huomautukseni varsinaisesti kärjistyvät — mitä Amerikka on, siksi
Europpa on muuttumaisillansa. Me jotka istumme täällä, Wilsonia
tietysti lukuunottamatta, edustamme menneisyyttä, emme tulevaisuutta.
Oli meidän kutsumuksemme poliitikon, professorin, lakimiehen, lääkärin,
mikä tahansa, meidän arvosteluamme määrää vanha, arvoasteikko. Äly,
kauneus, mielenliikutus ovat ne asiat, joita pidämme kallisarvoisina;
rikkaudesta ja edistyksestä emme pidä väliä, paitsi mikäli ne johtavat
niihin. Ja siten me, niinkuin ne miehet, jotka puhuivat ennen
minua, rohkenemme arvostella ja epäillä, missä uuden ajan ihminen,
amerikkalainen tai europpalainen, yksinkertaisesti ja epäröimättä
omaksuu. Olisi turhaa, jos siitä moittisimme itseämme; olisi turhaa
sitä edes valittaa; meidän tulisi yksinkertaisesti ja objektiivisesti
todeta, että asianaika on mennyt meiltä ohi. Kaikki, mitä sanomme, voi
olla totta; mutta se ei tehoa mihinkään. 'Totta on', tulevaisuuden mies
sanoo: 'meillä ei ole uskontoa, ei kirjallisuutta, ei taidetta; emme
tiedä mistä tulemme emmekä mihin menemme; mutta — ja se on tärkeämpää
— emme siitä välitä. Mitä me tiedämme on, että riennämme nopeampaa
vauhtia kuin ikinä kukaan ennen meitä, ja että kaikesta päättäen voimme
toivoa rientävämme yhä nopeammin ja nopeammin. Kysyä mihin, se on
ainoa asia, jota me pidämme herjauksena. Maailmankaikkeuden perusaate
on kiihtyvä vauhti, ja me olemme sen ilmaisuja; se mikä ei liiku yhä
nopeampaa vauhtia, se on häviöön tuomittu; ja jollemme voi vastata
perimmäisiin kysymyksiin, niin sitä tarvitsee sitä vähemmin valittaa,
koska muutaman vuosisadan kuluttua ei ole jäljellä ketään, joka
sellaista kysyy.'
»Sellainen on se kanta, jonka luulen tulevaisuuden kannaksi, idässä
yhtä hyvin kuin lännessäkin. En väitä että se minua miellyttää; mutta
sen tunteminen antaa omalle asemalleni erikoisen kirpeyden. Iloitsen
siitä että synnyin aikakauden lopulla, että seison niin sanoakseni
huipulla, juuri ennen suistumista alas laaksoon, ja että katsahtaessani
taaksepäin voin nähdä kaikki menneet aikakaudet ja koota ne yhteen
silmäykseen. Iloitsen siitä, että ystäviäni ovat Sokrates ja Platon,
Dante, Michelangelo, Goethe, eivätkä herrat Carnegie ja Pierpont
Morgan. Iloitsen siitä, että olen elähtäneen kansan lapsi ja että istun
samassa pöydässä henkilöiden kanssa, jotka melkein viimeisinä miehinä
edustavat vuosisatain sivistyksen hengenviljelystä, oppia ja ihanteita.
Pidän menneisyyden perintäkehitystä parempana kuin tulevaisuuden, —
annan sille sitä enemmän arvoa, koska se on tulevaisuuden kehityksen
vastakohtana; ja olen sitä paremmalla mielellä, koska tunnen olevani
vapautettu kaikesta vastuunalaisuudesta sukupolviin nähden, joiden
ihanteita ja mittakaavoja en kykene oivaltamaan.
»Kaikki tämä osottaa tietenkin vain, etten ole sitä väkeä, jota
Wilson on niin sattuvasti kuvannut 'uutena sukupolvena'. Mutta toivon
ettei älyllinen käsitykseni ole omasta asemastani johtuvien seikkojen
värittämä, ja että olen selvästi ja objektiivisesti kuvannut, mitä
edistys todellisesti on. Ja mielessäni tämä ylväs tietoisuus istuudun
jälleen paikalleni.»
PHILIP AUDUBON, Liikemies.
Nämä loppusanat otettiin vastaan hälinällä, jossa oli sekaisin naurua,
hyväksymistä ja vastalauseita. Keskellä melua johtui mieleeni, että
seuraavaksi puhujaksi oli valittava Audubon. Sen aiheutti se seikka,
että Ellis, kuten luulin, tuiman pahantuulenpurkauksen varjossa
oli tehnyt varsin pelottavan hyökkäyksen edistysoppia vastaan,
sellaisena kuin yhteiskunnallisten uudistajani harrastajat sitä oppia
tavallisesti käsittävät. Hän oli niin sanoakseni antanut meille
kielteisen ensimäiset sävelet. Mutta Audubon, sen tiesin, oli soittava
sävelmän loppuun asti; ja mielestäni oli parasta, että saimme sen
kokonaisuudessaan ja että saimme sen ennenkuin muiden puhujain olisi
myöhäistä koettaa sitä oikaista. Audubonilla oli jokin liiketoimi
Cityssä, enkä voi sanoa, mitenkä hänestä oli tullut seuramme jäsen,
sillä hän osotti jyrkkää vastenmielisyyttä kaikkea filosofoimista
vastaan. Siitä huolimatta hän oli säännöllisesti kokouksissamme mukana
ja puhui hyvin, vaikka tosin aina siihen henkeen, ettei ollut muka
mitään, josta kannatti puhua. Tässäkin tilaisuudessa hän tapansa mukaan
osotti jonkinmoista vastahakoisuutta, ennenkuin hän nousi; ja vaikka
hänet oli jo saatu taipumaan, hän, luonteenomaisesti kyllä, alotti
vastalauseella:
»En ymmärrä, miksi pitää olla sääntönä, että jokaisen täytyy puhua.
Luulen sanoneeni jotakin sentapaista ennenkin» — mutta tässä hänet
keskeytti yleinen huuto, että hän oli sanonut sen aivan liian usein;
hän silloin jätti sen asian sikseen, mutta pysyi vastalauseen sävyssä.
»Ette ymmärrä», hän jatkoi, »missä vaikeassa asemassa olen, varsinkin
tämänlaatuisessa keskustelussa. Minun kantani eroaa jyrkästi teidän
muiden kannastanne, ja kaikki, minkä sanon, rikkoo pakostakin tässä
vallitsevan äänilajin. Te pelaatte mitä katsotte elämän peliksi, ja
pelaatte sitä halukkaasti. Mutta minä pelaan vain pakosta — jos sitä
on sanottava peliksi, kun mies ajetaan ulos kentälle tuulella ja
tyynellä, eikä häntä koskaan päästetä sisään. Taikka oikeastaan peli on
enemmän tenniksen kuin cricketin kaltainen, ja me olemme pikkupojat,
jotka noutavat palloja, ja se on mielestäni kirotun nöyryyttävää
työtä. Ja varmasti teidän kaikkien täytyy ajatella samoin. Tietenkään
ette mielellänne sitä myönnä. Ei kukaan sitä tee. Puhujalavalla,
sanomalehdistössä, yksityisissä keskusteluissakin vallitsee
salasopimus: tulee olla vaiti ja julkeasti teeskennellä. Totuus pääsee
ilmi vain harvoina hetkinä, kun joitakuita miehiä joutuu yhteen
tupakkahuoneessa. Mutta kun se tulee ilmi, niin on loppusäväyksenä
aina sama: 'cui bono, cui bono?' [»Kenen hyödyksi?»] En pane itselleni
suurta arvoa, mutta jos jostakin ylpeilen, niin siitä, etten ole
koskaan antautunut petettäväksi. Aikaisimmilta ajoilta, joita voin
muistaa, olen ollut selvillä siitä, mitä tämä maailma oikeastaan on. Ja
kaikki elämänkokemukseni ovat vahvistaneet tuon ensimäisen välittömän
vakaumukseni. Ettei muilla ihmisillä näy olevan samaa vakaumusta,
on minulle alituisena kummastuksen aiheena. Mutta toden totta, ja
haluamatta olla julkea, uskon sen johtuvan siitä, että he tahtovat
tulla petetyiksi, vaan minä en. He aikovat, millä hinnalla tahansa,
olla onnellisia tai hartaita tai miksi he mieluimmin tahtovat sitä
sanoa. Enkä sano etteivät ole älykkäitä omassa sukukunnassaan. Mutta
minä en ole sellaiseksi luotu; minä näen asiat sellaisina kuin ne ovat,
ja näen, että ne ovat sangen pahat; siinä kohden olen toista mieltä
kuin luoja.
»No niin, tullakseni tämän illan keskusteluaineeseen ja omaan kantaani
siihen nähden: olette kaikki tyyni otaksuneet, niinkuin teidän
tietenkin on täytynyt otaksua, että asiat ovat sen arvoisia, että niitä
kannattaa harrastaa. Entä jolleivät olekaan sen arvoisia? Mitä silloin
tulee kaikista tarkoitusperistänne, kaikista näkökohdistanne, kaikista
probleemeistanne ja väittelyistänne? Se peruskohta, josta kaikki olette
yksimielisiä, niin eri mieltä kuin olettekin yksityisseikoista, on,
että asiat voidaan saada paremmiksi ja että maksaa vaivan parantaa
ne. Mutta jos joku kieltää molemmat nämä olettamukset, kuinka silloin
käy kaiken sen, mikä on niiden perustukselle rakennettu? Ja minä
kiellän ne; eikä siinä kyllin; en voi käsittää, mitenkä kukaan on
saattanut koskaan ne omaksua. Jollei lähestyttäessä kysymystä oltaisi
järjettömästi taipuvaisia optimismiin, ei koskaan voitaisi kuvailla,
että millään todella tärkeällä alalla on olemassa mitään sellaista kuin
edistys. Vai tehoavatko meihinkin, täällä oleviin, sellaiset typerät
ja merkityksettömät tosiasiat kuin puhelimet ja automobiilit? Luulisin
Ellis'in sanoneen kylliksi hajoittaakseen sellaiset harhakäsitykset,
enkä halua jauhaa ikävää seikkaa. Jos meidän on ylipäätään etsittävä
edistystä, niin meidän on ymmärtääkseni etsittävä sitä ihmisistä. Enkä
ole koskaan nähnyt mitään, joka todistaisi, että ihmiset ovat yleensä
paremmat kuin ne ennen olivat. Päin vastoin luulen olevan todisteita
siitä, että he ovat huonommat. Mutta joka tapauksessa, oletettunakin
että voisimme saada asiat hiukan paremmiksi, mitä hyötyä olisi siitä
tämänlaatuisessa maailmassa? Jos kaikkeuden koko rakenne on huono, mitä
hyötyä on yksityiskohtien paikkailemisesta? Yhtä hyvin voisitte hukata
aikanne uppoavan laivan salongin koristamiseen. Oletettuna että voitte
parantaa omaisuuden jakautumisen ja kohottaa terveyden ja älykkyyden
ja muiden semmoisten tason, oletettuna että huomispäivänä voitte
panna toimeen sosialistisen valtionne, tai liberaalisen valtionne
tai anarkkisen yhteistoimintanne, tai mikä suunnitelmanne onkaan —
olisitteko silti ollenkaan paremmassa asemassa mihinkään tähdelliseen
nähden? Varsinaisesti määräävät tosiasiat pysyisivät ennallaan. Ihmisiä
esimerkiksi synnytettäisiin maailmaan kysymättä haluavatko sitä vai
eivätkö. Ja yksistään se jo riittää koko asian tuomitsemiseksi. En
ymmärrä, kuinka on mahdollista, etteivät ihmiset sen enemmän paheksu
sitä heidän omanarvontuntonsa suoranaista loukkaamista, mikä sellaiseen
asemaan sisältyy. Ei mikään voi sitä parantaa, ei mikään lieventää. Se
on elämän perusehtoja.
»Jos siinä olisi kaikki, niin asianlaita olisi jo kylliksi paha.
Mutta siinä on vain alku. Sillä se maailma, johon meidät niin
loukkaavalla tavalla työnnetään, osottautuu umpimähkäiseksi ja
epäjärjelliseksi. On tosin olemassa, sen kyllä tiedän, niin sanotut
luonnonlait. Mutta, totta puhuen, en niihin usko. Tarkoitan, etten
näe mitään syytä otaksua, että aurinko nousee huomenna taikka että
vuodenajat jatkavat kulkuansa, tai että mikään, jota varmimmin
odotamme, toteutuu tulevaisuudessa niinkuin se on toteutunut menneenä
aikana. Me tyrkytämme maailmaan omat ennakkoluulomme järjestyksestä;
ja näyttäähän maailmankaikkeus, sen myönnän, määräkohtaan asti sen
mukaiselta. Mutta en siihen säännönmukaisuuteen luota. Liian monet
seikat ovat kevytmielisen ja umpimähkäisen oikullisuuden todisteina.
Miksei näennäinen järjestys voisi sekin olla joku oikku taikkapa
harkitun salakavaluuden huippu? Eikä meillä missään tapauksessa
ole mahdollisuutta edeltäpäin tietää tai välttää tapahtumia, jotka
kipeimmin meitä koskevat, myrskyjä, kulkutauteja, tapaturmia,
syntymisen onnettomuudesta alkaen, kuoleman vapautukseen asti. Ja
kuitenkin, silmiemme edessä kaikki tämä, jota joka päivän jokainen
hetki terottaa mieleemme, pysymme yleisen lain uskoon kiinni
tarrautuneina; ja kaaoksen virtaan piirrämme uskontunnustuksemme:
'credo quia impossibile'.
»No niin, tämä on omaa kerettiläisyyttäni, enkä siinä ole löytänyt
ainoatakaan aatetoveria. Mutta se ei tee mitään. Asiani on niin vahva,
että minun on vara luopua toisesta tai toisesta sen yksityiskohdasta.
Jos siis myöntäisin, että kaikkeudessa on järjestystä, niin mitenkä se
tekee sen ollenkaan paremmaksi, jos järjestys on sellainen, että se
tuottaa pahaa? Ja kuinka suuri se paha on, siitä minun on tarpeetonta
puhua. Sillä sehän on ollut edellytyksenä kaikelle, mikä tänä iltana on
sanottu. Jos tämä maailma olisi tyydyttävä maailma, niin ette kaikki
haluaisi sitä muuttaa. 'Kuitenkin', voitte sanoa — niinhän ihmiset
aina sanovat — 'jos on pahaa, niin on hyvääkin'. Mutta itse ne seikat,
jotka ihmiset sanovat hyviksi, tekevät minut epätoivoiseksi maailman
suhteen, vieläpä enemmänkin kuin ne, jotka he myöntävät pahoiksi.
Kuinka kenkään, jolla on itsetuntoa, voi tyytyä, vieläpä kiitollisena
tyytyä senlaatuisiin asioihin, joihin ihmiset tyytyvät, on minulle
alituinen arvoitus. On kuin onkin maailman luoneen voiman suurin
voitto, että joka viikko kokoontuu kirkkoihin uhrien laumoja lausumaan
julki kiitollisuutensa 'luomisestaan, suojelemisestaan ja kaikista
tämän elämän siunauksista'. Siunauksista! Mitkä ne ovat? Rahako? Vai
menestys? Vaiko maine? En väitä olevani itse mitään parempaa kuin
maailman lapsi, mutta että maailman lapset antavat niille asioille sen
arvon, minkä he niille antavat, se menee yli ymmärrykseni. 'Olkoon',
sanoo moralisti, 'mutta onhan aina olemassa velvollisuus ja työ'. Mutta
mikä työn arvo on, jollei ole mitään, jota varten kannattaa työtä
tehdä? 'Oi', sanoo runoilija, 'onhan olemassa kauneus ja lempi'. Mutta
se kauneus ja se lempi, joita hän hakee, ovat jotakin, jota hän ei
koskaan löydä. Se, minkä hän saa käsiinsä, on varjo, ei itse asia. Ja
varjokin liehuu hänen ohitsensa ja väistyy ajan virtaa myöten.
»Ja juuri siinä on maailmanjärjestyksemme häijyyden lopullinen
todistus. Aika itse asettuu meitä vastaan. Ne hetket, jotka ovat
pahat, ne se venyttää loppumattomiksi; ne hetket, jotka saattaisivat
olla hyvät, se ajaa rutosti tyhjään. Kaikki oikein arvokas on ylen
katoavaista. Turhaan huudahdamme hetkelle: »Verweile doch, du bist so
schön!» Ainoastaan raskaat tunnit ovat raskasjalkaiset. Siivekäs Psykhe
jo syntymisensä hetkenä sairastaa häviämisen tuskia.
»Nämä ovat toki tosiasioita, eivätkä mielikuvitelmia. Miksi siis
ihmiset kieltäytyvät katsomasta niitä suoraan silmiin? Tai, jos
sen tekevät, heti kääntyvät pois rakentaakseen jonkun muunlaisen
maailman? Sillä se on kaikista kummallisinta, että ihmiset keksivät
järjestelmiä ja että nämä järjestelmät ovat optimistisia. On ikäänkuin
he sanoisivat: 'Maailman täytyy olla hyvä; mutta, koska se ilmeisesti
ei ole hyvä, niin sen täytyy todellisuudessa olla toinen kuin se
on. Ja siitä johtuvat nuo eriskummalliset opit — niin surkeat, niin
intomieliset, niin hullut —, opit iankaikkisesta hyvästä jumalasta,
joka on luonut tämän pahan maailman, absoluuttisesta, joka ainoastaan
ilmestyy relatiivisessa, todellisesta, jossa on niin paljoa vähemmän
todellisuutta kuin ilmiömaailmassa. Tai, jos se kaikki hyljätään,
siirrämme taivaamme iankaikkisuudesta aikaan, ja projisieraamme
tulevaisuuteen sen täydellisyyden, jota emme löydä nykyisyydestä
emmekä menneisyydestä. 'Totta kyllä', sanomme, 'paha maailma! Mutta
kuinka hyväksi se tuleekaan!' Ja sen kuvittelun nojassa sukupolvi
toisensa jälkeen ottaa hartioilleen taakkansa ja lähtee kulkemaan,
koska erämaan takana täytyy olla joku luvattu maa, johon kerran
muutamat meille tuntemattomat olijat saavat astua. Ikäänkuin mikään
tulevaisuuden saavutus voisi tehdä tyhjäksi menneisyyden pahan, tai
toisen täydellisentyminen voisi korvata toisen auttamattoman häviön!
»Niin pian kuin sellaisia aatteita vain lausuu ilmi, käy niiden
takaperoisuus kouraantuntuvaksi. Ja siitä huolimatta ihmiset pysyvät
niihin kietoutuneina. Miksi? En tiedä sanoa. Tiedän vain, että minua ne
eivät pidä eivätkä voi pitää vangittuna; että katselen tämän maailman
puuhia kuin muukalainen jostakin toisesta maailmasta; että olen teidän
keskuudessanne mutta en teidän miehiänne; että teidän vaikuttimenne
ja tarkoitusperänne ovat minulle tuiki ymmärtämättömät; ettette voi
antaa niistä mitään selitystä, jossa näen mitään järkeä; ettei minulla
ole mitään avainta sen arvoituksen ilmisaamiseksi, jonka te näytätte
niin helposti ratkaisevan uskontonne, filosofianne, luonnontieteenne
avulla; että teidän toiveenne eivät ole minun toiveitani, teidän
pyrkimyksenne eivät minun pyrkimyksiäni, teidän periaatteenne eivät
minun periaatteitani; että olen haaksirikkoinen enkä näe ympärilläni
kuin haaksirikkoisia; että kuitenkin nämä, tarrautuneina kiinni
tankoihinsa, sanovat ne hyviksi ja varmoiksi laivoiksi, puhuvat
uljaasti satamasta, johon muka ovat onnellisesti purjehtimassa, ja
upotessaankin viimeisellä henkäyksellään huutavat: 'katsokaa, olemme
saapuneet perille ja omaisemme ovat odottamassa laiturilla!' Kuka, näin
ollen, on hullu? Minäkö? Vai tekö? Minä voin ainoastaan ajelehtia ja
odottaa. Saattaa olla, että näiden vesien takana on satama ja ranta.
Mutta en voi suunnata kulkuani sinne, sillä minulla ei ole peräsintä,
ei kompassia, ei karttaa. Te sanotte teillä olevan. Jatkakaa siis
matkaanne, mutta älkää huutako minulle. Minun täytyy uida tai hukkua
yksin. Ja paras, mitä voin toivoa, on, että pian uppoan unohduksen
äärettömään kuiluun.»
AUBREY CORYAT, Runoilija.
Vaikka olinkin usein ennen kuullut Audubonin lausuvan näitä
mielipiteitä, en ollut koskaan kuullut hänen niin avonaisesti ja
intohimoisesti paljastavan sielunsa sisintä katkeruutta. Epäilemättä
oli hetkessä ja paikassa jotakin, joka kiihotti häntä tähän aivan
persoonalliseen äänilajiin. Oli näet yön pimein ja hiljaisin hetki,
ja istuimme himmeässä tähtien valossa, tuskin toisiamme nähden, niin
että tuntui mahdolliselta lausua, ikäänkuin verhon takaa, asioita,
joita muuten olisi ollut luonnollista tukehduttaa. Audubonin viimeisiä
sanoja seurasi pitkä vaitiolo. Ne luullakseni tehosivat moneenkin
meistä enemmän kuin olisimme mielellämme myöntäneetkään. Ja minusta
tuntui jonkun verran vaikealta päättää ken minun tuli valita niistä
harvoista, jotka eivät olleet vielä puhuneet; sillä oli vältettävä niin
paljon kuin mahdollista sellaista äänilajia, joka sorahtaisi pahasti
mielialaamme vastaan. Lopulta valitsin Coryatin, runoilijan, koska
tiesin, ettei hän voinut virittää väärää ääntä, ja toivoin että hän
kenties alkaisi niin sanoakseni vetää meitä ylös siitä syvänteestä,
johon olimme luisuneet. Hän vastasi pimeydestä epäröivällä ja
katkonaisella tavallaan, joka hänessä aina on tuntunut minusta niin
viehättävältä.