kaikki olla kovin pahaa, — ainakin muutamille ihmisille. Mutta en
usko niin olevan. Ja epäilen, tokkohan Audubon todella — no, en saisi
sanoa niin, arvelen. Mutta oli miten oli, olen varma siitä, että
enimmät ihmiset ovat toista mieltä kuin hän. Ainakin mitä minuun
tulee elämä tuntuu erinomaisen hyvältä juuri sellaisena kuin se on;
en tarkoita ainoastaan omaa, vaan jokaisen elämää, Audubonin tietysti
lukuunottamatta — kai minun tulee sanoa niin; ja kenties hänestäkin on
sangen miellyttävää, että hän voi pitää sitä niin pahana. Mutta en aio
ryhtyä väittelyyn hänen kanssaan, sillä tiedän ettei se kannata. Vaan
minun tekee mieli kiistellä kaikkia muita vastaan — paitse Ellis'iä,
jolla luullakseni on jonkunmoinen käsitys niistä asioista, jotka
todella jotakin merkitsevät. Vaan en usko sitä olevan Allisonilla, enkä
Wilsonilla, enkä enimmillä jotka puhuvat edistyksestä. Sillä jos niin
sanoakseni siirrätte kaiken hyvänne tulevaisuuteen, niin se osottaa,
ettette osaa antaa arvoa sille hyvälle, mikä sisältyy elämään juuri
sellaisena kuin se on ja kaikkialla missä sitä on. Ja täytyy, olen
varma siitä, olla jotakin väärää katsomustavassa, joka tekee menneen
ja nykyisen pelkäksi välikeinoksi tulevaista varten. On ikäänkuin joku
ottaisi pullon ja kääntäisi sen ylösalaisin, huomaamattaan kaataen
siitä viinin, ja sitten tekisi suunnitelmia, kuinka hirveästi hän on
parantava pullon muodon. No, minä en välitä pullojen muodosta, mutta
viinistä välitän. Ja tiedän — ja se se onkin pääasia, — että viini yhä
on siinä. Se oli siinä menneenä aikana, se on siinä paraikaa ja se on
oleva siinä tulevaisuudessa, niin, teistä kaikista huolimatta.» Näissä
sanoissa oli jotakin uhmailevaa, joka sai meidät nauramaan. Silloin
hän pysähtyi, ikäänkuin olisi tehnyt jotakin säädytöntä, ja etsittyään
turhaan siltaa, jota myöten olisi päässyt seuraavalle lähtökohdalleen,
hän turvautui harppaukseen, ja jatkoi seuraavasti: »Tässä meillä on,
esimerkiksi, Wilson, joka kertoo meille, että uudella sukupolvella 'ei
ole mihin käyttää' — en tiedä käyttikö hän sitä kauheata lausepartta,
mutta sitä hän tarkoitti — että heillä ei ole mihin käyttää
kreikkalaisia, tai roomalaisia, tai keskiaikaa, tai 18:tta vuosisataa,
taikka niin mitään paitsi omaa itseään. No niin, en voi muuta sanoa,
kuin että surkuttelen heitä ja olen iloinen etten kuulu heihin. Kuinka?
Ajatelkaa vain sen katsomustavan nurjuutta eli oikeammin sokeutta!
Siksi ettette ole samaa mieltä Platonin, Marcus Aureliuksen tai pyhän
Franciscuksen kanssa, he muka kelpaavat vain tuhkaläjään heitettäviksi.
Voisitte yhtä hyvin sanoa ettette huoli juoda muuta viiniä kuin sitä,
mikä on tänä päivänä valmistettu! Menneiden aikojen kirjallisuus ja
taide eivät voi olla kuolleita. Ne ovat se pullo, johon elämän henget
ovat vangitut; teidän tarvitsee vain avata se, ja elämä on teidän.
Ja mikä elämä! Että se on toisenlainen kuin meidän, se on juuri sen
ansiona. En tarkoita, että se välttämättömästi on parempi; mutta se
säilyttää meille ne asiat, jotka meiltä ovat joutuneet hukkaan. Sillä
emme me, yhtä vähän kuin menneiden aikojen ihmiset, tyhjennä kaikkia
mahdollisuuksia. Elämän koko ihmeellinen draama kehittyy ajassa, ja me,
tämän vuosisadan ihmiset, olemme vain yksi sen kohtauksista, emme tosin
intohimoisin emmekä lumoavin. Toimivina henkilöinä olemme tietenkin
tekemisissä ainoastaan tämän kohtauksen kanssa. Mutta kummallinen asia
on, että samalla olemme myös katselijoita, jos haluamme. Ja katselijain
kannalta moni menneisyyden tapahtuma on paljon mielenkiintoisempi,
jollei tärkeämpikin, kuin nykyajan kohtaukset. Tarkoitan, että minusta
näyttää typerältä — en kai saisi sanoa typerältä, koska te tietenkään
ette oikeastaan ole —» naurahdimme jälleen, ja hän hillitsi itsensä.
»Mitä tarkoitan on, että, kun otatte menneiden aikojen filosofian tai
uskonnon ja pistätte sen laboratorioonne ja tutkitte sen totuutta ja
viskaatte sen pois, jollei se kestä koetta, niin ymmärrätte väärin koko
sen arvon ja merkityksen. Oikea kysymys on: mikä tavaton, lumoava,
traagillinen tai koomillinen elämä saattoi tuottaa tuon kallisarvoisen
näytekappaleen? Minkä uuden ilmestyksen se antaa maailman
mahdollisuuksista? Siltä kannalta sitä katselemme, jos meillä on elämän
tuntua. Kaikkialla tunnustelemme elämää. Rakastamme sitä kun siihen
kajoamme. Emme kysy onko se hyvää vai pahaa. Se on, ja me olemme sukua
sen kanssa. Kuvailkaa ihmistä, joka voi kulkea läpi British Museumin
ja mennä Parthenonin korkokuvavyöhykkeen ohi ja sanoa, ettei hänellä
ole mihin sitä käyttää! Ja miksei? Siksi, luultavasti, ettemme nyt
käy sellaisessa puvussa emmekä osaa ratsastaa satulatta. Sitä pahempi
meille! Mutta ajatelkaahan! Siellä, huutaen seinältä — ei, minun
tuli sanoa laulaen enkelien äänellä — on elämän henki ihanimmassa,
voimallisimmassa, jumalallisimmassa ilmestyksessään ja sanoo: 'rakasta
minua, ymmärrä minua, ole minun kaltaiseni!' Ja uusi sukupolvi kulkee
ohitse, nenä pystyssä, ja hönöttää: 'Ei! Ette ole enää mukana leikissä!
Ette tunteneet luonnontiedettä. Ettekä siittäneet neljä lasta mieheen,
niinkuin me aiomme tehdä. Ja teidän kasvatuksenne oli reetorillinen
ja teidän filosofianne takaperoinen; ja teidän paheenne — oh, niitä
ei sovi mainitakaan! Ei ei, nuori mies! Ei meille, kiitoksia paljon!'
Ja niin he tallustavat eteenpäin; ettekö heitä näe, puku järkevänä,
mieli järkevänä, povessa kovat, pienet sydämet, ja tyhjä paikka missä
heidän kuvitusvoimansa olisi tullut olla. Kauheata! kauheata! Tai
kenties menevät, sanokaamme Assisiin, ja pyhä Franciscus tulee heitä
puhuttelemaan. Ja 'katsokaa', hän sanoo, 'katsokaa, mikä ihana maailma,
jos vain voisitte päästä irti kaikesta mikä teitä painaa ja kahlehtii!
Rahat, talot, vaatteet, ravinto, kaikki ne ovat pelkkiä esteitä! Tulkaa
ja nähkää todellisuus; tulkaa ja eläkää sielun elämää, palakaa kuin
liekki, puhjetkaa kuin kukka, virratkaa kuin vuorten puro!» 'Hyvä
herra', he vastaavat, 'olette likainen, hävytön ja tietämätön! Lisäksi
edistätte kerjuuta ja taikauskoa. Ei tänään, kiitos!' Ja he menevät
suoraa tietä toimikuntaan järjestettyä hyväntekeväisyyttä varten. Se on
— se on —» Hän taas hillitsi itsensä ja jatkoi tyynemmin: »No niin, ei
saisi suuttua, ja luultavasti esitän kaikkien kannan väärin. Sitäpaitsi
en ole sanonut tarkkaan sitä, mitä halusin sanoa. Aioin sanoa — no,
mitä se olikaan? Niin, niin! Että senlaatuinen katsomuskanta on
yhteydessä edistysaatteen kanssa. Se johtuu siitä, että riistetään
menneisyydeltä ja nykyisyydeltä kaikki arvo ja sijoitetaan se
tulevaisuuteen. Ettekä sitä sittenkään siihen sijoita! Ette voi!
Se jollakin tavoin haihtuu siirrettäessä. Missä se sitten on? Minä
puolestani uskon, että se on aina olemassa, elämässä, kaikissa elämän
eri muodoissa. Se on olemassa koko ajan, kaikissa niissä asioissa,
joista lausutte hylkäämistuomionne. Tietysti ne seikat ovat todella
pahat, jotka sanotte pahoiksi. Mutta ne ovat siitä huolimatta samalla
niin hyvät. Tarkoitan — niin, äskettäin luin yhden noista kauheista
kirjoituksista — ainakin — tietysti ne kai ovat hyvin hyödyllisiä —
maanviljelystyömiehen oloista. No niin, ratsastin ulos kedolle, ja näin
tuon kaiken sen omassa kehyksessä ja täydellisenä, kaikki se mukana,
minkä kirjoittaja oli jättänyt pois; eikä se lopulta ollut niinkään
pahaa. En tarkoita että kaikki oli hyvääkään; mutta se oli ihmeellistä.
Siellä oli vehreillä niityillä isoja hevosia, joilla oli pitkäkarvaiset
vuohiset; oli karjaa kahlaamassa matalissa kaalamoissa; oli pajukkojen
reunustamia jokia, ja piipittäviä pikkulintuja ruoikoissa, ja leivoja,
käkiä ja laulurastaita. Ja oli hedelmätarhoja valkoisina kukissaan, ja
pieniä kasvimaita auringonpaisteessa, ja pilvien varjoja liitelemässä
pitkin kenttää. Ja se paljon puhuttu maanviljelystyömies oli keskellä
tätä kaikkea. Eikä hän totta tosiaan ollut mikään ruumiillistunut
valitus! Hänellä oli mielessään hevosensa, tai leipänsä ja juustonsa,
tai lapsensa, jotka pitivät ääntä kylänraitilla, tai sikansa, tai
kukkonsa ja kanansa. En tietysti oleta, että hän tiesi kuinka kaunista
kaikki oli; mutta olen varma siitä, että hänellä oli jonkinmoinen
viihtyisä tunne siitä, että hän oli osa siitä kaikesta, että hänellä
jollakin lailla oli hyvä olla. Eikä hän jankuttanut oloistaan, niinkuin
te kaikki jankutatte hänen puolestaan. En tarkoita, ettei teillä ole
tavallaan syytä jankuttaa; paitsi ettei kukaan saisi sitä tehdä.
Mutta ette saa olettaa sen kaiken olevan kauheata ja sietämätöntä,
vain sentähden että voitte mielessänne kuvailla jotakin parempaa. —
Tämä on tietysti vain yksi esimerkki; mutta uskon että asianlaita
on kaikkialla sama, vieläpä suurissa kaupungeissakin, jotka, minun
käsitykseni mukaan, näyttävät puusta katsoen paljon inhottavammilta ja
kauhistuttavammilta. Elämän välttämättömissä tosiasioissa, elatuksen
hankkimisessa, naimisiin menossa ja lasten kasvattamisessa, päivän
päättymisessä ja toisen alkamisessa, epävarmuuksissa ja peloissa ja
toiveissa, tragedioissa yhtä hyvin kuin komedioissakin, kaikessa on
jotakin, joka kiehtoo, joka vetää mielen puoleensa ja lumoaa, vaikkei
se ilahdutakaan. En sano, että ihmiset ovat onnelliset; välistä
ovat, välistä eivät. Mutta joka tapauksessa heidän harrastuksensa
on vireillä. Ja elämä itse on se harrastus. Ja tämä harrastus on
häviämätön, se kuuluu jokaiselle iälle, kaikille kansanluokille. Ja
jos jätätte sen pois laskuistanne, niin jätätte pois ainoan, jolla
on merkitystä. Se on syy, minkätähden ihanteet ovat niin tyhjät;
sentähden, tarkoitan, etteivät ole olemassa. Ja vakuutan teille — nyt
kun ryhdyn tunnustamaan —, että usein, kun palaan jostakin kokouksesta
tai jonkun pelottavan kirjoituksen lukemisesta, jossa on käsitelty
kysymystä yhteiskunnallisesta uudistuksesta, minusta tuntuu kuin voisin
syleillä kaikkia ja jokaista, joka sattuu tielleni, ainoastaan siksi
että se on niin hyvä ja on olemassa: omnibussinajajia, pika-ajureja,
puotilaisia, kurjien kujien vuokraisäntiä, heidän uhrejansa, porttoja,
varkaita. He ovat joka tapauksessa olemassa, omituisessa kehyksessään,
suljuen elämän suurella virralla, joka on ollut ja on ja on oleva, itse
ollen oman itsensä puhdistaja, virtasi se halki minkä maan tahansa.
Ja jollette tätä tajua, jos teitä on kokonainen yhteisö, joka ei sitä
tajua, niin silloinpa, jos teettekin yhteiskuntanne vaikka kuinka
onnelliseksi ja mukavaksi ja kohtuulliseksi ja niin edespäin, ettepä
todellisuudessa ole tehnyt paljoa ihmisten hyväksi. Saattaapa viimeinen
tila olla ensimäistä pahempikin, koska he silloin ovat menettäneet
luonnollisen vaistomaisen elämänomaksumisen, oppimatta mitenkä elämä on
omaksuttava korkeammalla tasolla.
»Ja tästä syystä — nyt tulee se, josta todella välitän ja jonka
olen tahtonut saada sanotuksi — tästä syystä ei mikään ole maailman
nykyisyydelle ja tulevaisuudelle niin tärkeätä kuin runous. Allison
esimerkiksi ja Wilson olisivat toisenlaisia ihmisiä, jos vain lukisivat
teokseni! Enkä ole edes varma siitä, eivätkö ne — jos saan sen sanoa
— eivätkö ne tekisi hyvää itse Remenhamillekin.» Remenham antoi
kuitenkin hymyillen tietää lukeneensa ne. Johon Coryat jonkun verran
koomillisesti huomautti: »No no, niin, kenties sitten runouteni ei
ole aivan kyllin hyvää. Mutta onhan olemassa Shakespeare ja Milton
ja — en välitä kuka se on, niin kauan kuin hänen tuotannossaan on
kaiken suuren runouden perusominaisuus, ja se on, että se saa teidät
tajuamaan olevaisten arvon. En tällä tarkoita onnellisuutta, vaan juuri
sitä erinomaista arvoa, josta kaikki nämä ratkaisemattomat kysymykset
hyvästä ja pahasta ovat osana. Ei kukaan, siitä olen varma, ole
koskaan laskenut kädestään suurta tragediaa — ottakaamme esimerkiksi
pelottavin kaikista, Kuningas Lear — tuntematta valtavaa elämän
arvon tunnetta, elämän, sellaisena kuin se on, elämän, jommoisena
se on säälimättömimmillään, julmimmillaan, kaikkine vääryyksineen,
kärsimyksineen, pulmineen, tuntematta että paljoa mieluummin tahtoo
elää ja kokea kaiken tuon, kuin olla elämättä ollenkaan. Mutta
tragedia on äärimäinen tapaus. Jokaisessa yksinkertaisemmassakin ja
tavallisemmassakin tapauksessa runoilija vaikuttaa meihin samalla
tavoin. Hän osottaa meille, että jokaisella elämällä, johon hän kajoaa,
on arvoa, huvin arvoa, huumorin arvoa, kärsivällisyyden, vaivalloisesti
saavutetun viisauden, kestäväisyyden, toivon arvoa, tahtoisinpa sanoa
häviön ja epätoivon arvoa. Hän ei ummista silmiänsä miltään, hän katsoo
kaikkea suoraan silmiin, mutta hän näkee sen oikeassa perspektiivissä,
kirkkaassa valossa, ja nähdessään kaiken pahan hän sittenkin sanoo
jumalan tavoin: 'katso, ne ovat sangen hyvät'. Näette», hän lisäsi
kääntyen Audubonin puoleen, huulillaan miellyttävä hymyilynsä, »olen
samaa mieltä jumalan, en teidän kanssanne. Ja kenties jos lukisitte
runoutta... mutta, se on tietty, ei riitä että sitä luette, teidän
täytyy myös tuntea sitä sydämessänne.»
»Niin», Audubon sanoi, »mutta pelkäänpä että vaikeus onkin juuri siinä.»
»Taitaa olla. Niin — minulla ei ole tietääkseni mitään enempää
sanottavana!»
Ja muitta mutkitta hän vaipui takaisin tuoliinsa.
SIR JOHN HARINGTON, Riippumaton gentleman.
Coryatin vieressä istui mies, joka ei ollut pitkään aikaan ollut
kokouksissamme läsnä. Hänen nimensä oli Harington. Hän oli sangen
rikas, hyvin vanhan suvun päämies, ja oli yhteen aikaan ollut
huomattavalla tavalla mukana valtiollisessa elämässä. Mutta viimeiset
vuodet hän oli parhaasta päästä viettänyt Italiassa, antautuneena
tutkimuksiin ja taideteosten kokoamiseen. En tiennyt, mitkä hänen
mielipiteensä olivat; oli näet sattunut niin, etten ollut koskaan
kuullut hänen puhuvan enkä ollut keskustelussa hänen kanssaan. Kun
annoin hänelle puheenvuoron, minulla ei siis ollut aavistusta siitä,
mitä hän oli sanova, ja odotin sangen uteliaana, kun hän muutaman
hetken seisoi ääneti. Alkoi sarastaa, ja voin nähdä hänen kasvonsa,
jotka olivat harvinaisen kauniit ja ylhäiset. Hän oli 17:nnen
vuosisadan ylimyksen näköinen ja, jollei ottanut pukua lukuun, olisi
voinut luulla hänen astuneen ulos jostakin Van Dyckin taulusta. Sitten
hän alkoi puhua täyteläisellä, pehmeällä äänellä, vakavasti, niinkuin
soveltui yhteen koko hänen esiintymisensä kanssa:
»Tahdon alottaa tunnustuksella, vieläpä minun tulisi kenties sanoa
anteeksipyynnöllä. Olla jälleen teidän keskuudessanne on erityinen
etuus; mutta tämä etuus tuopi mukanaan neuvottomuuden aiheita. Olen
asunut niin kauan vieraassa maassa, että tunnen itseni vieraaksi
täällä. Kuulen vanhastaan tuttuja ääniä, mutta olen unohtanut
kielimurteen; näen hahmoja joita ennen tunsin hyvin, mutta se
ilmapiiri, jossa ne liikkuvat, tuntuu vieraalta. Olen äsken tullut
Italiasta, ja Englanti vaikuttaa minuun yllätyksenä. Sen ulkonaista
luontoakin näen toisilla silmillä kuin koskaan ennen. Se on minusta
suloinen: siinä on aivan erityinen sulo, ainokainen laatuaan. Mutta
kaipaan jotakin, johon olen tottunut etelässä; kaipaan valoa, muotoa,
suuruutta, leveyttä. Sen sijalla on siinä harmaa tai kultainen auer,
epämääräiset ulkoviivat, utuiset pilvet, upean mehevä vehreys.
Italia soi kuin metalli; Englanti on verhottu rumpu. Toisella on
_kauniin_ hehku; toisella _maalauksellisen_ sulo. Puhun tästä,
sentähden että olen huomaavinani — kenties olen haavemielinen —
samansuuntaista pohjoisen ja etelän erotusta myöskin mielten laatuun
nähden. Kreikkalainen henki, ja samoin italialainen, on säälimätön,
läpitunkeva, häikäisevä kuin Välimerenmaiden aurinko; englantilainen
ja saksalainen on lempeä, hienotunteinen, rakastettavasti ja
hellästi himmeä. Toinen hehkuu paljaana vaskisella taivaalla; toinen
on tunteellisuuden usvien lieventämä. Englantilaiset varsinkin,
luullakseni, harvoin tekevät vakavaa yritystä nähdäkseen totuuden.
Heidän ennakkoluulonsa ja ihanteensa sulkevat heidät piiriinsä heidän
viheriäin pensasaitojensa tavoin, ja he elävät, henkisestikin,
pikkualueiden maassa. En kiellä, ettei tämä ole viihdyttävää ja
levollista; mutta minusta se tuntuu, — jos minun on tunnustettava —,
sietämättömän umpinaiselta. Minä ikävöin läpitunkevaa valoa, laajaa
näköalaa, kaiken näkemistä sellaisena kuin se on. Olen seurustellut
liian kauan Aristoteleen ja Machiavellin kanssa, viihtyäkseni
anglikanisen kirkon ja Herbert Spencerin maassa.»
Tässä hän pysähtyi ja näytti epäröivän, meidän odottaessamme
kummastellen mihin hän mahtoi pyrkiä. Sitten hän alkoi jälleen puhua.
»Tämä saattaa», hän jatkoi, »näyttää kovin pitkältä johdannolta; mutta
se ei ole tärkeyttä vailla, vaikka vain epäröiden ryhdyn sitä lähemmin
sovelluttamaan. Mutta, jos edellinen puhuja sallii minun ottaa hänen
tekstinsä lähtökohdakseni, tahtoisin häneltä kysyä, eikö ole omituisen
umpimähkäistä menettelyä, kun erotuksetta väittää kaikella elämällä
olevan arvoa? Varmaan runoilija — ja Coryatin käytäntö, jos hän sallii
minun niin sanoa, on parempi kuin hänen teoriansa — varmaan runoilija
pyrkii kuvaamaan, missä hän vain voi sitä löytää, erinomaista,
valoilmiötä, joukosta kohoavaa, harvinaista. Kauneutta hän hakee, ei
elämää. Hän ei toista luontoa, hän laskee sen mittakaavan alaiseksi.
Ja niin on laita jokaisen taiteen, itse elämän taide siihen luettuna.
Elämä sinänsä on yhtä vähän hyvä kuin paha, ja Audubonin ylimalkainen
hylkäämistuomio ei ole varmaankaan sen enemmän paikallaan kuin Coryatin
ylimalkainen hyväksyminen. Elämä on taiteilijalle raaka-ainetta,
oli hän sitten yksityishenkilö, joka toteuttaa oman kohtalonsa, tai
valtiomies, joka luopi kansakunnan kohtalon. Taiteilijan päämääränä
kummassakin tapauksessa on hyvä elämä; ja siitä, mitenkä hän tätä
käsittää, riippuu hänen työnsä arvo.
»Olen tahtonut johdattaa mieleenne nämä ilmeiset tosiasiat, vaikka
siten kenties teitä ikävystytän: sillä siihen suuntaan katsoen,
mihin keskustelumme on kääntynyt, tulee meidän tällä hetkellä pitää
itseämme valtiomiehinä taikka valtiomiehiksi pyrkijöinä. Ja kun siltä
kannalta katsoen huomaan olevani eri mieltä kaikkien paitsi kenties
Cantilupen kanssa ja kysyn itseltäni syytä siihen, voin ainoastaan
päättää, että minulla on erilainen käsitys päämäärästä, johon on
pyrittävä, ja keinoista, joilla se voidaan saavuttaa. Jollen erehdy,
olette kaikki, Cantilupea lukuunottamatta, otaksuneet, että hyvä
elämä, mikä se sitten onkaan, on jokaisen saavutettavissa, ja että
yhteiskunta on niin järjestettävä, että tämä tulos tulee taatuksi. Se
on todella kansanvaltaisten vaatimus, se vaatimus, joka tätä nykyä
on saanut niin yleistä kannatusta, ei vain tässä seurapiirissä, vaan
maailmassa ylipäätään. Mutta juuri sitä vaatimusta minä vastustan.
Olen sitä mieltä, että hyvän elämän täytyy olla muutamien harvojen
erioikeutena; muuten sitä ei voi olla olemassa laisinkaan. Hyvä elämä,
minun kannaltani katsoen, on gentlemanin elämä. Tiedän kyllä, että
gentleman sana on vajonnut entistä alempaan merkitykseen; eikä ole
mitään sen pahaenteisempää Englannin kansan alenemisen merkkiä. Mutta
minä käytän sitä sen oikeassa ja jalossa merkityksessä. Gentlemanilla
tarkoitan miestä, jolla on edesvastuuntuntoa, miestä, joka,
sentähden että hän nauttii etuoikeuksia, tunnustaa itsellensä olevan
velvollisuuksia; maanomistajaa, joka myös, ja juuri siitä syystä, on
soturi ja valtiomies, miestä, jolla on luontainen kyky hallita ja jolla
hallitseminen on perintätapana; sanalla sanoen: hallitsevan ylimystön
jäsentä. Ei niin, että hyvä elämä on samaa kuin hallitseminen; vaan
ainoastaan hallitseva luokka ja ne, jotka ryhmittyvät sen ympärille,
pystyvät hyvään elämään. Aateluus on aatelisen etuus, ja aateluus on
hyvyyden tähdellisenä, välttämättömänä aineksena. Meille on tosin
kerrottu, että hyvä on olemassa hyveessä, tiedossa, taiteessa,
rakkaudessa.
[Tekijä tässä identifioi äsken määrittelemänsä gentleman-käsitteen
nobleman- (aatelismies-) käsitteen kanssa; sen hän voi tehdä, siksi
että engl. noble merkitsee sekä jaloa että aatelista.
Hyve = engl virtue, jolla kuitenkin on eri värisävy, siinä kun vielä
kuultaa näkyviin lat. virtus sanan merkitystä (miehuus, miehenkunto).]
En tahdo tätä kieltää; meidän on vain lisättävä, että ainoastaan
aatelinen mies voi olla hyveellinen suuripiirteisesti, tietää
viisaasti, havaita ja tuntea hienosti. Ja sellainen hyve, mikä on
pikkumainen, tieto, joka on pedanttinen, taide, joka on alhainen,
rakkaus, joka on aistillinen, eivät ole hyviä ollenkaan. Jalo mies
ei voi muuta kuin tuntea ja esiintyä jalosti. Hänen puheensa on
kirjallisuutta, hänen liikkeensä taidetta, hänen toimintansa draamaa,
hänen tunteensa musiikkia. Hänen ympärilleen keskittyy kaikki mikä
on suurta kirjallisuudessa, tieteessä, taiteessa. Suurenmoiset
rakennukset, etevät maalaukset, kuvapatsaat, runoelmat, laulut ovat
kerääntyneinä hänen asuinpaikkaansa ja ympäröivät häntä kätkyestä
hautaan asti. Hänen hieno älynsä vetää luoksensa samanluontoiset
ihmiset. Hän etsii neroa, mutta vieroo pedanttisuutta; sillä hänen
tietonsa on osa hänen elämäänsä. Kaikkea suurta hän käsittää
vaistomaisesti, sillä se on sukua hänen kanssaan. Ja ainoastaan
sillä tavoin voi todella jotakin käsittää. Sillä kukin ihminen ja
kukin luokka voi ainoastaan ymmärtää ja toteuttaa ne hyveet, jotka
soveltuvat yhteen heidän toimensa kanssa. Professorista ei tule koskaan
sankaria, lukekoon klassikoita kuinka paljon tahansa. Tiskimiehestä
ei tule ikinä runoilijaa, vaikka hän lukisi runoutta kuinka paljon
tahansa. Jos haluatte hyvettä, [Vrt. lat. virtus, ital. vertu.] sanan
vanhassa merkityksessä, siis kunniantuntoa, rohkeutta, itseluottamusta,
käskemisen vaistoa, niin teillä täytyy olla gentlemanluokka. Muuten
hyveestä tulee parhaasta päästä vain käsite, aivojen kyhäämä, ei
luonnetta ja voimaa. Miksi klassillista sivistystä nyt halveksitaan
keskuudessanne? Ei siksi, ettei se ole yhtä arvokas kuin ennenkin,
vaan siksi, ettei ole jäljellä ketään, joka ymmärtää sen arvon. Nuo
liikemiehet, jotka teitä hallitsevat, ymmärtävät vaistomaisesti,
ettei se ole heitä varten; ja he ovat oikeassa. Se on heitä ylempänä
ja ulompana. Mutta se oli gentlemanien luonnollisena ravintona. Ja
tämä esimerkki kelpaa sen yleisen totuuden valaisemiseksi, ettei
voi mullistaa luokkia ja niiden keskinäisiä suhteita, mullistamatta
samalla kulttuuria. On turhaa olettaa, että voitte siirtää alhaisolle
ylimystön perinnön. Voitte antaa sille kirjoja, näyttää sille tauluja,
tarjota sille esikuvia. Turhaan! Siemen ei idä uudessa maaperässä.
Joukot eivät tule koskaan sivistyneiksi siinä merkityksessä kuin luokat
olivat. Voitte olla tästä tosiasiasta hyvillänne tai pahoillanne; mutta
ainakin se olisi tunnustettava todeksi. Omasta puolestani olen siitä
pahoillani, ja olen siitä pahoillani sentähden, että minun käsitykseni
mukaan hyvä elämä on gentlemanin elämä.
»Tästä on seurauksena, että valtioihanteeni on ylimysvaltainen.
Sillä gentlemanluokka edellyttää kannattajoinaan työtä tekeviä
luokkia. Ja nämä on, ihanteelliselta kannalta, katsottava pelkiksi
välikeinoiksi. En sano tämän olevan oikeudenmukaista; en sano sen
olevan niin kuin me olisimme mieluimmin halunneet; mutta olen varma
siitä, että se on sen maailman laki, jossa elämme. Kautta koko
luomakunnan jokainen eri laji on olemassa ainoastaan ollakseen keino
toisen lajin elämän ylläpitämiseksi. Kaikkialla ylempi elää alempansa
kustannuksella. Kaikkialla hyvä on pahan loisena. Ja niinkuin
luonnossa, niin inhimillisessä yhteiskunnassakin. Lukekaa historiaa
puolueettomin mielin, lukekaa sitä valkoisessa valossa, ja näette,
ettei koskaan ole ollut suurta sivistyskautta, joka ei ole perustunut
epäoikeudenmukaisuuteen. Ne, joilla on silmät nähdäkseen, ovat aina
myöntäneet, että Europan korkein sivistysmuoto oli kreikkalaisten. Ja
tähän sivistykseen liittyi orjuus, vieläpä tämä oli sen perusehtoja.
Poistakaa se, ja poistatte Perikleen, Pheidiaan, Sophokleen, Platonin.
Heittäkää sikseen Kreikka, jos haluatte. Mihin sitten käännytte?
Keskiaikaanko? Siinä kohtaatte feodalismin ja maaorjuuden. Nykyajan
maailmaanko? Siinä törmäätte yhteen palkkatyön kanssa. Oi, sanotte,
mepä katsomme tulevaisuutta kohti. Me hävitämme palkkatyön, niin
kuin olemme hävittäneet orjuuden. Meillä on oleva oikeudenmukaisesti
järjestetty yhteiskunta, jossa jokainen tekee tuotantotyötä eikä
kukaan elä toisten kustannuksella. En tiedä, voitteko saada tämän
aikaan; saattaa olla että voitte; mutta pyydän teitä laskemaan hinnan.
Ja ensiksikin sallikaa minun kääntää huomionne siihen, minkä todella
olette saaneet aikaan viime vuosisadan kuluessa. Olette panneet
viralta ylimystönne ja sen sijalle nostaneet miehet, jotka tekevät
työtä toimeentulonsa vuoksi, eivät yhteishyvän puolesta, kauppiaita,
pankkiireja, puotimiehiä, rautatiepomoja, oluenpanijoita, yhtiöiden
perustajia. Hallitaanko teitä nyt paremmin ja oikeudenmukaisemmin,
sen kysymyksen tutkimisen jätän sikseen. Näytätte olevan vakuutetut
siitä, että niin on laita. Mutta mitä minä näen, aina kun jonkun
ajan kuluttua palaan Englantiin, ja mitä ette yhtä helposti voi
nähdä, se on se, että turmelette kaikki arvonmittanne. Arvokkuus,
hieno esiintymistapa, aateluus, vieläpä tavallinen rehellisyyskin
ovat nopeasti keskuudestanne häviämässä. Joka kerta kun palaan,
tapaan teidät halpamaisempina, pikkumaisempina, umpirajallisempina,
rumempina ja tylsätajuisempina. Sillä korkeampia asioita, todellisia
elämänarvoja kannatti ja ylläpiti keskuudessanne gentlemanluokkanne,
niin kauan kuin gentlemanit ansaitsivat tämän nimen. Mutta riistämällä
heiltä vallan olette heiltä riistäneet edesvastuuntunnon, mikä on
etuoikeuden suolana; ja he mätänevät silmienne edessä, mureten pois
ja vajoten joukkoon. Onko yleinen sivistystasonne kohoamassa, siitä
en lausu mitään mielipidettä. En edes pidä sitä kysymystä tärkeänä;
sillä jos jotakin kohoamista on, niin sen täytyy olla huomaamattoman
pieni. Silmäänpistävä tosiasia on, että huiput häviävät, että pian
ei ole jäljellä mitään, mikä pyrkii tähtiä kohti. Keskiluokillanne
on epäilemättä monta hyvää ominaisuutta; ne ovat otaksuttavasti
ymmärtäväisiä, kyvykkäitä, toimeliaita ja kunnioitettavia. Mutta
niillä ei ole mitään käsitystä suuruudesta, ei, hepä vaistomaisesti
vihaavat sitä. Mitä muuta ne lienevätkään saaneet aikaan, varmaa on,
että ovat hävittäneet kaiken jalouden. Taiteessa, kirjallisuudessa,
draamassa, palatsien tai huviloiden rakentamisessa _nihil tetigerunt,
qvod non foedaverunt._ [»Eivät mihinkään koskeneet ryvettämättä
sitä.»] Sellainen on tulos, kun uskotaan valta henkilöille, jotka
hankkivat itselleen oman toimeentulonsa, sen sijaan että se on ollut
uskottuna luokalle, joka perinnäisen etuoikeuden nojalla oli erotettu
hallitsemaan ja toteuttamaan hyvän elämän. 'Mutta', niin voitte
vielä väittää, 'tämä on vain väliaikainen aste. On vielä olemassa
eräs loisolijain luokka, kapitalistit. Vasta kun heistä on päästy,
alkaa todellinen tasavertaisuus, ja sen kanssa tulevat kaikki muut
erinomaiset asiat. No niin, mielestäni on mahdollista, että voitte
saada aikaan, en tahdo sanoa täydellistä tasavertaisuutta, mutta
suuremman tasavertaisuuden kuin maailma koskaan on nähnyt; että voitte
pakottaa jokaisen tekemään jonkinlaista tuotantotyötä, korvaukseksi
siitä, että hänelle taataan mukava eläminen. Mutta ei mikään oikeuta
teitä otaksumaan, että sillä tavoin saatte aikaan sitä luonteen
jaloutta, jonka minä pidän ainoana tosihyvänä. Sillä, kuten kaikki
historia ja kokemus selvästi osottavat, jos tahdomme rehellisesti
niiltä kysyä, sellainen jalous on luokkatietoisuuden tuote.
Persoonallinen alote, persoonallinen voima, vapaus alhaisista huolista,
perinnäiseen etuoikeuteen perustuva perinnäinen velvollisuudentunto,
tietoisuus siitä, että on erotettu korkeita tarkoitusperiä varten, että
on oma herransa ja muiden herra, kaikki se ja paljon muuta tarvitaan
gentlemanin rakentamiseen; ja se kaikki on mahdotonta sosialistisessa
valtiossa. Tämän taipumattoman ankaran maailman ikuisessa
järjestyksessä on säädettynä, että suuruus voi kasvaa ainoastaan
epäoikeudenmukaisuuden maaperässä ja että oikeudenmukaisuus ei voi
tuottaa muuta kuin keskinkertaisuuden. Että joukot valitsevat oikeuden
suuruuden hinnalla, on ymmärrettävää, vieläpä välttämätöntäkin.
Ja tässä valinnassa on kansanvaltaisuuden sisin merkitys. Mutta
gentlemaneilla tulisi olla älyä nähdäkseen ja rohkeutta lausuakseen,
että hinta on liian kallis. He eivät sitä tehneet; ja rangaistus on,
että he vähitellen lakkaavat olemasta. He ovat uhranneet itsensä,
koettaessaan saada aikaan oikeudellisuutta. Mutta se koe ei ole minulle
mielenkiintoinen. Se yhteiskunta, johon minä uskon, on ylimysvaltainen
yhteiskunta. Olen, yhdessä Platonin ja Aristoteleen kanssa, sitä
mieltä, että joukkoja olisi pidettävä keinoina, että niitä olisi
kohdeltava lempeästi, kohdeltava oikeudenmukaisesti, mikäli valtion
etu sen sallii, mutta aina pidettävä korkeammalle tarkoitusperälle
alistettuina. Mutta teidän jalkanne astuvat toista polkua. Teidän
vakava päätöksenne on, että on hävitettävä luokat; että on tasoitettava
alaspäin, siinä tarkoituksessa että voitaisiin tasoittaa ylöspäin; että
ylemmyydet ovat poistettavat, jotta keskitaso saataisiin korotetuksi.
En väitä ettette onnistu. Mutta jos niin käy, niin toteutatte elämän
mukavuuden sen suuruuden kustannuksella, eikä yhteiskunnastanne tule
ihmisten, vaan muurahaisten ja mehiläisten yhteiskunta.