se mitä laatua tahansa, älyn, havainnon yhtä hyvin kuin luonteenkin
suuruuden. Ja varsinkin se tuhoaa taiteen, elämän heijastuksen,
jota vailla meidän ei voi sanoa edes elävän. Sillä taiteilija
on harvinaisin, valituin ihmisistä. Hänen aisteillansa, hänen
havaintokyvyllään, hänen älyllään on luontainen ja synnynnäinen hienous
ja etevyys. Hän kuuluu erityiseen luokkaan, hyvin pieneen, hyvin
jyrkkärajaiseen. Ja hän tarvitsee luokkaa, joka voi häntä oivaltaa
ja kannattaa. Ei mikään kansanvalta ole tuottanut eikä ymmärtänyt
taidetta. Ateenaa mainitaan esimerkkinä, mutta väärin; Ateena oli
ylimysvalta ja sitä johti ylimys, siihen aikaan kun rakennettiin
Parthenon. Kaikkina aikoina ovat taidetta vaalineet suojelusherrat, ei
koskaan kansa. Kuinka kansanmiehet sitä vaalisivatkaan? Vaistomaisesti
he vihaavat sitä, niinkuin vihaavat kaikkea ylemmyyttä. Michelangeloa
ei käyttänyt Firenze, vaan Medicit ja paavi; Lionardon arvoa ei
oivaltanut Milano vaan Lodovico il Moro. Englannin ylimykset
suojelivat Reynoldsia ja Gainsboroughta; keskiluokkamme lemmikit
ovat Herkomer ja Collier. On kyllä totta, että on ollut rahvaan
keskuudessa syntyneitä runoilijoita, ja että kansa on heitä rakastanut;
enkä halveksi senlaatuista runoutta. Mutta se ei ole suuri runous.
Suurta on Sophokles ja Vergilius, hieno kulttuuri aviossa rikkaan
luonnon kanssa. Eikä sellaista avioliittoa saada aikaan ulkona
kedolla eikä markkinapaikoilla. Se kirjallisuus, jota kansanvalta
rakastaa, on sen itsensä kaltainen: ei kirjallisuutta ollenkaan, vaan
sanomalehtisepustusta, karkeata, räikeätä, kiihottavaa, alhaista.
Niin on myös draaman laita, samoin rakennustaiteen, samoin jokaisen
taiteen. Asettakaa joukko taidetta suojelevan ylimyksen sijalle, ja
poistatte hienon aistin. Taiteilija häviää, markkinailveilijä jää
eloon ja kukoistaa. Ainoastaan luonnontieteen alalla teillä on enää
jotakin ylimyksellistä. Sillä joukko näkee, että luonnontieteestä on
hyötyä, ja sallii sen jatkaa työtänsä. Siksi että voi sattua niin, että
luonnontiedettä voidaan sovelluttaa käytäntöön, sitä saadaan vielä
harjoittaa puhtaasta, epäitsekkäästä harrastuksesta. Ja kansanvalta
sietää toistaiseksi, vaikka tosin kärsimättömänä, aatteellista
pyrkimystä, sentähden että se toivoo voivansa alentaa sen saavutukset
omaksi hyödykseen.
»Kun käsitykseni kansanvaltaisesta yhteiskunnasta on tämmöinen, on
luonnollista, että katseeni etsii sellaisia aineksia, jotka eivät lupaa
sitä edistää, vaan vastustaa. Tähystelen uuden ylimysvallan ituja.
Niitä on vaikea löytää, ja kenties kaipuuni ratsastaa arvostelukykyni
kumoon. Mutta kuvailen mielessäni, että juuri se maa, joka on
kipeimmin sairastanut, on ensinnä löytävä lääkkeen. Kannatan Ellis'in
käsitystä Amerikan sivistyksestä; mutta sallin itselleni sen toivon,
että vastavirtaus jo on alkamassa. Olen Italiassa tavannut nuoria
amerikkalaisia, joilla on ollut hienompi kauneuden, ylevyyden ja muodon
tajunta, kuin olen kyennyt löytämään englantilaisista, saatikka sitten
italialaisista. Ja kun kerran siihen tuoreeseen ja aukeaan maaperään
on kylvetty sen ihanteen siemen, mikä teki Kreikan suureksi, niin
kukapa voi ennustaa, mihin kauneuden ja aatteen muotoihin oras saattaa
puhjeta? Lännen pohattavalta voi vielä muuttua parhaimmistovallaksi,
ja Europpa saattaa Amerikasta jälleen löytää entisen suuruutensa
salaisuuden. Tämä ainakin näyttää minusta olevan maailman paras toivo;
ja sen toivon toteuttamiseksi tahtoisin saada kaikki kulttuurin
miehet koko maailmassa yhdistämään ponnistuksensa. Sillä tämän
maailman valtakunta, samoin kuin taivaan valtakuntakin, valloitetaan
väkivalloin. Emme saa työskennellä vallitsevia suuntia myöten, meidän
tulee tehdä työtä niitä vastaan, jos tahdomme luoda mitään suurta.
Ja niiden miesten, jotka kelpaavat hallitsemaan, täytyy rohjeta
anastaa valta, jos enää koskaan on oleva sivistystä. Siitä syystä
minä, vanhan ylimysvaltaisuuden viimeinen edustaja, tähystelen poikki
Atlantin, havaitakseni uuden ylimysvallan esikoisen. Ja sosialismin
taakse, anarkian taakse terotan katseeni nähdäkseni, helmenharmaana
vasten vaalenevaa taivasta, vallan uuden ja komean linnan. Sillä
valta on kaiken hyvän kiteytymiskeskus; kun se on olemassa, teillä
on siveellisyyttä, taidetta, uskontoa; kun se puuttuu, teillä ei ole
mitään, paitsi pyyteitä ja intohimoja. Valta on siis elämän ehto,
joukonkin elämän, mikäli se on elämisen arvoinen. Ja itse kansanvallan
tähden jokaisen oikean kansanvaltaisen tulisi rukoilla: ylimysvalta
tulkoon.»
WILLIAM WOODMAN, Kveekari.
Kaikki seuramme jäsenet olivat puhuneet, paitsi kahta. Toinen oli
kirjailija, Vivian, ja hänet olin päättänyt jättää viimeiseksi. Toinen
oli John Woodman, Ystävien seurakunnan jäsen, [S.o. kveekari.] mies,
jota tavallisesti pidettiin kummallisena ihmisenä, sen tähden että
hän eli maalla talonpoikaisessa talossa, teki työtä omin käsin ja
kieltäytyi maksamasta veroa, siitä syystä että sitä käytettiin armeijan
ja sotalaivaston ylläpitämiseen. Jos Harington oli kaunis, niin Woodman
teki kerrassaan ihanan vaikutuksen, mutta hänen kauneutensa oli
enemmän kasvojen ilmeessä kuin niiden piirteissä. Olin aina pitänyt
häntä harvinaisen tyypin, tosikristityn, oikeana perikuvana. Ja
koska Harington juuri oli osottautunut tyypilliseksi pakanaksi, olin
mielissäni sattumasta, joka asetti nämä kaksi miestä niin välittömästi
vierekkäin. Sitä vain epäilin, suostuisiko Woodman puhumaan. Sillä
tiesin hänen joskus aikaisemmissa tilaisuuksissa kieltäytyneen; ja hän
oli meistä ainoa, joka aina oli osannut pysyä kiellossaan, tulematta
epämiellyttäväksi, mutta myös taipumatta. Nyt puheena olevana iltana
hän kuitenkin nousi, kun kutsuin häntä puhumaan, ja lausui seuraavasti:
»Koko illan olen uteliaasti odottanut, milloin minun vuoroni tulisi,
ja tuntisinko silloin olevani, kuten me ystävät sanomme, Vapaa
noudattamaan kehotusta. Nyt, kun se on tullut, olen, ymmärtääkseni,
vapaa, mutta en kuitenkaan, jos suotte minulle anteeksi, pitämään
pitkää enkä taiteellista puhetta. Mikä minulla on sanottavana, sen
sanon niin yksinkertaisesti ja lyhyesti kuin voin; ja tiedän teidän
kuuntelevan, niinkuin tapanne on, suvaitsevaisina, vaikkakin kantani
eroaa kaikkien muiden puhujain mielipiteistä, jos mahdollista, vielä
jyrkemmin kuin nämä eroavat toisistaan. Olette näet kaikki puhuneet
maailman näkökannalta. Olette esittäneet ehdotuksia yhteiskunnan
muuttamisesta ja parantamisesta. Mutta olette — enimmäkseen —
luottaneet ulkonaisiin keinoihin noiden muutosten aikaansaamiseksi.
Olette puhuneet hallituksen toimivallan laajentamisesta ja
supistamisesta, sosialismista, anarkiasta, kasvatuksesta,
siitosvalikoinnista. Mutta ette ole puhuneet hengestä ja elämästä,
taikka ette ainakaan siltä kannalta, jolta minä tahtoisin niistä
puhua. Muistan tosin, että MacCarthy käytti sanoja 'hengen elämä'.
Mutta en oikein ymmärtänyt, mitä hän tarkoitti, paitsi että hän toivoi
toteuttavansa sen väkivallalla; eikä sitä, johon minä tahtoisin pyrkiä,
sitä, jolle minä tahtoisin antaa arvoa, voida sillä keinoin edistää.
Coryat taas, ja Harington, puhuivat hyvästä elämästä. Mutta Coryat
näytti olevan sitä mieltä, että kaikki elämä, oli se millainen tahansa,
on hyvä. Sitä rajaviivaa, jonka minä näen kaikkialla, viivaa, joka
toisistaan erottaa jumalan lapset ja tämän maailman lapset, sitä hän ei
nähnyt ollenkaan. En voisi sanoa, niinkuin hän, että elämässä sinänsä
on luontaista hyvyyttä; ainoastaan, että jokainen rehellinen työ on
hyvä, jos sitä tekee hyvä ihminen. Se, mikä on tarpeen, ei ole rikkaus,
ei loistavat avut, eikä äly. Nämä ovat lahjoja, joita annetaan tai
kielletään. Vaan ainoa tarpeellinen on Jumalan henki, joka annetaan
ilmaiseksi köyhille ja tietämättömille, jotka sitä etsivät. Koska
tämä on uskoni, en voi muuta kuin olla eri mieltä myöskin Haringtonin
kanssa. Sillä se elämä, josta hän puhui, on tämän maailman elämä.
Hän ylistää valtaa ja viisautta ja kauneutta, ja ruumiin ja sielun
etevyyttä. Ne ne ovat, hän sanoo, hyvä elämä. Ja koska ne ovat niin
harvinaisia ja vaikeita saavuttaa, ja kehittyäkseen vaativat luontaisia
avuja ja joutoaikaa ja rikkautta ja korkeata asemaa, niin hän päättää,
ettei hyvä elämä ole mahdollinen kuin pienelle vähemmistölle, ja että
enemmistön tulee tätä palvella. Ja jos ne hyvät asiat, joista hän
puhuu, ovat sellaisia, niin hän on oikeassa; sillä maailman asioissa
vallitsee sääntö: minkä toinen ottaa, siitä täytyy toisen luopua. Jos
on hallitsijoita, täytyy olla alamaisia; jos on rikkaita, täytyy olla
köyhiä; jos on joutilaita, täytyy olla raatajia. Mutta tosihyvä ei ole
sillä tavoin jyrkkärajainen. Se on kaikille avoinna; ja kuta enemmän
kullakin on sitä hyvää, sitä enemmän hän antaa muille. Se hyvä on
rakkaus Jumalaa kohtaan ja tämän rakkauden voimasta rakkaus ihmistä
kohtaan. Nämä ovat vanhoja sananparsia, mutta ajatus niissä ei ole
vanha; päin vastoin se on aina uusi, sillä se on ikuinen. Nyt, niinkuin
muinoin, keskellä tiedettä, liiketoimintaa, keksintöjä, maailman
moninaista sekasortoa ja hälyä ja kiirettä, Jumala on välittömästi
tajuttavissa ja tunnettavissa. Mutta tuntea häntä on rakastaa häntä,
ja rakastaa häntä on rakastaa hänen luomakuntaansa ja kaikista enimmin
ihmisiä, he kun ovat meitä lähinnä, heidän kanssaan kun olemme lähintä
ja kiinteintä sukua, heidän kanssaan ja avullaan kun meidän pakostakin
on elettävä. Ja jos se rakkaus todella olisi yleinen keskuudessamme,
niin ne kysymykset, joita tänä iltana on pohdittu, selviäisivät
itsestään. Sillä silloin olisi olemassa yleisesti omaksuttu ja
noudatettu elämänohje, ja sen vallitessa ne olot, jotka probleemeja
synnyttävät, häviäisivät. Sellaista elämänohjetta kaikki ihmiset
aavistavat, hämärästi ja hetkittäin. Se se heille ilmaisi, että orjuus
on vääryyttä. Ja jos vain olisivat lukeneet sitä vilpittömämmin ja
noudattaneet sitä uskollisemmin, he eivät koskaan olisi käyneet sotaa
hävittääksensä jotakin, jota eivät koskaan olisi halunneet ylläpitää.
Ja sama elämänohje se nytkin varoittaen ilmaisee, että tehdään väärin,
kun käydään sotaa, väärin, kun kasataan rikkauksia, väärin, kun
eletään muiden työstä. Mikäli otamme varteen varoituksen, luovumme
sellaisesta. Vaan jos muutetaan laitokset, muuttamatta sydämiä, tehdään
turha työ. Sillä silloin muutetaan vain alamaiset hallitsijoiksi,
köyhät rikkaiksi, raatajat tyhjäntoimittajiksi. Ja tuloksena olisi
vain, että meillä olisi entistä turhanpäiväisemmät tyhjäntoimittajat,
sydämettömämmät pohatat ja kykenemättömämmät hallitusmiehet. Taivaan
valtakunta ei tule väkivallan eikä pakon tietä, ei peittelemättömän
eikä peitetyn. Sen tuopi yksinkertainen palvelus niiden puolelta, jotka
tuntevat lain, siten että he noudattavat oikeutta omassa elämässään ja
saarnaavat käytöksellään enemmän kuin sanoillaan.
»Tämä olisi kovaa puhetta, jos meidän olisi nojauduttava itseemme.
Mutta meillä on Jumala, ja häneen voimme nojautua; hän suo apunsa,
ottamatta lukuun voimiemme määrää. Ihminen ei voi ajatuksen voimalla
lisätä vaaksaa pituuteensa; hän ei voi suurentaa mielensä laajuutta
eikä aistiensa kantavuutta; hän ei voi tahdon voimalla tehdä itseään
filosofiksi eikä ihmisten johtajaksi. Mutta ammentamalla lähteestä,
joka on köyhimmällekin ja heikoimmallekin avoinna, hänestä voi
tulla hyvä ihminen, ja sitten hän, olivat hänen avunsa suuret tai
pienet, käyttää niitä Jumalan ja ihmisten palvelukseen. Jos ihmiset
tekevät sen, kukin itse kohdaltaan, Jumalan avulla, seuraa kaikki
muu. Niin totta on, että jos ensin etsitte taivaan valtakuntaa,
teille annetaan tämä kaikki. Niin, se on totta. Se on iäinen totuus.
Se ei muutu kirkkokuntien oppijärjestelmäin muuttuessa eikä niistä
riipu. Sanoisinpa ettei se riipu kristinuskostakaan. Sillä ne sanat
olisivat tosia, vaikkei koskaan olisi ollut mitään Kristusta niitä
lausumassa. Ja ne näyttää tosiksi yksinkertaisesti tietoisuutemme
välitön todistus. Tajuamme sellaiset totuudet niinkuin tajuamme
auringon. Niissä itsessään on niiden varmuus; ja siihen perustuu
varmuus Jumalan olemassa olosta. Siinä on kaiken uskonnon ydin. Sanon
sen, sentähden että tiedän. Ja te muut näytätte minusta aavistavan.
Eikä se totuus ole, kuten puusta katsoen saattaa näyttää, yhdentekevä
keskusteluumme nähden. Sillä se opettaa, että jokaisen muutoksen
täytyy lähteä sisästä ulospäin. Ei ole, ei ole koskaan ollut mitään
oikeudenmukaista valtiojärjestystä, sillä ei ole ollut yhtäkään,
jonka perustuksena olisi ollut rakkaus Jumalaa ja ihmistä kohtaan.
Kaikki, mitä tuomitsette pahana, — köyhyys ja rikkaus, joutilaisuus ja
liikaraadanta, likaisuus, sairaus, lapsettomat avioliitot, väkivalta
ja sota, jatkuu, kaikista muotojen muutoksista huolimatta, kunnes
ihmiset tahtovat niistä vapautua. Eivätkä sitä tahdo, ennenkuin ovat
oppineet rakastamaan Jumalaa ja ihmistä. Kumous on turha, kehitys
on turha, kaikki tuskalliset heilahdukset puolelta toiselle ovat
turhat, kunnes se sydämen muutos on tapahtunut. Ja se tapahtuu, kun
sen aika on tullut. Näen sen kaikkialla olevan tekeillä, monella
tavoin, monien eriävien mielipiteiden verhossa. Näen sen tekeillä
täällä tänä iltana ja yönä niidenkin keskuudessa, joidenka kanssa
olen jyrkimmin eri mieltä. Näen sen Allisonin ja Wilsonin toiveissa.
MacCarthyn uhmassa, Martinin epäilyksessä ja kaikista selvimmin
Audubonin epätoivossa. Sillä hän on oikeassa ollessaan epätoivoisena
ainoan elämän suhteen, jota hän tuntee, maailman elämän, jonka hedelmät
ovat tomua ja tuhkaa. Hän ajelehtii keskiöisellä valtamerellä, hänen
taivaansa on tähdetön, häntä heittelevät pettymyksen, surun, sairauden,
korvaamattoman menetyksen tuulet. Oi, mutta hänen yläpuolellaan,
jos hän vain sen tietäisi, kohoaa, niinkuin nyt silmiemme nähden ja
korviemme kuullen, kristallikirkasta taivasta kohti aamun ensimäinen
leivonen. Ja käki kukkuu ja mustarastas laulaa, ettekö kuule? Ja lähde
heittää putouksestaan aina hopeakipinäin kuurot taivasta kohti, jota
se ei saavuta, ennenkuin tuli on muuttanut sen höyryksi. Ja niin koko
luonto pyrkii ylös epätoivon yöstä aamunkoiton viileään raikkauteen
ja edelleen keskipäivän aurinkoa kohti. Olkaamme kärsivälliset ja
kulkekaamme kukin polkuamme, odottaen Jumalan sanaa, kunnes hän
katsoo hyväksi ilmaista sen. Sillä hänen tiensä ei ole vaikea, se on
sanomatonta iloa ja rauhaa. Ja niitä, jotka odottavat uskossa, hän on
siunaava: he saavat häntä tuta.»
Kun hän päätti, oli valoisa aamu, vaikkei aurinko ollut vielä noussut.
Ensimäiset linnut liversivät puistikossa, lähde kimalteli ja lauloi, ja
maisema oli edessämme kuin morsian ylkää odottaessaan. Pysyimme ääneti,
lumouksen valtaamina; ja tuskin tiedän kuinka pitkä aika oli kulunut,
ennenkuin hennoin kehottaa Viviania lausumaan viimeisen puheen.
GEOFFRY VIVIAN, Kirjailija.
Olen joskus kuullut Vivianille annettavan filosofin nimen; mutta sana
on harhaan viepä. Ne, jotka tuntevat hänen teoksensa — ja niitä on
liiankin harvoja — tietävät että hän, välittömästi tai välillisesti,
käsitteli filosofisia probleemeja. Mutta hän ei koskaan kirjoittanut
filosofiaa; hänen menettelytapansa eivät olleet logiikan metodeja, ja
hänen myötätuntoisuutensa oli luonnontieteen ja taiteiden puolella.
Kreikan kulttuurin alkuaikoina hän olisi voinut olla Empedokles tai
Herakleitos; hän ei olisi koskaan voinut olla mikään Spinoza tai Kant.
Hän pyrki selittämään elämää, mutta ei yksinomaan ymmärryksen kaavojen
mukaan. Hänen täytyi nähdä ja tuntea, voidakseen ajatella. Ja hänen
esitystapansa oli runouden ystävistä liian älyperäinen, filosofian
ystävistä liian kuvannollinen. Sentähden hänen lukijapiirinsä, niin
harras kuin se olikin, oli pieni; mutta me, omassa seurassamme,
kuuntelimme häntä aina mieltyneinä, ja mielenkiintoamme enensi, ei
suinkaan vähentänyt, se, että hänen puheensa välistä sai meidät
ymmälle. Olen havainnut vaikeaksi kuvata hänen esitystapaansa, johon
hän ilmeisesti pani tietoista ja taiteellista harrastusta. Vielä
vähemmin voin kuvata hänen laihain ja hienopiirteisten kasvojensa
vaikutusta ja koko hänen persoonallisuutensa ylevää hienoutta. Hän
nousi ja seisoi suorana ja pitkänä, vaikeneva taivas taustanaan, ja
puhui seuraavaan tapaan:
»Ihminen on tekeillä; mutta tästä lähtien hänen täytyy itse tehdä
itsensä. Sille asteelle luonto on hänet taluttanut, alkulimasta alkaen.
Luonto on antanut hänelle jäsenet, ja se on antanut hänelle aivot, se
on antanut hänelle sielun alkeet. Nyt on hänen omana asianaan kehittää
tai turmella tuo uhkea runko. Älköön enää odottako luonnolta apua;
sillä se tahtoo luoda olijan, jolla on voima luoda itsensä. Jos hän
epäonnistuu, niin luonto epäonnistuu; malmi menee takaisin sulattimeen;
ja tuo suuri kehityssarja alkaa uudestaan. Jos hän onnistuu, hän
onnistuu yksin. Hänen kohtalonsa on hänen omissa käsissään.
»Tämän kohtalon herrana, jos hän vain sen tietäisi, ovat aivot,
rakentaakseen palatsin, joka soveltuu sielun asuttavaksi. Yhä vielä,
vuosisatojen kompastusten jälkeen, sielu ei kuitenkaan ole mitään
enempää kuin tottumuksen ja voiman salavihkainen rikostoveri. Voima
luo, tottumus ikuistaa, järki, se mielistelijä, vahvistaa. Ja niin
ihminen ajautuu, ei ylös- vaan alaspäin, ja luonto katselee tuskissaan;
oman kieltäymyksensä nojalla se ei voi sekaantua, jollei hävittääkseen.
Jos hänen tulee ohjata, ja ohjata suoraan, täytyy järjen tarttua
ohjaksiin; ja sen ohjaustaito, se se on valtiotaito. Sen taidon
päämääränä on täydellisyys, sen menettelytapana on valikointi. Tiede on
sen palvelijana, siveellisyyden laki sen herrana. Se ei sääli mitään
ennakkoluuloa, ei pidä arvossa mitään tottumusta, ei kunnioita mitään
perintäoppia. Laitokset ovat akanoita tulessa, jonka se sytyttää.
Nykyisen ja menneen se tunnonvaivoitta heittää tulevaisen kitaan. Se on
enkeli tulimiekka kädessä, joka rutosti sysää pois ämmärähjyksen, joka
istuu rahapusseillaan Westminsterissä. [S.o. parlamentin.]
»Taikka, toisin sanoen, se on Herakles, jolla on puhdistettavana
Augeiaan navetat; ja jokainen kaupunki on yksi sen pilttuu, täyteen
ahdettu vuosisadan lannalla. Tai surmattavanaan Hydra, jonka
sata kiemurtelevaa väärän uskon päätä, mädänneinä muinaisesta
totuudesta valheiksi, kasvavat yhä ilmoille, tyhjentämättömässä
hedelmällisyydessään synnyttäen uskontunnustuksia, edunpyyntejä,
laitoksia. Ylimpänä päänä on omaisuus, julmin ja sokein kaikista,
joka, ennenkuin tiedämmekään, nielee meidät kitaansa, verhottuna
turvallisuuden ja rauhan valepukuun, surmaten muutamain ruumiit,
useimpien sielut, ja kasvaen aina uudestaan juuresta, muodoissa, jotka
vain näennäisesti ovat uusia, kunnes hengen miekka on iskenyt itse
juuren poikki. Mikä nimi sille miekalle annetaan, sosialismi, anarkia,
minkä haluatte, se on pikkuasia, kunhan vain käsi, joka sitä heiluttaa,
on väkevä, aivot selkeät, sielu valoisa, innokas, syvä. Mutta mistä
löytää sankarin, joka kelpaa sitä asetta kohottamaan?
»Häntä ei löydetä; hän on luotava. Ihmisen tulee kylvää Ihminen.
Muinoin hän saattoi turvautua luontoon, silloin kun hänet pantiin
sen rinnoille. Mutta luonto on hänet vierottanut; eikä hän enää voi
sokeasti luottaa mielijohteiden tuloksiin, joita se ei enää ohjaa.
Niin kauan kuin se kitki, sen asiana oli istuttaakin; mutta se ei enää
kitke. Omasta tahdostaan ihminen kitkee pois tai säästää; ja omasta
tahdostaan hänen täytyy kylvää, jollei tahdo että hänen kasvitarhansa
metsistyy. Nytkin kallisarvoisia taimia kuihtuu hänen silmiensä edessä,
nytkin uhkeita rikkaruohoja hyötyy, ja hän vain katselee toimettomassa
kauhussa ja höpisee omasta voimattomuudestaan. Hän on antanut ohjakset
himon käsiin, ja se ajaa hänet takaisin syvyyden kuiluun. Vaan hän
valjastakoon sen vaunujensa eteen ja pankoon ohjaajaksi järjen, niin
himolle kasvaa siivet ja se lennättää hänet päämäärää kohti. Se hänessä
oleva aihe, minkä hän sanoo rakkaudeksi, on vain liejun lohikäärme;
hän haudatkoon sen itseyden hautaan, ja se nousee siitä Psykenä, jonka
siivet ovat liian laajat suojatakseen ainoastaan kotia. Ihminen, joka
kerran on oleva, tulee olevaisen ihmisen kutsuessa. Hän kutsukoon
hänet siis, raittiilla mielin, ei himon höyryistä. Sillä mimmoinen
kutsumushuuto on, sellainen tulee vastaus.
»Mutta ketä hänen tulee kutsua tulemaan? Pakanaako? Vaiko kristittyä?
Ei kumpaistakaan, ja molempia. Pakanuus puhuu ihmisten puolesta
Ihmisessä, kristinusko Ihmisen puolesta ihmisissä. Se hedelmä, joka
syötiin Paratiisissa, on, ihmisen sieluun kylvettynä, Hellaassa
tuottanut ensimäisen ja ihanimman satonsa. Siellä nousi sielun
maailmalle ihanteen kolminainen aurinko. Vaahdossa syntynyt Aphrodite
nousi kukkana sinisestä ulapasta, seuranaan tritonit ja nereidit,
aamunkoiton rusohohteessa. Säteilevänä harmaanvalkeassa kasteessa
Apollon kimposi idän aalloista, leimahti halki taivaan, ja jäähdytti
sihisevät pyöränsä usvaisessa lännessä. Jumalan aivoista singahti
Athene ilmoille, aseenaan totuuden keihäs, ja liikkui harmaasilmäisenä
pitkin maailmaa, koetellen ihmisten mieliä. Lempi, kauneus, viisaus,
kas siinä pakanallinen kolminaisuus! Ainoastaan niiden armosta ihmiset
ovat ihmisiä ja kelpaavat tulemaan Ihmiseksi. Sentähden jumalat ovat
ikuiset; eivät he kuole, vaan me, kun luulemme heidät kuolleiksi.
Eikä yksikään ihminen, joka ei heitä tunne ja tuntiessaan palvele ja
rakasta heitä, kykene Ihmisen ruumiin jäseneksi. Sentähden on niin,
että edistysaskeleen merkkinä on katsahdus taaksepäin; ja Kreikka
seisoo ikuisesti uuden elämän kynnyksellä. Unohda Kreikka, ja vajoat
takaisin, jollet elukan, niin hyönteisen tasolle. Katso muurahaista ja
kavahda sitä! Se on olemassa varoituksena. Muurahaiskaikkeudessa ei ole
muurahaisia. Siitä kohtalosta ihmiset varjelkoot Ihmisen!
»Mutta pakanajumalat olivat säälimättömät; he riistivät heikoilta.
Heidän viisaudellaan oli juurensa hulluudessa, heidän kauneudellaan
liassa, heidän rakkaudellaan sorrossa. Näin kasvaneina ne kukat
lakastuivat. Ja mätänevästä maaperästä kohosivat oudot uudet
kukat, jotka sanomme uskoksi ja toivoksi ja ihmisrakkaudeksi.
[Englanninkielessä erotetaan toisistaan love, jota suomeksi vastaavat
sekä rakkaus että lempi, ja charity = kristillinen rakkaus,
ihmisrakkaus; vrt. ransk. amour ja charité.]