti innostunut maanviljelykseen?

--Itse minä olen aina mukana kun vain virkatoimiltani joudan. Ne ovat

paljonlaiset, kun ei ole kuin kaksi pappia näin suuressa

seurakunnassa...

--No, mutta perheesi? Onko se suurikin?

--Ei meitä ole talonväkeä kuin kaksi henkeä, vaimoni ja minä.

--Niin todellakin ... vaimosi, missä hän on?

--Ka niin, missäs se eukko onkaan? Mennään tänne saliin ... ota vain

tupakkasi mukaan, ei se mitään.

Elli kuulee heidän tulevan saliin. Vieras tuntuu menevän ikkunan luo ja

sanoo: »Kas, kuinka tästä on kaunis näköala järvelle.» Pastori

selittää, että tuolta yliskamarin ikkunasta on vieläkin kauniimpi, ja

samassa hän tulee ruokasalin ovelle. Ellin tekisi mieli paeta

keittiöön, mutta hän jää kuitenkin kalistelemaan veitsilaatikkoa.

--Täällähän sinä oletkin ... tule nyt sisään, niin saan esitellä...

Hän on tullut sisään, on mennyt vieraan luo ja tervehtinyt häntä. Hän

kuulee vieraan sanovan:

--Hauska uudistaa vanhaa tuttavuutta ... mehän olemme jo kerran

ennenkin tavanneet toisemme.

--Terve tulemaan tänne... Niin, minä luulen...

--Kuinka kauan siitä onkaan, kun sinä silloin kävit vaimoni vanhassa

kodissa? On kai siitä jo yli puolenkymmenen vuoden, sanoi pastori.

Muistatko sinä, Elli?

--Kyllähän siitä jo on... Tehkää hyvin ja istukaa...

--Ja ajatelkaas, rouva, etten minä tiennyt teidän olevankaan

naimisissa, ennenkuin miehenne kertoi siitä nyt tänne tullessamme ...

minä luulen, etten olisi teitä enää tuntenutkaan...

--Te olitte silloin niin vähän aikaa meillä.

--Sinä olitkin, Elli, silloin juuri koulusta päässyt.

--Niin, ja sitten ei ole satuttu tapaamaankaan, kun minä olen

matkustellut ulkomailla ja oleskellut suurimman osan aikaani

Helsingissä. Täällä maan sydämessä päin en ole käynyt sitten

ensimmäisten ylioppilasvuosieni.

--Onhan se luonnollista sitten...

--Olen kuitenkin aina halunnut päästä edes joksikin kesäksi maalle.

Tämä näyttää niin erittäin viehättävältä paikalta. Kun soudimme

laivalta tänne, sanoin juuri miehellenne, että tuntuu siltä, kuin

voisin täällä kaiken ikäni asua. Olen oikein iloinen, että tulin

valinneeksi tämän paikan...

--Sehän oli hauska, että tulitte ... täällä maalla ei meille usein

tapahdukaan se ilo, että saamme vastaanottaa vieraita.

Pastori oli mennyt kamariinsa, jonne oli tullut joku asiamies. He

jäivät kahden kesken saliin, Elli ja vieras.

Hän oli istuutunut nojatuoliin ja Elli toiselle puolelle pöytää sohvan

päähän tuolille.

--Kuinka onkaan ... vieläkö isänne elää? ... hän oli niin herttainen ja

ystävällinen vanha ukko.

--Ei hän enää elä ... hän kuoli kaksi vuotta sitten.

--Vai on hän kuollut! Me ehdimme puhella hänen kanssaan kaiken maailman

asioista, ja hän oli hyvin utelias kuulemaan vanhoista tovereistaan,

joista muutamat olivat olleet minun opettajiani.

--Niin, hän puhui usein teistä teidän mentyänne ja odotti teitä

palaavaksikin, niinkuin hän muisteli teidän luvanneen.

--Olikin minulla se aikomus, mutta muistaakseni eivät matkani enää

soveltuneet ... minä matkustin Kajaaniin ja sieltä tervavenheessä

Ouluun.

--Se kai oli hyvin hauska matka?

--Ettekö ole sieltä kautta koskaan kulkenut?

--En ole.

--Se matka teidän kerran pitäisi tehdä ... en ole missään maailmassa

tavannut niin omituista luontoa...

Hän alkoi kertoa tästä matkastaan, ja Elli huomasi, että hän koetti

venyttää sitä pysyäkseen jossain puheenaineessa. Hän tunsi, että hänen

itsensäkin olisi pitänyt keksiä jotain, mutta hän ei voinut mitään. Hän

oli mielestään ihan typertynyt, vailla ainoatakaan ajatusta. Tuli

pitkänlainen äänettömyys, joka ainoastaan hetkeksi keskeytyi siten,

että vieras uudelleen huomautti kauniista näköalasta järvelle päin ja

Elli sanoi siihen jotain myöntävää. Vieras jo turvautui albumiin ja

alkoi sitä selailla, kun pastori tuli heitä pelastamaan.

--Kuules nyt, Elli, sinä kai olet keittänyt meille ruokaa?

--Se on heti paikalla valmis.

Elli käytti tilaisuutta poistuakseen. Hänen täytyi päästä hengähtämään.

Hänen piti päästä hetkeksi pois hänen näkyviltään ja kuuluviltaan. Hän

kiiruhti aittaan ja kellariin noutamaan illallistarpeita. Hän kuuli

lukkojen vingahtelevan, saranat narisivat, hän kuori kerman

maitopytystä ja otti voita astiaan. Sulki taas oven ja kulki pihan

poikki takaisin keittiöön. Näki herrain siirtyneen salista pastorin

kamariin, mutta ei uskaltanut katsoa ylös; kuuli helmojensa humisevan

omituisen vieraasti ja pelkäsi niihin sotkeutuvansa. Sitten tapasi hän

itsensä puutarhasta nostamasta laseja taimilavan päältä ja keräämästä

rediisejä. Ne hän virutti vedessä, leikkasi kaalit pois ja asetteli

hedelmät tarjottimelle. Ja koko ajan tuota kaikkea tehdessään istui hän

samalla salissa, näki itsensä siinä harvasanaisena ja saamattomana. Ja

minkälaisen vaikutuksen hän oli tehnyt vieraaseen? Tietysti hän oli

tuntunut kauhean typerältä ja vähäpätöiseltä. Eihän hän ollut

uskaltanut häntä katsoa kasvoihinkaan. Eikä hän oikeastaan muistanut

hänestä muuta, kuin että vaatteet olivat oudonlaista uutta kuosia:

suljettu sininen lyhyt takki ja leveät harmaat mustaraitaiset housut.

Kädet hän myöskin oli nähnyt, kun ne ojentuivat ottamaan pöydältä

albumia: ne olivat pienet ja hienot ja mansetit valkoiset ja puhtaat.

Mutta joka sana kaikui hänen korvissaan ja soi jok'ainoa äänen väre,

tuon tutun, sointuvan äänen. Ponnistaen kaikki voimansa sai hän

kuitenkin itsensä sen verran rauhoitetuksi, että voi mennä miehensä

kamariin ja sanoa virallisella emännän äänellä:

--Herrat ovat hyvät ja tulevat illalliselle.

Kutsuttu kiitti häntä ystävällisesti ja melkein tutunomaisesti, ja kun

oli istuttu pöytään, oli Elli yht'äkkiä mielestään vapaampi ja

varmempi. Hänellä oli nyt sitä paitsi tekemistä pitäessään huolta

emännän velvollisuuksista. Herrat jatkoivat alussa keskusteluaan

vanhoista koulumuistoistaan ja kertoivat niiltä ajoilta kaikenlaisia

juttuja. Elli otti niihin osaa ainoastaan siten, että joskus naurahti

muiden mukana. Hänellä oli nyt tilaisuutta ja rohkeutta tarkastaa

vierastaan istuessaan häntä vastapäätä. Kaunis ja miellyttävä hän oli

niinkuin ennenkin, piirteet yhtä hienot ja nuo silmät melkein vielä

suuremmat kuin ennen. Tukka oli sama, musta ja hiukan kähertynyt. Mutta

hän näytti tyynemmältä, heikontuneelta ja kenties hiukan kuluneelta ja

surumieliseltäkin noin vilahdukselta, kun ei puhunut. Hän ei nauranut

ääneensä, vaan ainoastaan otsallaan ja silmillään. Kaikki hänen

liikkeensä olivat varmat ja tarkat ja hän söi sujuvasti ja

säännöllisesti. Elli ei voinut olla vertailematta heitä toisiinsa noita

kahta. Ne olivat täydellisiä vastakohtia toisilleen. Hänen miehensä

pyöreäkasvoinen, punaposkinen, vaaleatukkainen ja lihava, näytti

hänestä tavallista kömpelömmältä ja sivistymättömältä. Hänen paksut

kesakoiset kätensä, hänen tapansa syödä, puhua ja nauraa pisti nyt

silmään vielä enemmän kuin ennen. Hän muisti niin selvään syyn siihen,

miksi he silloin ennen vanhaan olivat tehneet hänestä pilaa ja niin

pian yhdessä liittoutuneet häntä vastaan. Muutamista katseista ja äänen

vivahduksista luuli hän nytkin huomaavansa vieraassa salattua ivaa, ja

hänestä tuntui, kuin ei innostus vanhoihin muistoihin olisi ollut

ollenkaan niin todellista, kuin miltä se näytti. Aivan varmaan luuli

hän huomaavansa, että vierasta vaivasi, kun pastori söi veitsellä ja

pisti sen suoraan suusta voiastiaan. Ja luuliko hän ehkä vain niin,

mutta siltä hänestä näytti, että vieras illallisen kuluessa yhä enemmän

kääntyi puhumaan hänelle kuin hänen miehelleen. Yhä pitempään hän sitä

paitsi alkoi häntä tarkastella, katsoi häneen pitkät katseet, ensin

hajamielisesti ja sitten tarkemmin ikäänkuin tutustuakseen ja niinkuin

olisi hakenut mielestään esille joitain vanhoja muistoja.

Teetä juodessa muistui pastorille mieleen, että hänellä oli valokuva

kaikista samanluokkalaisista, otettu sinä kevännä, jolloin he tulivat

ylioppilaiksi. Hän haki sen käsiinsä, ja siinä ne olivat molemmat,

Mikko Aarnio jo silloin hyväntahtoisen näköisenä nuorukaispallerona,

Olavi Kalm sitä vastoin hyvin hintelona, pitkänä ja tyytymättömänä. He

nauroivat toisilleen, ja Kalm kertoi keveästi ja luonnollisesti sekä

samalla hiukan ivaten itseään, että hän, silloin kun valokuva otettiin,

oli ollut onnettomasti rakastunut. Tahallaan hän oli vielä

synkistyttänyt kasvonsa ja koettanut saada ne niin traagillisiksi kuin

suinkin. Tuon jutun hän kertoi Ellin puoleen kääntyneenä ja sai

hänetkin nauramaan mukanaan:

--Niin, niin, huokasi hän sitten, kyllä te sille nyt nauratte, mutta ei

se silloin ollut leikin asia, se oli minun ensimmäinen suuri suruni

maailmassa.

--Ja onko niitä sitten ollut useampiakin? uskalsi Elli kysyä, punastuen

omaa rohkeuttaan.

--Niin, suuria surujako!--naurahti Olavi vastaukseksi.

--Et sinä ainakaan vielä ole tainnut todenteolla kehenkään tarttua?

keskeytti pastori.

--En ole, minä olen onnellisesti välttänyt kaikki avioliiton uhkaavat

salakarit.

--Mutta ole sinä varuillasi, täällä on paljon kauniita tyttöjä meidän

pitäjässä, pappilassa varsinkin.

--Erään minä heistä tunnen, tuli laivalla yhtä matkaa kanssani.

--Olisiko se ehkä ollut Liina? kysyi Elli.

--Liina se oli, selitti pastori, jäi niin surkeasti katsomaan laivan

kannelta, kun tämä Olavi nousi laivasta.

He nousivat pöydästä, ja illallinen loppui hilpeään mielentilaan.

Kädenlyönti, jolla Olavi kiitti Elliä, oli varma ja miehekäs--niinkuin

hän itsekin.

Kun ilta oli tyyni ja lämmin, mentiin puutarhaan istumaan. Elli heitti

liinan hartioilleen--hänellä oli oma kutomansa sininen liina, joka niin

sopusointuisesti kääriytyi hänen olkapäittensä ympärille--herrat

ottivat hattunsa ja keppinsä ja sytyttivät sikarinsa. Hän oli nyt

kokonaan vapautunut, ja ensimmäistä hermostumista oli seurannut

yht'äkkinen, sanomaton tyytyväisyys. He istuutuivat kiikkulaudalle,

keinuivat hiljalleen, mitään puhumatta, kaikki katsellen järvelle ja

herrat verkalleen puhallellen savuja sikareistaan.

--Tämä näköala muistuttaa vähän teidän entistä kotianne, rouva.

Elli säpsähti iloisesti hämmästyen, sillä hän oli ajatellut juuri

samaa.

--Niin, kyllä se taitaa vähän muistuttaa.

--Ettekö ole sitä ennen huomannut ... tämä puutarha ensinkin, sitten

tuo pelto puutarhan ja rannan välissä, joka muistaakseni kasvoi ruista

sekin ... ja koko ranta muutenkin ... tämä on vain hiukan pienempää ja

sievempää. Minä rakastan niin kovasti tällaisia pappiloita, niissä on

niin erityinen muista herrastaloista eroava luonteensa, jonkunlainen

merkillinen rauha, jota on vaikea määritellä, mutta joka tuntuu minulle

kuitenkin aivan heti, kun astun portista sisään ... tai ehkä se tulee

vain siitä, että on lapsuutensa ja nuoruutensa niissä viettänyt.

--Tehän olette papin poika?

--Olen. Ja kun minä vain suinkin voin, poikkean minä matkoillani

pappiloihin niinkuin silloinkin, kun tulin teidän isänne luo aivan

tuntematonna.

--Mutta ette te niissä kauan viihdy, ainakin siitä päättäen, että

teillä silloin oli niin kova kiire meiltä pois.

--Viivyinhän siellä pari kolme päivää.

--Ettepähän kuin vähän toista.

--Emmekös me käyneet yhdessä soutelemassa, ja kun isänne tuli

näyttämään kirkkoa, niin kohosimme ylös kellotapuliin katsomaan

näköalaa? Muistatteko?

Josko Elli muisti!

--Te sanoitte niin äärettömästi rakastavanne suuria näköaloja.

--Niin minä teen vielä nytkin. Jos vain suinkin voin, valitsen

itselleni asunnot niin, että ikkunasta voi nähdä kauas.

--Sitten meidän täytyy viedä sinut meidän karjakartanolle, josta näkyy

kolmen pitäjän kirkot ja vesiä ja metsiä monen peninkulman laajuudelle,

sanoi pastori, joka koko ajan oli istunut äänetönnä nytkytellen

keskellä kiikkulautaa, mikä painui syvälle hänen allaan.

--Sinne tahdon mielelläni.--Nyt muistan vielä, että teillä oli silloin

luettavananne Runebergin »Hanna», jonka johdosta me johduimme

väittelemään rakkaudesta. Te ette sanonut uskovanne, että se voi syttyä

noin yht'äkkiä ensi katseen yhteen sattuessa. Minä taas väitin, että

tuo kohta on yksi Runebergin hienoimpia.

Oli niin omituista kuulla hänen puhuvan näistä muistoista, jotka olivat

Ellin salaisuuksia ja joista hän ei ollut kenenkään kanssa puhunut,

vaan säilyttänyt ne jätteinä elämänsä onnellisimmista hetkistä. Tälle

toiselle ne nähtävästi olivat aivan sattumalta mieleen johtuneita,

niinkuin joiltain kaukaisilta lapsuuden ajoilta, eikä niissä

arvatenkaan ollut hänelle sen suurempaa merkitystä.

Mutta pastorilla oli omat muistonsa hänelläkin.

--Ei puolta vuotta sen jälkeen menimme me kihloihin Ellin kanssa, hän

sanoa töksähdytti.

Olavi ei virkkanut siihen mitään. Ehkei asia ansainnut hänen mielestään

jatkamista, mutta Elli oli hänelle kiitollinen, ettei hän ruvennut sen

enemmän kyselemään. Vaistomaisesti hän veti liinan vähän kireämmästi

hartioilleen.

--Teidän on ehkä kylmä, kenties menemme sisään.

--Ei, ei ollenkaan.

Mutta kun pastori arveli, että vieras ehkä on matkasta väsynyt, niin he

nousivat ja lähtivät huoneeseen.

--Sinulle on valmistettu yliskamari, jossa saat elää ihan valtoinesi,

teitpä sitten työtä tai nukkumista, mitä vain haluttaa. Eläkä sinä

huoli, jos täällä aamusilla liikutaankin, vedä vain unia niin pitkään

kuin haluttaa. On kai siellä, Elli, kaikki, mitä tarvitaan?

--On, minä lähetän vain palvelijan tuomaan juomavettä.

--Kiitoksia vain, kyllä minä tulen hyvin toimeen.

--Hyvää yötä.

--Hyvää yötä.

Pastori oli heidän seisoessaan porstuassa ottanut rouvaansa

vyötäisistä, josta tämä heikosti koetti irtaantua. Olavi oli jo

ennenkin huomannut, että hän--luultavasti ujoudesta--koetti välttää

miehensä lähestymistä.

Yliskamari, jonka ikkuna oli pohjoiseen ja jonka sisusta iltarusko

vielä valaisi, teki Olaviin miellyttävän vaikutuksen, ja hän tunsi heti

kohta, että hän tulisi täällä hyvästi viihtymään. Hän riisuutui

verkalleen ja tarkasteli samalla huonettaan. Valkoiseksi piiluttuine

seinineen, joiden rakoihin oli pistetty tuomen ja pihlajan oksia ja

kukkia, oli se kuin kesäinen lehtimaja. Oli jonkunlaista hienoa,

salaista hyväilyä noissa ikkunaverhoissa ja niiden poimuissa, jonka

niihin oli jättänyt arka käsi niitä varovasti ja huolellisesti

laitellessaan. Ja hänet valtasi tässä tuo sama tunne, joka hänessä oli

herännyt jo rantaa lähestyessään järveltä päin. Ei hän oikeastaan niin

selvään ymmärtänyt, mitä se oli, eikä hän sitä sen pidemmälle

ajatellut, se leyhähti vain ohimenevänä mielialana ja vaihtui samalla

mielihyväksi siitä, että hän varmaankin tulee täällä kotiutumaan ja

tekemään täällä hyvin työtä. Ei mikään häiritse täällä hänen lukujaan,

hän istuu mukavasti tuossa keinutuolissa, hän kirjoittaa ja nauttii

olemassaolostaan niinkuin ennen aikaan isän kotona. Ja kun väsyy

työhön, niin laskeutuu hän tuonne alas, jossa hänellä on seuraa sen

verran kuin hän sitä levokseen tarvitsee. Näistä alkuperäisistä

maalaisihmisistä saattaa taas olla hauskuutensa pitkästä ajasta.

Hän huomasi kukkasvihon uunin reunalta, otti sen käteensä ja tarkasteli

sitä. Hieno se on, värit taitavasti järjestetyt, ja hän asetti sen

pöydälle eteensä. Ei, mutta se on todellakin hieno.

Hajamielisesti katseli hän maisemaa ja päästeli sitä tehdessään auki

kauluksensa ja kravattinsa.

Tuo Mikko se on entisensä näköinen. Tuuhistunut hän tietysti on

lihavassa maaperässään, mutta muuten pääpiirteiltään sama. Samat

viattomat, vähän yksinkertaiset silmät ja samat vaaleat kulmakarvat,

otsa niin luja ja sileä kuin kiilloitettu kivi eikä alkuakaan

ryppyihin... Rouvaa hän ei oikeastaan vielä ollut sen tarkemmin

huomannut, eikä sen ulkomuoto vielä ollut oikein painunut hänen

mieleensä. Mutta nyt hän yht'äkkiä muisti hänen silmänsä ja näki ne

tuontuostakin itseensä kiinnitetyiksi toiselta puolen pöydän. Ne olivat

suuret ja siniset ja haaveksivaiset. Ja vähitellen aukeni siitä koko

olento hänen eteensä, hän tuli esille eri asennoissaan: hän tarjosi

teetä vähän pelonalaisesti, heitti liinan sulavasti hartioilleen, kulki

edellä puutarhaan ja istui kiikkulaudalla lähellä häntä, katsoen

eteensä suoraan järvelle. Vartalo oli hänellä hyvin säilynyt ja

säännöllinen, vaikka kenties vähän raskas ja veltto. Ei hän ainakaan

ole tavalliseen papin rouvan malliin, ajatteli hän, niinkuin hänen

tapansa oli punnita mielessään kaikkia niitä naisia, jotka sattuivat

hänen tielleen. Hän on paljon kaunistunut siitä, kun hänet viimeksi

näin. Ja yht'äkkiä hän näki itsensä istumassa rattailla vanhan pappilan

rappujen edessä. Verannan ikkunassa oli kalpeat jäykistyneet kasvot,

jotka tuijottivat hänen jälkeensä. Ja nyt hän muisti, että tuo kuva oli

seurannut häntä jonkun aikaa hänen rattailla istuessaan ja että hän oli

joutessaan mietiskellyt, oliko tyttö ehkä jo ehtinyt häneen rakastua.

On se vähän omituista, että se tuo Mikko sai noin sievän tytön. Mutta

se on kai se vanha tarina apulaisesta ja pappilan neidestä... Kuului

liikettä alhaalta. Jahah, herrasväki asettuu levolle, sanoi hän

itsekseen hymähtäen.

Hän huomasi olevansa väsynyt ja laittautui nousemaan vuoteeseensa.

Samassa tuli piikatyttö vesikarahvin kanssa. Se oli soma,

vaaleatukkainen, pyöreämuotoinen ja korkearintainen tanakka tyttö.

--Kiitoksia, sanoi hän. Mikä on teidän nimenne?

--Anni minä olen.

--Olisiko Anni hyvä ja ottaisi tämän takkini ja tomuttaisi sitä

huomenaamuna.

--Rouva käski kysyä, mihin aikaan herralle saa tuoda kahvia.

--Sanokaa rouvalle, että minä kyllä itse tulen alas juomaan kahvia.

Kuinka pitkään täällä muuten nukutaan?

--Nousee se rouva jo varemminkin, mutta pastori makaa seitsemään ja

kahdeksaankin.

--Vai makaa pastori kahdeksaankin.--Hyvää yötä, Anni!

* * * * *

Elli ei vielä voinut mennä levolle. Hänen miehensä olisi tahtonut häntä

tulemaan, mutta hän sanoi täytyvänsä mennä järjestämään jotain

ruokasalissa.

--Anna nyt sen olla, kyllähän ne piiatkin.

Mutta hän kiiruhti ulos. Hän tunsi tarvetta olla yksin, eikä hän nyt

millään muotoa olisi voinut mennä maata, ennenkuin hänen miehensä olisi

nukkunut.

Hän hiipi puutarhaan ja sieltä omaan rantaansa. Ja hän istuutui

kivelleen tyynen veden partaalla. Maisema, joka lepäsi

kesäyön-unelmissaan, silmillä hieno verho kesäistä auerta, oli nyt

niin onnellinen ja tyytyväinen. Nyt olisi hän voinut katsella sitä

kuinka kauan tahansa, nyt ei hän enää pelännyt, että se tuo hänelle

muistoja pettyneistä toiveista tai herättää kaipausta milloinkaan

toteutumattomista, niinkuin niin monta kertaa ennen, kun hänen itku

kurkussa ja sydän pakahtumaisillaan täytyi yht'äkkiä paeta pois tässä

istumasta. Kuinka hän nyt rakasti tätä hiljaista piilopaikkaansa,

kuinka se nyt tuntui ikuiselta, uskolliselta ystävältä tämä hänen

ympäristönsä!

Kaukaisista salmista tuolta jostain kuului yöllisen kalamiehen soutua,

ja hinaajalaiva hurisi kuin suuri hyönteinen etäisten saarien takana.

Maan puolella kalkattivat yösyötössä kulkevan karjan kellot.

Kauan istui hän tässä, katseli ja kuunteli, arasti välttäen

ajattelemasta mitään ja mistään itselleen selkoa tekemästä. Hänelle oli

kylläksi siinä, että jokapäiväiseen yksitoikkoisuuteen oli tullut

vaihdos ja että edessä oli jotain uutta ja että se ehkä jonkunkaan

aikaa kestäisi. Tulkoonpahan sitten taas mitä tulee.

Se tunne rinnassaan palasi hän pihaan ruispellon piennarta myöten ja

hiipi varpaillaan makuuhuoneeseensa, jossa hänen miehensä jo onneksi

oli nukkunut eikä kuullut hänen tuloaan. Hän itse valvoi vielä kauan

vuoteellaan, silmät suurina katsellen aamuruskosta valkenevaa

pohjoisikkunaa. Vieras oli jo varmaankin aikoja sitten mennyt levolle

tuolla ylhäällä, koska sieltä ei enää kuulunut mitään liikettä.