uuden sukupolven ihmisiä ei mikään niin hämmästytä ja tympäise,
kuin se suuri arvo, minkä poliitikot antavat kaavasanoille, jotka
aikoja sitten ovat menettäneet kaiken sen merkityksen, mikä niillä
mahdollisesti joskus on ollut. Kansanvaltaisuus, edustuslaitos,
luottamus kansaan y.m.s. — kaikki se on meistä joutavinta
suunpieksämistä. Onhan tunnettu asia — niillekin tunnettu, jotka
enimmin näillä lauseparsilla toimielevat — ettei kansa hallitse
itseään, ettei se voi hallita itseään ja että, jos se voisi, siitä
tulisi suuri sekasotku. Totuus on, että elämme poliittista elämäämme
perintäkäsityksen nojassa, mikä syntyi aikoina, jolloin hallituksella
tarkoitettiin luokkahallitusta, jolloin yksi henkilö tai muutamat
harvat valtion nimessä käyttivät kaikkia muita omaksi hyödykseen ja
jolloin sentähden oli ehdottomasti välttämätöntä panna vallanpitäjiin
vaikuttamaan joukkojen raaka ja älytön paino. Koko kansanvaltainen
liike oli, vaikka se pukeutuikin positiiviseen älylliseen muotoon,
itse asiassa tarkoitusperältään kielteinen. Se merkitsi pelkästään:
emme tahdo että meitä käytetään muiden hyödyksi. Mutta se päämäärä
on tätä nykyä saavutettu. Ei ole pelkoa siitä, että hallitus ketään
sortaa; [Englannissa!] ja tulevaisuuden ainoana probleemina on, kuinka
saada hallitus tehokkaaksi. Mutta tehokkaisuus, se on varmaa, ei ole
koskaan saavutettavissa kansanvaltaisuuden koneistolla. Meillä täytyy,
kuten Allison aivan oikein vaatii, olla asianomaisesti harjaantuneita
ja asianymmärtäviä henkilöitä. Kuinka nämä on hankittava, se kysymys
koskee yksityisseikkaa, tosin epäilemättä tärkeätä yksityisseikkaa; ja
se on niitä, jotka uuden sukupolven on ratkaistava. Hallitusta, sitä
ihmiset joka tapauksessa kaipaavat. MacCarthyn kuvittelema anarkia
on — niin, jos hän suo anteeksi että sen sanon — se on tuskin hänen
älykkyytensä arvoinen. Ette voi järjestää yhteiskuntaa, yhtä vähän kuin
voitte kehrätä puuvillaa, pelkästään luonnon valon ja hyvän sydämen
avulla. MacCarthy erehtyy kokonaan hallituksen luonteen suhteen, jos
hän luulee sen ytimen olevan pakon. Sen ytimenä on johto. Ja, oli
hallituksen muoto mikä tahansa, johto pidätetään viisaille tai on
heille pidätettävä. Viisasta johtoa tulevaisuuden sukupolvet vaativat,
ja meidän asiana on pitää huolta siitä, että ne sen saavat.
»Näin olen lyhyesti esittänyt sen sosiaalisen ja valtiollisen
näkökannan, jonka luulen olevan tulevaisuuden. Ja syy, minkä tähden
niin ajattelen, on, että se näkökanta perustuu tieteeseen. Se se
erottaa uuden sukupolven kaikista muista. Tähän asti ovat maailman
asioita johtaneet intohimo, itsekkyys, tunne, uskonto, mikä muu
tahansa, mutta ei harkittu tieto. Se järjestys on hallinnut ihmiskunnan
koko historian; mutta nyt sen loppu on käsissä. On kyllä totta, että
vanhat vaikutteet ovat yhä elossa, vieläpä näyttävät olevan ylinnä.
Meillä on tänä iltana ollut runsaita todisteita niiden näennäisestä
elinvoimasta. Mutta niiden alla kasvaa tieteen rehevä taimi. Se on
jo höllentänyt niiden juuret, ja vaikka ne vielä näyttävät kantavan
kukkasia, nämä lakastuvat silmiemme edessä. Niiden sijalla tulee pian
näkyviin se uusi ja loistava kukka, jonka ilmestyminen päättää ja
alottaa kehityskauden. Tuota katomaista ei mikään saa lykkääntymään.
Meidän ei tarvitse huolehtia eikä kiirehtiä. Meidän on vain hiljaa
tehtävä perustamistyötä. Kaupunki, se on totta, näkyy kohoavan
meidän vaivannäöstämme erillään. Siellä, matkan päässä, ovat upeat
rakennukset, siellä muuraajain, kirvesmiesten, koneenkäyttäjäin
hälinä. Mutta katsokaa! Koko rakenne järkkyy ja värisee kasvaessaan.
Taloja sortuu yhtä nopeasti kuin ne rakennetaan, perustuksia
vajoaa, torneja laskeutuu, kupoleja ja huippuja romahtaa maahan.
Koko historia on unikaupungin rakentamista, kaupungin, joka on yhtä
haaveellinen kuin tuo muinainen lintujen kaupunki, [Aristophaneen
»Nephelai» komediassaan kuvaama »Pilvikäkelän» kaupunki.] häälyväinen
kuin auringonlaskun pilvet. Eikä kummaakaan. Sillä se on hiekalle
rakentamista. On ainoastaan yksi kallioperustus, ja sen laskee tiede.
Odottakaamme! Meidän luoksemme tulevat ennemmin tai myöhemmin kansa
ja rakennusmestarit. Meille ne alistavat ne suuret pohjapiirustukset,
joita niin turhaan ovat koettaneet toteuttaa. Me lausumme ratkaisevan
sanan niiden mahdollisuudesta, niiden tarkoituksenmukaisuudesta,
vieläpä niiden kauneudestakin. Caesarin ja Napoleonin sijalle astuvat
Comte ja Herbert Spencer; ja Newton ja Darwin ovat Platonin ja Thomas
Aqvinolaisen tuomareina.»
ARTHUR ELLIS, Sanomalehtimies.
Tähän hänen puheensa päättyi. Hänen istuutuessaan pistettiin käteeni
Ellis'in lähettämä kirjelippu, jossa hän pyysi lähimmän puheenvuoron.
Suostuin mielelläni, sillä vaikka muutamat meistä pitivät häntä
köyhkäisenä, hän ei ainakaan ollut koskaan ikävä. Hänen päivettynyt
ihonsa, hänen vaalea kihara tukkansa ja hänen sinisten silmiensä
säteily tekivät miellyttävän vaikutuksen, kun hän nousi ja kuuden jalan
pituudestaan katsoi meihin alas.
»Sepä totta tosiaan merkillinen havainto», näin hän alotti, »että
isillä on lapsia ja lapsilla isät! Minua ihmetyttää vain, mitenkä
maailma on tullut toimeen kaikki nämä vuosisadat sitä tietämättä.
Se näyttää niin ilmeiseltä, nyt kun se on todettu. Mutta sellaisia
suuret totuudet tietenkin ovat; niinpian kuin ne on julistettu,
ne näyttävät olleen aina tuttuja. On mahdollista, juuri siitä
syystä, että monikin on antamatta Wilsonin julistamalle totuudelle
täyttä arvoa, unohtaen, että on neron etuoikeus lausua ensin
selvästi ilmi, mitä jokainen on hämärästi tuntenut. Emme saisi
olla kiittämättömiä; mutta kenties meidän on silti velvollisuus
olla varovaisia. Sillä suuret aatteet luonnollisesti johtavat
käytännöllisiin toimenpiteihin; ja siinä kohden näen vaikeuksien
nousevan. Tosiasiallisesti Wilsonin esitys, jos ymmärrän häntä oikein,
tietää sen, että meidän tulisi avata elämän portit niin avaroiksi
kuin mahdollista, ja hankkia niille, jotka niistä astuvat luoksemme,
niin viihtyisä olo kuin suinkin. Minä kuitenkin arvelen, että meidän
tulee olla sangen varuillamme tehdessämme jotakin sen suuntaista.
Tosin tiedämme kovin vähän syntymättömien oloista. Mutta pidän
hyvin todennäköisenä että he, samoin kuin kansantaloustieteilijäin
selityksen mukaan työväki, muodostavat maailmankaikkeudessa
yhtenäisen, liikkuvaisen joukon, joka pyrkii painumaan sinne, mihin
pääsö on vapain ja missä ehdot ovat edullisimmat. Ja pelkäisin
kovasti vetää tähän kiertotähteen suhteettoman runsaasti niitä, jotka
kenties voisimme sanoa maailmankaikkeuden työttömiksi, tarjoamalla
heille keinotekoisesti parempia ehtoja, kuin muualla on saatavissa.
Sillä sehän, kuten tiedätte, tekisi tyhjäksi tarkoitusperämme.
Aiheuttaisimme vain kansanvaelluksen, niin sanoaksemme, syrjäisiltä
ja maaseutu-paikkakunnilta, Marsista tai kuusta, tai mikä se paikka
onkaan; ja hätää ja hankaluutta olisi maan päällä enemmän kuin koskaan.
Ainakin vaatisin, ja uskon Wilsonin olevan siinä kohden samaa mieltä
minun kanssani, jotakin asianmukaista kelvollisuudentodistusta. Enkä
ilmoittaisi liian laajalle, mitä meillä on tekeillä. Oli miten oli,
muiden kiertotähtien täytyy vastata omista syntymättömistään. Enkä
käsitä, miksi meistä pitäisi tulla jonkunmoinen maailman kaatopaikka
jokaista varten joka saattaa luulla pääsevänsä paremmille päiville
siirtymällä maapallolle. Tästä syystä, ynnä muistakin, en avaisi
porttia liian avaralta. Ja kenties voisimme, tätä seikkaa silmällä
pitäen, vielä sallia muutamien jäädä naimatta. Ainakaan en tahtoisi,
luulen ma, mennä sen kauemmas kuin sakon säätämiseen niskoittelevien
vanhainpoikain maksettavaksi. Wilson luultavasti mieluummin säätäisi
toistetusta rikkomuksesta vankeutta, vieläpä uppiniskaisuudesta
kuolemanrangaistuksenkin. Tunnustan, etten siinä kohden ole oikein
jäävitön tuomari, koska itse varmaan joutuisin ankaramman rankaisun
alaiseksi. Kuitenkin, kuten sanottu, tahtoisin, yhteiskunnan yleisiä
etuja silmällä pitäen, terottaa mieliin varovaisuutta ja tarkkaa
harkintaa. Ja tämä on kaikki, mikä minulla tällä hetkellä on
sanottavana tästä erittäin mielenkiintoisesta asiasta.
»Toinen kohta, mikä Wilsonin huomautuksissa tehosi mieleeni, ei tosin
ollut niin uuden uutukainen kuin havainto että isillä on lapsia; mutta
se oli laatuaan yhtä tärkeä. Tarkoitan sitä tieteellisen pätevyyden
nojalla julistettua tietoa, että ihmiskunta todella, niinkuin niin
usein on arveltu, edistyy. Nyt voimme otaksuttavasti pitää asian
todistettuna; sillä eihän Wilson muuten olisi sitä julistanut. Ja
olemme siis siinä asemassa, että voimme osapuille määritellä mitä
edistys on. Tähän olen kenties pätevämpi kuin itse Wilsonkin, koska
minulla on ollut tavattoman runsaasti tilaisuutta matkustaa ja olen
koettanut käyttää sitä tilaisuutta vapautuakseni ennakkoluuloista.
Uskon voivani täysin puolueettomasti arvostella eri maiden ihanteita
ja varsinkin Uuden maailman ihanteita, joiden otaksun hallitsevan
tulevaisuutta. Koettaessamme arvioida mitä edistys merkitsee, emme
voi luullakseni tehdä mitään parempaa kuin kuvaella Yhdysvaltain
sivistyksen. Sillä sitä kuvattaessa kuvataan koko tulevaisuuden
sivistys. Mitä näet Amerikka on, sitä meidän siirtomaamme ovat tai
siksi tulevat; ja mitä siirtomaamme ovat, sen mekin voimme toivoa
saavuttavamme, jos teemme asianomaiset uhraukset valtakunnan yhteyden
säilyttämiseksi. Tarkastakaamme siis, mimmoinen objektiiviselta
kannalta katsoen tämän meidän edistyvän maailmamme tulevaisuus
oikeastaan on.
»Kenties on kuitenkin parasta että, ennenkuin ryhdyn erittelemään
amerikkalaisten henkisiä ihanteita, teen vähän selkoa heidän maastaan.
Sillä vaikuttaahan, kuten kaikki tätä nykyä tiedämme, ympäristö
arvaamattomassa määrässä luonteeseen. Katselkaa siis Amerikan
mannerta. Kuinka yksinkertainen se on! Kuinka leveä! Kuinka laaja!
Kuinka suuripiirteinen! Rantakaistale, vuorijono, tasanko, toinen
vuorijono, toinen rantakaistale! Siinä kaikki! Asettakaa sen rinnalle
Europan monimutkaisuus, sen symmetrian puute, sen vaihtelevaisuus,
epäsäännöllisyys, epäjärjestys ja oikullisuus! Jo molempien maanosien
maantieteellinen laatu viittaa niiden sivistysten erilaisuuksiin.
Toisella puolen yksinkertaisuus ja laajuus, toisella soppien ja
loukkojen vaihtelua; siellä suunnattomat joet, äärettömät metsät,
loppumattomat tasangot, muutamien harvojen laajojen muotojen määrätön
toistanta; täällä ällistyttävät vivahdukset, uutuudet, yllätykset,
järkytykset, sanalla sanoen eroavaisuudet, jotka jo johtavat mieleen
erikoisuuden. Fyysillisiltäkin piirteiltään Amerikka on ko'on eli
paljouden (kvantiteetin) maa, Europpa taas laadun (kvaliteetin) maa.
Ja niinkuin maa, niin sen tuotteetkin. Kuinka suuret Amerikan hedelmät
ovat! Kuinka pitkät sen puut! Kuinka suunnattomat sen osterit! Mitä
Europalla on siihen verraten? Pelkkää muotoa ja tuoksua, pelkkää
kauneutta, hienoutta, suloa! Tekisi mieli sanoa, että Amerikka on
suuren taiteilijan viimeinen teos — tietäväthän geologit toden
totta kertoa, että se on nuorin maanosista —, syntynyt ikäkautena,
jolloin hän oli alkanut toistaa itseänsä, laaja, summittainen,
impressionistinen, rohkea tyhjässä avaruudessa, kun sitä vastoin
Europpa näyttää edustavan hänen praerafaelilaista aikakauttaan
yksityiskohtain runsaudessa, henkilöiden, pukujen, arkkitehtuurin,
maiseman moninaisuudessa, jyrkästi vastakohtaisissa väreissä ja
yksilöllisen muodon pienois-tarkkuudessa.
»Ja niinkuin maat, niin niiden sivistyksetkin. Europpa on luokkien
koti, Amerikka kansanvaltaisuuden. Kansanvaltaisuudella en tarkoita
pelkkää hallitusmuotoa — siihen nähden tietenkin Amerikka on vähemmän
kansanvaltainen kuin Englanti; tarkoitan sitä hengen kantaa, joka
vaatii ja synnyttää erotuksettomuutta. Erotuksettomuutta sanon,
mieluummin kuin tasavertaisuutta, sillä tämä sana on harhaan viepä,
se kun voi näyttää tietävän, esimerkiksi, yhteiskunnallista ja
taloudellista oloehtojen yhtäläisyyttä, jota ei ole Amerikassa enempää
kuin Europassakaan. Valtiollisesti yhtä hyvin kuin yhteiskunnallisesti
Amerikassa vallitsee plutokratia (rikkauden valta); sen
kansanvaltaisuus on henkistä ja älyllistä laatua, ja sen ytimenä
on kaikkien ylemmyyksien kieltäminen, paitsi rikkauden. Sellaisia
ylemmyyksiä (tai etevämmyyksiä) tuskin onkaan olemassa Atlantin takana.
Siellä joka mies on älykäs, jokainen on toimikykyinen, jokainen
tarmokas; ja koska nämät ovat heidän ainoat ominaisuutensa, niin ne
ovat ainoat joita mielivät ihaella. Kuinka toisin Europassa! Kuinka
lukemattomat ja mieltä hämmentävät ovatkaan siellä eroavaisuusasteet!
Mitä tosin kieli- ja rotuerotuksiin tulee, emme liene niistä kokonaan
vastuunalaisia; mutta olemme niihin lisänneet esiintymistapojen,
tuntemisen, tajuamisen, älyllisen käsityksen ja henkisen ymmärtämyksen
eroavaisuuksia, jotka lännen yksinkertaiselle ja avaralle
tietoisuudelle ovat tuntemattomat. Sanalla sanoen: sen kouraantuntuvan
ja peräti luonnollisen mittapuun lisäksi, jona rikkaus on, olemme
keksineet toisia, kouraantuntumattomia ja luonteeltaan keinotekoisia;
ja niin nopeasti kuin niiden saattaakin olla määrä kadota ihmiskunnan
edistyessä ja lännen vaikutuksen levittäessä valtaansa itään,
ne kuitenkin vielä ovat olemassa ja antavat meidän elähtäneelle
sivistyksellemme ylimysvaltaisuuden, s.o. kastijärjestelmän,
leiman. Kaikessa tässä näemme, kuten olen huomauttanut, ympäristön
vaikutuksen. Vanhan maailman ihmislaji omaksuu, valtameren toiselle
puolelle istutettuna, uuden kotimaansa tunnusmerkit. Riisuen yltään
keinotekoiset erotukset se ilmaisekse ylpeässä yksinkertaisuudessa,
leveänä kuin tuon uuden kotimaan tasangot, ryöppyisenä kuin sen virrat,
muodottomana kuin sen vuoret, epäkypsänä kuin sen hedelmät.
»Muodostaessaan siten itsensä uuden maailman kuvaksi amerikkalaiset
ovat kuitenkin katsoneet voivansa käyttää edukseen sellaisia
menneisyyden saavutuksia, jotka saattavat olla heille hyödyksi
heidän uudessa tehtävässään. He ovat hyljänneet meidän ihanteemme
ja mittakaavamme; mutta he ovat lainanneet meidän pääomamme ja
meidän keksintömme. He ovat siten voineet — ja se on jotakin
maailmanhistoriassa ennen tuntematonta — heti alusta ryhtyä
taisteluunsa luontoa vastaan valmiiksi taotuilla aseilla. Niistä
aineellisista tuloksista, joita he siten ovat kyenneet saavuttamaan,
minun on sitä tarpeettomampi puhua laajalti, koska he itse pitävät
huolta siitä että saamme niistä niin täydelliset tiedot. Mutta saattaa
olla mielenkiintoista panna merkille eräs tärkeä heidän henkisessä
elämässään ilmenevä seuraus, joka yleensä on jäänyt tarkastajilta
huomaamatta. Amerikka saa kiittää Europpaa siitä, ettei se ole koskaan
seisonut voimatonna luonnon edessä; siksi se ei koskaan ole tuntenut
pelkoa; siksi se ei ole koskaan tuntenut kunnioitusta; ja siksi se
ei ole koskaan kokenut uskontoa. Saattaa näyttää eriskummaiselta
kun lausutaan sellainen väite puritaanisien jälkeläisistä; enkä ole
unohtanut että Amerikka on lahkojen maa, Joseph Smith'in seuraajista
rouva Eddyn kannattajiin asti. [Joseph Smith'in seuraajat = mormonit;
rouva Eddyn kannattajat = n.s. Christian Science'n tunnustajat.] Mutta
juuri sellaiset ilmiöt valaisevat väitteeni. Kansa, joka tuntisi mitä
uskonto on, europpalaisessa merkityksessä, kansa, jonka juuret olisivat
kasvaneet maaperässä, minkä ovat muodostaneet henkiset taistelut,
peikkoja vilisevien metsien tai Niilin-viereisten hieta-aavikkojen
kiusaukset ja ihmenäyt, keskiyöstä alkavat valvonnat, lihan ruoskinnat,
aavain katedraalien valitusveisuut ja juhlallisesti värilliseen
valoon kiedotun ehtoollisleivän ihme — sellainen kansa ei olisi
koskaan omaksunut 'Kristillistä tiedettä' uskontona. Ei! Uskonto on
Amerikassa juureton loiskasvi. Ne kysymykset, jotka ovat pitäneet
Europan mielet vireillä hamasta sen historian aamusarastuksesta
asti, joista se on taistellut rajummin kuin vallasta ja vapaudesta,
joiden vuoksi se on paastonnut erämaissa, tuntenut kuoleman tuskia
kammioissa, kärsinyt ristinpuussa ja roviolla, joiden vuoksi se on
uhrannut rikkautta, terveyttä, elämän mukavuutta, älyä, elämää,
kysymykset, jotka koskevat maailman tarkoitusta, sielun alkuperää
ja päämäärää, kuolemantakaista elämää, jumalan olemassaoloa ja
hänen suhdettaan maailmankaikkeuteen — ne ovat Amerikan kansalle
yksinkertaisesti olemattomia. Ne ovat heille yhtä käsittämättömät kuin
pallo on 'Pintamaan' asukkaille. [»Pintamaa» (»Flatland»), oletettu
maa, jossa kolmesta ulottuvaisuussuunnasta muka tunnetaan vain ne
kaksi, jotka muodostavat tasapinnan.] Koko se ulottuvaisuussuunta
on heille tuntematon. Heidän terve ja roteva älynsä rajoittuu tämän
maan olioihin. Heidän uskontonsa, jos heillä sitä on, — on, sen nimen
mukaan jonka he, luullakseni, sille antavat, 'raitismielisyyttä'. Tämä
raitismielisyys on siinä, että ollaan välittämättä mistään, mikä voisi
herättää epäilyksiä olemisen arvosta ja siten ymmärrettävästi lamauttaa
toimeliaisuuden. 'Syökäämme ja juokaamme' he sanovat reippaan ja vankan
uskon vilpittömyydessä, jättäen joutavana ja epäraittiina sikseen
tuon mieltä masentavan jatkon: 'sillä huomenna meidän on kuoltava'.
Tosiaankin! Mitä kuoleman on tekemistä 24:kerroksisten rakennusten,
maailman nopeimpien junien, meluisampien kaupunkien, hääriväisimpien
ihmisjoukkojen kanssa, ylipäätään suurimman, erinomaisimman ja
kiihtyneimmän kanssa kaikesta mikä on olemassa? Amerikka on heittänyt
uskonnon; ja koska Europan historiassa uskonto on ollut kaiken muun
pohjana, Amerikka on sen mukana heittänyt koko Europassa kehittyneen
henkisen elämän järjestelmän. Kirjallisuutta, esimerkiksi, ja taidetta
ei ole olemassa Atlantin tuolla puolen. Tiedän kyllä, että Amerikassa
kirjoitetaan kirjoja ja maalataan tauluja. Mutta amerikkalaisten
kirjat eivät ole kirjallisuutta eivätkä heidän maalauksensa taidetta,
paitsi mikäli ne edustavat himmeätä europpalaisen perintäkehityksen
varjoa. Tosiamerikkalainen henki ei tiedä mihin niitä käyttää. Ja
joskin siellä — niinkuin täytyy silloin tällöin tapahtua 80 miljoonan
väestön keskuudessa — joskus syntyy henkilö, jolla on taiteilijan
vaistot, niin hän työntyy auttamattomasti Europpaan. Sieltä hän saapi
kasvatuksensa ja innoituksensa, ja siellä yksin hän voi elää, havaita
ja luoda. Että asian luonnosta täytyy olla niin, on ilmeistä, kun
muistamme että taiteen henki on omaa etua pyytämätön havaitseminen,
kun sitä vastoin Amerikan henkenä on himokas voiton haenta. Olen kyllä
huomannut, että amerikkalaiset luulevat voivansa tuottaa kirjallisuutta
ja taidetta niinkuin tuottavat kivihiiliä ja terästä ja polttoöljyä,
käyttämällä tarkoituksenmukaisesti älyä ja pääomaa; mutta siinä he
tekevät itselleen vääryyttä. Ne ominaisuudet, jotka ovat tekemäisillään
heitä maailman herroiksi, vaikuttavat sen, että he eivät kelpaa
vähäpätöisempiin ja vähemmän vakaviin pyrkimyksiin. Tulevaisuus on
heille hissien, puhelimien, voimavaunujen, lentokoneiden valtakunta.
Älkööt turhaan, kuluneiden perintäoppien eksyttäminä, kääntäkö
huomiotansa taaksepäin, europpalaisten vanhaan taivaan valtakunnan
unelmaan. 'Excudent alii' sanokoot; 'Europalle jääköön kirjallisuus ja
taide; tu regere argento populos, Morgane, memento, Amerikka hallitkoon
maailman trusteilla ja renkailla'.
[Excudent alii = muut tulevat muovailemaan; tu regere argento populos,
Morgane memento = sinä Morgan, muistaos hallita kansat rahalla.
Viittaus Vergiliuksen tunnettuihin sakeisiin (Aeneidi VI, 847 seur.):
Excudent alii spirantia mollius aera, credo equidem, vivos ducent de
marmore voltus, orabunt caussas melius caelique meatus describent radio
et surgentia sidera dicent: tu regere imperio populos, Romane, memento
— hae tibi erunt artes — pacisque imponere morem, parcere subjectis et
debellare superbos.]
Sillä se on Amerikan todellinen osa; ja että se ymmärtää sen siksi,
sen todistaa se, että se niin päättäväisesti on tukehuttanut kaikki
hyödyttömät harrastukset. Jokaisen henkisen toiminnan, mikä ei
tähtää omaan etuun, se on ankarasti hyljännyt. Europassa nautimme
hengen toimista sinänsä; annamme mielemme liikkua jonkun aiheen
ympärillä pelkästään huvin vuoksi; tunnustamme hyväksi tiedon sen
itsensä vuoksi; annamme arvoa pilalle ja sukkeluudelle. Mutta se
kaikki on Amerikassa tuntematonta. Vaikka amerikkalaiset ovat
maailman älykkäin kansa, he ankarasti rajoittavat älynsä keinojen
sovittamiseen tarkoitusperiin. Itse tarkoitusperistä he eivät koskaan
salli itsensä miettiä. Sentähden, vaikka he tekevät laskelmia, he
eivät koskaan ajattele; vaikka he keksivät, he eivät tee havainnoita;
ja vaikka he puhuvat, he eivät koskaan pakinoi. Sillä ajatus vaatii
mietiskelyä, havainto tarkkausta, pakina joutoaikaa; ja kaikki
yhtäpitävästi vaativat sellaista oman edun pyynnin syrjäyttämistä,
jolla ei ole amerikkalaisessa järjestelmässä mitään sijaa. Samasta
syystä he eivät leiki; he ovat muuttaneet urheiluleikit tappeluiksi,
vieläpä tappeluiksi, joissa jokainen ase on luvallinen, niin kauan
kuin se on voittoisa. Amerikkalainen jalkapalloerä ilmaisee tyyppinä
amerikkalaisen hengen; se on töykeä, tiukka, tieteellinen, tarmokas;
ei mitään kuhnailua tiellä, ei mitään iloa pelin vaiheista, ei
mitään myönnytystä, ei mitään armoa, vaan taistelua kuolemaan asti,
tarkoitusperänä voitto, keinona kaikki ja mikä tahansa.
»Tuskin voi odottaa, että niin ankaran käytännöllinen kansa myöntää
tunteille sen arvon, minkä europpalaiset ovat niille antaneet.
Tuntemisen samoin kuin älynkään ei katsota lännessä olevan itsessään
mikään tarkoitusperä. Eikä ole mielenkiintoa vailla se huomio, että
amerikkalaiset ovat ainoa suuri kansa, mikä ei ole synnyttänyt
ainoatakaan mainittavaa lemmenlyyrikkoa. Fyysillisesti samoin kuin
henkisestikin he ovat kylmäluontoinen kansa. Heidän naisensa, joita
niin suuresti ja epäilemättä niin täydestä syystä ihaellaan, ovat
yhtä kovat kuin loistavat; niiden kimaltelu on jään kimaltelua.
Tämmöisillä onnellisilla ominaisuuksilla varustettuina amerikkalaiset
voivat välttää sen suunnattoman ajanhukan ja sen tarmon tuhlauksen,
jota hienojen henkilökohtaisten suhteiden rakentaminen ja vaaliminen
vaativat. He menevät naimisiin, tietenkin; he siittävät lapsia, he
jatkavat sukua; mutta, sen tahtoisin empimättä sanoa, he eivät rakasta
niinkuin europpalaiset ovat rakastaneet; he eivät tunnetta kehitä,
eivät sitä erittele eivätkä siitä nauti, vielä vähemmin sitä ilmaisevat
käytöksellä, liikkeellä, epigrammeilla, runoilla. Ja siitä johtuu se
väristyksen tapainen, jota mielenliikutuksen käsittely amerikkalaisissa
kertomuksissa tuottaa sivistyneelle europpalaiselle. Kirjailijat
koettavat kuvata jotakin, jota eivät ole koskaan kokeneet, ja ympätä
europpalaista perintö-aihetta sellaiseen sivistykseen, joka on kaikkia
sen vaalimiseen ja tukemiseen tarpeellisia aineksia vailla.
»Tämä lyhyt amerikkalaisten elämänkäsityksen erittely on toivottavasti
selvittänyt sen väitteen, jolla alotin, että nimittäin on turhaa
sovelluttaa heihin yhtäkään niistä mittapuista, joita sovellutamme
europpalaiseen sivistykseen. Sillä he ovat, tieten tai tietämättään,
hyljänneet koko meidän arvojärjestelmämme. Mikä sitten heidän oma
arvojärjestelmänsä on? Mitä he tunnustavat määrän pääksi? Tämä on
mielenkiintoinen kysymys, jota olen matkoillani paljon miettinyt.
Joskus olen ajatellut, että se on rikkaus, joskus että se on valta,
joskus toimekkuus. Mutta eräs runoelma, tai ainakin runomittainen
sepustus, joka Yhdysvalloissa joutui käsiini, nosti minussa uuden
ajatuksen siihen kysymykseen nähden. Sellaisesta seikasta, en puhu
kuin hyvin epäröiden; mutta luulen, että kirjoittaja oli oikeassa:
että todellinen päämäärä, johon amerikkalaiset pyrkivät, on _kiihtyvä
vauhti_. Olla aina liikkeellä, ja aina liikkua nopeammin, se se on
heistä autuaaksi tekevä elämä. Ja he kun ovat onnellisesti irti
kaikesta filosofiasta ja miettimisestä, ei heitä kiusaa kysymys:
mihin? Jos heiltä joskus europpalaisten taholta kysytään mihin tuo
nopea vauhti tähtää, niin heidän ainoana tunteenaan on vilpitön
kummastus. Mitä, he vastaavat; ollaan nopeassa vauhdissa! Ja mitä muuta
olisikaan sanottavaa? Siitä johtuu, että he halveksivat joutoaikaa,
jota europpalaiset pitävät niin suuressa arvossa. Joutilaana
olo, sen he tuntevat, on jonkunmoista paikalla seisomista, tuota
anteeksiantamatonta syntiä. Siitä myös heidän vastenmielisyytensä
leikkiä, pakinoimista, kaikkea sellaista kohtaan, mikä ei ole tointa.
Kysyin kerran eräältä amerikkalaiselta, joka juuri oli minulle kuvannut
uuraan elämänjärjestyksensä, missä kohden tulee hauskuuden vuoro. Hän
vastasi empimättä ja epäröimättä, ettei sen vuoro tule koskaan. Kuinka
se olisikaan voinut tulla? Sehän voisi ainoastaan vaikuttaa jarruna; ja
kiihtyvän vauhdin jarruttaminen on viimeinen asia, jota amerikkalainen
henki voisi sietää.