I.

Viheriäisten peltojensa keskessä punoitti pieni pappila järven rannalla

pitkän lahden pohjukassa. Ilta-auringon valaistessa näkyivät sen

valkoiset ikkunanpielet kauas suurelle selälle, jossa kulki iso

valtaväylä etelästä pohjoiseen. Säännöllisesti kulkivat siitä ohitse

suuret matkustajalaivat ylös ja alas, mutta lähimpään kaupunkiin oli

päivän matka. Kun pitäjän laivasilta oli lähellä kirkonkylää toisella

puolella pitkän niemen, eivät laivat tänne koskaan poikenneet. Jos

joskus oli joku menevä tai tiettiin olevan varma tuleva, niin

noudettiin tai vietiin se venheellä, jolla soudettiin väylälle.

Pappilan lahti jäi sentähden syrjään suuren maailman valtatieltä ja sen

ihmisvirralta. Ainoastaan joku harva hajamielinen matkustaja saattoi

silloin tällöin sattumalta ojentaa tänne kiikarinsa ja kysäistä

peränpitäjältä, kantta pitkin kävellessään:--»Mikä on tuo punainen talo

tuolla kaukana'»--»Se kuuluu olevan tämän pitäjän kappalaisen

virkatalo.» Jos hän oli elämäänsä uupunut ja surumielinen, voi hänelle

ehkä tulla ohimenevä ajatus:--»Se näyttää niin rauhalliselta tuo

paikka ... siellä olisi ehkä onnellista asua.»

Ja jos sitä järveltä päin lahden pohjaan soutaen läheni, niin näytti

siinä pysyvänkin tuo ensi silmäyksen vaikutus.

Suuren selän jyrkät ja synkät rannat, jotka kasvoivat vain kanervaa ja

pientä petäjikköä, muuttuivat täällä lempeiksi luhtaniityiksi, jotka

tuolla täällä synnyttivät pyöreitä pajupensaita ja joita reunustivat

pehmoiset koivu- ja haapalehdot. Taampana kohoava kivikkomäki, jonka

harja kasvoi läpikuultavaa metsää, pisti paikoitellen juurensa

niittyjen alaitse ja ilmaantui veden rajassa avopääksi kallioksi tai

valkoiseksi hiekkarannaksi, jonka edustalla silloin nuokkui harva

ruohikko jyrkkäyksen rintaan.

Pappilan ranta oli pienoisen niemen kainalossa. Siinä oli saunarakennus

kallioisella perustuksella, alempana uimahuone ja venhevalkama ja

hiukan ulompana niemen kärjessä vanha nuottakota. Saunan seinämällä oli

rivi verkkokeppejä ja uimahuoneen vieressä kolme venhettä, joista yksi

valkoisensiniseksi maalattu hohti rannasta kauas ohi soutavan silmään.

Rannasta vei ruispellon halki polku itse pappilaan, joka siellä vähän

ylempänä tuuheiden, korkeiden koivujensa keskessä paistoi kuin mansikka

mättäästään.

Koko tuossa maisemassa oli jotain omituisen pehmoista ja vienoa, joka

tuntui tuoksahtavan esiin jokaisesta sen pienimmästäkin poimusta. Tuo

pienoiskokoinen uimahuone valkoisine hiekkaan laskeutuvine portaineen,

vaaleansininen venhe, joka kaarevan sulavana lepäsi omilla siloisilla

teloillaan, ruispelto polkuineen, vatukko aidan varrella, tuo

kukkaspuutarha pellon ja rakennuksen välillä ja etupäässä itse

rakennus--se oli kuin hienon naiskäden muodostelemaa.

Mutta samalla lähti siitä kuin aavistus jostain selittämättömästä

surumielisyydestä. Hiljaisena, tyynenä ja vähän viileänä iltana tuntui

siltä, kuin olisi sen asukkaan pitänyt istua käsi posken varassa, pää

alakuloisesti kallellaan, mielessä joku salainen, sanaton kaiho.

Laineen loiskina se ehkä toi tämän tunnelman, ehkä myöskin haavanlehden

lepatus tai päivän heijastus ikkunoihin, joiden takana ei näkynyt

liikettä eikä kuulunut lapsilauman iloista mellakkaa; eikä sitä

kuulunut pihamaalla, ei pientarilla eikä rantahiekalla. Ainoastaan

silloin tällöin avautui joku ovi, narahti puutarhan portti, ammahti

lehmä tai ynähti vasikka, kuului soutua järvellä tai askeleita

puutarhan hiekassa. Sillä välin saattoi olla niin äänetöntä, niin

liikkumatonta ja kuollutta, että arka sorsa uskalsi uittaa poikueensa

venerantaan ja käki lentää kukkumaan puutarhan aidan seipääseen.

Talon nimi oli Tyynelä.

* * * * *

Oli iltapäivä keskikesällä, alkupuolella heinäkuuta.

Muutamia päiviä sitten oli pastori Aarnio saanut kirjeen vanhalta

ylioppilastoveriltaan Olavi Kalmilta, joka oli ilmoittanut saapuvansa

laivalla tänään ja tulevansa hänen luokseen kesäänsä viettämään. Sen

johdosta oli hän lähtenyt venheellä laivaa vastuuseen.

Elli, hänen vaimonsa, oli jäänyt kotiin järjestämään taloa siihen

kuntoon, kuin harvinaisen vieraan saapuminen vaati.

Koko päivän oli hän puuhannut siinä toimessaan, puhdistellut

huonekaluja, järjestellyt kirjoja salin pöydällä, muutellut hiukan

kuvia albumissaan, laitellut uutimia uusiin poimuihin, pyyhkinyt tomun

kukkain lehdiltä ja asettanut verestä vihreää vaaseihin. Sitten oli hän

siistinyt oman pukunsa, viivähtänyt hetken aikaa peilin edessä ja

katsellut siinä kasvojaan ja vartaloaan.

Pitkään aikaan ei hän ollut sitä tehnyt. Siitä oli kauan, kun hänellä

siitä oli ollut mitään hauskuutta. Ja hiukan uteliaasti hän nyt

silmäili vähän vaaleata muotoaan ja solakkaa, vielä neitseellisen

jäntevää vartaloaan. Moneen vuoteen ei hän ollut muistanut sitä, mitä

hänestä joskus oli sanottu, että hän oli miellyttävä, melkein

kauniskin. Ketä varten? Miksi hyväksi? Miehensä vuoksi ei hän muistanut

itseään häihinsäkään koristelleensa. Muut ne olivat sen tehneet. Siitä

oli muuten viisi vuotta, viisi pitkää vuotta.

Ja nyt hän yht'äkkiä oli taittanut kukan ja kiinnittänyt sen rintaansa.

Ja peräytyen peilin luota muutti hän sitä pari kertaa, ennenkuin se

hänen mielestään oikein tuli paikalleen.

Tämänpäiväinen puuha oli tuntunut hänestä hauskalta. Tavallisesti ei se

häntä huvittanut, hän teki sen virallisesti ja koneellisesti. Teki vain

kaikkein välttämättömimmän.

Mutta nyt hän meni puutarhaan ja keräsi siellä kukkaskimpun. Ruohoja ja

kukkia valikoidessaan tuli hän selville sen aatteesta. Vaatimaton ja

yksinkertainen sen tulisi olla, niin ettei sitä ensi silmäyksellä

huomattaisi. Mutta hieno väriltään niinkuin metsäkukka, johon kun

sattuu silmä, se sitä kauan tutkii. Hitaasti ja huolellisesti kokosi

hän siihen enimmäkseen heiniä ja taittoi sitten ruispellosta aidan

ylitse heilimöivän tähkän. Hän tarvitsi siihen sinistä ja oli jo

ottamassa lemmenkukkaa, mutta hylkäsi sen ja sijoitti ruiskukan sen

sijalle. Mutta mistä saisi hän siihen tuoksun? Hän otti muutamia

reseedoja ja pisti ne heinien väliin piiloon.

Saatuaan kukat mielensä mukaan toisiinsa sointumaan vei hän ne

yliskamariin, joka varta vasten oli laitettu vieraan asuttavaksi. Hän

oli kannattanut sinne keinutuolin ja uuden pöydän ja vienyt

vaatevarastostaan sinne parhaat ja uusimmat vuodetarpeet. Ikkunan eteen

oli ripustettu hänen omat kutomansa, ennen käyttämättömät uutimet,

pöytä oli katettu valkoisella liinalla, ikkunaan tuotu eläviä kukkia

salista, hankittu uudet naulapuut ja kirjahylly. Vuoteen taa seinälle

oli ripustettu suuri ryijy ja tuomen oksia pistelty seinän rakoihin.

Mihin paikkaan panisi hän kukkasvihkonsa? Ei keskelle pöytää, ei niin

näkyvälle paikalle. Johonkin kulmaan, josta se olisi _löydettävä_.

Uunin reunan kupera oli kaikista sopivin paikka, ja siihen hän sen

jätti. Nyt vasta hän huomasi, että siinä olivat hänen pukunsa värit:

harmaa ja sininen.

Tuleekohan hän täällä viihtymään? ajatteli hän katsoessaan ulos

ikkunasta peltojen ja järvien yli.

Hänhän oli minun ensimmäinen oikea rakkauteni ja ensimmäinen suuri

pettymykseni. Ja nyt hän tulee tänne ja on täällä jo tänä iltana!

Säikähtäen omia ajatuksiaan kiiruhti hän alas vinniltä. Mutta

nähdessään huoneet aivan uudessa kunnossa täytyi hänen nyt myöntää

itselleen, mitä varten hän näin oli ollut puuhassa koko päivän. Hänen

täytyi tunnustaa, että hän ainakin tahtoi tehdä erityisesti edullisen

vaikutuksen. Niin, ja olihan hän täältä kaukaa seurannut hänen retkiään

sanomalehtien avulla. Milloin hän oli suorittanut tutkinnon, milloin

esiintynyt puhujana isänmaallisissa juhlissa, saanut yliopistolta

matkarahan ja matkustanut ulkomaille. Hän oli pannut mieleensä hänen

osoitteensakin Pariisissa. Siellä hän oli ollut kauan kadoksissa,

kunnes taas tänä kevännä hänen nimensä oli niiden joukossa, jotka

olivat palanneet kotimaahansa. Joskus hänestä oli täälläkin puhuttu,

hänellä oli vanhassa pappilassa tovereita, jotka hänet tunsivat. Elli

oli kuunnellut, mutta ei itse virkkanut mitään. Hän pelkäsi, että hänen

äänensä hänet pettää. Ja kuinka hän kuitenkin oli saanut

välinpitämättömästi sanotuksi: »Vai niin, tuleeko hän tänne...», kun

hänen miehensä ilmoitti hänen tulostaan eilen.

Kaikki oli laitettu valmiiksi, ei ollut enää mitään toimittamista,

vasta parin tunnin kuluttua tulee laiva, ja yht'äkkiä ei hän tiennyt,

mihin hän sitä ennen ryhtyisi.

Mutta onhan hänellä tuo tavallinen jokapäiväinen retkensä tähän aikaan

vuorokaudesta. Kuinka monta kertaa hän onkaan sen tehnyt! Rakennuksen

päädyn ympäri, jonne mennessä portti narahti joka kerta niin aivan

samalla tavalla. Siitä sitten hiekoitettua käytävää kukka- ja

hernepenkkien välitse toiselle portille, joka oli ruispellon halki

kulkevan piennartien päässä. Laimea tuuli puhalteli lauhkeasti

järveltä, siellä oli tummat metsäiset saaret ja niemet ja niiden takana

kaukana sininen, häämöttävä manner. Muutaman saaren päästä kiilsi

valkoinen, kolmikulmainen merimerkki, jonka ohitse laiva kulki. Ja

tässä kohosi ruispelto kahden puolen tien. Hän peittyi melkein päätään

myöten sen suojaan, ja tätä tietä laskeutuessaan tunsi hän itsensä aina

niin rauhalliseksi ja turvalliseksi, niinkuin se olisi vienyt hänen

omaan erityiseen maailmaansa, jossa kukaan ei kyennyt häntä

häiritsemään. Sillä pihasta katsoen ei kukaan voinut nähdä häntä tänne.

Hänen miehensä huoneen ja keittiön ikkunat antoivat kaikki pihalle

päin. Eikä tänne rantaan juuri koskaan ollut kenelläkään asiaa. Koko

tämä puoli oli ikäänkuin hänen omaansa, hänelle itselleen pyhitettyä.

Kaksi veräjäpuuta hän pudotti alas ja pistäytyi niitylle. Leveämpi

polku vei siitä suoraan rantaan. Hänen oma, kapea polkunsa poikkesi

vasemmalle ja vei lehdon läpi nuottakodalle niemen nenään. Siinä oli

pykälä kalliossa, ja siihen hän istuutui, selkänsä takana koivu ja

edessään aava ulappa.

Tästä oli hän jo monena kesänä kenenkään tietämättä katsonut ulos

maailmaan. Ja maailmaan katsomisekseen kutsui hän laivain ohikulun

katsomista tuolla kaukana, josta hän tyynellä säällä kuuli niiden

koneen tykytyksen ja näki niiden vilahdukselta siirtyvän toisen niemen

suojasta toisen taa. Se oli ainoa yhteys, mikä hänellä oli ulkomaailman

kanssa, sen suuren ja salaperäisen, jota hän pienestä tytöstä saakka

oli haaveksinut, josta hän kirjoissa oli lukenut ja jossa hän uskoi

ihmisten elävän rikasta, täyteläistä ja onnellista elämää.

Ja vielä sittenkin, kun laiva oli mennyt ohitse, jäi hän siihen

iltaansa lyhentämään. Hän odotti laineita, jotka pitkän aikaa sen

jälkeen, kun viimeinen savun kiemura oli haihtunut ilmaan, vyöryivät

sieltä verkalleen, huojahduttivat ruohistoa ja valkeana vaahtona

kohisten murtuivat rantakiville hänen jalkojensa juureen.

Aivan sattumalta oli hän tullut tämän paikan keksineeksi eräänä iltana

rantoja pitkin harhaillessaan. Toisen kerran tuli hän uteliaisuudesta,

lapsellisesti siitä hauskuutettuna, sitten se muuttui tavaksi ja

lopulta melkein jokapäiväiseksi tarpeeksi. Yksinäisyydessään hän

pyhitti paikan omille haaveiluilleen.

Ja täällä hän oli elänyt sekä onnellisimmat että onnettomimmat

hetkensä. Onnellisimmat siksi, ettei kukaan häntä häirinnyt ja että hän

sai olla yksin. Onnettomimmat, sillä täällä voi tuo sama yksinäisyys

kaikista enimmän häntä painaa. Täällä hän oli kaivannut kaikki

suurimmat kaipuunsa, täällä kaikista haikeimmin halunnut ystävää,

toveria ja rakkautta.

Nähdessään laivain aina noin salaperäisesti kulkevan ohitsensa,

kehittyi hänelle taikauskoiseksi varmuudeksi usko siihen, että elämä ei

voi ikäänsä kaikkeaan samalla tavalla jatkua ja että laineet kerran

tuolta tuovat hänelle edes jonkunlaisen toiveiden täytännön mukanaan.

Hän ei osannut ajatella, mitä se olisi ja vielä vähemmin kuka. Jotain

erikoisempaa sen vain tulisi olla. Mutta ei sieltä tullut milloinkaan

mitään eikä ketään.

Ja yht'äkkiä täytti se epäilys hänen mielensä nytkin. Eihän kirje ollut

ihan varma. »Jos tulen, niin tulen ensi perjantaina. Ellen silloin

tule, niin olen päättänyt viettää kesäni toisaalla.» Tietysti hän _ei

tule_! Ja paljas mahdollisuus tuosta sai hänet tavalliselle mielelleen.

Hän vaipui siihen samaan surumieliseen mietiskelyynsä, joka hänet aina

valtasi tällä paikalla. Tämä kesä tulee siis kai kulumaan niinkuin

olivat kuluneet kaikki entisetkin, ilman mitään vaihdosta. Elämä jatkuu

vanhaa latuaan, tulee syksy ja se kauhean ikävä talvi.

Aurinko kallistui hiljalleen länteen, sen valo tuli kylmemmäksi ja

alakuloisemmaksi. Tuuli heikkeni heikkenemistään, ja pienet lyhyet

laineet lipattivat hajamielisesti nuottakodan edustalla.

Monta kertaa oli hän tällä samalla sijalla tehnyt tilin elämästään,

muistellut ja tarkastellut sen alusta loppuun. Vaikkei hän sitä ollut

koskaan kenellekään puhunut, oli se pukeutunut ikäänkuin sanoiksi hänen

mielessään, Hän olisi osannut kertoa sen ulkoa samoilla sanoilla, jos

olisi ollut joku, joka olisi tahtonut sitä ymmärtäen kuunnella. Mutta

vaikkei sellaista kuulijaa ollutkaan, kertoi hän sen mielellään ja

omaksi helpotuksekseen--itselleen. Ympäristö sitä ainakin tuntui

kuuntelevan ja siihen osaakin ottavan.

* * * * *

Kuinka kirkkaasti muisti hän tuon sunnuntai-illan isänsä kotona ennen,

kun hän istui venheen kokassa rannassa ja haaveillen tarkasteli tyynen

veden pintaa, mihin kuvastui koko äärettömän korkea taivaan kupukansi!

Silloin seisoivat yht'äkkiä rannalla isä ja tuo nuori ylioppilas,

valkoinen lakki reippaasti takaraivolla ja matkalaukku kupeella

riippumassa. Ne nauroivat hämmästyneelle tytölle, joka häpeissään

kiiruhti edeltäpäin pihaan muistamatta tervehtiäkään vastatulleita.

Heillä oli kolmaskin mukanaan, apulaispapiksi tuleva. Ja kun he saivat

hänet rantaportilla kiinni ja isä heidät esitteli, niin oli apulaisen

käsi pehmeä ja vastenmielisen lämmin. Se toinen hymyili ystävällisesti

ja katsoi niin omituisesti suurilla, sinisillä silmillään.

Ja pian he sitten perehtyivät toisiinsa, jo samana iltana puheli se

niin tutunomaisesti ja oli niin viisaan ja etevän näköinen. Miten

kauniita, uusia asioita se tiesi ja kuinka ne silti tuntuivat tutuilta,

niinkuin olisi niitä kaikkia jo ennen itse ajatellut. Molemmat he

tekivät kiusaa apulaisesta, joka sekaantui puheisiin, mutta ei mitään

käsittänyt. Hän oli heistä naurettava ja vähän tyhmä. He soutelivat

järvellä, kävivät kirkon tornissa ja ihailivat avaraa näköalaa.

Ylioppilas oli juossut edeltäpäin ja avannut luukun. Hän seisoi siinä

niin solakkana ja miehekkäänä, pitäen luukun ovesta kiinni. Täytyi

kumartua hänen kainalonsa alitse ja seisoa kuin hänen syleilyksessään.

Apulainen seisoi alhaalla kirkonmäellä, ja ylioppilas huusi, iskien

Ellille silmää: »Kuinka sinä olet litteän näköinen siellä!» Valkolakin

sametti hulmusi kovassa, mutta lämpimässä etelätuulessa, hän oli hän

oli niin kaunis ja reipas. Hän puhui, innostui ja osoitteli kädellään

kauas eteläisiin maisemiin, »jonne aatos aina pyrkii.» Hän näytti

tahtovan siinä paikassa sinne lentää, ja Elli kuvitteli, että he

lentävät yhdessä.

Mutta hän lensikin sinne yksin, ja Elli jäi kuin siivetön lintu

seisomaan verannalle, itkeytyvät kasvot lasia vasten. Kuinka karvas oli

nielaista tuo kyynel! Kuinka se aina tätä muistellessa pyrki kohoamaan

takaisin...! Hän istui rattailleen, ja hevonen kiskaisi juoksuun. Hän

kohotti lakkiaan ja katosi maantien pölyyn.

Kuinka hän silloin olisi äärettömästi kaivannut lohduttajaa, jonka

rinnalla olisi voinut itkeä surunsa. Mutta sellaista ei hänellä ole

koskaan ollut. Metsän puut ja järven rannan loiskivat laineet ne olivat

hänen uskottunsa silloin niinkuin nytkin. Ja lehtoon, koivikkolehtoon

järven rannalle, jossa pohjatuuli puhalteli, hän silloinkin sijoitti

yltäkylläisimmän onnettomuutensa.

Kun hän sieltä palasi, silmänsä kuiviksi itkettyään, alkoi apulaispapin

kosinta. Se oli käynyt pian, mutta hän ei vielä tänäkään päivänä voinut

käsittää, kuinka se sittenkin oli niin käynyt. Hän muisti vain erään

keskustelun, joka hänellä oli ollut äidin kanssa ja jossa tämä

luultavasti oli sanonut omankin elämänsä salaisuuden: »Onhan se hyvä ja

kunnollinen mies. Jonkun kanssahan sinun täytyy sinunkin kerran mennä

naimisiin ja saada turvaa maailmassa.»--»Jos menen, niin menen jonkun

kanssa, jota oikein rakastan.»--»Sinä, tyttö parka, et tiedä, että

maailmassa tyttö hyvin harvoin saa sen, jota hän oikein rakastaa. Usein

saa hän tyytyä siihen, jota voi sietää.»--»Mutta kuinka voi elää

naimisissa, jos ei rakasta?»--Äiti hymyili surullisesti:--»Saa luvan

voida ja näkyy sitä voivan.»

Ja näkyyhän sitä voineen.

Ajatellessaan elämäänsä näinä viitenä vuotena--vai lieneekö niitä ollut

kuusikin, ei niistä tullut niin lukua pidetyksi--ei hän voinut

ymmärtää, kuinka ne olivat kuluneet. Viikot ja kuukaudet olivat menneet

melkein mitään jälkeä jättämättä, niinkuin tippuu pisara pisaran

perästä tuhuttavana sadepäivänä ja putoaa hiekkaan niin hitaasti ja

hermostuttavan yksitoikkoisesti. Hän oli tottumistaan tottunut ja

herjennyt jo muutostakin odottamasta.

Siihen se päättyi hänen mietiskelynsä, tähän sisällöttömään

nykyisyyteen. Monta kertaa oli hän uudistuksia kuvitellut, mutta ne

kuvittelut eivät vielä koskaan olleet toteutuneet. Eikä hän niitä

nytkään tahtonut uskoa. Hän oli melkein varma siitä ja tahtoi

vakuuttamalla vakuuttaa itselleen, että kaikki jää entiselleen ja että

venhe tulee tyhjänä takaisin. Tietysti. Ja parasta kai se olisikin.

* * * * *

Hän aikoi nousta. Mutta silloin kahahti ruohikko niin tutusti, ja

samassa puhaltautui leveä laine pitkin rantaa ja kostutti kivet lähellä

hänen jalkojaan. Laiva oli mennyt ohitse hänen huomaamattaan, sillä

päivä paistoi vasten silmiä juuri lahtea pitkin ja esti näkemästä

ulapalle.

Hetken kuluttua kuului soutua ja puhetta tuulen päältä. Hän siirtyi

vähän ja näki siellä venheen tulemassa. Hänen miehensä istui perässä.

Kokassa souti renki. Ja keskellä venhettä oli joku kolmas.

--Se on kai mieheni vieras, koetti hän ajatella rauhallisesti ja

välinpitämättömästi. Mutta sydän tykytti korvaan kuuluvasti, käsi

vapisi hänen huivia sitoessaan, ja poskia poltti. Ja hän kiiruhti

edeltäpäin pihaan, ennenkuin ne ennättäisivät rantaan ja huomasivat

hänet.

Kun hän sitten vilahdukselta katsahti kamarinsa ikkunasta rantaan, oli

venhe juuri laskemassa maihin, ja se, joka oli istunut keskellä

venhettä, oli noussut seisomaan.